Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä

Jayne Anne Phillipsin Murhenäytelmä perustuu 1930-luvulla tapahtuneeseen joukkosurmaan. Romaanin alussa Chicagossa majaansa pitävä, juuri leskeksi jäänyt kolmen lapsen äiti Asta Eicher suree perheensä kehnoa rahatilannetta talouskurimuksen ravistelemassa Amerikassa. Tilanteeseen tarjoaa helpotusta kuitenkin sanomalehden kirjepalsta, jolla Asta tapaa varakkaan ja hyvätapaiselta herrasmieheltä vaikuttavan Cornelius Piersonin. Asta ehtii haaveilla Piersonin pelastavan Eicherit vararikon partaalta ja tarjoavan lapsilleen Gretalle, Hartille ja Annabelille hyvän ja vakaan tulevaisuuden.

Hyväntahtoiselta vaikuttava Pierson paljastuu leskinaisia surmaavaksi, useiden salanimien taa piiloutuvaksi Herman Drenthiksi, joka onnistuu kaappaamaan Eicherin pesueen Quiet Dellin kaupungissa sijaitsevaan kotiinsa. Drenth jää Eicherin perheestä ilmat päästettyään kiinni aiemmasta henkirikoksesta  ja joutuu vankilaan odottamaan tuomiotaan. Tässä vaiheessa mukaan liittyy Tribunen toimittaja Emily Thornhill, joka pestataan raportoimaan sekä Drenthin oikeudenkäynnistä että Eicherin perheen rikoksen selvittämisestä.

Murhenäytelmä on taidokkaasti koottu rekonstruktio tappaja-auervaaran tapauksesta. Oman lisänsä tarinaan tuovat aavemaisen karmivat mustavalkoiset valokuvat, joita on sijoitettu pitkin romaania – ne muistuttavat lukijaa juuri sopivan alleviivaavasti siitä, että tämä kaikki on todella tapahtunut.

Phillips kuitenkin nivoo tosipohjaiseen ja synkkäsävyiseen romaaniinsa mukaan hyvin erikoisia lisäelementtejä, joista suurin osa ei sovi tarinaan mukaan ollenkaan. Ne valitettavasti vetävät Murhenäytelmältä maton sen verran tehokkaasti pois, että lukija ei voi kuin ihmetellä, mitä Phillipsin päässä on oikein liikkunut.

Pahimman onnahduksen tekee Phillipsin edellisen Kiuru ja termiitti -romaanin asetelmia selvästi kopioiva Annabelin haamu, joka seuraa Emilyä ja oikeusjutun etenemistä ja välillä sukeltaa välitilassa hengaillessaan omiin muistoihinsa. Takaumat Annabelin perheen elämään tuntuvat romaanin Eicher-keskeisyyden jälkeen liian paljon vanhan kierrättämiseltä ja lähinnä ärsyttävät.

Annabel on äidin kanssa. Hän ei tiedä miten ja missä, mutta täällä on avaria vihreitä nurmikoita ja kahluuallas, siinä neljä suihkua ja valkoinen patsas, jossa tyttö ja delfiinit kannattelevat kannua ja seppelettä. Tuo on Athene, äiti sanoo vaikka ei puhu. Täällä ei tarvitse puhua ja kaikki ovat läsnä, yhdessä ilman kiepauksessa. Valo on pehmeä ja täyteläinen, kuin iltahämärä, vaikka ilta ei tule koskaan eikä valo katoa. Äiti sulkee hänet sisäänsä, on kaikkialla ympärillä ja sanoo ettei pimeyttä enää ole, ei unta eikä nälkää eikä ponnistelua kohti sitä tahi tätä. Tyylikäs nuori mies tulee kohti vauva sylissä. Miehellä on viikset ja punertavat hiukset on siististi leikattu. Hänellä on tummat housut ja hieno napitettava puuvillapaita, tahrattoman valkoinen, ylös käärityt hihat on kiinnitetty lenkillä. Hän on rento ja tutun oloinen, kaulus on auki, hän keinuttaa sylissään pyöreäkasvoista paljasjalkaista vauvaa. Käy ilmi että vauva täyttää tänään vuoden ja Annabel tietää olevansa se vauva: isä seisoo hänen edessään monien vieraiden keskellä. [s.245–246]

Murhenäytelmä ei kuitenkaan jää pelkäksi unimaailmoissa kieriskelyksi, vaan synkän ja koko ajan häiriintyneemmäksi paljastuvan Drenthin tapauksen purkaminen on raskasmielistä mutta kiinnostavaa luettavaa. Phillips käyttää surutta hyväkseen sanomalehtiarkistoista kaivamiaan artikkeleita ja on romaanissa pannut ne journalistipäähenkilönsä kirjoittamiksi. Oikeat reportaasit yhdistettyinä autenttiseen kuvamateriaaliin ovat toimiva ja välillä jopa veret seisauttava yhdistelmä.

Clarksburgin poliisi on vastaanottanut useita kirjeitä, jotka viittaavat mahdollisuuteen, että Powersin [yksi Drenthin salanimistä] tilillä on ehkä enemmänkin naisten selvittämättömiä katoamistapauksia. Yhdessä kirjeessä mainitaan mies nimeltä Charlie Rogers. Kirjeen on lähettänyt C. S. Brown Iowa Fallsista Iowasta ja se koskee hänen 37-vuotiaan tyttärensä, Ohiossa Clevelandissa sairaanhoitajana työskennelleen neiti Golda Brownin kuolemaa: isä selittää käsityksenään, että tytär on murhattu ja että Powersilla on sormensa pelissä. Virallisten todistusten mukaan Golda Brown kuoli otettuaan myrkkyä heinäkuussa 1929. Tytön kuoltua isä sai tiedon tragediasta yösähkeellä, jolla oli allekirjoituksena nimi ”Rogers”. Kun isä matkusti Clevelandiin tunnistamaan tyttärensä ruumiin, ketään ”Rogersia” ei ilmaantunut, mutta Brown kertoo, että hänen tullessaan ulos ruumishuoneelta joku lyhyt vanttera mies oli alkanut astella hänen rinnallaan. ”Hän kysyi minulta, voisiko hän tehdä jotakin, ja minä tiedustelin, tunsiko hän täällä Clevelandissa miestä nimeltä Rogers, joka oli kotoisin Pittsburghista. Mies neuvoi minua ottamaan ruumiin ja katosi kiireen vilkkaa.”
[--] Kun Powers pidätettiin, häneltä keskeytyi kirjeenvaihto yli 200:n naisen kanssa. Kirjeitä saapui Cornelius O. Piersonin postilokeroon 227 Clarksburgiin 20:n kappaleen päivävauhtia. Kymmenissä Powersin hallusta löytyneissä valokuvissa luki pelkästään Rakkaalle Connielle – lempinimi jonka Powers oli omaksunut. Muiden mahdollisten uhrien nimiä emme koskaan saa tietää ja heidän elämästään jää muisto vain niiden surevien läheisten sydämiin, jotka yhä etsivät heitä. [s.552–553]

Luin reilu vuosi sitten Harri Sirolan romaanin Kaksi kaupunkia, joka pohjasi vahvasti neuvostoliittolaisiin mielisairaaloihin suljettujen ihmisparkojen haastatteluihin – Sirolan omasta päästä syntyneet hahmot jäivät edesottamuksineen varsin huteriksi elementeiksi, ja lähinnä heidän toimintansa piti kokonaisuuden kasassa. Myös Murhenäytelmä kärsii aika pitkälti samoista ongelmista, sillä Annabelin kuolemanjälkeiset muistelut sekä muutamat Emilyn väkisin väännetyt ihmissuhdekuviot tuntuvat naiiveilta kokonaisuuksilta romaanin synkkyyteen nähden. Varsinkin Emilyn järjestämä ”onnellinen loppu”, joka vesittää synkän tunnelman kokonaan, on uskomattoman kömpelö lopetus näin kunnianhimoiselle romaanille.

Ongelmistaan huolimatta Murhenäytelmä on Kahden kaupungin tavoin mielenkiintoinen faktan ja fiktion sekamelska, joka jää kuitenkin yliyrittämisensä takia hengästyttävän laajaksi ja kehnoimmilta osiltaan varsin vaisuksi kokonaisuudeksi. Vaikka Drenthin tapauksen ovelimmat käänteet ja lopullisen oikeustuomion voisikin tarkistaa milloin vain Wikipediasta, lukija huomaa nauttivansa romaanista kaikkine puutteineen päivineen ja jännittävänsä, miten raastuvassa oikein käy.

Petter on siivonnut työkseen Helsingin Ruoholahdessa sijaitsevan 
Oikeustalon käytäviä ja toimistoja.

Alkuteos: Quiet Dell
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2013
Suomennos: Kersti Juva
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 580
Kansikuva: Jussi Kaakinen
Lajityyppi: historiallinen romaani, dokumenttiromaani, fantasia
Mistä saatu: lahjakirja