Anthony Doerr: Davidin uni

Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe oli yksi viime vuoden parhaista romaaneista. Toisen maailmansodan melskeisiin sijoittunut jalokivijahti teki kauppansa myös maailmalla, sillä Doerr voitti läpimurtoteoksellaan Pulitzerin. Kirjailijan vastikään suomennettu Davidin uni -esikoisteos ei valitettavasti yllä lähellekään Marie-Lauren ja Wernerin kertomusta.

Alaskalainen hydrologi David Winkler on nähnyt nuoresta alkaen unia erilaisista onnettomuuksista, jotka ovat toteutuneet ja aiheuttaneet kauheaa tuhoa. Mies menee rakastumaan naimisissa olevaan Sandy Sheeleriin, kaunis ja ennakkoluuloton Sandy vastaa Davidin tunteisiin, ja he ottavat hatkat entisestä kotikaupungistaan Sandyn pamahdettua paksuksi.

Vuosia myöhemmin perhe-elämästä nauttiva David näkee unta Grace-tyttärensä kuolemasta ja jonkin omituisen logiikan myötä päättää jättää elämänsä naiset pelastaakseen Gracen karmealta kohtalolta. Neljännesvuosisadan kuluttua maailman turuilla ja toreilla pyörinyt 59-vuotias David palaa Amerikkaan selvittämään, mitä Sandylle ja Gracelle on tapahtunut.

Davidin uni rakentuu vahvasti anteeksiantamisen teeman ympärille. Tässä on vain ongelmana se, että romaanin päähenkilö David on rasittava ääliö, jonka toimet ja ratkaisut ovat halki kirjan ajan äärimmäisen epäloogisia ja kaikkea muuta kuin samaistuttavia – lukijan on erittäin vaikea suoda anteeksiantoa perheensä hylänneelle ja Karibialla talonmiehen hommissa piilotelleelle Davidille. Doerr ei näet millään tavalla perustele lukijalle sitä, miksei David ole lentolippurahat koottuaan lennähtänyt takaisin Amerikkaan vaan on jäänyt vuosikymmeniksi leikkimään tuttavaperheen Gracea muistuttavan tyttären kanssa.

Karibia-ajan tapahtumille omistetut luvut tuntuvat vedellä jatketuilta ja jotenkin turhilta kokonaisuuden kannalta. Ne vesittävät romaanin mainion alun tunnelman ja lukijan kiinnostuksen, joka on herännyt mainiosti kuvatusta Davidin ja Sandyn ensikohtaamisesta. Naista päiväkausia vaanineen ujon Davidin toimet ovat hersyvän kiusallista luettavaa, kun hän raahaa Sandyn kauppaan unohtamat ruokatavarat tämän työpaikalle.

”Ajattelin, että ehkä haluaisitte nämä”, Winkler sanoi. ”Kun lähditte sieltä niin kiireesti pois.”
   ”Ai nuo.” Nainen ei koskenut muroihin eikä lehteen, muttei siirtänyt katsettaan niistä pois. Winkler ei ollut varma, mutta hänestä tuntui, että nainen kumartui hieman eteenpäin. Hän nosti muropakkausta ja ravisti sitä. ”Minä söin näistä osan.”
   Nainen hymyili hänelle hämmentyneen näköisenä. ”Pitäkää loputkin.”
   Hänen katseensa kulki lehdestä Winkleriin ja takaisin lehteen. Oli ratkaisun hetki, sen Winkler tajusi: tuntui kuin lattia olisi pettänyt jalkojen alla. ”Huvittaisiko teitä lähteä joskus elokuviin? Tai johonkin vastaavaan?”
   Nyt naisen katse kääntyi Winklerin ohi tämän olan taa toisaalle pankkisaliin. Hän pudisti päätään. Winklerin vatsaan valahti jokin painontapainen. Hän alkoi jo perääntyä. ”Ai ymmärrän kyllä. No, tuota, anteeksi.”
   Nainen otti Apple Jacks -pakkauksen, ravisti sitä ja piilotti sen tiskin alle. Hän kuiskasi: ”Minun mieheni”, ja katsoi Winkleriä ensimmäisen kerran, todella katsoi, ja Winkler tunsi katseen lävistävän takaraivonsa.
   Hän kuuli sanovansa: ”Teillä ei ole sormusta.”
   ”Ei.” Nainen kosketti nimetöntään. Kynnet oli leikattu lyhyiksi. ”Se on kultasepällä korjattavana.” [s.27–28]

Davidin uni ei juuri kohene Amerikan mantereelle päästyäänkään, sillä Doerr kierrättää päähenkilöään uutterasti ihan muualla kuin perhettään etsimässä. Kun tietoja ja vastauksia alkaa lopultakin tihkua, Doerr venyttää myös kirjan viimeistä osiota aivan liian pitkäksi – uudestaan löytynyt jännite katkeaa vihoviimeisen kerran niin, ettei ärsyyntynyt lukija oikein jaksa välittää romaanin viimeisistä kohtauksista saati yhdentekevästä lopusta.

Doerr on höystänyt romaaninsa tapahtumia kauniilla luontokuvauksella ja luonnon ihmeiden ällistelyllä, jotka ajavat parhaimmillaan asiansa ja kehnoimmillaan tuntuvat luettelomaiselta täytemateriaalilta. Sisällöltään levottomasti vellovan tarinan karsiminen olisi kannattanut aloittaa ehdottomasti niistä.

Mutta hän [Naaliyah] oli yhä romantikko: hän saattoi katsella kokonaisen aamun hämähäkin nuorallatanssinumeroa, kun se kutoi silkkiä; tai toukkaa nakertamassa kotelonsa saumoja. Yöllä hän sulki silmänsä ja kuvitteli, miten yli sata miljoonaa miljardia hyönteistä kuoriutui ja kuoli joka vuosi – kaikki nuo kihisevät, suipot, siivekkäät elämät: murhaajat ja munanryöstäjät, yhteistyökumppanit ja kuningattaret. Oli loistavat sudenkorennot ja kammottavat lesket, orjia pitävät muurahaiset, vaeltavat monarkit, siro runoilijasirkka, joka söi rakastettunsa, sudenkorennot, jotka rakastelivat viidenkymmenen kilometrin tuntivauhdissa – kaikki nuo entomologian lippulaivat. [s.279]

Davidin uni onkin yksi vuoden pahimmista pettymyksistä John Irvingin Ihmeiden tien ohella. Doerrin romaani olisi kaivannut rutkasti terävöittämistä ja tiivistämistä – nyt lukijan käsiin jää toteutukseltaan korkeintaan puolitiehen jäänyt lopputulos.

Petterillä on tapana unohdella näkemiään unia heti heräämisen jälkeen.

Alkuteos: About Grace
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2004
Suomennos: Hanna Tarkka
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 426
Kansikuva: Martti Ruokonen
Lajityyppi: historiallinen romaani, fantasia
Mistä saatu: kirjastosta lainattu