Steven Hall: Haiteksti

Steven Hallin romaani Haiteksti on niitä lukukokemuksia, joiden purkaminen tai kuvailu on varsin haastavaa. Haiteksti on sisällöltään vähän turhankin runsas romaani, jonka kaikkia mielenkiintoisia elementtejä Hall ei osaa kuljettaa tai jalostaa ihan loppuun asti. Tämä ei kuitenkaan ole niinkään suuri ongelma, sillä jännitystä ja vaarallisia tilanteita riittää kannesta kanteen.

Eric Sandersoniksi kutsuttava päähenkilö herää ilmeisesti kotitalonsa lattialta eikä muista yhtään mitään. Voimakastahtoisen psykiatrin puheiden ja Ericin saamien salaperäisten kirjeiden perusteella miehen oma identiteetti alkaa kuitenkin muodostua ja palautua ennalleen, ja Eric alkaa joko muistaa tai uskoa muistavansa esimerkiksi vaimonsa Clion kuoleman lomareissulla. Juttu kuitenkin taipuu vielä yhdelle mutkalle, kun paljastuu, että kyseessä on jo kaikkiaan yhdestoista kerta, kun Eric on menettänyt muistinsa. Mikä on totta ja mikä valetta, kuka puhuu palturia ja miksi?

Uusiakin ongelmia on luvassa, sillä Ericiä jahtaa ludoviciaaniksi nimetty "käsitteellinen" hai, joka aikoo ahmia päähenkilön muisteineen päivineen. Eric joutuu lähtemään kotoaan Ian-kissansa kanssa etsimään turvaa ja vastauksia. Ulkomaailma ei päästä Ericiä tietenkään yhtään helpommalla, vaan tämä kohtaa monenlaisia vihollisia ja liittolaisia – jälkimmäisistä tärkein eli salaperäinen Scout aikoo käyttää sekä Ericiä että ludoviciaania oman kostonsa välikappaleina.

Haitekstin alku on aivan mieletön ja mielenkiintoinen, kun Eric tonkii kotitalonsa huoneita, pähkäilee mitä lukittujen ovien takana mahtaa olla ja keneltä kaikkialta asunnosta löytyvät salaperäiset kirjeet oikein tulevat. Hall osaa rakentaa heti tarinan alkumetreiltä todella mielenkiintoisen maailman ja tarinan, joka on myös monipuolinen ja vauhdikas – Ericin kotoa siirrytään varsin nopeasti muihin maisemiin jahtaamaan ludoviciaanista enemmän tietävää Trey Fidorousia.

Ulkomaailmassa tarina muuttuu varsin nopeasti kuitenkin ajojahdiksi. Ludoviciaanilta suojautumiseen tarvittavat, huoneen nurkkiin sijoitettavat ääninauhurit ja niiden muodostamat vallit ja muut mielenkiintoiset keksinnöt esitellään niin vauhdikkaasti, että ne menevät monelta varmasti vähän ohitse. Näin Hall vesittää Ericin kodin seinien sisälle rakentamansa jännityksen, jota hitaamman lähestymistavan jatkaminen vähän pidemmälle olisi tukenut ihan eri tavalla.

Huomasin pieniä elämisen jälkiä. Vesipannussa oli kalkkirantu, astianpesuainepullo oli puolillaan. Jääkaapin ja työpöydän väliseen rakoon oli jäänyt pari kuivettunutta makaronia. Käyttö näkyi. Samoin viimeaikainen asuminen. Joka puolella oli elämisen merkkejä. Etsin kaapista purkkipapuja, kun käteen osui keksipaketti. Siitä oli syöty kaksi keksiä. Jäin muutamaksi hetkeksi polvilleni tuijottamaan spagettisäilyke- ja tomaattimurskatölkkien päällä makaavaa keksipakettia, sen auki repsottavaa muovikäärettä. Se minä, joka oli syönyt nuo keksit, oli ollut todellinen ja elossa, asunut tässä talossa. Hän oli ollut tässä keittiössä vasta eilen, luultavasti laittanut ruokaa niin kuin minä tänään. Hänen laittamansa ruoka teki edelleenkin matkaa minun elimistössäni. Kaikki oli tapahtunut täällä, tässä huoneessa ihan vasta, ja nyt hän oli jo poissa. Tuntuu kolkolta ajatella, että kun me kuolemme, useimmilta meistä jää syömättömiä keksejä, kahvijauhetta, puolikkaita vessapaperirullia, vajaita maitopurkkeja jääkaappiin happanemaan; että arkiset tarve-esineet jäävät olemaan ja todistamaan, ettemme olleet valmiita lähtemään, ettemme olleet fiksuja tai tietäväisiä tai sankarillisia, että olimme vain eläimiä, joiden eläimenruumiit lakkasivat toimimasta ilman minkäänlaista aikataulua tai meidän suostumustamme.
   Paitsi että.
   Paitsi että ei täällä eilen ollut kukaan kuollut. [s.24–25]

Haitekstin omaperäisyydestä ja persoonallisuudesta huolimatta Hallin romaani tuo vahvasti mieleen E. Lockhartin We were liarsin, joka niin ikään käsittelee muistinmenetystä ja hitaasti ratkeavaa ja muistojenpalasten keruun myötä täydentyvää mysteeriä. Hall ei kuitenkaan osaa hyödyntää muistinmenetystä tarinansa osana yhtä hyvin kuin mihin Lockhart venyy omassa tarinassaan - Haitekstiin hiipivä toiminta ja jännitys vievät fokuksen hyvin nopeasti muualle ja romaanin mielenkiintoinen alkuasetelma unohtuu hyvin nopeasti.

Juuri tähän liittyvä uskottavuusongelma vähän hiertää Ericin hahmon kanssa. Eric pääsee täydellisen muistinmenetyksen jälkeen vähän liian nopeasti jaloilleen ja on kohta jo valmis syöksymään toimintaan, vaikka ei tiedä yhtään, mitä on luvassa. Tietysti Ericin kannoilla oleva ludoviciaani pakottaa tämän pysymään liikkeessä ja etsimään ratkaisuja tilanteeseen, mutta We were liars kuvasi paljon realistisemmin ja ennen kaikkea hitaammin muistinsa menettäneen Cadencen tunteita, toipumista ja epätoivoiseksi yltynyttä totuuden etsimistä.

Tästä olisi ollut mielenkiintoisempaa lukea myös Haitekstistä – nyt vauhti on kahta kovempi, eivätkä salaisuudet selviä järin luontevasti kun Scout ja Fidorous paljastavat niitä säännöllisin väliajoin. Tämä ei kuitenkaan tee Haitekstistä kömpelöntuntuista lukukokemusta, vaan sen fokus on vain yksinkertaisesti pakomatkalla olemisessa ja selviytymisessä – itsestään ratkeavat salaisuudet pitävät vauhdin ripeänä ja mielenkiintoisena. Muistinmenetyksen avaaminen olisi vain vastaavasti avannut Ericin luonnetta ja ehkä hahmoakin; nyt tästä kehkeytyy nopeasti kaikesta selviävä neuvokas, vähän latteaksi jäävä sankari.

Ei tosin sillä, etteikö Haitekstissä olisi välillä suorastaan hämäriä tapahtumia ja elementtejä mukana. Kuvataidetaustaisen Hallin kuvitukset tekevätkin Haitekstistä varsin visuaalisen seikkailun ja tuovat tarinaan ihan uutta meininkiä, jonka tekisi Ericin seikkailusta paljon geneerisemmän romaanin. Myös Hallin sanallisesti kuvaamat miljööt ovat todella mielenkiintoisia.

Tunnelissa haisi divarista hankitulta Charles Dickensin romaanilta: kellastuneelta paperilta, vanhalta painomusteelta ja rasvaisilta sormenjäljiltä; se oli sivujen väliin prässätty, talletettu haju.
   Taskulampustani heijastui pieni valkoinen valorengas Scoutin repunpohjaan kun se eteni nykivästi edelläni tunnelissa ja täytti sen melkein kokonaan. Käänsin lamppua tunnelin seinään päin, niin että valkoinen rengas venyi ja sitä rikkoivat seinästä ulos törröttävien sivujen ja epätasaisten pinkkojen varjot: koko sekasortoinen paperista, painetuista ja kuulakärkikynällä raapustetuista sanoista koostuva braillemaisema onnistui jotenkin olemaan romahtamatta tähän pieneen pilkkopimeään tunneliin. Puskin eteenpäin varpaillani, pidin jalat niin lähellä toisiaan kuin suinkin ja hilauduin sentti sentiltä eteenpäin lonkkien ja kyynärpäiden varassa. Irralliset paperiarkit suhahtelivat käsiä, selkää, lanteita vasten kun liikuin. Kaikki, aivan kaikki oli kirjoitettu täyteen sanoja, monia erikielisiä sanoja. Minua vasten läiskähtävistä ja ryömivien ranteitteni alle jäävistä tiuhan kirjoituksen peittämistä lappusista tunnistin hatarasti ranskaa ja saksaa, vaikeita kreikkalaisia ja venäläisiä kirjaimia, vanhanaikaista englantia, jossa s-kirjainten tilalla oli pitkänomaiset f:n näköiset kiekurat, ja kiinalaista ja japanilaista kuvakirjoitusta. Lapuissa oli myös kaavoja, numeroita, matemaattisia lyhenteitä ja monimutkaisia visuaalisia esityksiä. Se englanti, mitä näin, vaihteli monimutkaisesta vajavaiseen ja tarkoituksettomaan: …Kahden konjugoidun muuttujan (vaikkapa johdatteleva päätelmä ja toimitusalijäämä tai nimellinen päätelumen ja liikkuvan käsitteen aika ulottuvuus) samanaikainen huomioonottaminen johtaa rajoitettuun tarkkuuteen… ja …hylkää rehellinen harkinta jälkikaiku poma vainoaa kestää sanoo tikli: amuletti…[s.239–240]

Haiteksti on siis varsin monitahoinen ja -puolinen tarina, joka tuntuu Ericin tavoin olevan itsekin vähän hukassa. Hall tuo tarinaansa mukaan vähän väkinäisesti sen mielenkiintoisimman koukun eli itsensä tekoälyarmeijaksi muuttaneen Mycroft Wardin, jonka kanssa Scoutilla on kana kynittävänä.

Mielenkiintoinen konna muuttuu kuitenkin koukusta riippakiveksi, sillä Hall ei osaa oikein vakuuttaa lukijaa Wardin tarpeellisuudesta – tämä ei esiinny tarinassa oikeastaan ollenkaan vaan jää pelkäksi Scoutia eteenpäin ajavaksi taustavoimaksi. Toisaalta Wardin takia lukija pääsee romaanin lopussa Ericin, Scoutin ja Fidorousin kanssa hauskaan ja jännittävään hainpyyntiin, joka on merihenkisyydessään tervetullutta vaihtelua takaa-ajoon.

Hukkaputkeen on valitettavasti joutunut myös hahmojen välinen dialogi, jonka laatu heilahtelee kuin kaarnalaiva ludoviciaaneja kuhisevassa valtameressä. Haitekstin alussa olevissa takaumissa nähtävä lomamatka Clion kanssa menee jo vähän kiusalliseksi kaikessa romanttisuudessaan, mutta Scoutin ja Ericin nasevuutta ja kepeyttä tavoitteleva sanailu muuttuu aika äkkiä yliyrittävän piinalliseksi.

”Tiedätkö kuule”, hän sanoi ja kohensi tulta kepakolla, ”sinä otat tämän kaiken jotenkin itsestään selvänä.”
   ”Minkä kaiken?”
   Hän katsoi minuun ja hymyili.
   ”Tämä on iso juttu”, hän sanoi. ”Ihan helvetin iso juttu.”
   ”Tiedän. Minä vain – ehkä asiat ovat niin kuin sinä sanoit ja minä olen jatkuvan romahduksen tilassa. Ehkä minua ei vain ei voi tämän pahemmin hetkauttaa. Edes tosi isoilla asioilla.”
   ”Anteeksi kuin sanoin niin.”
   ”Ei se mitään, olit ihan oikeassa. Ja minä olen joka tapauksessa viimeinen, joka rupeaa huolehtimaan siitä mitä sinulla on tai ei ole päässäsi.”
   ”Hmmm…”
   ”Äh. Pitäisikö pyyhkiä tuo yli iskurepliikkien listalta?”
   Scout nauroi. ”Kyllä minä tajusin, mitä tarkoitit, ja kiitos siitä. Ihan totta. Kiitos.”
   ”Minusta on vain on niin kamalan mukavaa kun olet siinä”, minä sanoin ja sohin tulta kepakolla.
   ”Joo”, hän sanoi ja sohi tulta omalta puoleltaan. ”Sama täällä.”
   ”Ömmh”, minä sanoim parin pitkän pullean sekunnin jälkeen.
   Scout hihitti. ”Ömmh.”
   Me kumpikin sohimme tulta. [s.220–221]

Haiteksti on puutteistaan huolimatta sujuva ja taatusti ainutlaatuinen jännityskertomus, joka levittää lukijan eteen viimeistelemättömäksi jääneen mutta täysin ennennäkemättömän ja unohtumattoman maailman. Hallin romaani jää yksinkertaisesti kummittelemaan mieleen kaikilla mielenkiintoisilla koukuillaan.

Samaan maailmaan sijoittuva jatko-osa tai sisarteos, joka selventäisi ja avaisi Haitekstissä pintapuolisiksi jääneitä asioita, kelpaisi kyllä. Suoran jatkon sijaan Hall on tosin kuulemma ladannut nettiin Haitekstin lukujen ”negatiiveja”, jotka avaavat romaanin tarinaa vielä lisää. Mikäli negatiivijahti innostaa, se kannattanee aloittaa miehen kotisivuilta.

Petter ei tule koskaan unohtamaan jossain lapsuutensa eläintarhassa ollutta haiallasta, jonka "läpi" pystyi ryömimään altaaseen rakennetun tunnelin avulla.

Alkuteos: The Raw Shark Texts
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2007
Suomennos: Kaijamari Sivill
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 448
Kansikuva: Steven Hall
Lajityyppi: scifi, seikkailu, jännitys, psykologinen romaani
Mistä saatu: Jennin kirjahyllystä