Stephen King: Se

Stephen King onnistui loppukesästä nostamaan osakkeitaan silmissäni Mersumies-dekkarillaan. Kauhuelementit kokonaan hylännyt ajojahti oli onnistunut aluevaltaus kauhun kuninkaaksi tituleeratulta Kingiltä – näin lähestyvän Halloweenin kunniaksi on kuitenkin paikallaan kokeilla, miten miehen 30-vuotias Se-kauhupelleily toimii. Tämä arvostelu sisältää muutamia juonipaljastuksia Sen tapahtumista.

Vuonna 1958 seitsenhenkinen lapsijoukko pääsee Mainen Derryssä lapsia tappavan ja Pelle ”Pennywise” Penninvenyttäjäksi itseään kutsuvan pahuuden jäljille. Joukkion päihittämä Se-kiusanhenki nousee haudastaan 1980-luvulla, ja jo aikuistuneen seitsikon on palattava iskemään naula Sen arkkuun toivottavasti viimeisen kerran.

Kingin kaikkiaan 1100-sivuinen kauhuklassikko seuraa siis Derryn kauhistuttavia tapahtumia kahdella aikatasolla – ja natisee liitoksistaan jokaisessa kohdassaan. Niin sankariseitsikko ja kuin sen jäseniä kurmottavat kiusanhenget saavat varsin perusteellisen taustoituksen romaanin aikana, ja vaikka pitkien takaumien määrä hidastaakin varsinaisen tarinan edistymistä ja rikkoo sen rytmin, Se onnistuu kiertämään kauhuteosten perinteisen ongelman varsin ansiokkaasti. Päähahmot eivät jää genrelle ominaisesti paperinohuiksi kärsijöiksi, vaan niiden karut kohtalot riipaisevat huomattavasti tehokkaammin kuin lajityypin muissa edustajissa. Vaikka Sen hahmot ovatkin varsin stereotyyppisiä genrensä edustajia, niissä on silti vetovoimaa juuri sen verran, että lukija jaksaa seurata niiden toilailuja levottomasti haahuilevan tarinan läpi.

Sen kauhuelementit sitä vastoin tuntuvat Hohto-romaanin tavoin vähän lapsellisilta ja vanhentuneilta – Se manifestoituu Penninvenyttäjän ohella muun muassa piparkakkutaloaan hallinnoivan noidan, jättiläislinnun, ihmissuden ja varpusenkokoisten kärpästen muotoon. King osaa kuitenkin genretietoisena kirjailijana yhdistää verisen kauhistelun genren kliseisiin ainakin ällöttävin lopputuloksin.

Pelle oli häipynyt. Vasempien portaiden yläpäässä seisoi Dracula, muttei mikään elokuvien Dracula. Se ei ollut Bela Lugosi eikä Christopher Lee eikä Frank Langelia eikä Francis Ledener eikä Reggie Nalder. Tuossa seisoi ikivanha ihmisolio, jonka kasvot olivat kuin käkkäräiset puun juuret. Sen kasvot olivat kalmankalpeat, sen silmät purppuranpunaiset, hyytyneen veren väriset. Sen suu roikkui ammollaan ja siitä paljastui ienten täydeltä vinoon upotettuja Gilletten partakoneenteriä. Sen katseleminen oli kuin hengenvaarallisessa peilitalossa kävelemistä, jossa yksikin virheaskel voi leikata ihmisen kahtia.
   – NARSK! se kirkaisi ja sen leuat loksahtivat kiinni. Sen suusta syöksyi verta punamustana tulvana. Sen juhlapaidan hehkuvan valkoiselle silkille putosi repeytyneiden huulten palasia ja ne liukuivat etumusta alas jättäen peräänsä verisiä etanan jälkiä. [s.549]

Derryn väkivaltaista historiaa valotetaan runsaasti romaanin aikana, ja suuri osa Sen kauhistuttavuudesta rakentuukin vähän kliseisen ”Ihminen on toiselle ihmiselle susi” -filtterin varaan. Kingin sankarijoukkio joutuu kärsimään molemmilla aikatasoilla Sen ohella väkivaltaiseksi äityvästä kiusaamisesta, yksinäisyydestä ja sekä fyysisestä että henkisestä perheväkivallasta – astmapiippuaan jokaisessa stressitilanteessa pössyttelevän Eddie Kasbrak -paran kärvistely ylisuojelevan äitinsä siipien alla on kammottavan kiusallista luettavaa.

Derryn historiaosuuksissa käsitellään myös mustan väestönosan huonoja elinoloja ja simputuksen kohteena olemista armeijan harmaissa. Ihmisten väliset nahinat ja väkivallanteot ovatkin huomattavasti raadollisempaa luettavaa kuin yliluonnollisilla elementeillä pelaavat osuudet – King tosin osaa ottaa myös inhorealistisesta väkivallankuvauksestaan kaiken irti.

Hän pääsi vuoteen luo ja aikoi tarttua Eddieen. Tämä ei ollut vieläkään kunnolla tajunnut mitä oli tekeillä. Oli kulunut vain neljäkymmentä sekuntia siitä kun Eddie oli avannut oven. Henry tarttui häneen. Eddie sohaisi Perrier-pullon rosoisen pohjan häntä päin. Se repi Henryn kasvoja, viilsi hänen oikean poskensa auki roikkuvaksi lihanpalaksi ja puhkaisi hänen oikean silmänsä.
   Henry päästi voimattoman huudon ja kompuroi taaksepäin. Auki viiltyneestä silmästä vuoti kellertävänvalkoista nestettä ja silmä roikkui irtonaisena kuopastaan. Hänen poskestaan roiskui verta kammottavana suihkuna. Eddien oma huuto oli kovempi. Hän nousi vuoteelta ja lähestyi Henryä – kenties auttaakseen tätä, hän ei ollut varma miksi – ja Henry syöksyi uudestaan hänen kimppuunsa. Eddie survaisi Perrier-pullon eteenpäin kuin miekan ja tällä kertaa vihreän lasin rosoinen, terävä reuna upposi syvälle Henryn vasempaan käteen ja sahasi hänen sormiaan. Uutta verta vuoti esiin. Henry päästi paksun ähkäisyn, kuulosti melkein siltä kuin hän olisi selvittänyt kurkkuaan, ja tönäisi Eddietä oikealla kädellään. [s.968 – 969]

Vaikka Se pitääkin sisällään runsaasti mielenkiintoista materiaalia, rehellisyyden nimissä on todettava teoksen yksinkertaisesti räjähtäneen Kingin käsiin. Pääjuoni harhailee matkan varrella niin holtittomasti, että Sen lukeminen muistuttaa harvinaisen mäkisen vuoristoradan kyydissä olemista – vähän mielenkiintoisempaa ja innostavampaa kohtaa seuraa usein tylsä suvantovaihe, joka saa lukijan katselemaan kaihoisasti lukupinossa odottavia romaaneja. Esimerkiksi reilun sadan sivun mittaisen luvun, jossa aikuisiksi kasvaneet sankarit sompailevat Derryssä, olisi voinut jättää aivan kokonaan pois eikä kukaan olisi jäänyt kaipaamaan tuota pitkitettyä iltakävelyä.

Sen loppu tuntuu myös lievästi sanottuna venyteltä – lukija joutuu lusimaan sankarien ja Sen yhteenoton kahteen kertaan vuosina 1958 ja 1985. Varsinkin vuoden 1958 loppukahakan yhteydessä psykedeeliseksi yltyvä tunnelma ja huvittavan mahtipontiseksi käyvä sanailu vievät kauhistuttavaksi tarkoitetun tunnelman lähinnä campin puolelle.

– kuka sinä olet ja miksi tulet Minun luokseni?
   Mä olen Bill Denbrough. Sä tiedät kyllä, kuka mä olen ja miksi mä olen täällä. Sä tapoit mun veljen ja mä tulin tappamaan Sut. Sä kävit kiinni väärään lapseen, narttu.
   Minä olen ikuinen. Minä olen Maailmojen Syöjä. [s.1050 – 1051]

Se on ylityöstetty ja ylipitkäksi venynyt, aivan liian moneen suuntaan kurottava ja jatkuvasti juonenlankoihinsa kompasteleva romaani, jota on vaikea suositella muille kuin asialleen omistatuneille hurmeisen kauhun ystäville.

Petterin henkilökohtainen suosikkipelle valtavirtaviihteen punanenistä
on ehdottomasti Eiichiro Odan One Piece -mangan Buggy The Clown.

Alkuteos: It
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1986
Suomennos: Ilkka ja Päivi Rekiaro
Kustantaja: Tammi
Lajityyppi: kauhu
Sivumäärä: 1137
Mistä saatu: kirjastosta lainattu