Affinity Konar: Elävien kirja

Affinity Konarin Elävien kirjan alussa 12-vuotiaat kaksossiskot Pearl ja Sasha tuodaan toisen maailmansodan loppuaikoina Auschwitziin. Siskokset joutuvat keskitysleirillä ojasta allikkoon, kun he löytävät itsensä pahamaineisen tohtori Josef Mengelen kynsistä. Huuhaalääketieteestä ja kaksosten tutkimisesta kiinnostuneen puoskarin reviirinä toimii Tarhaksi kutsuttu alue, jossa tutkittavia kaksosia, kolmosia ja luonnonoikkuja pidetään vankeina hivenen paremmissa oloissa kuin muita vankeja. Onni kuitenkin loppuu Mengelen koekaniinien kohdalla viimeistään leikkauspöydälle siirryttäessä.

Romaanin edetessä Mengelen runtelemat Sasha ja Pearl joutuvat toisistaan erilleen, ja sodan päätyttyä keskitysleireiltä luikertavat pakolaislaumat vievät tyttöjä entistä kauemmas toisistaan. Stashalla on silti traumatisoituneessa mielessään kaksi erittäin selkeää tavoitetta: Pearlin löytäminen ja Mengelen tappaminen.

Elävien kirja jakaantuu kahteen hyvin erilaiseen osaan – Auschwitzissa kituuttamiseen ja sodanjälkeisessä Euroopassa harhailuun. Ensimmäinen puolikas tempaisee lukijan takuuvarmasti mukaansa, kun Konar esittelee maailman, jollaista on nähty harvemmin keskitysleirejä puivan kaunokirjallisuuden puolella. Mengelen tutkittavat hengailevat karsinassaan hyvinkin vapaasti, osallistuvat virkistysiltoihin ja elävät irrallaan sekä toisen maailmansodan että piikkilanka-aidan kurjemmalla puolella odottavista kauhuista. Rauhallisuuden ja eristäytyneisyyden ympärillä väreilevät uhat eivät ole mitenkään erityisen näkymättömiä – sadunomaisen yltäkylläisyyden ja häiriintyneiden tapahtumien kuvailun välillä poukkoileva Elävien kirjan alku tuo tyylillisesti mieleen esimerkiksi Katja Ketun Yöperhosen ja Anthony Doerrin romaanin Kaikki se valo jota emme näe.

Jos Mengelen voisi sanoa tehneen ylipäätään mitään hyvää, niin ainakin sen, että hän määräsi Kaksosten isän tehtäväänsä. Pojat rakastivat häntä, takertuivat häneen kiinni, kun hän opetti heille eri aineita – enimmäkseen saksaa ja maantietoa – ja potki heidän kanssaan rääsyistä kyhättyä jalkapalloa ympäri kenttää intouduttuaan joskus jopa pelaamaan. Tarhassa saivat myöskin asua moniraskauksia kantaneet vastasyntyneiden äidit, koska he edesauttoivat vauvojensa kehittymistä, ja moni kujersi kaksosten isälle ja sanoi, että tästä tulisi vielä upea perheenisä, mutta kehut saivat miehen vavahtamaan, ja hän vain jatkoi puuhiaan lempeään ja neuvokkaaseen tapaansa. Me tytöt olimme tällaisesta liittolaisesta kateellisia pojille, koska meillä oli vain Nauta meitä komentamassa. Naudalta emme saanee tietää yhtään mitään siitä, missä me olimme. Parakin muilta tytöiltä saimme kuulla, että Mengelen Tarha oli ollut aikaisemmin lähellä romanien leiriä. Mutta romanit olivat nyt kaikki kuolleet, sillä viimeisetkin tuhottiin elokuun 2. päivänä 1944; leirin viranomaiset olivat katsoneet välttämättömäksi hävittää heidät perinpohjin kauhistuttuaan heidän keskuudessaan raivoavia tauteja ja nälkäkuolemia. Ongelmana ei ollut kunnollisten ruoka-annosten puute, vaan aikuiset selvästikin anastivat lapsille tarkoitetun ruuan itselleen. Romanit lauloivat ja tanssivat päivät pitkät mieluummin kuin tekivät jotain saastaisuudelleen. Moiseen kansaan ei tepsinyt muu kuin täystuho. [s. 38–39]

Keskitysleirikuvaus on kaikessa omituisuudessaan ja surrealistisuudessaan kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoista, vaikka Elävien kirjan sivuhahmot ovatkin harmittavan yksiulotteisia. Sininen potilas on salaisuuksineen sekä mielenkiintoinen että romaanin juonen kannalta oleellinen hahmo, mutta esimerkiksi lilliputtiperhe ja albiinokommari Bruna ovat täysin alihyödynnettyjä sivupolkuja. Suurin pettymys on kuitenkin se, ettei varsinaisesta pahuuden ilmentymäksi haukutusta Mengelestä ole saatu yhtään hullua tiedemiestä syvällisempää tai persoonallisempaa konnaa.

Elävien kirja kuitenkin loistaa ennen kaikkea kuvatessaan, kuinka Pearl että Stasha alkavat hitaasti seota sekä Mengelen operaatioiden että Tarhan tapahtumien takia. Viimeinen niitti on luonnollisesti kohtaus, jossa erottamattomat siskokset temmataan erilleen lopullisesti, ja Mengelen kokeiden traumatisoima, itseään kuolemattomana pitävä Stasha sekoaa lopullisesti.

Pakolaisvirtojen kuohuissa seikkaileminen viihdyttää toki aikansa mutta on sikäli mainioon alkupuoliskoon nähden aivan liian ennalta-arvattavaa luettavaa – Pearlin vaiheiden kuvaaminen pitää jonkinlaista jännitettä yllä, mutta sekin kupla poksahtaa hyvin nopeasti. Elävien kirja yksinkertaisesti kompastuu pahan kerran siirtyessään persoonallisesta keskitysleirikuvauksestaan aiemmin kirjallisuudessa koluttuihin ja paremmin toteutettuihin miljöihin – esimerkiksi Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaressa nähty, täysin överiksi kurjuudessaan ja fantasiaelementeissään vedetty sodanjälkeinen Eurooppa on paljon vaikuttavampi näyttämö kuin Elävien kirjan vastaava miljöö.

Romaanin loppupuoliskolle saakka Elävien kirja onnistuu pysyttelemään kaukana amerikkalaisesta sentimentaalisuudesta, mutta lopussa tapahtuu romahdus. Elävien kirja on ihmiskokeineen ja keskitysleirikuvauksineen raskasta luettavaa, ja tapahtumien jäljet näkyvät varsinkin Stashassa ja Pearlissa niin fyysisinä vammoina kuin puhtaana hulluutena – lukijalle on selvää, etteivät muut romaanin hahmot ole päässeet yhtään sen vähemmällä. Turhanaikainen sentimentaalisuus särkee omintakeisen tunnelman purkupallomaisen hienovaraisesti.

Kaikki ne viattomat – en ajatellut heidän tulevaisuuttaan sinä päivänä, kun lähdin autiotalosta. En saanut tietää mitään heidän määränpäästään, voitoistaan, ongelmistaan. Heistä, jotka asettuivat uusiin kaupunkeihin ja heittäytyivät itsensä unohtaen uusiin ammatteihin, joko luomalla niin suuria imperiumeja, että pyyhkivät niillä pois menneisyyden, tai epäonnistumalla pyrkimyksissään menestyä, koska eivät saaneet oman verensä kohinaa pois mielestään. Heistä, jotka menivät naimisiin toisen eloonjääneen kanssa, heistä, jotka jäivät naimattomiksi, koska heillä ei ollut aviovuoteeseen muuta tarjolla kuin painajaisia. Heistä, jotka etsivät lohtua ja vapautta kibbutzin mullasta, ja heistä, jotka päätyivät toisenlaisille tutkimuspöydille ja antoivat toisille lääkäreille luvan polttaa aivoistaan lähtemättömät muistot, poistaa lopullisesti se kurjuus, jonka hän oli painanut meidän mieliimme. [s. 381–382]

Elävien kirjaan tarttuvat pääsevät nauttimaan persoonallisesta kostojuonella höystetystä keskitysleirikirjallisuudesta, joka ei meinaa oikein pysyä kasassa. Erilaista mutta tätä laadukkaampaa keskitysleirielämystä etsivien kannattaa tutustua Elävien kirjaa mieluummin edellä mainittuun Yöperhoseen tai Art Spiegelmanin Maus-klassikkosarjakuvaan.

Alkuteos: Mischling
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Hanna Tarkka
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 457
Kansikuva: Martti Ruokonen
Lajityyppi: psykologinen romaani,
historiallinen romaani 
Mistä saatu: kirjastosta lainattu