Petri Vartiainen: Miehen ryhti

Petri Vartiaisen Miehen ryhti romaani on yhden miehen painajainen, joka sijoittuu yläasteella työskentelevän äidinkielenopettaja Arin korvien väliin. Työnsä kanssa selkeästi loppuun palanut mies on päättänyt uudistaa rankasti aineensa opetussuunnitelmaa, mutta kotona lapset ja neljättä jälkeläistä kovasti himoitseva Veera-vaimo esittävät omia vaatimuksiaan. Yhden lukukauden aikana Ari kokee niin yksityis- kuin työelämän kyydissä melkoisen vuoristoradan, jonka töyssyjä Taisto-appiukon kanssa vietetyt ryyppäjäiset tasoittavat.

Miehen ryhti muistuttaa Vesa Haapalan Karhunpesää. Molemmat romaanit pyrkivät toimimaan eräänlaisina hätähuutoina kuvatessaan tiukkenevien arvojen, vaatimusten ja paineiden alle sortuvien ihmisyksilöiden kamppailua. Vartiaisen oma kritiikki tuntuu kuitenkin Haapalan lähinnä itsestäänselviä kliseitä toistellutta kapinaa mielenkiintoisemmalta konkreettisten kohtausten myötä – hyvänä esimerkkinä toimii kohta, jossa Ari tutustuu vaihtopäivänä ammattikoulussa lopputyötään tekeviin opiskelijoihin.

Hämmästyksekseni Miika [amiksen äidinkielen lehtori] istuu tuoliin ja alkaa järjestellä tekstiä, jopa kirjoittaa pohdintalukuun muutaman lauseen.
   ”Minkä alan opiskelija?” kysyn.
   ”Puualan.”
   ”Aiheena Audi?”
   ”Kunhan jostakin tekee. Jokohan tämä menisi läpi?”
   ”Ei kai tuo ole tutkielma minkään vertaa”, ihmettelen.
   Miika katsoo minuun kärsivällisesti.
   ”Ei niin, mutta ei nämä muuten ikinä valmistu.”
   ”Mutta pitäähän joka koulussa saavuttaa jatko-opintokelpoisuus, ja niin edelleen.”
   ”Pitää tietysti, mutta ei nämä mihinkään jatka, vai mitä pojat?”
   ”Ei vitussa”, yksi kääntyy sanomaan pelinsä äärestä.
   ”Sitä paitsi opinnäytetyö poistuu opetussuunnitelmasta”, Miika huokaa.
   ”Poistuu? Miten sellainen muka on linjassa toisen asteen opetuksen yleissivistävyyden kanssa?”
   ”No, ammattikoulun linja on linjattomuus.”
   ”Kuin kivirekeä vetäisi, vai?”
   ”Se on kun opettaja johtaa, etuveto. Pitäisi olla vanha takavetoinen malli, liukuisi mutkissa rentoa sivuluisua, palaisi pehmeästi raiteilleen, ennen kuin suistuisi ojaan. Olisi edes sellainen vaihtoehto, mutta vedettävä on.”
   Hetkeen en tiedä, puhuuko hänessä opettaja vai mikä. [s.156–157]

Karhunkiven tavoin myös Miehen ryhti kärsii siitä, että kritiikin ympärille rakennettu romaani on aivan liian moniaalle kurkottava kokonaisuus, jonka osat eivät sovi yhteen saati toimi kunnolla. Opettajanhuoneen äijäporukan veistelemät rasvaiset jutut ja Taiston kanssa tehdyt lasityöt purnaavine dialogeineen olisi voinut jättää kokonaan pois.

Arin oppilaiden toilailut ja kohtalotkaan eivät jaksa innostaa – kaikenlaisista ongelmista kärsivän Juhanin ja kymppejä tahkovan Marin hahmot ovat stereotyyppisiä mutta toisaalta koululuokissa vallitsevien ääripäiden totuudenmukaisia edustajia. Vartiainen ei kuitenkaan ota näitä hahmoja tarpeeksi perusteelliseen käsittelyyn syventääkseen stereotyyppiset sivuhahmot mielenkiintoisiksi lisiksi tarinaansa. Sitä vastoin Arin ja Veeran dialogit ovat ihan toista maata.

”Sä puhutkin enemmän muiden lapsista.”
   ”Meidän lapset on niin hyvin kasvatettuja.”
   ”Onko? Aino tunkee monta kertaa viikossa yöllä meidän väliin, ja potkii unissaan niin, että mun pitää mennä sohvalle nukkumaan. En mä voi mennä töihin naama mustelmilla.”
   ”Sä liioittelet nyt.”
   ”Enkä liioittele. Sä lupasit jo kaksi vuotta sitten, kun sulla oli joku superisävaihe, että totutat Ainon nukkumaan omassa sängyssään. Kaksi vuotta! Mutta oppilaiden asiat on hoidettu viimeisen päälle. Se on luonnotonta!”
   ”Miten sä voit haluta vauvaa, jos et kestä nukkua lapsen vieressä?”
   ”Aino ei tuosta enää pienene, se kasvaa” Ei se ole mikään vauva.”
   ”Lapsi se on silti.”
   ”Ja lapsilla on vanhemmat, jotka hoitaa niitä.”
   ”Mitä toi nyt tarkoittaa?”
   ”Että sua voisi kiinnostaa vähän enemmän.”
   ”Lapsetko?”
   ”Kaikki.”
   ”Mikä kaikki?”
   ”Me.”
   ”Ainahan mä hieron, kun pyydät.”
   ”Ja Aino saa vaikka nukahtaa meidän väliin eikä omaan sänkyynsä.”
   ”Joskushan se nukahtaa.”
   ”Silloin ei tarvitse lähestyä mua.”
   ”Mä sentään haluan sua. Sä et halua mua, vaan vauvan.”
   ”Sä olet aina niin väsynyt, niinhän sä sanot. Se on naisen repliikki.” [s. 104–105]

Miehen ryhti onnistuu parhaimmillaan näyttämään todella kouriintuntuvasti sen, minkälaista tuulimyllyjä vastaan taistelemista työelämä voi nykyaikana olla ja kuinka se vaikuttaa ihmiseen. Sitä vastoin romaanin pinnallisuus ja vähän väkinäisiltä tuntuvat sivujuonteet heikentävät Vartiaisen saavutuksia arkirealistisen tyylin parissa – Miehen ryhdin lukee miellyttävän nopeasti, mutta mitään ennennäkemättömän mieleenpainuvaa tästä ei jää käteen.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 254
Kansikuva: Piia Aho
Lajityyppi: kehitysromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu