Ossi Nyman: Röyhkeys

Ossi Nyman ponnahti lokakuun puolivälissä julkisuuteen kertoessaan niin sanotusta ideologisesta työttömyydestään ja taipumuksestaan vältellä työssäkäyntiä, ja sekä iltapäivälehdistö että sosiaalisen median mielensäpahoittajat luonnollisesti pillastuivat tällaisesta ulostulosta. Luin Nymanin esikoisromaanin Röyhkeys ilmiliekkeihin syttyneen ”keskustelun” velloessa kiivaimmillaan ja olin yllättynyt siitä, kuinka syrjään Nymanin hengentuotos jäikään kaikesta kohkaamisesta – Röyhkeys on nimittäin yksi tämän kirjavuoden parhaista kotimaisista romaaneista. Tämä arvostelu sisältää pari paljastusta Röyhkeyden rakenteesta.

Röyhkeys seuraa työttömänä pysyttelevän miehen edesottamuksia. Nyman vie lukijan romaanissaan niin Bruce Springsteenin Turun-keikalle kuin Tampereella järjestettävälle uravalmennuskurssille, jossa luonnollisesti kettuillaan pitkäaikaistyöttömille päin naamaa. Röyhkeyden viimeinen osa puolestaan yllättää lukijan kertomalla rehellisesti työnteosta – eli Röyhkeyden kirjoittamisesta.

Röyhkeys on selvä provokaatio ja kannanotto suomalaisessa kulttuurissa esiintyvää työn jatkuvaa korostamista vastaan, mutta Nymanin romaani on provoiluksi uskomattoman kauniisti kirjoitettu teos. Miehen tyyli on kahden ensimmäisen osan ajan luontevaa, selkeää ja oivaltavaa – naiivi kerronta tuo mieleen väistämättä Erlend Loen Supernaiivi-klassikon. Röyhkeyden päähenkilö on yksinkertaisista asioista innostuva mies, joka jaksaa kuvailla ja ihmetellä ympäristön yksityiskohtia loputtomiin, ja romaanin rauhalliset kuvaukset tapahtumapaikoista ja tapahtumista ovat seesteisyydessään suorastaan hypnoottisia. Nymanin viehättävä tyyli korostaa hienosti niin poikkeuksellisten kuin arkistenkin tapahtumien eri puolia ja merkitystä romaanin päähenkilölle.

Vuosi tai kaksi sitten olin ollut katsomassa vuoden nuoreksi taitelijaksi valitun ihmisen näyttelyä ja kun olin kävellyt näyttelysaliin, oli siellä ollut iso koululaisryhmä ja opas kertomassa heille maalauksista, ja juuri kun minä olin astunut saliin, olivat koululaiset kääntyneet katsomaan minua olkansa yli. Samalla hetkellä opas oli sanonut koululaisille, että kaikkia näitä maalauksia yhdistää se, että niissä ihmiset oli maalattu sellaiseen asentoon, jossa he näyttävät juuri kääntyneen katsomaan olkansa yli viimeisenä huoneeseen tullutta ihmistä. Olin silloin paennut äkkiä toiseen saliin, mutta kun olin jälkeenpäin rauhassa ajatellut asiaa, niin olin ymmärtänyt, että se oli ihmeellisin asia joka minulle oli koskaan tapahtunut. [s. 54]

Romaanin monitasoisuus yllättää lukijan jatkuvasti. Röyhkeys olisi voinut jumahtaa nykyhallituksen työttömyyspolitiikan nälvimiseksi, mutta onneksi näin ei käy, vaan kerronnallista kunnianhimoa riittää aivan loppuun saakka. Nyman uskaltaa johdattaa lukijan melkein yhtä syviin psykologisiin syvyyksiin kuin mitä Harri Sirola teki niin ikään henkistä pahoinvointia käsitelleessä Abiturientti-romaanissaan.

Springsteenin konsertille omistettu romaanin ensimmäinen osa on melkeinpä traagistakin luettavaa, kun Röyhkeyden päähenkilö kokee tapahtumaan valmistautuessaan ja siellä ollessaankin jatkuvaa syyllisyyttä omasta työttömyydestään. Röyhkeys onnistuu näyttämään, mitä työttömyys yhdistettynä karenssiuhkiin sekä työttömiin kohdistettuun lynkkausmielialaan saa aikaan ihmisryhmässä, jolle ei anneta ihmisarvoa saati arvoa – eli yksinäisyyden, syyllisyyden ja irrallaan olon tunteita. Röyhkeydenkään päähenkilö ei osaa olla vertaamatta omaa tilannettaan ja erilaisuuttaan muihin konsertissa olijoihin nähden, ja jokainen työttömyyttä elämässään kokenut lukija osaa varmasti samaistua tähän tunteiden kirjoon.

Hallin olivat oranssiliiviset miehet rakentaneet ja näin mielessäni, kuinka he ajoivat työpäivän jälkeen avolava-autollaan kaupungin läpi baariin, jossa he joivat olutta ja pelasivat biljardia. Heitä väsytti ja he olivat nälkäisiä, mutta he olivat myös tyytyväisiä itseensä tehtyään työtä koko päivän, ja he nauroivat kertoessaan roiseja vitsejä ja läpsiessään toisiaan selkään. Heillä oli hyvin tiivis kaveriporukka ja viikonloppuisin he kävivät yhdessä metsästämässä kauriita. He maksoivat palkastaan veroa, ja siitä verosta maksettiin minulle työttömyyskorvausta, vaikken minä ansainnut sitä rahaa millään tavalla. Pyysin silti joka kuukausi Kelalta rahaa ja ostin sillä levyjä ja kirjoja ja kävin elokuvissa ja konserteissa, ja käytin sitä muutenkin niin kuin se olisi minun omaa rahaani. [s. 30]

Röyhkeyden päätösosassa Nyman kertoo omasta kirjoittamisestaan, romaanin syntymisestä ja elämästä Helsingissä hyvin erilaisella tyylillä kuin aiemmin romaanissa. Kirjoituskurssilla notkumisen ja pääkaupungin halki pyörällä suhaamisen kuvaukset ovat komean nopeatempoista ja rikasta luettavaa, jossa Röyhkeyden ideologisesti työtön päähenkilö ja Nyman menevät komeasti sekaisin. Nyman onnistuu hämärtämään omaelämäkerrallisen aineiston ja fiktion rajoja, ja näin Röyhkeyden siihenastiset tapahtumat näyttäytyvät luonnollisesti ihan uudessa valossa.

Ossi Nymanin esikoisteos on tekijänsä mainetta huomattavasti parempi romaani, joka kohoaa Miki Liukkosen O:n rinnalle tähänastisen kotimaisen kirjavuoden kirkkaimpaan kärkeen.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 187
Kansikuva: Sanna-Reeta Meilahti
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale