Stoner- ja Butcher´s Crossing -romaaneistaan tuttu amerikkalaiskirjailija John Williams on noussut viime vuosien aikana postuumisti maailmanmaineeseen. Miehen aikoinaan nopeasti unohduksiin vaipuneiden ja sittemmin menestystä takoneiden teosten sarja päättyy Williamsin viimeiseksi ja heikoimmaksi kaunokirjalliseksi tuotokseksi jääneeseen kirjeromaani Augustukseen.
Williams perkaa romaanissaan antiikin Rooman keisarina tunnetun Gaius Octaviuksen kivikkoista taivalta kieltämättä mielenkiintoisesti. Romaanin loppua lukuun ottamatta keskushenkilönä toimiva keisari ei pääse itse ääneen, vaan tämän edesottamuksia kuvaillaan muiden hahmojen toisilleen lähettämissä kirjeissä ja muissa Williamsin sepittämissä dokumenteissa.
Tämä ratkaisu osoittautuu haasteelliseksi heti teoksen alun sekavien tapahtumien myötä. Lukijalle esitellään aivan liian lyhyessä ajassa turhan monta hahmoa, jotka eivät eroa esimerkiksi kirjoitustyyleiltään millään tavalla toisistaan, ja Augustus-parka hukkuu saman tien preivien sekaan. Augustuksen ensimmäinen osa on todella haastava ja turhauttava lukukokemus, jonka rämmittyään tilanne tosin kohenee.
Kirjeromaanin vahvuudet nousevat esille kaikista parhaiten Augustuksen keskellä, kun Williams keskittyy kuvaamaan vallankahvaan päässeen keisarin ympärillä vellovaa valtapeliä. Politikoinnin osapuolet tulevat kirjeiden kautta hitaasti mutta varmasti tutuiksi, ja Williams avaa näiden motiiveja hienosti ja tarkasti vehkeilyn kuvaamisen ohella. Lukija ei kuitenkaan pääse tässäkään vaiheessa järin helpolla, sillä kirjeet näyttelevät valheineen päivineen tärkeää osaa valtapelissä – niiden kanssa saa olla tarkkana pysyäkseen mukana siinä, mikä on romaanin maailmassa totta ja mikä ei.
Augustuksen mielenkiintoisinta antia ovat valtapelikuvioihin liittyvät järjestetyt avioliitot, joita kuvataan romaanissa varsin runsaasti – teoksen traagisimmaksi hahmoksi nousee Augustuksen tytär Julia, joka muuttuu epäonnisesti liitosta toiseen patisteltavaksi pelinappulaksi. Onkin tyrmistyttävää lukea naruista vetelevien miesten kirjoituksia peliliikkeistä, jotka ovat muuttaneet ihmisyksilöiden elämän tyystin. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii Gaius Cilnius Maecenaan kirje.
Esimerkki: ensimmäistä [Octaviukselle] hänelle järjestämääni avioliittoa suunniteltiin hyvin varhaisessa vaiheessa ennen triumviraatin muodostamista. Tyttö oli Servilia, jonka isä P. Servilius Isauricus suostui asettumaan Octaviuksen kanssa ehdolle vanhemmaksi konsuliksi Ciceroa vastaan, kun Cicero ryhtyi Mutinan jälkeen vastustamaan Octaviusta. Avioliitto Serviliuksen tyttären kanssa oli tarkoitettu meidän antamaksi takeeksi siitä, että tukisimme Serviliusta aseidemme voimalla, mikäli se tulisi tarpeelliseksi. Kävi kuitenkin niin, ettei Servilius päässyt Ciceron suhteen puusta pitkään eikä ollut meille avuksi. Avioliittoa ei solmittu.Williamsin kirjeromaani toimii parhaimmillaan jännittävänä ja taitavasti eri teemoja pyörittelevänä kokonaisuutena, joka kärsii kuitenkin lukuelämystä rampaannuttavasta sekavuudesta.
Toinen avioliitto oli ensimmäistä naurettavampi. Morsian oli Clodia, Fulvian tytär ja Marcus Antoniuksen tytärpuoli. Liitto sisältyi triumviraatin pohjana olevaan sopimukseen; sotilaat halusivat sitä, emmekä nähneet aiheetta tyrmätä heidän mielijohdettaan, niin merkityksetön kuin se olikin. Tyttö oli kolmetoistavuotias ja aivan yhtä ruma kuin äitinsä. Muistaakseni Octavius tapasi hänet kahdesti, eikä tyttö astunut jalallakaan hänen taloonsa. Kuten tiedät, avioliitto ei hillinnyt Fulviaa eikä Antoniusta yhtään; he jatkoivat juonitteluaan ja maanpetturuuttaan. Filippoin jälkeen Antoniuksen ollessa idässä ja Fulvian uhatessa Octaviusta uudella kansalaissodalla meidän oli tehtävä kantamme selväksi avioerolla. [s.146–147]
Petter on tähän mennessä tutustunut antiikin Roomaan lähinnä Asterix-sarjakuvien muodossa.
Alkuteos: Augustus
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1971
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Bazar
Sivumäärä: 429
Kansikuva: Araldo de Luca
Lajityyppi: historiallinen romaani, kirjeromaani
Mistä saatu: arvostelukappale
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti