Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Riku Korhosen Emme enää usko pahaan on julman kiero teos. Harvinaisen hitaasti käynnistyvä, yli puolet sivumäärästään tarinan ja hahmojen pohjustamiseen käyttävä romaani kiihdyttää itsensä jälkimmäisellä puolikkaallaan täysin yllättäen niin koville kierroksille, että päässä pyörii vieläkin. Tämän luokan loppukliimaksin olen päässyt kokemaan viimeksi Stephen Kingin Mersumiehen lopussa, mutta Korhonen kiihdyttää oman vaimon sieppaamiseen varatulla firman pakulla vielä Kingiäkin kuolettavampaan vauhtiin.

Turun Ispoisten omakotitaloidyllissä asuvien Ainon ja Eeron avioliitosta alkaa olla löpö lopussa. Yrittäjänä työskentelevä eksentrinen Eero päättää piristää väljähtynyttä suhdetta ja ryhtyy leikkimielisestä sananvaihdosta innostuneena suunnittelemaan vaimonsa kaappaamista. Eero pyytää operaatioon mukaan nuoruudenkaverinsa Larin, joka kärsii väkivaltaisista pakkoajatuksista ja on juuri eronnut naisystävästään. Vastentahtoisesti apuaan tarjoavan Larin kanssa toteutettu leikkimielinen operaatio menee kammottavalla tavalla pieleen, ja yksittäisen kesäyön tapahtumat muuttavat romaanin pääkolmikon elämät kokonaan.

Tämän enempää romaanin juonesta ei kannata paljastaa – voin vain myöntää sen kantavan alusta loppuun komeasti. Pitkä, kahden ja puolensadan sivun mittainen lämmittelyosio voi koetella joidenkin lukijoiden kärsivällisyyttä, mutta romaanin jännite kasvaa pohjustuksen aikana mielettömiin mittasuhteisiin ja lukija on sivu sivulta vakuuttuneempi siitä, että kohta jotain ryskyy metsään ja lujaa. Ja kun niin lopulta käy, koko ajan hurjemmiksi ja raaemmiksi muuttuvat juonenkäänteet johdattavat romaanin hahmot ja lukijan keskelle pitkää ja synkkää painajaista.

Emme enää usko pahaan on sisällöltään uskomattoman monipuolinen mutta rakenteeltaan silti tiivis ja sujuvasti virtaava kokonaisuus. Korhonen onnistuu rakentamaan romaaninsa tärkeimmistä hahmoista monitasoisia ja mielenkiintoisia ihmisparkoja ja samalla vangitsemaan kirjaansa melkein sukupolvikuvauksen tasolle pääsevän ajankuvan 2010-luvun Suomesta.

Vaikka Korhonen syyllistyykin ajoittain Petri Vartiaisen Miehen ryhdin harjoittamaan, kustannustehokkaaksi ryöhähtäneen ja inhimilliset arvot unohtaneen työelämän pilkkaamiseen, Emme enää usko pahaan on huomattavasti edellä mainittua romaania vähemmän mustavalkoinen kokonaisuus. Korhosella on upea taito kuljettaa romaaninsa vyörytyskohdissa tarinaa eteenpäin useammalla tasolla – hyvänä esimerkkinä toimii kohtaus, jossa vakuutusyhtiössä työskentelevän Larin päässä surisevat tympeän yritysjargonin ohella astetta vaarallisemmat ajatukset.

Digitalisaatio ei ollut valinta, se oli ilmaa, jota yritykset hengittivät. Viestintä oli sujuvaa monikanavaisissa asiakaspalvelukeskuksissa. Yleensä tajuttomina olleilla oli muistisaarekkeita tapahtumista, ja verkkokaupan myynnin edistämiseksi työskenneltiin chat-työkalua ja web-analytiikkaa innovatiivisesti hyödyntäen. Digimarkkinoinnin tehtävissä työ vaihteli itsenäisistä tehtävistä tiiviiseen tiimityöhön. Keskitetyllä järjestelmällä toteutettiin markkinointia nopeammin ja edullisemmin, madallettiin kanavarajoja ja tehostettiin niiden välistä yhteistyötä. Tosiaikaisen analytiikan, täsmällisen raportoinnin ja tarkkojen suositusten perusteella parannettiin konversiota kaikissa kanavissa. Vasempaan poskeen repeytyi haava, josta hampaat näkyivät. Yritysten oli hyväksyttävä se tosiasia, että asiakas oli poikkeuksetta mukana brändin rakentamisessa. Asiakas etsii vertaiskokemuksia. Teräaseella niskaan ainakin viisitoista kertaa. Sisällön tuottamisessa oli tärkeää, että sisältöä tuli säännöllisesti. Kurkussa oli kuoppa trakeostomiasta eli hengitysputkesta, pää kääntyi sivuille vain vähän ja kieli oli halvaantunut, sillä sisällön piti mahdollistaa uusien asiakassuhteiden hankkiminen ja nykyisten ylläpitäminen ja syventäminen. Asiakkaaseen tuli perehtyä niin, että hänen tarpeensa konkretisoituivat ongelmaksi, jonka yritys voi ratkaista. Todennäköisesti asiakkaalla oli myös ongelmia, joita yritys ei pystynyt ratkaisemaan. Raajojen lisäksi murtumia syntyi kasvoihin, päähän, rintakehään ja lantioon. Kaulan pistohaava ylsi henkitorveen ja aiheutti veren hengittämistä. [s.150 – 151]

Emme enää usko pahaan on tiivistunnelmainen ja vakaasti ja varmasti rakennettu romaani, joka yksinkertaisesti vie lukijan mennessään uskomattoman monitasoisilla hahmoillaan ja järkyttävillä tapahtumillaan. Korhosen uusin romaani onkin yksi kotimaisen kirjavuoden suurimmista ja mieluisimmista yllättäjistä. 

Petterin suosikki-inhokki yritysjargonin sanastosta on vanha kunnon tahtotila.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 392
Kansikuva: Tom Backström
Lajityyppi: psykologinen romaani, jännitys
Mistä saatu: kirjastosta lainattu