Marko Leino: Suo

Marko Leinon Suo sisältää erilaisia tilannekuvia satavuotiaan Suomen historian varrelta. Mukaan mahtuu verisiä ja painajaismaisia kohtauksia 1900-luvun alkupuoliskon sotaisilta vuosikymmeniltä uuden vuosituhannen lähiöpuukkohippoihin asti unohtamatta moniarvoistuneen Suomen moraalisia koetinkiviä. Yksi novellikokoelman helmistä kertoo tilanteesta, jossa balettia harrastava kahdeksanvuotias poika pannaan vaihtamaan vaatteita erilleen tyttötanssijoista, ja vesselin isä yrittää tajuta, miksei poika saa olla samassa pukkarissa kuin aina ennenkin.

Tällaiset virkistävät helmet ovat melkoisia kaunokirjallisia ilmataskuja aiheiltaan muuten niin tunkkaisessa Suossa. Suurelta osin Leinon maalaama kuva Suomesta on turhan moneen kertaan nähtyä sotakohtausten ja miestenhuoneissa harjoitetun ”sissitoiminnan” kuvaamista. Perinteisempää kuvastoa edustaa perisuomalainen känninen märehtiminen juhannuksena kesämökillä, kun avioliitto meni mönkään ja ainoana naisseurana on Anne Pohtamon keikistelykuva huussin seinällä.

Suo muistuttaa moniäänisyydessään ja runsaudessaan Maria Peuran Tunkeilijat-novellikokoelmaa mutta jää huomattavasti vähemmän hajanaiseksi kokonaisuudeksi yksinkertaisen tempun turvin. Novelleissa esiintyy näet jatkuvasti koko joukko samoja hahmoja, jotka saattavat esiintyä yhtäkkiä vuosikymmenten päästä ensiesiintymisestään toisen novellin sivuhahmona.

Leino saa tällaisen jatkuvuuden toimimaan parhaiten kätensä jatkosodassa menettäneen sotilaan tapauksessa. Kaveriparka kohdataan Suossa myöhemmin käsipuolena sirkuspellenä, joka on ehtinyt menettää sodan jälkeen vielä enemmän kuin yläraajansa.

Ajattelin, että minunkin olisi ollut paljon helpompi olla koko ajan näkemättä sitä, mikä minulta niin konkreettisesti puuttui, silloin sitä ei ehkä olisi väistämättä ajatellut ja kaivannut joka hetki. Mieluummin minäkin olisin antanut silmäni kuin käteni. Jalattomiakin minä kohta jo kadehdin. Vaikka olisinkin menettänyt jalkani, niin olisin silti voinut pitää kiinni unelmistani, piirtää ja selviytyä arjesta helpommin, riippumattomammin. Olisin voinut syödä itse, peseytyä itse, ajaa partani, kammata hiukseni, kusta seisaaltani, pyyhkiä takapuoleni, panna kädet ristiin ja toivoa. Tai tarvittaessa nostaa käteni oikeasti ylös. Niin kuin nyt olin tekemässä henkisesti.
   Puolen vuoden jälkeen olisin vaihtanut osaa jo sellaistenkin sotainvaliidien kanssa, jotka olivat ottaneet luodin tai riittävästi sirpaleita aivoihinsa ollakseen tajuamatta onnettomuuttaan ja olotilansa lohduttomuutta, ja joita aina hyvällä säällä istutettiin sairaalan paraatipuolen seinustalla rullatuolirivissä virkistäviä aurinkokylpyjä ottamassa. Siinä sekavasti mölisevässä rivissä eivät enää murheet ja sodanmuistot painaneet, eivät painajaiset herättäneet ja valvottaneet öisin. Elämä oli tässä ja nyt, eikä missään muualla. Siihen olisi ollut niin helppo hukuttautua, mölistä päänsä ajatuksista lopullisesti tyhjäksi. [s. 104–105]

Kiusallisimmillaan Suo on kuitenkin melkoisen tympeää luettavaa. Arvostelun alussa mainittujen esimerkkien ohella vaikkapa maahanmuuttajien välisistä rähinöistä kertovat tekstit ovat jäykkine mukacooleine dialogeineen kaikkea muuta kuin luontevia kokonaisuuksia.

Varsinaiseksi pohjanoteeraukseksi muodostuu neiti Suomen ja psykiatri Arvo Keskustelijan kohtaaminen. Maamme 84-vuotisjuhlan kunniaksi järjestetty juhlallinen keskustelu muuttuu Leinon käsissä niin tökerösti seksuaalisia teemoja ja vihapuhemongerrusta kierrättäväksi mämminjauhannaksi, joka oikein hieroo korostettua kaksinaismoralismiaan lukijan naamaan.

ARVO: Siis sä haluatkin eristäytyä?
   SUOMI: En varsinaisesti.
   ARVO: Etkö?
   SUOMI: En. Mää. Silleen. Toisaalta mää tykkään ja haluan, että muutkin huomaa mut, etten mää aina vaan olisi kun joku seinäruusu. Mutta mulle nyt on vaan aina ollu vähän vaikeeta luoda kontakteja muihin maihin. Siis kunnollisia suhteita. Mää en nyt tarkota näitä yhden illan kännipanoja jotka kaduttaa jo ennen kun alapäät litisten läiskii toisiaan vasten tai posket pullottaa repeämispisteessä kun suu on niin mulkkuja täynnä. Tai kun sää olet sidottuna nelinkontin –
   ARVO: Joo, riittää. Asia selvisi jo.
   SUOMI: Mää nyt olen tällanen ujoileva lempi. Ennen mää kävin puuta ja kumisaappaita nolona myymässä, nykyään yritän vaisusti paperia ja niitä johdottomia puhelimia saada kaupaksi. Ja koko ajan musta tuntuu, ettei ne muut ymmärrä. Että pitävät jotenkin kummajaisena.
[--] ARVO: Sun täytyy tunnustaa tosiasiat ja alkaa pikkuhiljaa rakentaa monikulttuurisempaa ja avarakatseisempaa Suomea maahanmuuttajien avulla.
   SUOMI: Ja paskat mää samon sun monikulttuurisuudellesi! Ainoastaan asuinmaan omaa kulttuuria pitää kunnioittaa. Ja jos ja kun tänne tullaan, niin sitten ollaan niinku suomalaiset. Muussa tapauksessa voi painua helvettiin. Miksi meidän sitten pitäisi ymmärtää muiden tapoja, kun ne muut kerran tulevat meidän luokse, eikä me niiden luokse? Jos täällä ählämeitä aletaan kuunnella. niin kohtahan täällä ei saa saatana edes omassa saunassaan olla alasti! Sitä paitsi, osaahan suomalaisetkin maastamuuttajat käyttäytyä ulkomailla! [s. 138–140]

Leinon ”pirstaleromaanissa” laatu heittelee eri tekstien välillä aivan liian vallattomasti, ja lukeminen muuttuu heikompien tekstiryppäiden keskellä todella turhauttavaksi eteenpäin puskemiseksi. Tuttujen hahmojen bongaileminen pitkin Suota on tietysti varsin viihdyttävää puuhaa, mutta tällainen sattumanvarainen jatkuvuus ei synnytä romaaniin sen tarvitsemaa selkärankaa.

Suurin osa Suon teksteistä jää itsenäisiksi ja irrallisiksi tunnelmakuviksi, jotka eivät herätä lukijassaan juuri mitään tunteita. Leino yrittää käsitellä teoksessaan suuria Suomen historiallisia teemoja – esimerkiksi sotia, maahanmuuttoa, eriarvoistumista ja postmodernia ahdinkoa – jotka vajoavat nyt muun kokonaisuuden sekaan. 

Petter oli aikoinaan TET-harjoittelussa päiväkodissa, jonka miesten pukuhuone oli muuttunut käyttämättömäksi jäätyään rikkinäisten ulkolelujen hautausmaaksi.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 235
Kansikuva: Sanna-Reeta Meilahti
Lajityyppi: historiallinen romaani, lyhytproosa ja novellit
Mistä saatu: arvostelukappale

Suon aiheita käsitellään erinomaisesti monissa kotimaisissa romaaneissa. Valitsimme Opus ekassa arvostelluista helmistä parhaimmat tähän alle: 

Antti Heikkisen Matkamies maan -romaani ja Ossi Nymanin Röyhkeys pyörittelevät onnistuneesti yhteiskunnallisia kysymyksiä. Minna Rytisalon Lempi ja Katja Ketun Yöperhonen avaavat historiallisia käännekohtia ja tragedioita raikkaasti ja koskettavasti, ja Johannes Ekholmin Rakkaus niinku ja Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta puolestaan käsittelevät uuden vuosituhannen ilmiöitä mielenkiintoisesti ja persoonallisesti.