torstai 15. joulukuuta 2016

Emma Cline: Tytöt



Kovaa suitsutusta niin maailmalla kuin Suomessakin saanut Emma Clinen esikoisromaani Tytöt kertoo maailmantuskaa potevasta ja väärään seuraan ajautuvasta Eviestä Kaliforniassa vuonna 1969. Parhaan ystävänsä kanssa riitautunut ja vanhempiensa erosta kärsivä teinityttö tutustuu haavoittuvaisimmillaan ollessaan läheiselle maatilalle majoittuneeseen hippiliikkeeseen. Kun Tyttöjen takakansiteksti paljastaa karismaattisen Russelin hallinnoiman kommuunin tuovan mieleen Charles Mansonin pahamaineisen Perheen, lukija arvaa varsin pian, mihin suuntaan tarina tulee kulkemaan…

Tytöt ei kuitenkaan lähde retostelemaan tosielämän tapahtumiin perustuvilla veriteoilla, vaan sen pääosassa on yksinäinen ja itsensä ulkopuoliseksi niin kotonaan, ystävänsä seurassa kuin anarkistihippien seurassa tunteneen Evien muistelot. Nostalgiaa värittävät aikuiseksi kasvaneen, entisen miehensä taloa asuttavan katkeroituneen Evien havainnot ja ajatelmat, kun tämä joutuu  kohtaamaan menneisyytensä eksän Julian-pojan ja tämän turhan nuoren tyttöystävän pelmahtaessa saman katon alle.
Olin kuvitellut, että päivä Sashan kanssa sujuisi kohteliaassa hiljaisuudessa. Että Sasha pysyisi piilossa kuin hiiri. Hän oli kyllä hyvätapainen, mutta pian hänen läsnäolonsa tuntui selvästi. Huomasin jääkaapin oven unohtuneen auki, keittiössä kuului vierasta hurinaa. Pöydälle oli heitetty collegepaita, tuolilla lojui avattu kirja enneagrammeista. Hänen huoneestaan kuului kovaäänistä musiikkia tietokoneen kaiuttimista. Yllättäen hän kuunteli laulajaa, jonka haikean äänen muistin opiskeluajoiltani, se oli soinut jatkuvana taustamusiikkina tietynlaisten tyttöjen elämässä. Tyttöjen, jotka jo silloin olivat nostalgian liottamia, jotka sytyttelivät kynttilöitä ja veivasivat iltamyöhällä leipätaikinaa jumppapuku päällä ja avojaloin.
   Olin tottunut kohtaamaan jäänteitä – kuusikymmentäluvun jälkihehku oli yhä vahva täälläpäin Kaliforniaa. Tammissa roikkui rukouslippujen resuisia suikaleita, pelloille oli jäänyt ikuiseen parkkiin pakettiautoja, joista puuttui renkaat. Vanhoilla miehillä oli koristeellisia paitoja ja avovaimoja. Mutta ne olivat niitä tavallisia kuusikymmentäluvun haamuja. Minkä tähden ne ajat Sashaa kiinnostaisivat?
   Ilahduin kun Sasha vaihtoi levyä. Naislaulaja ja gootahtava sähköpiano, ei mitään minulle tuttua.
[s.117 – 118]
Cline onnistuu hienosti ja uskottavasti kuvaamaan kyynisen, vanhemman Evien ajatuksenjuoksua – tässä suhteessa Tytöt tuokin mieleen Minna Rytisalon Lempin yhtä lailla realistiset ja taitavasti rakennetut, moniulotteiset hahmot. Tyttöjen nykyhetkeen sijoittuvat kohtaukset ovat Evien ja nuorten välille syttyvine jännitteineen todella vetävää luettavaa, ja ne kannattelevat muuta tarinaa hienosti.

Nuoren Evien edesottamusten ja kärsimysten kuvaus kuitenkin kärsii suunnattomasti romaanissa vankan jalansijan saavasta seksin ja seksuaalisuuden kuvaamisesta, jolloin Tytöt valahtaa pahimmillaan turhan yksipuoliseksi ja alleviivaavaksi teokseksi. Liika on yksinkertaisesti liikaa, vaikka Evien päänsisäisen maailman kuvaaminen ei laadullisesti notkahdakaan missään vaiheessa – Cline onnistuu kuvaamaan hienosti esimerkiksi sitä, minkälaiseksi hallinnan välineeksi seksi muuttuu hahmojensa käsissä.
”Hei”, sanoin kun Teddy avasi oven. ”Teidän koira.”
   Teddy toljotti minua sen näköisenä kuin me emme olisi olleet naapureita iän kaiken. Minä pyörittelin silmiäni hänen hiljaisuudelleen.
   ”Se oli meidän pihalla”, jatkoin. Koira nyki irti otteestaani.
   Teddy ei hetkeen saanut sanaa suustaan, ja siinä odotellessani näin, miten hän vilkaisi avuttomana bikinieni yläosaa, liioitellusti puristunutta rintavakoani. Teddy näki minun huomanneen ja häkeltyi entisestään. Hän moitti koiraa, tarttui sitä kaulapannasta. ”Hyi Tiki”, hän sanoi ja kiskaisi koiran sisälle. ”Tuhma koira.”
   Oli yllättävää huomata, että minun läsnäoloni sai Teddy Duttonin hermostumaan. Tosin viimeksi tavatessamme minulla ei ollut ollut bikineitä ja nyt rintani olivat isommat, hyvännäköiset jopa omasta mielestäni. Hänen huomionsa tuntui suorastaan huvittavalta. Joku vieras mies oli kerran näyttänyt minulle ja Connielle kalunsa elokuvateatterin vessassa – emme heti tajunneet, miksi mies haukkoi henkeä kuin kala kuivalla maalla, mutta sitten näin hänen peniksensä, joka pilkisti vetoketjun raosta kuin käsi hihasta. Mies katsoi meitä kuin neulalla kokoelmaansa seivästettäviä perhosia. Connie tarttui minua käsivarresta ja me käännyimme ja lähdimme nauraen karkuun, suklaarusinat minun kourassani alkoivat sulaa. Puhuimme toisillemme ällötyksestämme ankarin äänenpainoin, mutta oli siinä ylpeyttäkin. Samanlaista kuin siinä, miten tyytyväisesti Patricia Bell oli kerran tunnin jälkeen kysynyt minulta, olinko nähnyt miten opettaja Garrison oli tuijottanut häntä ja eikö se minustakin ollut pervoa.
   ”Sillä on märät tassut”, sanoin. ”Se sotkee lattiat.”
[s.144–145]
Sekä nuoren että varttuneemman Evien näkökulmasta esitetyt tapahtumat on toki kuvattu uskomattoman yksityiskohtaisesti ja tarkasti, ja ne saavat Tytöt tuntumaan sivumääräänsä huomattavasti laajemmalta kokonaisuudelta. Parhaimmillaan Clinen kerronnan kypsyys, tarkkuus ja herkkyys vievät lukijan kokonaan pois tästä maailmasta – se on aina erinomaisen romaanin merkki, ja sellainen Tytöt eittämättä onkin.


Alkuteos: The Girls
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Kaijamari Sivill
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 297
Kansikuva: Neil Krug
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Ryan Gattis: Vihan kadut










Ryan Gattis levittää Vihan kadut -romaanissaan lukijan silmien eteen vaikuttavan katsauksen keväällä 1992 Los Angelesissa roihahtaneisiin mellakoihin. Kun afroamerikkalainen Rodney King oli joutunut poliisien pahoinpitelyn uhriksi ja koppalakit olivat selvinneet syytteistä kuin koirat veräjästä, Enkelten kaupunki oli savunnut kuusi päivää turhautuneiden jengien tuhopolttojen ja ryöstöretkien voimasta.

Gattis ei kuitenkaan ole nostanut Kingin tarinaa romaaninsa keskiöön, vaan tarjolla on huomattavasti monimutkaisempi juonivyyhti, jonka keskiössä on kahden katujengin välienselvittely. Mellakoiden pitkittyessä ja yltyessä myös Gattisin kuvaamien tahojen panokset ja tekojen seuraukset muuttuvat aina vain rajummiksi.

Lumipalloefektin kokema kostotarina on kuitenkin varsin mielenkiintoista ja monipuolista luettavaa aina Vihan katujen viimeiselle sivulle saakka. Gattis kuvaa romaaninsa tapahtumia kaikkiaan 16 eri hahmon silmin, eikä mellakoiden seuraaminen jää suinkaan pelkästään edellä mainittujen jengien kotipoikien varaan – suoranaiseksi kaupunkisodankäynniksi muuttuvaa välienselvittelyä seurataan muun muassa korealaistaustaisten kodinturvajoukkojen edustajan ja palomiehen vinkkeleistä.

Eri näkökulmista kerrotut tapahtumat täydentävät hienolla tavalla toisiaan, mutta jatkuvalla kertojien vaihtelulla on myös huonot puolensa. Hahmot jäävät lähinnä pintaraapaisuiksi, ja varsinkin Vihan katujen alussa ratkaisu tuntuu todella sekavalta. Romaanin rytmiin päästyään lukija osaa kuitenkin nauttia nopeatahtisesta etenemisestä, joka tuntuu parhaimmillaan elokuvamaisen sulavalta.

Varsin veriseksi yltyvä jengisota on siis Vihan kaduissa pääosassa, mutta Gattis muistaa onneksi nostaa mellakointia ja kaikkialla ryöhäävää anarkiaa esille aina siellä täällä. Liki surrealistiset väläykset kaaoksen keskeltä piristävät vähän ennalta-arvattavaa tarinaa varsin mukavasti.
Olen monesti joutunut pohtimaan, mistä saan seuraavan ateriani, ja siksi tuntuu siltä kuin tänään olisi samana päivänä joulu, kiitospäivä, uusivuosi ja synttärit. Enkä minä ole ainoa. Homiet huutavat ja rellestävät ja latovat kasseihinsa kilokaupalla jauhelihaa. Revimme nauraen ulkofileetä hyllystä ja viskomme lampaanpotkia tiskin yli pikkuhomieille. Kun yksi lampaanpotkista putoaa lattialle eikä juniori näytä innostuneelta noukkimaan sitä, huudan hänelle, että hyvää safkaa ei saa heittää menemään.
   ”Se pestään ja syödään, joten nosta kassiin vaan!”
   Sullomme viiden miehen voimin valkoisiin muovipusseihin kaikkea mahdollista, muun muassa kahdeksan kokonaista kanaa, neljä muhkeaa häränkieltä ja makkaraketjun, joka on niin pitkä, että sitä voi heilutella pään ympärillä. Otamme mukaan niin paljon kuin jaksamme kantaa ja painumme takaisin pihalle, missä sullomme kaiken Apassin Cutlassin peräkonttiin, joka on lopulta niin täynnä lihaa, että joudumme hyppimään sen päällä, jotta se menee kiinni. Apassi protestoi, koska näkee, miten repeytyneistä muovipusseista tihkuu läpi verta, joka valuu jo likaista vararengasta pitkin ja imeytyy takakontin tummansiniseen verhoiluun, mutta vakuutan Apassille, että takakontin voi myöhemmin pestä. Annamme vain pikkuhomieille vesiletkun, saippuaa ja pesusienet ja alamme itse lämmittää grilliä. Apassi ei ilahdu mutta pitää turpansa kiinni.
[s.109–110]
Vihan kadut on koruton ja kierolla tavalla kohtuuttoman väkivaltainen kertomus poliisiväkivallan ja rotumellakoinnin kaltaisista, edelleen yhtä ajankohtaisista aiheista. Ongelmistaan huolimatta Gattisin romaani pitää lujasti otteessaan aivan loppuun asti.


Petter jätti itsenäisyyspäivän hulinat suosiolla väliin ja katsoi kotonaan Westworld-sarjan ykköskauden erinomaisen finaalijakson Linnan juhlien sijaan.

Alkuteos: All Involved
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos:
Ilkka Salmenpohja
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 437
Kansikuva:
Chris Hepburn / Getty Images
Lajityyppi: toiminta, jännitys, historiallinen romaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Inkeri Markkulan esikoisromaani Kaksi ihmistä minuutissa on sujuva mutta vähän latteaksi jäävä kertomus malariasta, rakkaudesta, kaipauksesta ja ihmissuhteista.

Lahjakas tutkija Alina elää romaanin alussa eräänlaisessa vanhemmuuden tuulikaapissa – hän saa tavata kuolleen puolisonsa Astridin tytärtä vain satunnaisesti ja riutuu liukuessaan omaksi jälkeläisekseen kokemastaan Sellasta aina vain kauemmaksi. Alina päättää lähteä Pohjois-Thaimaan vuorille pariksi viikoksi tutkimaan malariaa ja lääkeresistenttejä sairastapauksia. Leirissä työskentelee Alinan matkaan houkutellut Lotte, jonka tarinaa ja menneitä kokemuksia malariasta seurataan romaanin edetessä.

Kaksi ihmistä minuutissa käsittelee vuorotellen sekä Alinan että Loten edesottamuksia kolmen eri vuosikymmenen ajalta – naisten kautta seurataan myös pohjoisthaimaalaisen perheen jäsenten kärsimystä malarian kourissa. Markkulan romaanissa on siis hurjan paljon sisältöä, ja ongelmana tässä onkin se, että Kaksi ihmistä minuutissa liukuu turhan usein tarinansa tärkeimpien kohtien lävitse sujuvasti ja kauniisti kylläkin – varsinaisiksi huippukohdiksi miellettäviä kohtauksia tulee vastaan todella harvoin.

Erityisesti malarian runtelemaan kylään sijaitsevat kohtaukset ovat vähän vaisuja, sillä sairastuvien hahmojen kohtalot eivät jaksa oikein kiinnostaa tai herkistää lukijaa, kun romaanin hahmotkin reagoivat varsin ennalta-arvattaviin juonenkäänteisiin oudon mitättömästi. Tietyssä mielessä ratkaisu on perusteltavissa sillä, että sekä Lotte että Alina ovat sokeasti eteenpäin porhaltavia ja koko malariantutkimiseen lähinnä projektiluontoisesti suhtautuvia työmyyriä, jotka eivät juuri vilkuile sivuilleen. Markkula olisi kuitenkin voinut kasvattaa esimerkiksi tästä asetelmasta huomattavasti voimakkaamman jännitteen koko tutkijaryhmän ja kyläyhteisön välille – nykyisellään tämä juonenhaara jää varsin hataraksi muiden yhtä ohuiden elementtien sekaan.

Markkulan romaania kasassa pitävät elementit ovat puolestaan niin vahvoja, että ne onnistuvat jättämään muun, vähemmän syvällisen sisällön kokonaan varjoonsa. Alinan yksinäisyyttä, menetystä ja rakkautta sisältävä tarina on melkoisen raju mutta vaikuttava vuoristorata, joka etenee synkkyydestään huolimatta uskomattoman sujuvasti. Alina ja Astrid ovat vähän turhan harkitulla tavalla toistensa vastakohtia, mutta naisten suhteen muodostumisen ja etenemisen kuvaaminen tuntuu halki romaanin uskottavalta ja mielenkiintoiselta luettavalta – kunpa Markkula olisi saanut romaaniinsa Thaimaa-osuuksiin samanlaista tunnelmaa!
”Tunnetko sinä nyt itsesi enemmän naiseksi kuin ennen?” kysyin Astridilta Sellan syntymän jälkeen.
   ”Karhuksi mä itseni tunnen”, Astrid vastasi.
   ”Mitä? Karhuksi?”
   Astridin mukaan muutos karhuemoksi tapahtui välittömästi sen jälkeen kun vauvan oli saanut syliin ensi kerran, sinä hetkenä kun tunsi vastasyntyneen pienten jalkojen painelevan kylkeä sairaalapaidan alla, pienten käsien haparoivan ja nyrkkeilevän itselleen ihoon oman, yksityisen taskun. Silloin tapahtui leimautuminen: minä suojelen sinua tuli mitä hyvänsä.
   Olisin halunnut kokea sen itsekin, muuttumisen eläimeksi, vaistojen ylivallan, teoreetikon täydellisen poistumisen.
   Kun Sella oli kahdeksantoista tunnin ikäinen, sain hänet paitani alle ihoa vasten. Astrid oli juuri vaihtanut vaipan ja opetellut pesemään vauvan. Sellan varpaasta oli otettu verinäyte, ja hän itki lohduttomasti. Astrid nosti hänet sängyltä, pienen laihan ihmisenpoikasen, ja sujautti paitani helman alle. Kantapäät painuivat vatsalleni, pyöreät nahkakuulat leipoivat ihoani ja potkaisivat suoraan sydämeen. Tässä syy, miksi ihmisillä ei ole turkkia, ajattelin, voi rakastaa koko kehonsa voimalla
. [s. 136–137]
Kuluva kotimainen kirjavuosi on ollut nimenomaan esikoisromaanien puolella suoranaista juhlaa, eikä Kaksi ihmistä minuutissa aivan pääse bileiden vip-alueelle Minna Rytisalon Lempin ja Antti Ritvasen Miten muistat minut -romaanien seuraan. Markkulan kaunis kieli ja mielenkiintoiset hahmot kuitenkin kannattelevat hienosti kokonaisuutta alusta loppuun.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 384
Kansikuva:
Jenni Noponen
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Jari Tervo: Matriarkka












Jari Tervon uusin romaani Matriarkka perehtyy sukukansamme inkeriläisten vaikeisiin vaiheisiin ja piiskaa siinä sivussa autistisiksi soimaamiaan suomalaisia vihamielisestä suhtautumisesta irakilaisiin turvapaikanhakijoihin.

Matriarkan ytimen muodostavat sinänsä mielenkiintoiset keskushenkilöt. Venäläistaustainen Irina Leivonen on ryhtynyt kirjoittamaan romaania sukunsa värikkäistä vaiheista, poliisi Elo Havu puolestaan saa tietää omasta inkeriläisyydestään ja Mitä vittua? -julkaisun nokkamies Ilja Janitskinia henkivä, propagandaansa levittävä Juuso Lapua uhriutuu suvakkivaltamedian unohtamana. Neljäntenä keskushenkilönä toimii inkeriläinen Aamu Karitsantytär, jonka epäonnista ja rankkaa taivalta Inkerinmaalla seurataan 1920-luvun alusta saakka.

Näiden kaikkien osuuksien välillä käydään Leivosen työpaikalla vastaanottokeskuksessa ihmettelemässä Suomeen harhailleita ”karvapaikanhakijoita.” Tervo repii tästä teemasta irti varsin valjuksi ja itsestään selväksi jäävää satiiria, jota ilmankin olisi pärjännyt aivan hyvin – päälleliimatun oloiset provosointikohdat ovat pahimmillaan todella kiusallista luettavaa.
Havu nojasi infotiskiin aulassa ja katsoi pihalle lasintakaisia, Suomeen vitriinitettyjä turvapaikanhakijoita heidän sitä huomaamattaan. He nojailivat seinään, ottivat turhia askelia, sytyttivät savukkeen, tarjosivat tulta, naureskelivat, vertailivat lenkkitossujaan, säpisivät kuin ammiksen pihalla, kuvailivat Suomen Punaisen Ristin vapaaehtoistyöntekijöitä piirtelemällä liioiteltuja muotoaaltoja ilmaan ja räväyttämällä silmänsä lautasiksi. Tämä paikka oli parempi kuin Isisin ainoa kauppatavara: paratiisi neitsyineen. Tämä oli horna huorineen. Julkeasti silmiin tuijottavat naiset olivat impeytensä menettäneet. He osasivat jo.
   [--] Tarkastaja Havu katseli snobbailevan hyvää englanninenglantia puhuvaa irakilaista, joka oli pukenut päälleen T-paidan: Kiitos 1939-1945. Havu sanoi huolellisesti artikuloiden: ”Ei kestä.” [s.338–339]
Tervon kikkailevan runollinen kieli yhdistettynä valtavaksi paisuneeseen hahmogalleriaan on Matriarkan lukemisen kannalta kohtalokas kombo, jonka jäljiltä lukijan käteen jää sekava ja mielenkiinnottomaksi haalistuva kokonaisuus. Erikoisilla sukunimillä varustetut hahmot menevät heti romaanin alussa suloisesti sekaisin, eikä Matriarkan hahmoista jää arvostelun alussa lueteltua nelikkoa lukuun ottamatta mieleen muita kovin suuria persoonallisuuksia. Mielenkiintoisilla sanavalinnoilla höystetty kerronta toimii kuitenkin parhaimmillaan varsin hienosti ja tuo mieleen vuosi sitten iloisesti yllättäneen Katja Ketun Yöperhosen.
Naiset eivät enää rohjenneet varastaa kalaa tehtaalta, vaikka nälkä kairasi vatsaa. Ihminen vuoli perkuupäivän illansuussa pajun oksaa ja solmi siihen ränsistyneen huivinsa. Ihminen ja Aamu kävelivät metsään, vaikka venäläiset varoittelivat: siellä vilisee terävähampaisia petoja. Sitä paitsi tsilaviek oli keksinyt kylän nimenomaan sitä varten, että hän saisi rupatella ihmisten eikä karhujen kanssa. Tosin tsuhna taitaa ljuubia enemmän korpea kuin lähimmäistä. Tsuhna tapaa itsensä, kun metsään menee. Sepä on riemukas jälleennäkeminen. Tuo pääsee mielestään parhaaseen seuraan, kyläläiset arvelivat. Vapaaehtoiset siirtolaiset kiittelivät neuvoista ja näkemyksistä, mutta katosivat metsään, jonka suojista ihminen poimi paitansa suojasta pajuhuivin. [s.126–127]
Matriarkan kielellinen etevyys ei kuitenkaan riitä peittämään sitä tosiasiaa, että Tervo on lähtenyt uutuusromaaninsa kanssa vähän heikoin eväin liikkeelle, eivätkä paisutettu hahmogalleria saati pakolaiskriisillä revittely auta asiaa. Aasinsilta Suomeen evakuoitujen inkeriläisten ja tänne pakolaisaallon huuhtomien irakilaisten välillä on yksi romaanin huterimmista rakennelmista, ja Matriarkka olisi huomattavasti yhtenäisempi kokonaisuus ilman väkisin väännettyä vastaanottokeskustunnelmointia.

Tällaisenaan Matriarkka jää toisaalta yliyrittäväksi ja megalomaanisen isoksi paisuneeksi romaaniksi mutta toisaalta myös laiskanoloiseksi hengentuotteeksi, jonka vuotokohtia on selvästi paikkailtu provosoinnilla. Historiallisista tragedioista kiinnostuneiden kannattaa tutustua tätä mieluummin sekä edellä mainittuun Yöperhoseen että Minna Rytisalon erinomaiseen Lempiin.


Petter ei ole koskaan käynyt Venäjällä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 446
Lajityyppi: historiallinen romaani, kollaasiromaani, vaellusromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 22. marraskuuta 2016

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja













Yoko Ogawan hidastempoinen ja tunnelmallinen Professori ja taloudenhoitaja kertoo matematiikasta, muistista, hetkessä elämisestä ja ihmissuhteista. Entisen matematiikan professorin muisti on vaurioitunut onnettomuudessa, ja edelleen matemaattisia ongelmia suvereenisti laskeva nero elää 80 minuutin mittaisissa pätkissä – tämän jälkeen miehen muisti pyyhkiytyy tyhjäksi. Lukuteoriaan erikoistunut 64-vuotias professori saa kotiinsa taloudenhoitajaksi romaanin kertojana toimivan naisen, joka ystävystyy matemaatikon kanssa, ja kohta sitten lasketaankin taloudenhoitajan pojan kanssa leppoisasti läksyjä ja puhellaan rennolla tavalla henkeviä.

Professori ja taloudenhoitaja
on romaani, josta voisi helposti erehtyä sanomaan, että eihän tuossa tapahtunut oikeastaan mitään. Taloudenhoitoon keskittyvää arkea rikkovat lähinnä professorin omat höpinät lukujen ja matematiikan merkityksistä ovat ajoittaisesta itsestäänselvyydestään huolimatta leppoisaa seurattavaa. Hyvänä esimerkkinä toimii taloudenhoitajan Juureksi kutsutun pojan ja professorin välinen keskustelu ruokapöydän ääressä.
”Sinun on syötävä runsaasti. Isoksi kasvaminen on lasten työtä.”
   ”Olen meidän luokalla kaikista lyhyin.”
   ”Älä sitä sure. Nyt on aika kartuttaa energiaa. Sitten se räjähtää liikkeelle, ja vartut kerralla suureksi. Ei aikaakaan, kun luusi venyvät niin, että nitisevät.”
   ”Kävikö sinullekin samalla tavalla?”
   ”Valitettavasti ei. Minulla energia taisi suuntautua aivan vääriin asioihin.”
   ”Mihin asioihin?”
   ”Minulla kyllä oli paras ystävä, mutta tietyistä syistä emme voineet yhdessä leikkiä purkkista tai pelata baseballia tai harrastaa muuta liikuntaa.”
   ”Se ystävä oli siis kipeä?”
   ”Päinvastoin! Hän oli suuri ja vahva, eikä häntä satuttanut mikään. Mutta hänen asuinpaikkansa oli pään sisällä, joten emme voineet leikkiä kuin siellä. Sinne kohdistin niin paljon energiaa, että sitä ei näköjään riittänyt luihin saakka.”
   ”Hei, minä tiedän! Se kaveri oli varmasti matematiikka. Äiti kertoi, että olet tosi tärkeä matematiikanopettaja.”
[s.48–49]
Huomattavasti suurempi ongelma Professorissa ja taloudenhoitajassa on sen sisältämät laskutoimitukset, jotka rikkovat kaikessa teknisyydessään ja kylmyydessään tarinan tunnelman kerta toisensa jälkeen. Vaikka ne kertovatkin proffan omasta mielenmaailmasta ja mielenkiinnon kohteesta varsin konkreettisesti, ne tuntuvat pahimmillaan tarinaa pitkittäviltä ja tylsiltä lisiltä.
Läpi koko pelin Professori palasi yhä uudelleen lempiaiheeseensa lukuihin. Luulen, että se johtui jännityksestä. Hän korotti vähitellen ääntään, jotta se ei katoaisi ympäristön hälinään, ja sen vuoksi me erotuimme selkeästi muusta Hanshin-fanien joukosta. Kun kuuluttaja ilmoitti ensimmäiseksi syöttäjäksi Nagagominja yleisö hurrasi tämän kulkiessa kohti syöttökumpua, Professori selosti: ”Kummun korkeus on kymmenen tuumaa, siis 25,4 senttimetriä. Sen lakipisteestä kotipesää kohti mentäessä ensimmäisen kuuden jalan matkalla korkeus laskee yhden tuuman per jalka.”
   Huomatessaan Hiroshiman kaikkien seitsemän ensimmäisen lyöjän lyövän vasemmalta puolelta hän ilmoitti: ”Vasemmalta syöttäviä vastaan vasemmalta lyövien keskimääräinen lyöntisuhde on 0,2568. Oikealta lyövien lyöntisuhde oikealta syöttäviä vastaan on 0,2649.”
   Ja silloin, kun Hiroshiman Nishida pääsi karkaamaan ykköspesältä kakkoselle ja ympäriltämme kuului pettyneitä äännähdyksiä: ”Syöttäjä laski irti pallosta 0,8 sekuntia heittoliikkeen alkamisen jälkeen. Pallo ehti siepparin räpylään 0,6 sekunnissa, koska äskeinen oli kierresyöttö. Aikaa siis on kulunut 1,4 sekuntia. Juostava matka on, kun vähennetään se, minkä verran juoksija kärkkyi, 24 metriä. Jos juoksijan nopeus on se ja se niin matka kakkospesälle kestää niin ja niin kauan… Joten siepparilla on aikaa hänen polttamiseensa 1,9 sekuntia.”
   Ja tällaisena se jatkui.
[s.142–143]
Ogawan ensimmäinen suomennettu romaani pitää lukijansa yllättävän tiukasti pihdeissään keveydestään huolimatta. Professori ja taloudenhoitaja on silti vähän turhankin tasaiseksi jäävä lukuelämys, jonka sympaattiset hahmot ja ovelahkot pohdinnat eivät riitä peittämään tarinan onttoutta.

Petterille murtoluvut ovat olleet aina melkoinen matemaattinen murheenkryyni.

Alkuteos: Hakase No Ai Shita Suushiki / 博士の愛した数式
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2003
Suomennos: Antti Valkama
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 286
Kansikuva: Sanna-Reeta Meilahti
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

tiistai 15. marraskuuta 2016

George Saunders: Sotapuiston perikato








George Saunders iskeytyi vuosi sitten suomalaislukijoiden tietoisuuteen novellikokoelmallaan Joulukuun kymmenes, joka sai osakseen varsin suopean vastaanoton. Itse lämpenin eniten hieman epätasaiseksi jääneen kokoelman varsinaiselle helmelle eli häiriintyneelle scifihenkiselle Pako hämähäkin sydämestä -novellille, jonka kaltaista nyrjähtänyttä meininkiä on luvassa myös vastikään suomennetussa Sotapuiston perikato -novellikokoelmassa.

Alkujaan jo vuonna 1996 ilmestynyt Saundersin esikoisteos uskaltaa revitellä tekstiensä asetelmilla huomattavasti Joulukuun kymmenettä enemmän – lukija pääsee muun muassa tutustumaan liipasinherkällä etusormella varustetun sotaveteraanin vartioimaan, sisällissodasta ammentavaan teemapuistoon, seuraamaan kuinka 200-kiloinen laskutuksesta vastaava konttorirotta ottaa toimistossaan ohjat käsiinsä ja miten 92-vuotias nainen kärsii työskennellessään painajaismaisessa huvipuistossa.

Sotapuiston perikato -kokoelman novellit muistuttavat asetelmiltaan todella paljon toisiaan – melkein kaikkien pohjalla ovat pienellä palkalla huonoissa hommissa ahdistuvien yksilöiden ja lähinnä kustannustehokkuudesta kiinnostuneen sikariportaan väliset kähinät. Reippaat ylilyönnit ja rönsyilyt kuitenkin kulkevat yllättävän luontevasti Saundersin kerronnassa mukana – vaikka Saundersin proosa on täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia, se soljuu koko ajan eteenpäin hienosti ja luontevasti eikä tunnu missään vaiheessa tukkoiselta. Tällaista runsasta sulavuutta olen viimeksi päässyt ihailemaan Riku Korhosen Finlandia-palkintoa kärkkyvän Emme enää usko pahaan -romaanin sivuilla.
Liiskaamani pikkupojan nimi oli Clive. Kaikesta päätellen hän oli mukava poika. Livahdan toisinaan hänen kotipihaansa tekemään salaa pihatöitä ja rukoilemaan anteeksiantoa Cliven ikkunan alla. Olen vaihtanut öljyt isän autoon, maalannut ikkunalaudat ja nyppinyt labradorinnoutajasta takiaisia. Jos joku tulee ulos kesken kaiken, piiloudun pensaisiin. Cliven sisko, joka käyttää kissansilmälaseja vielä nykyäänkin, luulee että mystinen pihatöiden tekijä on Cliven sielu ja viime aikoina hän on alkanut jättää veljelleen viestejä. Simonen mielestä tyttären pään sekoittaminen ei ole perheelle suoranainen palvelus. [s. 50–51]
Saundersin novelleissa mukana olevat, välillä huuruisiksikin kuplivat scifi-elementit istuvat parhaimmillaan erinomaisesti mukaan tekstien muutenkin umpikieroihin maailmankuviin. Niiden avulla Sotapuiston perikadon novellit paitsi tekevät onnistuneesti hajurakoa Joulukuun kymmenennen astetta realistisimpiin teksteihin mutta myös tuovat hienolla tavalla mieleen Margaret Atwoodin erinomaisen Oryx ja Crake -scifipainajaisen, jossa tieteelliset kehitysaskeleet ovat talloneet inhimillisen ja humaanin ajattelun lattianrakoon.
Hän kertoo olevansa onnellinen koska läpinäkyvä lehmä ei kuollut hänen lomansa aikana. Kirjoituspöydälle on levitelty lehmänkuvia tulevaa posteriesitystä varten. Läpinäkyvä lehmä on Spencerin urakehityksen valttikortti. Hän toivoo pääsevänsä lehmän avulla siivousosastolta Intendenttiosastolle. Herra Jorgsenin teoreettiset laskelmat Soveltavan Biologian Osastolla osoittivat lehmän toteuttamisen mahdolliseksi mutta hän ei tarkoittanut että se toteutettaisiin. Spencer kuitenkin sai suunnitelmat käsiinsä ja järjesti panettelukampanjalla Jorgsenille arvonalennuksen Näyttelyesineiden Korjausosasolle. Suurelta yleisöltä pimitetty varsinainen skandaali on kuitenkin se että lehmät eivät kestä. Niitä on ollut jo kuusi. Tästä ollaan hipihiljaa. Kun yksi lehmä kuolee, apuun rientää asiantuntijaryhmä joka muuttaa uuden lehmän alkuperäisen näköiseksi tarkoitusta varten kehitetyllä karvapeitemeikillä. Sitten lehmä kiidätetään kirurgitiimille joka asentaa sen kylkeen pleksilasin. [s. 102–103]

Sotapuiston perikato tarjoaa kokoelman varsin vinkeitä novelleja, jotka viihdyttävät ja antavat toisinaan jopa ajattelemisen aihetta hämmentyneiden naurunpyrskähdysten lomaan, vaikka mitään ennennäkemättömän ainutlaatuista ei lopulta olekaan luvassa.


Alkuteos: CivilWarLand in Bad Decline
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1996
Suomennos:
Markku Päkkilä
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 208
Kansikuva:
Ilkka Kärkkäinen
Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit, satiiri, scifi
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 10. marraskuuta 2016

Paperi-T: Post-alfa










Henri ”Paperi-T” Pulkkinen on tarjoillut jo useamman vuoden ajan mielenkiintoisen vaihtoehdon ammattikorkeakoulun tradenomilinjan liiketoimintasuunnitelmien sivutuotteena syntyneelle valtavirtasuomiräpille. Paperi-T tuotantoineen on jäänyt allekirjoittaneelta kuitenkin kokonaan tutkan ulkopuolelle, sillä räppi ei ole koskaan ollut teekuppini niin suomeksi kuin englanniksikaan. Sivujaan myöten mustanpuhuva Post-alfa on kuitenkin koruttomine kansineen lupaavan tyylikäs ilmestys, jolta odottaisi huomattavasti enemmän kuin mitä Paperi-T:llä lopulta on annettavanaan.

Kokoelman nimi on tulkittu Cheekinä tunnetun Jare Tiihosen maskuliinista alfaurosmeininkiä kyseenalaistavaksi kannanotoksi, joka esittelee tosimiesmeiningin alla uiskentelvia pelokkaita ajatuksia ja epävarmuutta. Mielenkiintoinen ajatus jää kuitenkin useissa teksteissä lähinnä luettelomaisiksi ja aika itsestäänselviksi purskahduksiksi kuvitellun isäntämiehen päänsisäisestä maailmasta.
haluan uskoa jokaiseen pop-uppiin ja nigerialaiskirjeeseen
haluan että ansaitset satoja tuhansia dollareita
seuraavan 30 päivän aikana
spämmi on spämmiä jos vain päätät niin
our biggest ever summer sale
facebookin seinät kaatuu päälle
ja läppärin ruudulla pyörii taas hinttiaurinko
pelkään et sanon jotain tyhmää
ja joku tyyppi twitteristä tuhoaa mun elämän
voidaanko kommunikoida vain giffeillä
ahistaa.jpg
1000 tykkäystä ja yksikään niistä ei oo sulta
mitä jos elämäni rakkaus lähestyy mua inbox-viestillä
muista tarkistaa others-kansio
[s.18]
Välillä teksteissä kuitenkin välähtävät mielenkiintoiset ja pelottavatkin mielenmaisemat, joista Paperi-T ei vain viitsi lähteä avaamaan sen enempää. Edellisrunon kaltaisten pidempien avautumisten ohella Post-alfasta löytyy Daniil Harmsin Sattumia-kirjoituskokoelman omituisia tuotoksia henkiviä lyhyempiä tekstejä. Niiden välillä varsin julman metaratkaisukeskeinen, suorasukainen ja yksinkertainen tyyli virkistää kankeiksi jäävien pidempien tekstien välissä.
koira kuumassa autossa
riko ikkuna
kurista koira
[s.24]
Johannes Ekholm osasi kääntää muun muassa namedroppailun ja sosiaalisen median pilkkaamiseen keskittyneessä Rakkaus niinku -romaanissaan nykymenon reilusti satiiriksi ja voittamaan ronskeilla ylilyönneillä ainakin minut puolelleen. Kokonaisuutena Post-alfa on kyllä sinänsä mielenkiintoinen painajaisuni julkisuudesta ja taiteen tekemisestä osuvalla ajankuvauksella höystettynä, mutta niin sanottua sukupolviromaania etsivien kannattaa kyllä kääntyä mieluummin Ekholmin teoksen puoleen – Rakkaus niinkuun verrattuna Post-alfa tuntuu huomattavasti yksiniitisemmältä ja huumorintajuttomalta kokonaisuudelta, jota lehteillessään lukijalle nousee vahva yliyrittämisen maku suuhun.
mulla on kaulassa tommy tabermannin luut
niin paljon sua rakastan
[s.61]

Petter meinasi menettää uskonsa ihmiskuntaan viimeksi Helsingin kirjamessuilla, kun tapahtuman pisin nimikirjoitusjono kiemurteli Cheekin jaloissa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Kosmos
Sivumäärä: 93
Kansikuva: Tuukka Tammisaari
Graafinen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti
Lajityyppi: runot, proosaruno
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Minna Rytisalo: Lempi












Olen aina ollut rehevien ja rönsyilevien tarinoiden suuri ystävä – ehkäpä siksi onkin perusteltua, että tänä vuonna ilmestyneistä uutuuskirjoista Antti Ritvasen Miten muistat minut ja Joel Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragedia -tiiliskivet ovat raivanneet tiensä tämän vuoden kärkikaksikokseni. Molemmissa romaaneissa valtava, taitavasti rakennettu ja monipolvinen juoni muuttuu edetessään koko ajan mielenkiintoisemmaksi kokonaisuudeksi.

Muissa kirjablogeissa syksyn mittaan kovaa suitsutusta saanut Minna Rytisalon tiivis esikoisromaani Lempi pakotti henkilökohtaisen kärkikaksikkoni venymään kolmikoksi. Reilun parinsadan sivun mittainen romaani on uskomattoman kaunis ja traaginen kertomus Lapin sodan varjossa kukoistavasta ja sitäkin tehokkaammin tuhoutuvasta rakkaudesta.

Rytisalon romaanin keskushenkilönä on teokselle nimensä antanut Lempi. Rovaniemeläisen kauppiaan kaunis ja eksentrinen tytär on heittänyt opiskelut sikseen, mennyt naimisiin paikallisen junttimiehen kanssa ja ryhtynyt maatalon emännäksi. Jatkosota kuitenkin pistää kaikkien Lempin hahmojen elämät sekaisin, eikä seuraavaksi puhkeava Lapin sotakaan varsinaisesti helpota asioita.

Lempi kuitenkin alkaa vasta vääjäämättömän katastrofin jälkeen. Romaani kertaa onnettomuuteen johtaneita tapahtumia ja valottaa sen seurauksia kaikkiaan kolmen eri hahmon kautta – ääneen pääsevät Lempin aviomies Viljami, varsin persoonallinen Elli-piika ja Lempin kaksoissisar Sisko. Jokainen hahmoista toimii erinomaisesti ja tuntuu heti uskottavalta ja mielenkiintoiselta kertojalta, joka kertoo lukijalle paitsi oman näkemyksensä Lempistä mutta myös tämän karuun kohtaloon liittyvästä tapahtumaketjusta.

Mehukkaita yllätyksiä onkin luvassa pitkin matkaa, ja niitä on annosteltu sopivasti kauniin kerronnan lomaan. Vaikka kaikki Lempin kertojat ovatkin hyvin erilaisia hahmoja, niitä yhdistää hyvällä tavalla Rytisalon uskomattoman kaunis kieli, joka on ajankuvaan sopivalla tavalla jatkuvasti ylikorostetun asiallista ja korrektia. Raskaisiin ulkotöihin tottuneen Ellin omaa kielenkäyttöä värittävät hienosti konkreettiset esimerkit maatilan hommista.
Kyllä minusta olisi emännäksi. Tunnen jo tämän pihan ja tiedän, missä mitäkin pidetään. Löydän kamppeet ja värkit, lehmät tuntevat ääneni ja painuvat lypsäessä otsaa vasten, antautuvat käsiini, pojat kysyvät minua kun tarvitsevat jotain. Tiedän miten uunit saa vetämään ja miten viikatetta käytetään, käytän ja olen taitava, vaikka joudunkin siristämään silmiäni. Osaan leipoa rieskaa ja tehdä kaikki tavalliset ruuat, kampanisujani kehuit sinäkin, pidän tuvan siistinä, pystyn puhkomaan muikut ja tekemään mitkä tahansa työt.
   Vaikka maailma on minulle monessa kohtaa hämärä, tässä ei. Kukaan muu ei ole nähnyt, miten pojille puhkeaa hampaita, paitsi minä ja ruotsalainen terveyssisar, joka lupasi minulle silmälasit mutta unohti sitten. Kukaan muu ei ole koskaan leikannut poikien hiuksia, pessyt pyllyjä, pyyhkinyt maitoviiksiä. Tässä on minun paikkani, eikä enää ole mitään hätää, kunhan Viljamikin tajuaa sen. On turha kaivella vanhoja asioita tai maata vääristä kohdista.
[s.90]
Lempi onkin Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren tavoin rehellisen erilainen sotaromaani, joka käsittelee sotaan liittyviä rinnakkaisilmiöitä ja seurauksia. Saksaan sotamorsiameksi lähtevän Siskon osuus on Lempin mielenkiintoisin ja myös laadukkain puheenvuoro, joka lopettaa romaanin todella huikealla tavalla – se täydentää hieman erilaisesta näkökulmastaan huolimatta hienosti aiempien kertojien vinkkeleistä avattua tarinaa ja liittää romaanin tapahtumat osaksi laajempaa kontekstia. Rytisalo onnistuu erinomaisesti pääsemään vanhemman, sodan kamaluudet nähneen naisen ajatuksiin ja muistoihin.
Näin myöhemmin suurennoksen kaupan kuvasta maakuntamuseon näyttelyssä. Lensin sinne kutsuttuna kunniavieraana ja kotona mietin, mitä pukea ylleen, kun lentää vuodenajasta toiseen. Se on aina yhtä hankalaa. Minä pidin näyttelyn avajaisjuhlassa pienen puheen. Sille taputettiin. Museonjohtaja kätteli minua, hyvin nuori ihminen. Tosin tiedän varsin hyvin rajoitteeni: olen niin vanha, että kaikki muut ovat nuoria. Välillä minun pitää muistuttaa itseäni, että en aliarvioi heitä, jotka ovat eläneet vähemmän kuin minä. Jokainen elämä on yhtä kokonainen, senkin tytön, joka auttoi minua kesällä laukkuni kanssa. Hän oli hyvin ystävällinen vaikka ei ollut siellä töissä. Minun oli pakko pyytää häneltä apua. Vanhenemisessa on hämmentävintä se, ettei enää pysty samaan kuin nuorena. Laukun nostaminen sattuu ranteeseen, polvet ovat jäykät, aamuisin kestää kauan että saa itsensä liikkeelle. Pitää istua, kun pukee sukat ja kengät, ja on parempi pitää kaiteesta kiinni portaissa, tällaista.
   Peilistä katsoo vanha ihminen, eikä kukaan enää sano, että olisin säilynyt hyvin ikäisekseni. Se, miltä sisällä tuntuu, on kuitenkin ihan samaa kuin nuorempana. Ihmisestä ei näe eikä tiedä, millaiset voimat tai intohimot hänen sisällään loiskivat. Me näemme aina vain yhden puolen, ihan kuin sivukuvan. Toinen puoli jää piiloon.
[s.189–190]
Lempi leiskahti kertaheitolla tähänastisen kirjavuoteni kirkkaimmaksi tähdeksi. Rytisalon esikoisteos on intohimoa, riipaisevan traagisia ihmiskohtaloita ja yllättäviä juonenkäänteitä pullisteleva elämys, joka ei hevillä unohdu.


Petteriä ärsyttää suunnattomasti, jos kengännauhat aukeavat julkisilla paikoilla
eikä lähellä ole penkkiä tai muuta otollista nauhojensitomispaikkaa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 234
Kansikuva: Jenni Noponen
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 3. marraskuuta 2016

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan













Riku Korhosen Emme enää usko pahaan on julman kiero teos. Harvinaisen hitaasti käynnistyvä, yli puolet sivumäärästään tarinan ja hahmojen pohjustamiseen käyttävä romaani kiihdyttää itsensä jälkimmäisellä puolikkaallaan täysin yllättäen niin koville kierroksille, että päässä pyörii vieläkin. Tämän luokan loppukliimaksin olen päässyt kokemaan viimeksi Stephen Kingin Mersumiehen lopussa, mutta Korhonen kiihdyttää oman vaimon sieppaamiseen varatulla firman pakulla vielä Kingiäkin kuolettavampaan vauhtiin.

Turun Ispoisten omakotitaloidyllissä asuvien Ainon ja Eeron avioliitosta alkaa olla löpö lopussa. Yrittäjänä työskentelevä eksentrinen Eero päättää piristää väljähtynyttä suhdetta ja ryhtyy leikkimielisestä sananvaihdosta innostuneena suunnittelemaan vaimonsa kaappaamista. Eero pyytää operaatioon mukaan nuoruudenkaverinsa Larin, joka kärsii väkivaltaisista pakkoajatuksista ja on juuri eronnut naisystävästään. Vastentahtoisesti apuaan tarjoavan Larin kanssa toteutettu leikkimielinen operaatio menee kammottavalla tavalla pieleen, ja yksittäisen kesäyön tapahtumat muuttavat romaanin pääkolmikon elämät kokonaan.

Tämän enempää romaanin juonesta ei kannata paljastaa – voin vain myöntää sen kantavan alusta loppuun komeasti. Pitkä, kahden ja puolensadan sivun mittainen lämmittelyosio voi koetella joidenkin lukijoiden kärsivällisyyttä, mutta romaanin jännite kasvaa pohjustuksen aikana mielettömiin mittasuhteisiin ja lukija on sivu sivulta vakuuttuneempi siitä, että kohta jotain ryskyy metsään ja lujaa. Ja kun niin lopulta käy, koko ajan hurjemmiksi ja raaemmiksi muuttuvat juonenkäänteet johdattavat romaanin hahmot ja lukijan keskelle pitkää ja synkkää painajaista.

Emme enää usko pahaan on sisällöltään uskomattoman monipuolinen mutta rakenteeltaan silti tiivis ja sujuvasti virtaava kokonaisuus. Korhonen onnistuu rakentamaan romaaninsa tärkeimmistä hahmoista monitasoisia ja mielenkiintoisia ihmisparkoja ja samalla vangitsemaan kirjaansa melkein sukupolvikuvauksen tasolle pääsevän ajankuvan 2010-luvun Suomesta.

Vaikka Korhonen syyllistyykin ajoittain Petri Vartiaisen Miehen ryhdin harjoittamaan, kustannustehokkaaksi ryöhähtäneen ja inhimilliset arvot unohtaneen työelämän pilkkaamiseen, Emme enää usko pahaan on huomattavasti edellä mainittua romaania vähemmän mustavalkoinen kokonaisuus. Korhosella on upea taito kuljettaa romaaninsa vyörytyskohdissa tarinaa eteenpäin useammalla tasolla – hyvänä esimerkkinä toimii kohtaus, jossa vakuutusyhtiössä työskentelevän Larin päässä surisevat tympeän yritysjargonin ohella astetta vaarallisemmat ajatukset.
Digitalisaatio ei ollut valinta, se oli ilmaa, jota yritykset hengittivät. Viestintä oli sujuvaa monikanavaisissa asiakaspalvelukeskuksissa. Yleensä tajuttomina olleilla oli muistisaarekkeita tapahtumista, ja verkkokaupan myynnin edistämiseksi työskenneltiin chat-työkalua ja web-analytiikkaa innovatiivisesti hyödyntäen. Digimarkkinoinnin tehtävissä työ vaihteli itsenäisistä tehtävistä tiiviiseen tiimityöhön. Keskitetyllä järjestelmällä toteutettiin markkinointia nopeammin ja edullisemmin, madallettiin kanavarajoja ja tehostettiin niiden välistä yhteistyötä. Tosiaikaisen analytiikan, täsmällisen raportoinnin ja tarkkojen suositusten perusteella parannettiin konversiota kaikissa kanavissa. Vasempaan poskeen repeytyi haava, josta hampaat näkyivät. Yritysten oli hyväksyttävä se tosiasia, että asiakas oli poikkeuksetta mukana brändin rakentamisessa. Asiakas etsii vertaiskokemuksia. Teräaseella niskaan ainakin viisitoista kertaa. Sisällön tuottamisessa oli tärkeää, että sisältöä tuli säännöllisesti. Kurkussa oli kuoppa trakeostomiasta eli hengitysputkesta, pää kääntyi sivuille vain vähän ja kieli oli halvaantunut, sillä sisällön piti mahdollistaa uusien asiakassuhteiden hankkiminen ja nykyisten ylläpitäminen ja syventäminen. Asiakkaaseen tuli perehtyä niin, että hänen tarpeensa konkretisoituivat ongelmaksi, jonka yritys voi ratkaista. Todennäköisesti asiakkaalla oli myös ongelmia, joita yritys ei pystynyt ratkaisemaan. Raajojen lisäksi murtumia syntyi kasvoihin, päähän, rintakehään ja lantioon. Kaulan pistohaava ylsi henkitorveen ja aiheutti veren hengittämistä. [s.150 – 151]
Emme enää usko pahaan on tiivistunnelmainen ja vakaasti ja varmasti rakennettu romaani, joka yksinkertaisesti vie lukijan mennessään uskomattoman monitasoisilla hahmoillaan ja järkyttävillä tapahtumillaan. Korhosen uusin romaani onkin yksi kotimaisen kirjavuoden suurimmista ja mieluisimmista yllättäjistä. 


Petterin suosikki-inhokki yritysjargonin sanastosta on vanha kunnon tahtotila.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 392
Kansikuva: Tom Backström
Lajityyppi: psykologinen romaani, jännitys
Mistä saatu: kirjastosta lainattu 

tiistai 25. lokakuuta 2016

Steven Hall: Haiteksti


Steven Hallin romaani Haiteksti on niitä lukukokemuksia, joiden purkaminen tai kuvailu on varsin haastavaa. Haiteksti on sisällöltään vähän turhankin runsas romaani, jonka kaikkia mielenkiintoisia elementtejä Hall ei osaa kuljettaa tai jalostaa ihan loppuun asti. Tämä ei kuitenkaan ole niinkään suuri ongelma, sillä jännitystä ja vaarallisia tilanteita riittää kannesta kanteen.

Eric Sandersoniksi kutsuttava päähenkilö herää ilmeisesti kotitalonsa lattialta eikä muista yhtään mitään. Voimakastahtoisen psykiatrin puheiden ja Ericin saamien salaperäisten kirjeiden perusteella miehen oma identiteetti alkaa kuitenkin muodostua ja palautua ennalleen, ja Eric alkaa joko muistaa tai uskoa muistavansa esimerkiksi vaimonsa Clion kuoleman lomareissulla. Juttu kuitenkin taipuu vielä yhdelle mutkalle, kun paljastuu, että kyseessä on jo kaikkiaan yhdestoista kerta, kun Eric on menettänyt muistinsa. Mikä on totta ja mikä valetta, kuka puhuu palturia ja miksi?

Uusiakin ongelmia on luvassa, sillä Ericiä jahtaa ludoviciaaniksi nimetty "käsitteellinen" hai, joka aikoo ahmia päähenkilön muisteineen päivineen. Eric joutuu lähtemään kotoaan Ian-kissansa kanssa etsimään turvaa ja vastauksia. Ulkomaailma ei päästä Ericiä tietenkään yhtään helpommalla, vaan tämä kohtaa monenlaisia vihollisia ja liittolaisia – jälkimmäisistä tärkein eli salaperäinen Scout aikoo käyttää sekä Ericiä että ludoviciaania oman kostonsa välikappaleina.

Haitekstin alku on aivan mieletön ja mielenkiintoinen, kun Eric tonkii kotitalonsa huoneita, pähkäilee mitä lukittujen ovien takana mahtaa olla ja keneltä kaikkialta asunnosta löytyvät salaperäiset kirjeet oikein tulevat. Hall osaa rakentaa heti tarinan alkumetreiltä todella mielenkiintoisen maailman ja tarinan, joka on myös monipuolinen ja vauhdikas – Ericin kotoa siirrytään varsin nopeasti muihin maisemiin jahtaamaan ludoviciaanista enemmän tietävää Trey Fidorousia.

Ulkomaailmassa tarina muuttuu varsin nopeasti kuitenkin ajojahdiksi. Ludoviciaanilta suojautumiseen tarvittavat, huoneen nurkkiin sijoitettavat ääninauhurit ja niiden muodostamat vallit ja muut mielenkiintoiset keksinnöt esitellään niin vauhdikkaasti, että ne menevät monelta varmasti vähän ohitse. Näin Hall vesittää Ericin kodin seinien sisälle rakentamansa jännityksen, jota hitaamman lähestymistavan jatkaminen vähän pidemmälle olisi tukenut ihan eri tavalla.
Huomasin pieniä elämisen jälkiä. Vesipannussa oli kalkkirantu, astianpesuainepullo oli puolillaan. Jääkaapin ja työpöydän väliseen rakoon oli jäänyt pari kuivettunutta makaronia. Käyttö näkyi. Samoin viimeaikainen asuminen. Joka puolella oli elämisen merkkejä. Etsin kaapista purkkipapuja, kun käteen osui keksipaketti. Siitä oli syöty kaksi keksiä. Jäin muutamaksi hetkeksi polvilleni tuijottamaan spagettisäilyke- ja tomaattimurskatölkkien päällä makaavaa keksipakettia, sen auki repsottavaa muovikäärettä. Se minä, joka oli syönyt nuo keksit, oli ollut todellinen ja elossa, asunut tässä talossa. Hän oli ollut tässä keittiössä vasta eilen, luultavasti laittanut ruokaa niin kuin minä tänään. Hänen laittamansa ruoka teki edelleenkin matkaa minun elimistössäni. Kaikki oli tapahtunut täällä, tässä huoneessa ihan vasta, ja nyt hän oli jo poissa. Tuntuu kolkolta ajatella, että kun me kuolemme, useimmilta meistä jää syömättömiä keksejä, kahvijauhetta, puolikkaita vessapaperirullia, vajaita maitopurkkeja jääkaappiin happanemaan; että arkiset tarve-esineet jäävät olemaan ja todistamaan, ettemme olleet valmiita lähtemään, ettemme olleet fiksuja tai tietäväisiä tai sankarillisia, että olimme vain eläimiä, joiden eläimenruumiit lakkasivat toimimasta ilman minkäänlaista aikataulua tai meidän suostumustamme.
   Paitsi että.
   Paitsi että ei täällä eilen ollut kukaan kuollut.
[s.24–25]
Haitekstin omaperäisyydestä ja persoonallisuudesta huolimatta Hallin romaani tuo vahvasti mieleen E. Lockhartin We were liarsin, joka niin ikään käsittelee muistinmenetystä ja hitaasti ratkeavaa ja muistojenpalasten keruun myötä täydentyvää mysteeriä. Hall ei kuitenkaan osaa hyödyntää muistinmenetystä tarinansa osana yhtä hyvin kuin mihin Lockhart venyy omassa tarinassaan - Haitekstiin hiipivä toiminta ja jännitys vievät fokuksen hyvin nopeasti muualle ja romaanin mielenkiintoinen alkuasetelma unohtuu hyvin nopeasti.

Juuri tähän liittyvä uskottavuusongelma vähän hiertää Ericin hahmon kanssa. Eric pääsee täydellisen muistinmenetyksen jälkeen vähän liian nopeasti jaloilleen ja on kohta jo valmis syöksymään toimintaan, vaikka ei tiedä yhtään, mitä on luvassa. Tietysti Ericin kannoilla oleva ludoviciaani pakottaa tämän pysymään liikkeessä ja etsimään ratkaisuja tilanteeseen, mutta We were liars kuvasi paljon realistisemmin ja ennen kaikkea hitaammin muistinsa menettäneen Cadencen tunteita, toipumista ja epätoivoiseksi yltynyttä totuuden etsimistä.

Tästä olisi ollut mielenkiintoisempaa lukea myös Haitekstistä – nyt vauhti on kahta kovempi, eivätkä salaisuudet selviä järin luontevasti kun Scout ja Fidorous paljastavat niitä säännöllisin väliajoin. Tämä ei kuitenkaan tee Haitekstistä kömpelöntuntuista lukukokemusta, vaan sen fokus on vain yksinkertaisesti pakomatkalla olemisessa ja selviytymisessä – itsestään ratkeavat salaisuudet pitävät vauhdin ripeänä ja mielenkiintoisena. Muistinmenetyksen avaaminen olisi vain vastaavasti avannut Ericin luonnetta ja ehkä hahmoakin; nyt tästä kehkeytyy nopeasti kaikesta selviävä neuvokas, vähän latteaksi jäävä sankari.

Ei tosin sillä, etteikö Haitekstissä olisi välillä suorastaan hämäriä tapahtumia ja elementtejä mukana. Kuvataidetaustaisen Hallin kuvitukset tekevätkin Haitekstistä varsin visuaalisen seikkailun ja tuovat tarinaan ihan uutta meininkiä, jonka tekisi Ericin seikkailusta paljon geneerisemmän romaanin. Myös Hallin sanallisesti kuvaamat miljööt ovat todella mielenkiintoisia.



Tunnelissa haisi divarista hankitulta Charles Dickensin romaanilta: kellastuneelta paperilta, vanhalta painomusteelta ja rasvaisilta sormenjäljiltä; se oli sivujen väliin prässätty, talletettu haju.
   Taskulampustani heijastui pieni valkoinen valorengas Scoutin repunpohjaan kun se eteni nykivästi edelläni tunnelissa ja täytti sen melkein kokonaan. Käänsin lamppua tunnelin seinään päin, niin että valkoinen rengas venyi ja sitä rikkoivat seinästä ulos törröttävien sivujen ja epätasaisten pinkkojen varjot: koko sekasortoinen paperista, painetuista ja kuulakärkikynällä raapustetuista sanoista koostuva braillemaisema onnistui jotenkin olemaan romahtamatta tähän pieneen pilkkopimeään tunneliin. Puskin eteenpäin varpaillani, pidin jalat niin lähellä toisiaan kuin suinkin ja hilauduin sentti sentiltä eteenpäin lonkkien ja kyynärpäiden varassa. Irralliset paperiarkit suhahtelivat käsiä, selkää, lanteita vasten kun liikuin. Kaikki, aivan kaikki oli kirjoitettu täyteen sanoja, monia erikielisiä sanoja. Minua vasten läiskähtävistä ja ryömivien ranteitteni alle jäävistä tiuhan kirjoituksen peittämistä lappusista tunnistin hatarasti ranskaa ja saksaa, vaikeita kreikkalaisia ja venäläisiä kirjaimia, vanhanaikaista englantia, jossa s-kirjainten tilalla oli pitkänomaiset f:n näköiset kiekurat, ja kiinalaista ja japanilaista kuvakirjoitusta. Lapuissa oli myös kaavoja, numeroita, matemaattisia lyhenteitä ja monimutkaisia visuaalisia esityksiä. Se englanti, mitä näin, vaihteli monimutkaisesta vajavaiseen ja tarkoituksettomaan: …Kahden konjugoidun muuttujan (vaikkapa johdatteleva päätelmä ja toimitusalijäämä tai nimellinen päätelumen ja liikkuvan käsitteen aika ulottuvuus) samanaikainen huomioonottaminen johtaa rajoitettuun tarkkuuteen… ja …hylkää rehellinen harkinta jälkikaiku poma vainoaa kestää sanoo tikli: amuletti…
[s.239–240]
Haiteksti on siis varsin monitahoinen ja -puolinen tarina, joka tuntuu Ericin tavoin olevan itsekin vähän hukassa. Hall tuo tarinaansa mukaan vähän väkinäisesti sen mielenkiintoisimman koukun eli itsensä tekoälyarmeijaksi muuttaneen Mycroft Wardin, jonka kanssa Scoutilla on kana kynittävänä.

Mielenkiintoinen konna muuttuu kuitenkin koukusta riippakiveksi, sillä Hall ei osaa oikein vakuuttaa lukijaa Wardin tarpeellisuudesta – tämä ei esiinny tarinassa oikeastaan ollenkaan vaan jää pelkäksi Scoutia eteenpäin ajavaksi taustavoimaksi. Toisaalta Wardin takia lukija pääsee romaanin lopussa Ericin, Scoutin ja Fidorousin kanssa hauskaan ja jännittävään hainpyyntiin, joka on merihenkisyydessään tervetullutta vaihtelua takaa-ajoon.

Hukkaputkeen on valitettavasti joutunut myös hahmojen välinen dialogi, jonka laatu heilahtelee kuin kaarnalaiva ludoviciaaneja kuhisevassa valtameressä. Haitekstin alussa olevissa takaumissa nähtävä lomamatka Clion kanssa menee jo vähän kiusalliseksi kaikessa romanttisuudessaan, mutta Scoutin ja Ericin nasevuutta ja kepeyttä tavoitteleva sanailu muuttuu aika äkkiä yliyrittävän piinalliseksi.
”Tiedätkö kuule”, hän sanoi ja kohensi tulta kepakolla, ”sinä otat tämän kaiken jotenkin itsestään selvänä.”
   ”Minkä kaiken?”
   Hän katsoi minuun ja hymyili.
   ”Tämä on iso juttu”, hän sanoi. ”Ihan helvetin iso juttu.”
   ”Tiedän. Minä vain – ehkä asiat ovat niin kuin sinä sanoit ja minä olen jatkuvan romahduksen tilassa. Ehkä minua ei vain ei voi tämän pahemmin hetkauttaa. Edes tosi isoilla asioilla.”
   ”Anteeksi kuin sanoin niin.”
   ”Ei se mitään, olit ihan oikeassa. Ja minä olen joka tapauksessa viimeinen, joka rupeaa huolehtimaan siitä mitä sinulla on tai ei ole päässäsi.”
   ”Hmmm…”
   ”Äh. Pitäisikö pyyhkiä tuo yli iskurepliikkien listalta?”
   Scout nauroi. ”Kyllä minä tajusin, mitä tarkoitit, ja kiitos siitä. Ihan totta. Kiitos.”
   ”Minusta on vain on niin kamalan mukavaa kun olet siinä”, minä sanoin ja sohin tulta kepakolla.
   ”Joo”, hän sanoi ja sohi tulta omalta puoleltaan. ”Sama täällä.”
   ”Ömmh”, minä sanoim parin pitkän pullean sekunnin jälkeen.
   Scout hihitti. ”Ömmh.”
   Me kumpikin sohimme tulta
. [s.220–221]
Haiteksti on puutteistaan huolimatta sujuva ja taatusti ainutlaatuinen jännityskertomus, joka levittää lukijan eteen viimeistelemättömäksi jääneen mutta täysin ennennäkemättömän ja unohtumattoman maailman. Hallin romaani jää yksinkertaisesti kummittelemaan mieleen kaikilla mielenkiintoisilla koukuillaan.

Samaan maailmaan sijoittuva jatko-osa tai sisarteos, joka selventäisi ja avaisi Haitekstissä pintapuolisiksi jääneitä asioita, kelpaisi kyllä. Suoran jatkon sijaan Hall on tosin kuulemma ladannut nettiin Haitekstin lukujen ”negatiiveja”, jotka avaavat romaanin tarinaa vielä lisää. Mikäli negatiivijahti innostaa, se kannattanee aloittaa miehen kotisivuilta.


Petter ei tule koskaan unohtamaan jossain lapsuutensa eläintarhassa ollutta haiallasta, jonka "läpi" pystyi ryömimään altaaseen rakennetun tunnelin avulla.

Alkuteos: The Raw Shark Texts
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2007
Suomennos:
Kaijamari Sivill
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 448
Kansikuva:
Steven Hall
Lajityyppi: scifi, seikkailu, jännitys, psykologinen romaani
Mistä saatu: Jennin kirjahyllystä

torstai 20. lokakuuta 2016

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä














Jayne Anne Phillipsin Murhenäytelmä perustuu 1930-luvulla tapahtuneeseen joukkosurmaan. Romaanin alussa Chicagossa majaansa pitävä, juuri leskeksi jäänyt kolmen lapsen äiti Asta Eicher suree perheensä kehnoa rahatilannetta talouskurimuksen ravistelemassa Amerikassa. Tilanteeseen tarjoaa helpotusta kuitenkin sanomalehden kirjepalsta, jolla Asta tapaa varakkaan ja hyvätapaiselta herrasmieheltä vaikuttavan Cornelius Piersonin. Asta ehtii haaveilla Piersonin pelastavan Eicherit vararikon partaalta ja tarjoavan lapsilleen Gretalle, Hartille ja Annabelille hyvän ja vakaan tulevaisuuden.

Hyväntahtoiselta vaikuttava Pierson paljastuu leskinaisia surmaavaksi, useiden salanimien taa piiloutuvaksi Herman Drenthiksi, joka onnistuu kaappaamaan Eicherin pesueen Quiet Dellin kaupungissa sijaitsevaan kotiinsa. Drenth jää Eicherin perheestä ilmat päästettyään kiinni aiemmasta henkirikoksesta  ja joutuu vankilaan odottamaan tuomiotaan. Tässä vaiheessa mukaan liittyy Tribunen toimittaja Emily Thornhill, joka pestataan raportoimaan sekä Drenthin oikeudenkäynnistä että Eicherin perheen rikoksen selvittämisestä.

Murhenäytelmä on taidokkaasti koottu rekonstruktio tappaja-auervaaran tapauksesta. Oman lisänsä tarinaan tuovat aavemaisen karmivat mustavalkoiset valokuvat, joita on sijoitettu pitkin romaania – ne muistuttavat lukijaa juuri sopivan alleviivaavasti siitä, että tämä kaikki on todella tapahtunut.


Phillips kuitenkin nivoo tosipohjaiseen ja synkkäsävyiseen romaaniinsa mukaan hyvin erikoisia lisäelementtejä, joista suurin osa ei sovi tarinaan mukaan ollenkaan. Ne valitettavasti vetävät Murhenäytelmältä maton sen verran tehokkaasti pois, että lukija ei voi kuin ihmetellä, mitä Phillipsin päässä on oikein liikkunut.

Pahimman onnahduksen tekee Phillipsin edellisen Kiuru ja termiitti -romaanin asetelmia selvästi kopioiva Annabelin haamu, joka seuraa Emilyä ja oikeusjutun etenemistä ja välillä sukeltaa välitilassa hengaillessaan omiin muistoihinsa. Takaumat Annabelin perheen elämään tuntuvat romaanin Eicher-keskeisyyden jälkeen liian paljon vanhan kierrättämiseltä ja lähinnä ärsyttävät.
Annabel on äidin kanssa. Hän ei tiedä miten ja missä, mutta täällä on avaria vihreitä nurmikoita ja kahluuallas, siinä neljä suihkua ja valkoinen patsas, jossa tyttö ja delfiinit kannattelevat kannua ja seppelettä. Tuo on Athene, äiti sanoo vaikka ei puhu. Täällä ei tarvitse puhua ja kaikki ovat läsnä, yhdessä ilman kiepauksessa. Valo on pehmeä ja täyteläinen, kuin iltahämärä, vaikka ilta ei tule koskaan eikä valo katoa. Äiti sulkee hänet sisäänsä, on kaikkialla ympärillä ja sanoo ettei pimeyttä enää ole, ei unta eikä nälkää eikä ponnistelua kohti sitä tahi tätä. Tyylikäs nuori mies tulee kohti vauva sylissä. Miehellä on viikset ja punertavat hiukset on siististi leikattu. Hänellä on tummat housut ja hieno napitettava puuvillapaita, tahrattoman valkoinen, ylös käärityt hihat on kiinnitetty lenkillä. Hän on rento ja tutun oloinen, kaulus on auki, hän keinuttaa sylissään pyöreäkasvoista paljasjalkaista vauvaa. Käy ilmi että vauva täyttää tänään vuoden ja Annabel tietää olevansa se vauva: isä seisoo hänen edessään monien vieraiden keskellä. [s.245–246]
Murhenäytelmä ei kuitenkaan jää pelkäksi unimaailmoissa kieriskelyksi, vaan synkän ja koko ajan häiriintyneemmäksi paljastuvan Drenthin tapauksen purkaminen on raskasmielistä mutta kiinnostavaa luettavaa. Phillips käyttää surutta hyväkseen sanomalehtiarkistoista kaivamiaan artikkeleita ja on romaanissa pannut ne journalistipäähenkilönsä kirjoittamiksi. Oikeat reportaasit yhdistettyinä autenttiseen kuvamateriaaliin ovat toimiva ja välillä jopa veret seisauttava yhdistelmä.
Clarksburgin poliisi on vastaanottanut useita kirjeitä, jotka viittaavat mahdollisuuteen, että Powersin [yksi Drenthin salanimistä] tilillä on ehkä enemmänkin naisten selvittämättömiä katoamistapauksia. Yhdessä kirjeessä mainitaan mies nimeltä Charlie Rogers. Kirjeen on lähettänyt C. S. Brown Iowa Fallsista Iowasta ja se koskee hänen 37-vuotiaan tyttärensä, Ohiossa Clevelandissa sairaanhoitajana työskennelleen neiti Golda Brownin kuolemaa: isä selittää käsityksenään, että tytär on murhattu ja että Powersilla on sormensa pelissä. Virallisten todistusten mukaan Golda Brown kuoli otettuaan myrkkyä heinäkuussa 1929. Tytön kuoltua isä sai tiedon tragediasta yösähkeellä, jolla oli allekirjoituksena nimi ”Rogers”. Kun isä matkusti Clevelandiin tunnistamaan tyttärensä ruumiin, ketään ”Rogersia” ei ilmaantunut, mutta Brown kertoo, että hänen tullessaan ulos ruumishuoneelta joku lyhyt vanttera mies oli alkanut astella hänen rinnallaan. ”Hän kysyi minulta, voisiko hän tehdä jotakin, ja minä tiedustelin, tunsiko hän täällä Clevelandissa miestä nimeltä Rogers, joka oli kotoisin Pittsburghista. Mies neuvoi minua ottamaan ruumiin ja katosi kiireen vilkkaa.”
[--] Kun Powers pidätettiin, häneltä keskeytyi kirjeenvaihto yli 200:n naisen kanssa. Kirjeitä saapui Cornelius O. Piersonin postilokeroon 227 Clarksburgiin 20:n kappaleen päivävauhtia. Kymmenissä Powersin hallusta löytyneissä valokuvissa luki pelkästään Rakkaalle Connielle – lempinimi jonka Powers oli omaksunut. Muiden mahdollisten uhrien nimiä emme koskaan saa tietää ja heidän elämästään jää muisto vain niiden surevien läheisten sydämiin, jotka yhä etsivät heitä. [s.552–553]
Luin reilu vuosi sitten Harri Sirolan romaanin Kaksi kaupunkia, joka pohjasi vahvasti neuvostoliittolaisiin mielisairaaloihin suljettujen ihmisparkojen haastatteluihin – Sirolan omasta päästä syntyneet hahmot jäivät edesottamuksineen varsin huteriksi elementeiksi, ja lähinnä heidän toimintansa piti kokonaisuuden kasassa. Myös Murhenäytelmä kärsii aika pitkälti samoista ongelmista, sillä Annabelin kuolemanjälkeiset muistelut sekä muutamat Emilyn väkisin väännetyt ihmissuhdekuviot tuntuvat naiiveilta kokonaisuuksilta romaanin synkkyyteen nähden. Varsinkin Emilyn järjestämä ”onnellinen loppu”, joka vesittää synkän tunnelman kokonaan, on uskomattoman kömpelö lopetus näin kunnianhimoiselle romaanille.

Ongelmistaan huolimatta Murhenäytelmä on Kahden kaupungin tavoin mielenkiintoinen faktan ja fiktion sekamelska, joka jää kuitenkin yliyrittämisensä takia hengästyttävän laajaksi ja kehnoimmilta osiltaan varsin vaisuksi kokonaisuudeksi. Vaikka Drenthin tapauksen ovelimmat käänteet ja lopullisen oikeustuomion voisikin tarkistaa milloin vain Wikipediasta, lukija huomaa nauttivansa romaanista kaikkine puutteineen päivineen ja jännittävänsä, miten raastuvassa oikein käy.



Petter on siivonnut työkseen Helsingin Ruoholahdessa sijaitsevan 
Oikeustalon käytäviä ja toimistoja.

Alkuteos: Quiet Dell
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2013
Suomennos: Kersti Juva
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 580
Kansikuva: Jussi Kaakinen
Lajityyppi: historiallinen romaani, dokumenttiromaani, fantasia
Mistä saatu: lahjakirja

tiistai 18. lokakuuta 2016

Petri Vartiainen: Miehen ryhti











Petri Vartiaisen Miehen ryhti romaani on yhden miehen painajainen, joka sijoittuu yläasteella työskentelevän äidinkielenopettaja Arin korvien väliin. Työnsä kanssa selkeästi loppuun palanut mies on päättänyt uudistaa rankasti aineensa opetussuunnitelmaa, mutta kotona lapset ja neljättä jälkeläistä kovasti himoitseva Veera-vaimo esittävät omia vaatimuksiaan. Yhden lukukauden aikana Ari kokee niin yksityis- kuin työelämän kyydissä melkoisen vuoristoradan, jonka töyssyjä Taisto-appiukon kanssa vietetyt ryyppäjäiset tasoittavat.

Miehen ryhti muistuttaa Vesa Haapalan Karhunpesää. Molemmat romaanit pyrkivät toimimaan eräänlaisina hätähuutoina kuvatessaan tiukkenevien arvojen, vaatimusten ja paineiden alle sortuvien ihmisyksilöiden kamppailua. Vartiaisen oma kritiikki tuntuu kuitenkin Haapalan lähinnä itsestäänselviä kliseitä toistellutta kapinaa mielenkiintoisemmalta konkreettisten kohtausten myötä – hyvänä esimerkkinä toimii kohta, jossa Ari tutustuu vaihtopäivänä ammattikoulussa lopputyötään tekeviin opiskelijoihin.
Hämmästyksekseni Miika [amiksen äidinkielen lehtori] istuu tuoliin ja alkaa järjestellä tekstiä, jopa kirjoittaa pohdintalukuun muutaman lauseen.
   ”Minkä alan opiskelija?” kysyn.
   ”Puualan.”
   ”Aiheena Audi?”
   ”Kunhan jostakin tekee. Jokohan tämä menisi läpi?”
   ”Ei kai tuo ole tutkielma minkään vertaa”, ihmettelen.
   Miika katsoo minuun kärsivällisesti.
   ”Ei niin, mutta ei nämä muuten ikinä valmistu.”
   ”Mutta pitäähän joka koulussa saavuttaa jatko-opintokelpoisuus, ja niin edelleen.”
   ”Pitää tietysti, mutta ei nämä mihinkään jatka, vai mitä pojat?”
   ”Ei vitussa”, yksi kääntyy sanomaan pelinsä äärestä.
   ”Sitä paitsi opinnäytetyö poistuu opetussuunnitelmasta”, Miika huokaa.
   ”Poistuu? Miten sellainen muka on linjassa toisen asteen opetuksen yleissivistävyyden kanssa?”
   ”No, ammattikoulun linja on linjattomuus.”
   ”Kuin kivirekeä vetäisi, vai?”
   ”Se on kun opettaja johtaa, etuveto. Pitäisi olla vanha takavetoinen malli, liukuisi mutkissa rentoa sivuluisua, palaisi pehmeästi raiteilleen, ennen kuin suistuisi ojaan. Olisi edes sellainen vaihtoehto, mutta vedettävä on.”
   Hetkeen en tiedä, puhuuko hänessä opettaja vai mikä.
[s.156–157]
Karhunkiven tavoin myös Miehen ryhti kärsii siitä, että kritiikin ympärille rakennettu romaani on aivan liian moniaalle kurkottava kokonaisuus, jonka osat eivät sovi yhteen saati toimi kunnolla. Opettajanhuoneen äijäporukan veistelemät rasvaiset jutut ja Taiston kanssa tehdyt lasityöt purnaavine dialogeineen olisi voinut jättää kokonaan pois.

Arin oppilaiden toilailut ja kohtalotkaan eivät jaksa innostaa – kaikenlaisista ongelmista kärsivän Juhanin ja kymppejä tahkovan Marin hahmot ovat stereotyyppisiä mutta toisaalta koululuokissa vallitsevien ääripäiden totuudenmukaisia edustajia. Vartiainen ei kuitenkaan ota näitä hahmoja tarpeeksi perusteelliseen käsittelyyn syventääkseen stereotyyppiset sivuhahmot mielenkiintoisiksi lisiksi tarinaansa. Sitä vastoin Arin ja Veeran dialogit ovat ihan toista maata.
”Sä puhutkin enemmän muiden lapsista.”
   ”Meidän lapset on niin hyvin kasvatettuja.”
   ”Onko? Aino tunkee monta kertaa viikossa yöllä meidän väliin, ja potkii unissaan niin, että mun pitää mennä sohvalle nukkumaan. En mä voi mennä töihin naama mustelmilla.”
   ”Sä liioittelet nyt.”
   ”Enkä liioittele. Sä lupasit jo kaksi vuotta sitten, kun sulla oli joku superisävaihe, että totutat Ainon nukkumaan omassa sängyssään. Kaksi vuotta! Mutta oppilaiden asiat on hoidettu viimeisen päälle. Se on luonnotonta!”
   ”Miten sä voit haluta vauvaa, jos et kestä nukkua lapsen vieressä?”
   ”Aino ei tuosta enää pienene, se kasvaa” Ei se ole mikään vauva.”
   ”Lapsi se on silti.”
   ”Ja lapsilla on vanhemmat, jotka hoitaa niitä.”
   ”Mitä toi nyt tarkoittaa?”
   ”Että sua voisi kiinnostaa vähän enemmän.”
   ”Lapsetko?”
   ”Kaikki.”
   ”Mikä kaikki?”
   ”Me.”
   ”Ainahan mä hieron, kun pyydät.”
   ”Ja Aino saa vaikka nukahtaa meidän väliin eikä omaan sänkyynsä.”
   ”Joskushan se nukahtaa.”
   ”Silloin ei tarvitse lähestyä mua.”
   ”Mä sentään haluan sua. Sä et halua mua, vaan vauvan.”
   ”Sä olet aina niin väsynyt, niinhän sä sanot. Se on naisen repliikki.”
[s. 104–105]
Miehen ryhti onnistuu parhaimmillaan näyttämään todella kouriintuntuvasti sen, minkälaista tuulimyllyjä vastaan taistelemista työelämä voi nykyaikana olla ja kuinka se vaikuttaa ihmiseen. Sitä vastoin romaanin pinnallisuus ja vähän väkinäisiltä tuntuvat sivujuonteet heikentävät Vartiaisen saavutuksia arkirealistisen tyylin parissa – Miehen ryhdin lukee miellyttävän nopeasti, mutta mitään ennennäkemättömän mieleenpainuvaa tästä ei jää käteen.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 254
Kansikuva: Piia Aho
Lajityyppi: kehitysromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 13. lokakuuta 2016

Stephen King: Se



Stephen King onnistui loppukesästä nostamaan osakkeitaan silmissäni Mersumies-dekkarillaan. Kauhuelementit kokonaan hylännyt ajojahti oli onnistunut aluevaltaus kauhun kuninkaaksi tituleeratulta Kingiltä – näin lähestyvän Halloweenin kunniaksi on kuitenkin paikallaan kokeilla, miten miehen 30-vuotias Se-kauhupelleily toimii. Tämä arvostelu sisältää muutamia juonipaljastuksia Sen tapahtumista.

Vuonna 1958 seitsenhenkinen lapsijoukko pääsee Mainen Derryssä lapsia tappavan ja Pelle ”Pennywise” Penninvenyttäjäksi itseään kutsuvan pahuuden jäljille. Joukkion päihittämä Se-kiusanhenki nousee haudastaan 1980-luvulla, ja jo aikuistuneen seitsikon on palattava iskemään naula Sen arkkuun toivottavasti viimeisen kerran.

Kingin kaikkiaan 1100-sivuinen kauhuklassikko seuraa siis Derryn kauhistuttavia tapahtumia kahdella aikatasolla – ja natisee liitoksistaan jokaisessa kohdassaan. Niin sankariseitsikko ja kuin sen jäseniä kurmottavat kiusanhenget saavat varsin perusteellisen taustoituksen romaanin aikana, ja vaikka pitkien takaumien määrä hidastaakin varsinaisen tarinan edistymistä ja rikkoo sen rytmin, Se onnistuu kiertämään kauhuteosten perinteisen ongelman varsin ansiokkaasti. Päähahmot eivät jää genrelle ominaisesti paperinohuiksi kärsijöiksi, vaan niiden karut kohtalot riipaisevat huomattavasti tehokkaammin kuin lajityypin muissa edustajissa. Vaikka Sen hahmot ovatkin varsin stereotyyppisiä genrensä edustajia, niissä on silti vetovoimaa juuri sen verran, että lukija jaksaa seurata niiden toilailuja levottomasti haahuilevan tarinan läpi.

Sen kauhuelementit sitä vastoin tuntuvat Hohto-romaanin tavoin vähän lapsellisilta ja vanhentuneilta – Se manifestoituu Penninvenyttäjän ohella muun muassa piparkakkutaloaan hallinnoivan noidan, jättiläislinnun, ihmissuden ja varpusenkokoisten kärpästen muotoon. King osaa kuitenkin genretietoisena kirjailijana yhdistää verisen kauhistelun genren kliseisiin ainakin ällöttävin lopputuloksin.
Pelle oli häipynyt. Vasempien portaiden yläpäässä seisoi Dracula, muttei mikään elokuvien Dracula. Se ei ollut Bela Lugosi eikä Christopher Lee eikä Frank Langelia eikä Francis Ledener eikä Reggie Nalder. Tuossa seisoi ikivanha ihmisolio, jonka kasvot olivat kuin käkkäräiset puun juuret. Sen kasvot olivat kalmankalpeat, sen silmät purppuranpunaiset, hyytyneen veren väriset. Sen suu roikkui ammollaan ja siitä paljastui ienten täydeltä vinoon upotettuja Gilletten partakoneenteriä. Sen katseleminen oli kuin hengenvaarallisessa peilitalossa kävelemistä, jossa yksikin virheaskel voi leikata ihmisen kahtia.
   – NARSK! se kirkaisi ja sen leuat loksahtivat kiinni. Sen suusta syöksyi verta punamustana tulvana. Sen juhlapaidan hehkuvan valkoiselle silkille putosi repeytyneiden huulten palasia ja ne liukuivat etumusta alas jättäen peräänsä verisiä etanan jälkiä.
[s.549]
Derryn väkivaltaista historiaa valotetaan runsaasti romaanin aikana, ja suuri osa Sen kauhistuttavuudesta rakentuukin vähän kliseisen ”Ihminen on toiselle ihmiselle susi” -filtterin varaan. Kingin sankarijoukkio joutuu kärsimään molemmilla aikatasoilla Sen ohella väkivaltaiseksi äityvästä kiusaamisesta, yksinäisyydestä ja sekä fyysisestä että henkisestä perheväkivallasta – astmapiippuaan jokaisessa stressitilanteessa pössyttelevän Eddie Kasbrak -paran kärvistely ylisuojelevan äitinsä siipien alla on kammottavan kiusallista luettavaa.

Derryn historiaosuuksissa käsitellään myös mustan väestönosan huonoja elinoloja ja simputuksen kohteena olemista armeijan harmaissa. Ihmisten väliset nahinat ja väkivallanteot ovatkin huomattavasti raadollisempaa luettavaa kuin yliluonnollisilla elementeillä pelaavat osuudet – King tosin osaa ottaa myös inhorealistisesta väkivallankuvauksestaan kaiken irti.
Hän pääsi vuoteen luo ja aikoi tarttua Eddieen. Tämä ei ollut vieläkään kunnolla tajunnut mitä oli tekeillä. Oli kulunut vain neljäkymmentä sekuntia siitä kun Eddie oli avannut oven. Henry tarttui häneen. Eddie sohaisi Perrier-pullon rosoisen pohjan häntä päin. Se repi Henryn kasvoja, viilsi hänen oikean poskensa auki roikkuvaksi lihanpalaksi ja puhkaisi hänen oikean silmänsä.
   Henry päästi voimattoman huudon ja kompuroi taaksepäin. Auki viiltyneestä silmästä vuoti kellertävänvalkoista nestettä ja silmä roikkui irtonaisena kuopastaan. Hänen poskestaan roiskui verta kammottavana suihkuna. Eddien oma huuto oli kovempi. Hän nousi vuoteelta ja lähestyi Henryä – kenties auttaakseen tätä, hän ei ollut varma miksi – ja Henry syöksyi uudestaan hänen kimppuunsa. Eddie survaisi Perrier-pullon eteenpäin kuin miekan ja tällä kertaa vihreän lasin rosoinen, terävä reuna upposi syvälle Henryn vasempaan käteen ja sahasi hänen sormiaan. Uutta verta vuoti esiin. Henry päästi paksun ähkäisyn, kuulosti melkein siltä kuin hän olisi selvittänyt kurkkuaan, ja tönäisi Eddietä oikealla kädellään.
[s.968 – 969]
Vaikka Se pitääkin sisällään runsaasti mielenkiintoista materiaalia, rehellisyyden nimissä on todettava teoksen yksinkertaisesti räjähtäneen Kingin käsiin. Pääjuoni harhailee matkan varrella niin holtittomasti, että Sen lukeminen muistuttaa harvinaisen mäkisen vuoristoradan kyydissä olemista – vähän mielenkiintoisempaa ja innostavampaa kohtaa seuraa usein tylsä suvantovaihe, joka saa lukijan katselemaan kaihoisasti lukupinossa odottavia romaaneja. Esimerkiksi reilun sadan sivun mittaisen luvun, jossa aikuisiksi kasvaneet sankarit sompailevat Derryssä, olisi voinut jättää aivan kokonaan pois eikä kukaan olisi jäänyt kaipaamaan tuota pitkitettyä iltakävelyä.

Sen loppu tuntuu myös lievästi sanottuna venyteltä – lukija joutuu lusimaan sankarien ja Sen yhteenoton kahteen kertaan vuosina 1958 ja 1985. Varsinkin vuoden 1958 loppukahakan yhteydessä psykedeeliseksi yltyvä tunnelma ja huvittavan mahtipontiseksi käyvä sanailu vievät kauhistuttavaksi tarkoitetun tunnelman lähinnä campin puolelle.
– kuka sinä olet ja miksi tulet Minun luokseni?
   Mä olen Bill Denbrough. Sä tiedät kyllä, kuka mä olen ja miksi mä olen täällä. Sä tapoit mun veljen ja mä tulin tappamaan Sut. Sä kävit kiinni väärään lapseen, narttu.
   Minä olen ikuinen. Minä olen Maailmojen Syöjä.
[s.1050 – 1051]

Se on ylityöstetty ja ylipitkäksi venynyt, aivan liian moneen suuntaan kurottava ja jatkuvasti juonenlankoihinsa kompasteleva romaani, jota on vaikea suositella muille kuin asialleen omistatuneille hurmeisen kauhun ystäville.


Petterin henkilökohtainen suosikkipelle valtavirtaviihteen punanenistä
on ehdottomasti
Eiichiro Odan One Piece -mangan Buggy The Clown.

Alkuteos: It
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1986
Suomennos: Ilkka ja Päivi Rekiaro
Kustantaja: Tammi
Lajityyppi: kauhu
Sivumäärä: 1137
Mistä saatu: kirjastosta lainattu