Holly Bourne: Oonko ihan normaali?

Holly Bournen Normaali-trilogian avausosa Oonko ihan normaali? on terävää ja ajankohtaista nuortenkirjallisuutta kannesta kanteen. Bourne onnistuu tuomaan lajityyppiin feminismiä ja mielenterveysongelmia käsitellessään uudehkoja tuulahduksia, jotka onnistuvat jättämään genren kliseisimmät piirteet suht hyvin alleen.

16-vuotias Evie on mielenterveyskuntoutuja, joka on onnistunut kolmen vuoden kamppailun jälkeen saamaan niskalenkin pakko-oireisesta häiriöstä. Uudessa koulussa aloittaminen jännittää, varsinkin kun Evietä sairauden keskellä tukenut paras kaveri Jane keskittyy lähinnä poikaystäväänsä. Evie päättää pitää OCD-taustansa salassa uusilta ystäviltään, koska ei ole varma siitä, kuinka Amber ja feministinen Lottie reagoisivat Evien ongelmiin – tyttö ei haluaisi mitään muuta niin paljon kuin olla samanlainen nuori kuin muutkin. Viimeistään vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa alkavat kuviot osoittavat kuitenkin Evielle itselleen, että ”normaali” on hyvin venyvä käsite.

Oonko ihan normaali? seuraa Evien tasapainoilua oman mielenterveytensä ja ongelmiensa salailun kanssa – valheellinen ja kulissien ylläpitoon keskittyvä arki vaikuttaa Evieen ja kuormittaa tämän elämää entisestään, ja lukija arvaa jo romaanin alkupuolella, ettei tuossa voi käydä hyvin. Bournen nuortenromaanista löytyy yllättävä määrä traagisuutta, ja esimerkiksi Evien mielessä käymät, itsesyyttelyyn keskittyvät monologit ovat riipaisevaa luettavaa.

Jos äidilläni olisi syöpä tai isä jäisi auton alle tai jotain, se ei olisi minun syytäni. Se olisi kauheaa, mutta sillä ei myöskään olisi mitään tekemistä minun kanssani. Se tapahtuisi, koska elämä oli julmaa ja epäreilua, ja paskoja juttuja sattuu joskus. Mutta minä… Minä ja ongelmani, ne olivat olemassa ainoastaan, koska en ollut tarpeeksi vahva. Koska olin heikko, enkä saanut otettua itseäni niskasta kiinni niin kuin kaikki muut. Tiedän että Sarah olisi eri mieltä, mutta siltä minusta tuntui… [s.340]

On kuitenkin mielenkiintoista, että Bournen nuortenromaani ei missään vaiheessa valahda disneymäiseksi ”voit olla juuri sellainen kuin olet” -propagandaksi. Sekä Evien että myös muiden romaanin nuorten ongelmia kuvataan unohtamatta muistuttaa siitä, kuinka myös Evien ikätoverit yrittävät peitellä pulmiaan. Niiden paljastuminen ja käsitteleminen toimivat hienoina sivujuonteina Evien oman tarinan rinnalla.

Evie perustaa uusien kavereidensa kanssa epätasa-arvon purkamiseen (tai ainakin siitä purnaamiseen) keskittyvän ryhmän. Bournen feministiseksi yltyvä proosa ei missään vaiheessa muutu saarnaavaksi tai liian päällekäyväksi, ja se nousee yllättäen ongelmaksi – Evie ja kumppanit pyörittelevät tapaamisissaan kuukautissuojapakkausten vaaleanpunaisen perusvärin kaltaisia, mutta vähän varttuneempien lukijoiden näkökulmista itsestäänselviä teemoja menemättä niihin sen syvemmälle. Mitään kovin suurta kapinahenkeä Oonko ihan normaali? ei siis lietso, mutta onnistunee osoittamaan teini-ikäisille nyky-yhteiskunnan epäsuhtaisia piirteitä varsin konkreettisesti.

Evien ja kumppaneiden feminismiharrastus saa kuitenkin koomisia mutta vähän kyseenalaisiakin muotoja pitkin matkaa. Tytöt ovat ensinnäkin kovasti mollaamassa romaanin poikapuolisia hahmoja jatkuvalla syötöllä, ja vastustamattoman hyvännäköiset teiniuroot on kuvattu lopulta epäloogisesti toimiviksi ääliöiksi, joita Evie on kuolaamassa jatkuvasti. Toisaalta Bourne onnistuu näin kuvaamaan jälleen kerran onnistuneesti nuorten hahmojensa ristiriitaisia tunteita ja toimia hankalissa tilanteissa. Kerronnan siirappisimmat kohtaukset eivät kuitenkaan ihan istu meininkiin mukaan.

Otin puhelimeni esiin kuluttaakseni aikaa lukemalla uudelleen viestejämme. Laskin kuinka monta viestiä hän oli lähettänyt minulle ja kuinka monta minä hänelle. Olin lähettänyt tarkalleen kaksi enemmän, mikä tarkoitti, että minun piti olla vastaamatta kahteen, jotta hän ei ajattelisi minun olevan liian innokas. Kuljetin kenkäni kärkeä hänen pihansa sorassa, piirsin pieniä pyörteitä, peitin ne ja piirsin uudestaan.
   Guy oli vaihtanut päälleen laivastonsinisen hupparin, joka sai hänen silmänsä pomppaamaan ulos hänen päästään ja tanssahtelemaan. Ei tietenkään kirjaimellisesti. Hänellä oli käsissään narua, ruuvimeisseli ja sakset.
   ”Lähimpään puistoon.”
   Kikatin taas ja peitin Converseni pyyhkäisyllä sydämen, jonka olin piirtänyt. [s.241]

Oonko ihan normaali? on mainiota ja yllättävän monitasoista nuortenkirjallisuutta, joka onnistuu käsittelemään hankalia teemoja virkistävästi ja koukuttavasti. Myöhemmin ilmestyviin Mikä kaikki voi mennä pieleen? ja Mitä tytön täytyy tehdä? -osiin jää kuitenkin parantamisen varaa – on mielenkiintoista nähdä, miten Bourne jatkaa sarjaansa siirtyessään kuvaamaan tapahtumia Amberin ja Lottien näkökulmista.

Petter myöntää tarkistavansa välillä turhan monta kertaa ulko-oven lukkoon menemisen.

Alkuteos: Am I Normal Yet?
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Kristiina Vaara
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 402
Kansikuva: Usborne publishing
Lajityyppi: nuortenromaani
Mistä saatu: arvostelukappale