M. R. Carey: Maailman lahjakkain tyttö

M. R. Careyn Maailman lahjakkain tyttö on piristävän raikas tuulahdus paikalleen jääneeseen zombiekauhuun. Omaperäisyydestään huolimatta Careyn romaani tuntuu Isaac Marionin zombiepojan ja ihmistytön välille syntyvää rakkautta kuvaavan Warm Bodies -romaanin sekä sienizombieruton runtelemassa maailmassa matkaavien Joelin ja Ellien reissua seuraavan The Last of Us -kauhuvideopelin kaunokirjalliselta risteytykseltä.

Maailman lahjakkaimman tytön päähenkilönä tavataan armeijan tutkimuslaitokseen vangiksi joutunut Melanie. Älykkään tytön päivät koostuvat koulutunneista, joihin Melanie pääsee osallistumaan muiden lasten kanssa pyörätuoliin sidottuna – vihamielisten sotilaiden ja pelottavien tutkijoiden keskellä Melanieta opettava neiti Justineau tuntuu ainoalta tytöstä välittävältä ihmiseltä. Melanie kuitenkin tajuaa myös opettajansa pelkäävän häntä ja muita lapsia, jotka käyttäytyvät tietyissä olosuhteissa samalla tavalla kuin ulkomaailmassa parveilevat, nälkäisiksi kutsutut zombiet.

Melanie ja muut tutkimuslaitoksessa vankeina olevat lapset ovat saaneet tartunnan ulkomaailmassa riehuvasta, ihmisaivoihin kasvaimen tekevän sienizombierutosta, mutteivat ole muuttuneet jostain syystä kokonaan aivottomiksi lihansyöjiksi – nälkä pysyy aisoissa, kun sotilaat ja tutkijat nakkaavat hipiäänsä ihmishajun peittävää suojavoidetta ja lapset pistetään pakettiin pyörätuoleihin. Tilanne kuitenkin muuttuu nopeasti, kun tutkimuslaitos joutuu inhottavien survivalistien hyökkäyksen kohteeksi, ja Melanie pakenee kotinsa raunioista Justineaun ja muutaman muun selviytyjän kanssa aloittaakseen armottoman pitkän matkan kohti tuhoutuneen Lontoon liepeillä sijaitsevaa turvapaikkaa.

Melanie tuo kotinsa lavastettua koulumaailmaa ja myöhemmin romahtanutta ulkomaailmaa ihmetellessään mieleen The Last of Usin Ellien, joka toimii samalla tavalla tarinan sydämenä ja jaksaa pitää optimismin ja elämän liekkiä yllä julman väkivallan ja synkkämielisten kanssahahmojen keskellä. Carey osaa kuvata mielenkiintoisesti Melanien kehitystä ja ajatuksenjuoksua, jota neiti Justineaun opetukset ja jatkuva todellisen maailman ärsyketulva muokkaavat – kun tähän yhdistetään myös maailmanlopun keskellä varttuneen ja entisestä tietämättömän keltanokkasotilas Gallagherin sanailua koulussaan asioita oppineen Melanien kanssa, lopputuloksena on parhaimmillaan varsin sykähdyttävää luettavaa.

Kaksikerroksinen auto on rysähtänyt kaupan ikkunaan. Se on vähän kallellaan, ja kaikki sen ikkunat ovat pirstaleina. Haurastuneiden renkaiden pintakerrokset ovat irronneet kaarevina suikaleina kuin jonkin oudon hedelmän tummat kuoret. Missään ei näy verta tai ruumiita, mikään ei paljasta, mitä tälle kömpelölle muinaiselle jättivaunulle oikein tapahtui. Se vain tuli matkansa päähän juuri täällä, luultavasti hyvin kauan sitten, ja on seisonut paikallaan siitä lähtien.
  ”Sitä sanottiin bussiksi”, Melanie kertoo hänelle.
  ”Joo, tiesin sen”, Gallagher valehtelee. Hän on kuullut sanan, mutta ei ole koskaan nähnyt sellaista. ”Tietenkin se on bussi.”
  ”Kuka tahansa sai matkustaa niillä, jos vain osti lipun. Tai matkakortin. Kortti työnnettiin laitteeseen, laite luki kortin ja päästi kortinhaltijan bussiin. Bussit pysähtyivät ja lähtivät uudestaan liikkeelle, ne ottivat matkustajia kyytiin ja päästivät heitä pois. Ja teissä oli erityisiä kaistoja, joita pitkin vain bussit saivat ajaa. Ne olivat paljon parempia ympäristöille kuin se, että kaikki käyttivät omia autojaan.”
  Gallagher nyökkää hitaasti, aivan kuin mikään siitä ei olisi tuttua hänelle. Totuus kuitenkin on, että tämä kadonnut maailma on jotain mistä hän ei tiedä yhtään mitään ja jota hän tuskin koskaan edes ajattelee. Romahduksen lapsena hän oli huomattavasti kiinnostuneempi jonkun toisen leipäannoksesta kuin loistavan menneisyyden tarinoista. Totta kai hän käyttää jatkuvasti menneiden aikojen tuotteita. Hänen pistoolinsa ja veitsensä on valmistettu silloin. Samoin tukikohdan rakennukset ja suoja-aita ja suurin osa kalusteista. Humvee. Radio. Oleskeluhuoneen jääkaappi. Gallagher on talonvaltaaja imperiumin raunioissa, mutta hän ei tutki raunioita sen enempää kuin syömänsä lihan alkuperää. Useimmiten on parempi, jos sitä ei tiedä. [s. 254–255]

Maailman lahjakkain tyttö on The Last of Usin ohella miellyttävän hahmovetoinen seikkailu elävien kuolleiden maailmassa – olen liian usein saanut seurata, miten erilaiset zombieteokset ovat sortuneet halpaan säikyttelyn ja muuttuneet lopulta tylsäksi verilöylyksi, jossa hahmot ovat päässeet näyttelemään lähinnä teuraseläinten rooleja. Onkin hienoa, että Carey on jaksanut syventää myös kliseisen oloisia sivuhahmoja niin, että neuroottisesti nälkäisten tutkimiseen suhtautuva tiedemies Caldwell ja ärtyisä Parks-kessu toimivatkin lopulta varsin mukavasti.

Lukijaa oikeasti kiinnostavat hahmot auttavat Maailman lahjakkainta tyttöä selviämään uuvuttavan pitkäksi venähtäneen keskivaiheensa läpi. Melanien ja kumppanien turvapaikanhakuoperaation kuvaaminen ei varsinaisesti romahduta romaanin laatua, mutta itseääntoistava nälkäisten ja survivalistien vältteleminen tuntuu turhauttavan tavanomaiselta – se muistuttaa harmittavan paljon limboa, johon esimerkiksi The Walking Dead ajaa itsensä säännöllisin väliajoin.

Miellyttävän erilaisen alun ja suvannoksi muuttuneen keskikohdan jälkeen Carey kuitenkin korjaa romaaninsa kurssia upealla tavalla. Lopun hurjat tieteiskauhukuvitelmat ja monipuolinen ja -vaiheinen loppurähinä repäisevät lukijan hienosti mukaan unettavan sisällön jälkeen – ihailin sitä, miten lopputaistelu ei ole ollenkaan niin nälkäisten harventamiseen keskittyvä kuin olisin ehkä kuvitellut, vaan konfliktit nousevat selviytyjien keskeltä. Carey osaa ovelasti kasvattaa romaanin ajan Melanien ja tämän matkatovereiden välillä kipunoivia jännitteitä ja viedä tilanteen varsin tyydyttävästi loppuun asti.

Carey ei tosin anna lukijan unohtaa Maailman lahjakkaimman tytön lopussakaan, että kyse on zombiemaailmanloppua kuvaavasta kauhukertomuksesta. Varsinaiset scifielementit nousevat pintaan vasta romaanin lopussa ja jäävät harmittavasti varsinaisen kauhutoiminnan jalkoihin. Careyn romaanin viimeiset luvut ovat täynnä pakokauhunomaista ja häiriintynyttä toimintaa, joka tyydyttää hurmeisuudellaan ja oivalla rytmityksellään lukijan verenhimon.

Lapset keskeyttävät hyökkäyksensä ja perääntyvät hänen ulottumattomiin.
   Mutta nyt lapsia on joka puolella. Gallagher ei pysty laskemaan, kuinka monta heitä on, mutta vaikuttaisi siltä, että kymmeniä. Satoja ehkä. Pieniä kalpeita kasvoja pilkistää hyllyjen välistä ja katoaa sitten näkyvistä. Rohkeimmat kerääntyvät käytävän päähän ja tuijottavat häntä avoimesti. He ovat varustautuneet kaikilla mahdollisilla aseilla veitsistä ja haarukoista katkenneisiin oksiin. Heistä on suurin osa alasti kuten pikkutyttö, mutta joillakuilla on outoja, sekalaisia vaatteita, jotka on luultavasti viety näyteikkunoista. Yhdellä pojalla on leopardikuvioiset rintaliivit, ne on vedetty vinoittain ylävartalon poikki ja sidottu alapäästä solkivyöhön, josta roikkuu koristeellisia avainrenkaita.
   Gallagherin ensimmäisenä näkemä pikkutyttö seisoo yhä lähettyvillä. Hän on vain astunut vähän taaksepäin ja tehnyt tilaa aseistautuneille lapsille. Hän pureskelee kuollutta rottaa tyynesti ja kiireettömästi. [s. 333]

Maailman lahjakkain tyttö ei ole yhtään enempää tai vähempää kuin genrensä pikaisesti tarvitsemaa tekohengitystä. Se tarjoilee sekä syvällisen että mielikuvituksekkaan seikkailun, joka nousee The Last of Usin rinnalle yhdeksi viime aikojen laadukkaimmista zombeilla höystetyistä kauhuelämyksistä.

Alkuteos: The Girl with All the Gifts
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Juha Ahokas
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 407
Lajityyppi: psykologinen romaani, kauhu, toiminta
Mistä saatu: kirjastosta lainattu