torstai 15. joulukuuta 2016

Emma Cline: Tytöt



Kovaa suitsutusta niin maailmalla kuin Suomessakin saanut Emma Clinen esikoisromaani Tytöt kertoo maailmantuskaa potevasta ja väärään seuraan ajautuvasta Eviestä Kaliforniassa vuonna 1969. Parhaan ystävänsä kanssa riitautunut ja vanhempiensa erosta kärsivä teinityttö tutustuu haavoittuvaisimmillaan ollessaan läheiselle maatilalle majoittuneeseen hippiliikkeeseen. Kun Tyttöjen takakansiteksti paljastaa karismaattisen Russelin hallinnoiman kommuunin tuovan mieleen Charles Mansonin pahamaineisen Perheen, lukija arvaa varsin pian, mihin suuntaan tarina tulee kulkemaan…

Tytöt ei kuitenkaan lähde retostelemaan tosielämän tapahtumiin perustuvilla veriteoilla, vaan sen pääosassa on yksinäinen ja itsensä ulkopuoliseksi niin kotonaan, ystävänsä seurassa kuin anarkistihippien seurassa tunteneen Evien muistelot. Nostalgiaa värittävät aikuiseksi kasvaneen, entisen miehensä taloa asuttavan katkeroituneen Evien havainnot ja ajatelmat, kun tämä joutuu  kohtaamaan menneisyytensä eksän Julian-pojan ja tämän turhan nuoren tyttöystävän pelmahtaessa saman katon alle.
Olin kuvitellut, että päivä Sashan kanssa sujuisi kohteliaassa hiljaisuudessa. Että Sasha pysyisi piilossa kuin hiiri. Hän oli kyllä hyvätapainen, mutta pian hänen läsnäolonsa tuntui selvästi. Huomasin jääkaapin oven unohtuneen auki, keittiössä kuului vierasta hurinaa. Pöydälle oli heitetty collegepaita, tuolilla lojui avattu kirja enneagrammeista. Hänen huoneestaan kuului kovaäänistä musiikkia tietokoneen kaiuttimista. Yllättäen hän kuunteli laulajaa, jonka haikean äänen muistin opiskeluajoiltani, se oli soinut jatkuvana taustamusiikkina tietynlaisten tyttöjen elämässä. Tyttöjen, jotka jo silloin olivat nostalgian liottamia, jotka sytyttelivät kynttilöitä ja veivasivat iltamyöhällä leipätaikinaa jumppapuku päällä ja avojaloin.
   Olin tottunut kohtaamaan jäänteitä – kuusikymmentäluvun jälkihehku oli yhä vahva täälläpäin Kaliforniaa. Tammissa roikkui rukouslippujen resuisia suikaleita, pelloille oli jäänyt ikuiseen parkkiin pakettiautoja, joista puuttui renkaat. Vanhoilla miehillä oli koristeellisia paitoja ja avovaimoja. Mutta ne olivat niitä tavallisia kuusikymmentäluvun haamuja. Minkä tähden ne ajat Sashaa kiinnostaisivat?
   Ilahduin kun Sasha vaihtoi levyä. Naislaulaja ja gootahtava sähköpiano, ei mitään minulle tuttua.
[s.117 – 118]
Cline onnistuu hienosti ja uskottavasti kuvaamaan kyynisen, vanhemman Evien ajatuksenjuoksua – tässä suhteessa Tytöt tuokin mieleen Minna Rytisalon Lempin yhtä lailla realistiset ja taitavasti rakennetut, moniulotteiset hahmot. Tyttöjen nykyhetkeen sijoittuvat kohtaukset ovat Evien ja nuorten välille syttyvine jännitteineen todella vetävää luettavaa, ja ne kannattelevat muuta tarinaa hienosti.

Nuoren Evien edesottamusten ja kärsimysten kuvaus kuitenkin kärsii suunnattomasti romaanissa vankan jalansijan saavasta seksin ja seksuaalisuuden kuvaamisesta, jolloin Tytöt valahtaa pahimmillaan turhan yksipuoliseksi ja alleviivaavaksi teokseksi. Liika on yksinkertaisesti liikaa, vaikka Evien päänsisäisen maailman kuvaaminen ei laadullisesti notkahdakaan missään vaiheessa – Cline onnistuu kuvaamaan hienosti esimerkiksi sitä, minkälaiseksi hallinnan välineeksi seksi muuttuu hahmojensa käsissä.
”Hei”, sanoin kun Teddy avasi oven. ”Teidän koira.”
   Teddy toljotti minua sen näköisenä kuin me emme olisi olleet naapureita iän kaiken. Minä pyörittelin silmiäni hänen hiljaisuudelleen.
   ”Se oli meidän pihalla”, jatkoin. Koira nyki irti otteestaani.
   Teddy ei hetkeen saanut sanaa suustaan, ja siinä odotellessani näin, miten hän vilkaisi avuttomana bikinieni yläosaa, liioitellusti puristunutta rintavakoani. Teddy näki minun huomanneen ja häkeltyi entisestään. Hän moitti koiraa, tarttui sitä kaulapannasta. ”Hyi Tiki”, hän sanoi ja kiskaisi koiran sisälle. ”Tuhma koira.”
   Oli yllättävää huomata, että minun läsnäoloni sai Teddy Duttonin hermostumaan. Tosin viimeksi tavatessamme minulla ei ollut ollut bikineitä ja nyt rintani olivat isommat, hyvännäköiset jopa omasta mielestäni. Hänen huomionsa tuntui suorastaan huvittavalta. Joku vieras mies oli kerran näyttänyt minulle ja Connielle kalunsa elokuvateatterin vessassa – emme heti tajunneet, miksi mies haukkoi henkeä kuin kala kuivalla maalla, mutta sitten näin hänen peniksensä, joka pilkisti vetoketjun raosta kuin käsi hihasta. Mies katsoi meitä kuin neulalla kokoelmaansa seivästettäviä perhosia. Connie tarttui minua käsivarresta ja me käännyimme ja lähdimme nauraen karkuun, suklaarusinat minun kourassani alkoivat sulaa. Puhuimme toisillemme ällötyksestämme ankarin äänenpainoin, mutta oli siinä ylpeyttäkin. Samanlaista kuin siinä, miten tyytyväisesti Patricia Bell oli kerran tunnin jälkeen kysynyt minulta, olinko nähnyt miten opettaja Garrison oli tuijottanut häntä ja eikö se minustakin ollut pervoa.
   ”Sillä on märät tassut”, sanoin. ”Se sotkee lattiat.”
[s.144–145]
Sekä nuoren että varttuneemman Evien näkökulmasta esitetyt tapahtumat on toki kuvattu uskomattoman yksityiskohtaisesti ja tarkasti, ja ne saavat Tytöt tuntumaan sivumääräänsä huomattavasti laajemmalta kokonaisuudelta. Parhaimmillaan Clinen kerronnan kypsyys, tarkkuus ja herkkyys vievät lukijan kokonaan pois tästä maailmasta – se on aina erinomaisen romaanin merkki, ja sellainen Tytöt eittämättä onkin.


Alkuteos: The Girls
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Kaijamari Sivill
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 297
Kansikuva: Neil Krug
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Ryan Gattis: Vihan kadut










Ryan Gattis levittää Vihan kadut -romaanissaan lukijan silmien eteen vaikuttavan katsauksen keväällä 1992 Los Angelesissa roihahtaneisiin mellakoihin. Kun afroamerikkalainen Rodney King oli joutunut poliisien pahoinpitelyn uhriksi ja koppalakit olivat selvinneet syytteistä kuin koirat veräjästä, Enkelten kaupunki oli savunnut kuusi päivää turhautuneiden jengien tuhopolttojen ja ryöstöretkien voimasta.

Gattis ei kuitenkaan ole nostanut Kingin tarinaa romaaninsa keskiöön, vaan tarjolla on huomattavasti monimutkaisempi juonivyyhti, jonka keskiössä on kahden katujengin välienselvittely. Mellakoiden pitkittyessä ja yltyessä myös Gattisin kuvaamien tahojen panokset ja tekojen seuraukset muuttuvat aina vain rajummiksi.

Lumipalloefektin kokema kostotarina on kuitenkin varsin mielenkiintoista ja monipuolista luettavaa aina Vihan katujen viimeiselle sivulle saakka. Gattis kuvaa romaaninsa tapahtumia kaikkiaan 16 eri hahmon silmin, eikä mellakoiden seuraaminen jää suinkaan pelkästään edellä mainittujen jengien kotipoikien varaan – suoranaiseksi kaupunkisodankäynniksi muuttuvaa välienselvittelyä seurataan muun muassa korealaistaustaisten kodinturvajoukkojen edustajan ja palomiehen vinkkeleistä.

Eri näkökulmista kerrotut tapahtumat täydentävät hienolla tavalla toisiaan, mutta jatkuvalla kertojien vaihtelulla on myös huonot puolensa. Hahmot jäävät lähinnä pintaraapaisuiksi, ja varsinkin Vihan katujen alussa ratkaisu tuntuu todella sekavalta. Romaanin rytmiin päästyään lukija osaa kuitenkin nauttia nopeatahtisesta etenemisestä, joka tuntuu parhaimmillaan elokuvamaisen sulavalta.

Varsin veriseksi yltyvä jengisota on siis Vihan kaduissa pääosassa, mutta Gattis muistaa onneksi nostaa mellakointia ja kaikkialla ryöhäävää anarkiaa esille aina siellä täällä. Liki surrealistiset väläykset kaaoksen keskeltä piristävät vähän ennalta-arvattavaa tarinaa varsin mukavasti.
Olen monesti joutunut pohtimaan, mistä saan seuraavan ateriani, ja siksi tuntuu siltä kuin tänään olisi samana päivänä joulu, kiitospäivä, uusivuosi ja synttärit. Enkä minä ole ainoa. Homiet huutavat ja rellestävät ja latovat kasseihinsa kilokaupalla jauhelihaa. Revimme nauraen ulkofileetä hyllystä ja viskomme lampaanpotkia tiskin yli pikkuhomieille. Kun yksi lampaanpotkista putoaa lattialle eikä juniori näytä innostuneelta noukkimaan sitä, huudan hänelle, että hyvää safkaa ei saa heittää menemään.
   ”Se pestään ja syödään, joten nosta kassiin vaan!”
   Sullomme viiden miehen voimin valkoisiin muovipusseihin kaikkea mahdollista, muun muassa kahdeksan kokonaista kanaa, neljä muhkeaa häränkieltä ja makkaraketjun, joka on niin pitkä, että sitä voi heilutella pään ympärillä. Otamme mukaan niin paljon kuin jaksamme kantaa ja painumme takaisin pihalle, missä sullomme kaiken Apassin Cutlassin peräkonttiin, joka on lopulta niin täynnä lihaa, että joudumme hyppimään sen päällä, jotta se menee kiinni. Apassi protestoi, koska näkee, miten repeytyneistä muovipusseista tihkuu läpi verta, joka valuu jo likaista vararengasta pitkin ja imeytyy takakontin tummansiniseen verhoiluun, mutta vakuutan Apassille, että takakontin voi myöhemmin pestä. Annamme vain pikkuhomieille vesiletkun, saippuaa ja pesusienet ja alamme itse lämmittää grilliä. Apassi ei ilahdu mutta pitää turpansa kiinni.
[s.109–110]
Vihan kadut on koruton ja kierolla tavalla kohtuuttoman väkivaltainen kertomus poliisiväkivallan ja rotumellakoinnin kaltaisista, edelleen yhtä ajankohtaisista aiheista. Ongelmistaan huolimatta Gattisin romaani pitää lujasti otteessaan aivan loppuun asti.


Petter jätti itsenäisyyspäivän hulinat suosiolla väliin ja katsoi kotonaan Westworld-sarjan ykköskauden erinomaisen finaalijakson Linnan juhlien sijaan.

Alkuteos: All Involved
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos:
Ilkka Salmenpohja
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 437
Kansikuva:
Chris Hepburn / Getty Images
Lajityyppi: toiminta, jännitys, historiallinen romaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Inkeri Markkulan esikoisromaani Kaksi ihmistä minuutissa on sujuva mutta vähän latteaksi jäävä kertomus malariasta, rakkaudesta, kaipauksesta ja ihmissuhteista.

Lahjakas tutkija Alina elää romaanin alussa eräänlaisessa vanhemmuuden tuulikaapissa – hän saa tavata kuolleen puolisonsa Astridin tytärtä vain satunnaisesti ja riutuu liukuessaan omaksi jälkeläisekseen kokemastaan Sellasta aina vain kauemmaksi. Alina päättää lähteä Pohjois-Thaimaan vuorille pariksi viikoksi tutkimaan malariaa ja lääkeresistenttejä sairastapauksia. Leirissä työskentelee Alinan matkaan houkutellut Lotte, jonka tarinaa ja menneitä kokemuksia malariasta seurataan romaanin edetessä.

Kaksi ihmistä minuutissa käsittelee vuorotellen sekä Alinan että Loten edesottamuksia kolmen eri vuosikymmenen ajalta – naisten kautta seurataan myös pohjoisthaimaalaisen perheen jäsenten kärsimystä malarian kourissa. Markkulan romaanissa on siis hurjan paljon sisältöä, ja ongelmana tässä onkin se, että Kaksi ihmistä minuutissa liukuu turhan usein tarinansa tärkeimpien kohtien lävitse sujuvasti ja kauniisti kylläkin – varsinaisiksi huippukohdiksi miellettäviä kohtauksia tulee vastaan todella harvoin.

Erityisesti malarian runtelemaan kylään sijaitsevat kohtaukset ovat vähän vaisuja, sillä sairastuvien hahmojen kohtalot eivät jaksa oikein kiinnostaa tai herkistää lukijaa, kun romaanin hahmotkin reagoivat varsin ennalta-arvattaviin juonenkäänteisiin oudon mitättömästi. Tietyssä mielessä ratkaisu on perusteltavissa sillä, että sekä Lotte että Alina ovat sokeasti eteenpäin porhaltavia ja koko malariantutkimiseen lähinnä projektiluontoisesti suhtautuvia työmyyriä, jotka eivät juuri vilkuile sivuilleen. Markkula olisi kuitenkin voinut kasvattaa esimerkiksi tästä asetelmasta huomattavasti voimakkaamman jännitteen koko tutkijaryhmän ja kyläyhteisön välille – nykyisellään tämä juonenhaara jää varsin hataraksi muiden yhtä ohuiden elementtien sekaan.

Markkulan romaania kasassa pitävät elementit ovat puolestaan niin vahvoja, että ne onnistuvat jättämään muun, vähemmän syvällisen sisällön kokonaan varjoonsa. Alinan yksinäisyyttä, menetystä ja rakkautta sisältävä tarina on melkoisen raju mutta vaikuttava vuoristorata, joka etenee synkkyydestään huolimatta uskomattoman sujuvasti. Alina ja Astrid ovat vähän turhan harkitulla tavalla toistensa vastakohtia, mutta naisten suhteen muodostumisen ja etenemisen kuvaaminen tuntuu halki romaanin uskottavalta ja mielenkiintoiselta luettavalta – kunpa Markkula olisi saanut romaaniinsa Thaimaa-osuuksiin samanlaista tunnelmaa!
”Tunnetko sinä nyt itsesi enemmän naiseksi kuin ennen?” kysyin Astridilta Sellan syntymän jälkeen.
   ”Karhuksi mä itseni tunnen”, Astrid vastasi.
   ”Mitä? Karhuksi?”
   Astridin mukaan muutos karhuemoksi tapahtui välittömästi sen jälkeen kun vauvan oli saanut syliin ensi kerran, sinä hetkenä kun tunsi vastasyntyneen pienten jalkojen painelevan kylkeä sairaalapaidan alla, pienten käsien haparoivan ja nyrkkeilevän itselleen ihoon oman, yksityisen taskun. Silloin tapahtui leimautuminen: minä suojelen sinua tuli mitä hyvänsä.
   Olisin halunnut kokea sen itsekin, muuttumisen eläimeksi, vaistojen ylivallan, teoreetikon täydellisen poistumisen.
   Kun Sella oli kahdeksantoista tunnin ikäinen, sain hänet paitani alle ihoa vasten. Astrid oli juuri vaihtanut vaipan ja opetellut pesemään vauvan. Sellan varpaasta oli otettu verinäyte, ja hän itki lohduttomasti. Astrid nosti hänet sängyltä, pienen laihan ihmisenpoikasen, ja sujautti paitani helman alle. Kantapäät painuivat vatsalleni, pyöreät nahkakuulat leipoivat ihoani ja potkaisivat suoraan sydämeen. Tässä syy, miksi ihmisillä ei ole turkkia, ajattelin, voi rakastaa koko kehonsa voimalla
. [s. 136–137]
Kuluva kotimainen kirjavuosi on ollut nimenomaan esikoisromaanien puolella suoranaista juhlaa, eikä Kaksi ihmistä minuutissa aivan pääse bileiden vip-alueelle Minna Rytisalon Lempin ja Antti Ritvasen Miten muistat minut -romaanien seuraan. Markkulan kaunis kieli ja mielenkiintoiset hahmot kuitenkin kannattelevat hienosti kokonaisuutta alusta loppuun.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 384
Kansikuva:
Jenni Noponen
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale