tiistai 31. tammikuuta 2017

Han Kang: The Vegetarian









Han Kangin The Vegetarian on räväkkä, väkivaltainen ja harvinaisen häiriintynyt romaani ja yksi alkuvuoden parhaista teoksista. Eteläkorealaisen Kangin juhlittu romaani ilmestyy maaliskuussa Gummerukselta Sari Karhulahden suomennoksena Vegetaristi.

Kolmessa osassa kerrottu tragedia esittelee lukijalle normaalilta ja vähän tylsältäkin vaikuttavan Yeong-hyen, joka elää tavallisen miehen kanssa turvallisessa avioliitossa. Eräänä päivänä siippa saa huomata vaimonsa seonneen pahemman kerran. Yeong-hye kertoo nähneensä pelottavan ja väkivaltaisen unen, joka on saanut tämän heittämään kaikki huushollin lihatuotteet roskikseen ja ryhtymään kasvissyöjäksi pelastaakseen henkensä.

Vegeily osoittautuu kuitenkin vaaralliseksi ratkaisuksi ennen kaikkea The Vegetarianin päähenkilön kannalta. Mitä vähemmän Yeong-hye syö pysyäkseen hengissä, sitä pahemmin tämän lähipiiriin kuuluvat ihmiset tuntuvat sekoavan – naisparka joutuu niin perversseillä ja julmilla tavoilla hyväksikäytetyksi, että oikein pahaa tekee.

The Vegetarianissa Yeong-hyen toimia ja huonommaksi menevää terveydentilaa seurataan keskushenkilön läheisten näkökulmista: oman katsauksensa naisen edesottamuksiin tuovat Yeong-hyen sisko, lanko ja aviomies. Vaikka romaanin keskiössä olevan, ongelmien alkulähteenä toimivan Yeong-hyen pään sisälle ei missään vaiheessa päästäkään, se ei yllättäen juuri haittaa. Kolme erilaista hahmoa tuovat mielenkiintoisesti oman näkökulmansa The Vegetarianin tärkeimpiin tapahtumiin, eikä osittain samojen juonenkäänteiden käsitteleminen ehdi tuntua puisevalta missään vaiheessa.

The Vegetarian paljastuukin edetessään varsin feministiseksi romaaniksi, jonka kantavana teemana on naisen oikeus omaan kehoonsa ja itsenään olemiseen. Provokatiivinen teeman käsittely tuo mieleen Laura Lindstedtin Oneironissa itseään taiteen nimissä nälkäkuolettaneen Slomithin.

Kangin romaani on eriskummallinen ja maailmankuvaltaan vääristynyt kokonaisuus, jonka ahdistavimmat  kohtaukset pysyvät lukijan mielessä todella kauan. Kasvissyöjäksi ryhtyminen kuvataan ainakin Kangin maailman aasialaisessa kulttuurissa paheksuttavaksi takinkääntötempuksi, joka pistää Yeong-hyen vanhoillisten vanhempien pakan täysin sekaisin – perheen isä pahoinpitelee tyttärensä ja pakottaa sukulaisensa pitelemään ituhipiksi ryhtynyttä jälkeläistä paikallaan, jotta saa tämän maistamaan herkullista possua.

On kuitenkin hienoa, että Kang osaa pitää omituisen romaaninsa hienovaraisen tunnelman yllä myös ällöttävämpien kohtausten ulkopuolella. Hitaimmissa kohtauksissa hahmojen väliset jännitteet tulevat hienosti esille, ja oivasti kirjoitettu dialogi avaa harkitun etäiseksi jäävän Yeong-hyen ajatusmaailmaa pelottavalla ja jännittävällä tavalla. Kangin mutkaton ja suora kerronta korostaa kaikessa paljaudessaan The Vegetarianin tapahtumien häiriintyneisyyttä luontevasti halki romaanin.
”People are always telling me to eat… I don´t like eating; they force me to. Last time I threw it up… yesterday as soon as I´d eaten they gave me an injection to put me to sleep. Sister, I don´t like injections, I really don´t like them… please let me out. I don´t like being here.”
   In-hye had held Yeong-hye´s wasted hand and said, ”But you can´t even walk properly any more. It´s only now that you´ve got this IV that you are managing to keep going… If you come home, will you eat? If you promise to eat I´ll get you discharged.” She couldn´t fail to notice how light went out of Yeong-hye´s then. ”Yeong-hye? Answer me. All you need to do is promise.”
   Yeong-hye twisted away from her sister. ”You´re just the same”, she whispered, her voice barely audible.
   ”What are you talking about? I …”
   ”No one can understand me… the doctors, the nurses, they´re all the same… they don´t even try to understand… they just force me to take medication, and stab me with needles.”
   Yeong-hye´s voice was slow and quiet, but firm.
   In-hye couldn´t hold herself back any longer. ”You!” she yelled. ”I´m acting like this because I´m afraid you´re going to die!”
   Yeong-hye turned her head and stared blankly at In-hye, as thoug the latter were not her sister but a complete stranger. After a while, the question came.
   ”Why, is it such a bad thing to die?”
[s. 156 – 157]
The Vegetarian on armoton kokonaisuus, joka vie lukijan matkalle unenomaiseen, julmaan ja ennennäkemättömään maailmaan. Kangin romaani on niitä lukuelämyksiä, joiden unohtaminen tuntuu varsin epätodennäköiseltä.


Petter on ollut yli neljännesvuosisadan ajan hyvinkin kaikkiruokainen.

Alkuteos: 채식주의자 / Chaesikjuuija
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2007
Englanninkielinen käännös: Deborah Smith
Kustantaja: Portobello Books
Sivumäärä: 183
Kansikuva: Getty Images / Siede Preis
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

tiistai 24. tammikuuta 2017

Sadie Jones: Ehkä rakkaus oli totta

Sadie Jonesin koruttoman traaginen esikoisteos Kotiinpaluu oli yksi loppukesän 2016 suurimmista yllättäjistä. Sen loistavuudesta innostuneena tulin luvanneeksi, että annan uuden tilaisuuden aikoinaan kesken jättämälleni Jonesin Ehkä rakkaus oli totta -teatteriromaanille – enkä joutunut pettymään siihen tasapaino-ongelmista huolimatta.

Rankan lapsuuden ja nuoruuden mielisairaan äitinsä ja juopon isänsä kanssa kokenut Luke Kanowski tapaa kaksi mielenkiintoista teatterin parissa työskentelevää ikätoveriaan. Kohtaamisen seurauksena Luke karistaa englantilaisen pikkukaupungin tomut jaloistaan ja perustaa tuottajan hommia aloittelevan Paulin ja teatterijärjestäjänä työskennelleen Leighin kanssa Lontooseen oman teatterin paikallisen kuppilan yläkertaan ja jatkaa enemmän tai vähemmän salassa omien näytelmien kirjoittamista.

Luken edesottamusten ohella Ehkä rakkaus oli totta seuraa näyttelijäksi aikovan Nina Hollingsin taivalta hallitsevan äidin helmoista vähintään yhtä omistuishaluisen ja kieroutuneen teatterituottaja Tonyn pikkuvaimoksi – samalla Nina onnistuu äitinsä ja Tonyn kieroutuneen yhteistyön avulla luomaan varsin menestyksekkään uran. Ninan urakehitys ja Luken ja kumppaneiden omat kunnianhimot kulkevat samaan suuntaan pienessä ja varsin sisään päin lämpiävässä Lontoon teatteriskenessä, ja kun Nina ja Luke rakastuvat toisiinsa, suhteen seuraukset tuntuvat näkyvästi kaikkien hahmojen elämissä.

Ehkä rakkaus oli totta vaikuttaa suomenkielisen laitoksen nimen perusteella huomattavasti kepeämmältä teokselta kuin mitä todella onkaan. Se ei ole järin romanttinen romaani, vaikka ihmissuhteet ovatkin siinä varsin suuressa roolissa – mutta niin on teatterikin. Jones kuvaa 60-70-lukujen lontoolaista teatteritoimintaa varsin pitkältä ajanjaksolta useine erilaisine projekteineen, joihin liittyy luonnollisesti takinkäännöksiä. Rakkaus ja seksi muuttuvatkin ihmisten unelmia ja tavoitteita häiritseviksi elementeiksi, mutta suurimpana häiriötekijänä Jonesin romaanissa on kuitenkin itse Luken hahmo.

Ninaan rakastuva ja ystäviensä työkuviot kokonaan sekoittava Luke onnistuu nimittäin ennen näyttelijättären tapaamista sotkemaan asioita huolella. Juro ja umpimielinen Luke on omituisuudestaan huolimatta melkoinen naistenmies, joka sekä itkettää että naurattaa kauniimpaa sukupuolta tuosta noin vailla sen kummempia tunnontuskia. Kun Jones on kuvannut parinsadan sivun verran elämästä nauttivan auervaaran toimia, tuntuu melkeinpä kiusallisen vanhanaikaiselta, että Luke pistää irtosuhteet telakalle ”tosirakkautensa” Ninan tavattuaan ja keskittyy vain tämän piirittämiseen melkeinpä pelottavalla innokkuudella.

Luken kaikki toimet eivät tunnukaan järin loogisilta, ja tämä jää keskeisestä asemastaan huolimatta vähän etäiseksi ja kummalliseksi päähenkilöksi, johon liittyvät juonentyngät eivät aina kohtaa järinkään tyydyttävästi. Esimerkiksi Luken vanhempiin liittyvät edesottamukset tuntuvat romaanin edetessä aina vain epäoleellisemmilta, vaikka mielenkiintoisia ovatkin.

Onneksi Ninan kanssa ei ole näin – Jones onnistuu pitämään hahmon kokemat vastoinkäymiset ja epäonnenpotkut Nina-paran mukana ja näyttämään kivuliaasti, miten tämän elämän vastoinkäymiset kertautuvat uudelleen ja uudelleen ihmissuhteissa. Ninan lähes symbioottinen äitisuhde on kauheaa luettavaa, ja lukijasta tuntuu vielä pahemmalta, kun näyttelijätär ajautuu naimisiin vielä hullumman miehen kanssa. Ninan edesottamusten ja uranrakentamisen myötä Jones tuo hienosti esille sen, minkälaista nuorallatanssia naisnäyttelijän elämä voi olla lapsuudesta alkaen kilpailun ja odotusten myötä, semminkin kun lähipiiriltä on turha odottaa kovinkaan kannustavaa palautetta.
Näytelmä tuli ja meni, eikä uutta ilmaantunut. Marianne valmensi tytärtään lausumaan monologeja koe-esiintymisissä, joihin he eivät olleet vielä hakeneet, ja surkutteli heidän köyhyyttään. Hän kertoi Ninalle, mitä tyttö oli, mitä tämä ei ollut ja mitä tästä saattaisi tulla – jos heillä vain olisi rahaa –, ja Nina pinnisteli saadakseen äidiltään kehuja, niin kuin oli tehnyt aina. Me emme jää tänne ikuisesti, tämä on vain väliaikaista, Marianne sanoi, ja Nina oli samaa mieltä ja tekeytyi pieneksi ja oli mieliksi parhaansa mukaan. Kun hän ei onnistunut tekemään vaikutusta, Marianne menetti malttinsa.
  Tulepas nyt, sinä käyttäydyt kuin lapsi!
  Etkö sinä tiedä miten puhelimessa kuuluu puhua?
  Mene kauppaan.
  Pysäytä taksi.
  Tupakoi näyttämättä jonkun sisäköltä.
  Sitten: Sinä olet sitä mitä minä olisin voinut olla, Marianne sanoi ja korjaili hellästi Ninan kampausta. [s.27–28]
Vaikka Jones ei ole selvästi miettinyt Luken suhteen romaaninsa yksityiskohtia loppuun asti, muut mielenkiintoiset hahmot paikkaavat päähenkilön vajeita kiitettävällä tavalla. Seurustelemaan ryhtyneet Paul ja Leigh ja suhteeseen sotkeentunut Luke ovat yksi romaanin mielenkiintoisimmista asetelmista, joka muuttuu aina vain kiusallisemmaksi kolmikon asettuessa asumaan saman katon alle. Jonesin tekemät yksityiskohtaiset havainnot ja tapa kuvata hahmojensa toimia tekevät kieltämättä häiriintyneestä kolmiodraamasta romaanin keskikohtaa hienosti kannattelevan punaisen langan.
Paul vietti yhä harvemmin öitä Leighin asunnolla. He sanoivat toisilleen, että nauttivat siitä kun saivat olla kaksin, mutta se ei ollut totta; heillä meni paremmin silloin kun Luke oli heidän seurassaan. Paul oli vakuuttunut siitä, että Leigh oli sellainen tyttö jonka lähellä Luke pystyi olemaan tekemättä iskuyrityksiä. Leigh oli tasapainottaja, pieni uhraus joka auttoi Paulin ystävää pysymään kasassa.
   Lukelle tilanne oli yksinkertaisempi: Leigh ja Paul olivat hänelle koti. Myöhään illalla, kun musiikki oli vaiennettu ja patterit olivat kylmät, hän meni pilkkopimeässä nukkumaan ja aisti viereisestä huoneesta heidän tuomansa turvan. Ja lopultakin hän tunsi lepäävänsä, edes hieman. Hän nautti suuresti siitä kun he kolme olivat yhdessä, ja hän uskoi muidenkin nauttivan. Joskus, kun hän tyydytti itseään sängyssä ennen nukahtamista, hän tiesi että Paul ja Leigh rakastelivat samaan aikaan seinän toisella puolella. He eivät tehneet sitä äänekkäästi, mutta Luke huomasi sen kyllä. Se ei ollut hänestä kiihottavaa eikä ällöttävää, eikä hän kuvitellut heitä mielessään, mutta puoliunisessa tilassaan hän tunsi tietynlaista kumppanuutta sen vuoksi, että teki samaa kuin nuo kaksi. Hänellä ei ollut kokemusta intiimiydestä, tai ymmärrystä siitä, joten tämä oli hänelle turvallinen tapa rakastaa.
[s. 145]
En voi mitenkään väittää katuvani taannoista lupaustani ja sen täyttämistä – Jonesin läpimurtoromaaniksi nimitetty Ehkä rakkaus oli totta on parhaimmillaan varsin vetävä kokonaisuus, mutta muuhun sisältöön nähden epätasapainoinen päähenkilö vetää mattoa muuten onnistuneiden tarinallisten elementtien alta harmittavan tehokkaasti.


Alkuteos: The Fallout
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos:
Marianna Kurtto
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 419
Kansikuva:
Thomas Hoepker / Magnum Photos ja
Hulton Deutch Collection / Corbis
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Sinikka Vuola: Replika


Sinikka Vuolan esikoisromaani Replika on hämmentävän monitasoinen teos, jonka keskiössä on astetta omituisempi kasvutarina. Köyhässä kylässä elää värikkäiden kanssa-asukkien keskellä nuori poika, joka joutuu kokemaan äitinsä kuoleman ja pääsee sen jälkeen nauttimaan ympäröivän maailmaan hekumallisista houkutuksista. Vuola yhdistelee tarinaansa elementtejä sekä Pinokkion että Siniparran kaltaisista saduista että Marilyn Monroen traagisesti päättyneestä elämästä.

Viisiosainen Replika on todella kauniisti kirjoitettu mutta varsin sekava, asioita jatkuvasti tulkinnanvaraisiksi jättävä romaani, jossa asioiden yhdistely ja päättely ovat koko ajan lukijan varassa. Jatkuvasti syveneville surrealismin vesille karkaava, vuorotellen useamman hahmon mielenliikkeitä ja toimia käsittelevä tarina tuntuu aivan liian usein turhauttavan haastavalta kikkailunsa takia, ja kun punaisen langan kadottaa jossain vaiheessa, sitä on todella vaikea enää löytää kyseisen osan sisältä – villisti eri hahmojen välillä poukkoileva kerronta ei auta asiaa yhtään. Niinpä kauniit kuvaukset ja kohtaukset jäävät usein lähinnä Vuolan käyttämän värikkään kielen ihailemiseksi.
Koska on tiistai, Kerjäläistyttö koputtaa laakson jokaiseen oveen, taas on suola loppu, jauhot, kananmunat. Koirien suklaanruskeat kaiken nähneet silmät tarkkailevat Kerjäläistyttöä laiskasti. Kerjäläistyttö jos joku on tottunut kasvojensa edessä sulkeutuviin oviin, portteihin, painavien ovien läiskähdyksiin, lukkojen naksahduksiin, ilmavirtaan joka syntyy kiinni pamahtavasta ovesta, äänestä joka syntyy kun selkä käännetään: kun jokin sulkeutuu. Esine jota kukaan ei kaipaa, kaunis tavara joka sietää kaiken kohtelun, tummumaan unohtunut hopealusikka. Ovet paukahtavat tai pysyvät kiinni ja kuitenkin Kerjäläistyttö on koko ajan olemassa. Hänellä on pienet kalpeat kasvot ja hyvin tummat silmät, kaksi tummaa kobolttisilmää, katse vakaa ja rauhaisa. Hän ontuu sillä hänen huolimaton äitinsä pudotti hänet kerran, äiti joka on lähtenyt kauas, ainiaaksi, maiden ja merten taa, Kerjälaistyttö ontuu, ehkä hänet on koottu vääristä osista jotka eivät sovi yhteen. Mutta Leipurin vaimo on sanonut että ihmistä varten ei ole muottia eikä kaavaa, jokaisessa on valuvika, pieni tai suuri, semmoinen voi olla kädessä niin että ei voi tarttua esineeseen kunnolla, jalassa niin että kävely vie voimat eikä hyppääminen ole mahdollista, yksikään rento hyppy yli kuoleman kuten Kaniininnaaman loikat Vanhalla hautausmaalla; semmoinen voi olla silmässä niin että ei näe oikein: aivan kuten Leipurin vaimon omasta katseesta puuttuu se kipinä joka erottaisi hänen silmänsä nuken silmistä. Jokaisessa on valuvika, näkyvä tai näkymätön: ja joillakin se on sydämessä mutta ei lihaksen sisällä vaan pahempaa: tunteissa jotka lähtevät sydämestä. [s.27]
Omaa Replika-kokemustani sävyttää vahvasti ajatus siitä, etten suoraan sanottuna ymmärtänyt paljoakaan Vuolan tarinasta – eri tarinoiden suhteet jäivät välillä todella epäselviksi. Yllättäen tämä käsittämättömyys haittasi lopulta huomattavasti vähemmän kuin vaikkapa Heikki A. Kovalaisen samanhenkistä Mädän elämän alkeet -romaania lukiessa.

Siinä missä Kovalaisen sekasotku jäi kikkailevan ärsyttäväksi ja yhdentekeväksi kokonaisuudeksi, Replikan kauniit tunnelmakuvat ja erikoinen maailma, joka muuttuu osa osalta mielikuvituksellisemmaksi, pitivät minut suhteellisen hyvin koukussa tarinan onttoudesta huolimatta.

Replika vaatii siis hyviä istumalihaksia, kärsivällisyyttä ja varmasti vähintäänkin toisen lukukerran, ennen kuin tämä vyyhti aukenee kunnolla. Toisaalta tarvitseeko sen aueta? Ehkäpä Vuolan esikoisromaani onkin tarkoitettu arvoitukseksi, joka avaa itseään eri tavalla eri lukijoille, ja sen läpi tarponut voi jatkaa elämäänsä onnellisena oman tulkintansa kanssa.


Petter
on jäänyt viimeksi yhtä pöllämystyneeseen mielentilaan katsottuaan

Terry Gilliamin ohjaaman Imaginarium Of Doctor Parnassuksen.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 197
Kansikuva: Markko Taina
Lajityyppi: psykologinen romaani, kehitysromaani, surrealismi, fantasia
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 19. tammikuuta 2017

Antti Heikkinen: Matkamies maan










Antti Heikkisen Matkamies maan sai odotella lukemistaan pitkän tovin kirjahyllyssäni – pakolaiskriisistä ja lynkkausmielialalla ”karvapaikanhakijoita” vastaanottaneista suomalaisista niin ikään ammentanut Jari Tervon Matriarkka oli mielestäni sen verran luokaton ja harkitun provosoiva teos, että teki mieli lukea ihan muuta tässä välissä. Matkamies maan viimeisteltyäni voin kuitenkin todeta sen odotuttamisen olleen vähän kohtuuton ratkaisu, sillä Heikkisen toinen romaani on ihan toisesta maailmasta kuin mahalaskuksi jäänyt Matriarkka.

Tervon ja Heikkisen teokset jakavat kuitenkin yhden varsin vahvan yhteisen tekijän eli valtavaksi ja monitahoiseksi ryöhähtävän juonen. Matkamies maan seuraa suomalaisen pikkupaikkakunnan elämää, joka tuntuu jo ennen vastaanottokeskuksen perustamista olevan ihan omissa sfääreissään. Lukija pääsee Heikkisen runsaan hahmokatraan edesottamusten myötä perehtymään muun muassa Shakespearen Macbethin harjoitteluun kylän amatööriteatterissa, vanhemman naisen ja nuoremman miehen välille syntyvään suhteeseen, niin netissä kuin kasvotustenkin lentävään vihapuheeseen, muistisairauden kuvaamiseen ja koulukiusaamiseen.

Matkamies maan olisikin jo tällaisenaan varsin runsas ja monipuolinen romaani, joten mietin, että miten Heikkinen meinaa vielä änkeä tähän mukaan vastaanottokeskuskuvionkin. Sekin kuitenkin löytää romaanista paikkansa varsin luontevasti ja toimii kortena, joka katkaisee muutenkin jännitteisen pikkukylän kauhun tasapainon. Pakolaisparat joutuvat omista ensimmäisen maailman ongelmistaan stressaantuneiden ja ahdistuneiden suomalaisten silmätikuiksi – erityisen hyvin Heikkinen kuvaa tätä maahanmuuttokriittisten ja kiivaiden Leon ja Jeren kautta, jotka ottavat vokin polttamisen projektikseen  paetakseen omia perhe- ja työelämän ongelmia.

Jere ja Leo tuntuvat aluksi liioitellun yksinkertaisilta ja kiivailta luonteilta, mutta Heikkinen tuo  hienosti heidän kauttaan esille sen, miten helppoa on ongelmien ratkaisun sijaan lähteä purkamaan pahaa oloa vastenmielisiin turvaturisteihin. Ihan suvakkikirjallisuudeksi Matkamies maan ei kuitenkaan ole luokiteltavissa, sillä myös pakolaismassaan mahtuu jos jonkinlaista toimijaa – Heikkisen romaani ei missään vaiheessa lopahda mustavalkoiseksi kokonaisuudeksi vaan jaksaa muistuttaa realistisesti, että ylipäätään ihmisisten joukosta löytyy jos jonkinlaista tallaajaa.

Matkamies maan kertoo Matriarkan tavoin hyvin pitkälti voimakkaasti leimahtavasta vihasta, jota ihminen voi potea joko kanssaeläjäänsä tai ylipäätään lajiitoveriaan kohtaan. Heikkinen onnistuu kuvaamaan tätä tunnetta netissä soljuvan vihapuheen ohella myös varsin sykähdyttävillä ja kohtuuttomuudessaan melkein naurettavilla konkreettisilla esimerkeillä, joista luokanopettajan sijaisuuksia tekevä paikallislehden journalisti pääsee nauttimaan.
Jokseenkin omintakeisissa tunnelmissa ihmisalkujen toimia katseli myös luokanopettajan sijaisuutta tekevä Kati, jonka tekemä aukeaman kokoinen artikkeli vastaanottokeskuksesta oli julkaistu senpäiväisessä paikallislehdessä. Kainaloartikkeleina olivat komeilleet nuoren pakolaismiehen haastattelu sekä Katin kirjoittama humanistinen, turvapaikanhakijat positiivisessa valossa esiin tuova kommentti. Herätessään aamulla puoli kahdeksan maissa Kati oli katsonut kännykkäänsä ja lukenut prepaid-numerosta tulleen tekstiviestin, jossa häntä kutsuttiin mojovan perseraiskauksen ansaitsevaksi huoraksi. Facebookin viestilaatikossa odotti tuntemattoman miehen vituntäyteinen viesti, tunti sen jälkeen entinen luokkatoveri ilmoitti poistavansa suvakkihoron kavereistaan. Ennen välituntivalvontaan lähtöä puolituttu nainen oli viestittänyt katkaisevansa paikallislehden tilauksen ja toivonut samalla, että yhteiskunnan varoja ulkomaalaisille syytävä Kati saisi kohtalokseen yhtä köyhän ja kivuliaan sairaseläkeläisen elämän kuin hän. Epäilyttävää blogia netissä pitävä talonmies oli tönäissyt ohi kulkiessaan muka vahingossa, kun Kati oli kiskomassa Kiva koulu -logolla varustettua huomioliiviä ylleen. Viimeisen niitin oli päksäyttänyt käytävällä vastaan kävellyt tekstiilitöidenopettaja, joka huikkasi äidillisesti hymyillen, että pakolaisasia oli monipiippuisempi juttu kuin äkkiseltään voisi arvella. Ja siinä Kati nyt seisoi keskellä koulun pihamaata, eikä nähnyt vetisiltä silmiltään kiipeilytelineen luona syntynyttä kärhämää alusta pitäen. [s.138–139]
Heikkinen saa vielä yhden sulan hattuunsa käyttämällä rohkeasti vanhempaa kansanosaa edustavia hahmoja romaanissaan. Hän suoriutuu varsin luontevasti niin milf-kuvion kuin muistisairaan Auliksen ajatuksenjuoksun kuvaamisesta – nimenomaan iäkkäämpien hahmojen uskottavat mietteet ja toimet rauhoittavat kiivastahtista romaania ja tuovat siihen lisäsävyjä, joiden myötä Matkamies maan tuntuu luku luvulta rikkaammalta ja monitasoisemmalta kokonaisuudelta. Auliksen muistisairauden sotkema päänsisäinen monologi on parhaimmillaan loistava yhdistelmä herkkyyttä ja jatkuvasti muuttuvien mielialojen sävyttämää maailmankuvaa.

        – Minkäs takia se ukki tänne entiselle talolle tuli? 

Ukki. Niin no niin. Leon emäntähän tämä on. Emännäntekele. Helevetistäkö se tuohon. Ilman aikojani läksin. Kävinkö haudalla, se kysyy. Kenenkä haudalla. Sankarihautojako se. Kerttu-mummon ja Ilpon. Pojan ja Kertun haudalla. En minä lie käyny. Niin kun ne on kuolleet. Pitäis käydä kynttilänviennissä. Kohta se on pyhäinmiestenpäivä. Havut onko se Leo vieny? Hyvä. Minä kompura en enää jaksa metästä hakea ja kirves on kätkössä. Että valtio ei vie. Minut vieköön, mutta kirvestä eivät. En sano missä on. Hyvässä piilossa. Ite tehty varsi. En puhu tytölle siitä. En puhu kenellekään asiasta. Kerttu tietää toisen, mutta Kerttu on kuollu. Ja poika. Se ei tienny. Mistään mitään. Juoppo kuljake. Tuleeko se Leo pirssillä oikeen hakemaan ja tykkääköhän huonoa kun kävellään kun kihlapari. Tyttö nauraa. Naura sinä tyttö. Minä kohta imasen piimän tissistä. Jyväskylässä se on Leo ajussa. Hyvähän se. Toiselle se on paha, jos tulee mökistä lähtö maantielle. Leolle se on hyvä. taas tyttöä naurattaa. Perkele kun minä jaksasin ja pystysin, mutta ei sitä keskellä tietä. [s. 104]

Melkoisen äärimmilleen viedystä, vastakkainasettelupainotteisesta lähtöasetelmastaan huolimatta Matkamies maan on kaikkea muuta kuin mustavalkoiseksi jäävä romaani. Se onnistuu olemaan samaan aikaan uskomattoman sulava ja mielettömän monipuolinen kokonaisuus, jolla on kärkevyydestään ja provokatiivisuudestaan huolimatta paljon viisasta sanottavaa ihmisyydestä.


Petter on mieluummin suvakki kuin tolkun ihminen.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 350
Kansikuva: Pekka Loiri
Lajityyppi: satiiri, kollaasiromaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Opus ekan kirjavuosi 2016














Vaikka vuosi 2016 ei olekaan ollut esimerkiksi maailmanpolitiikan kannalta järin onnistunut ajanjakso, meillä todellisuuspakoisilla kirjallisuudenystävillä on ollut leppoisat kissanpäivät – mikäli ei ole tullut vilkaisseeksi syyllistävään, lukemattomista kirjoista koostuvaan häpeähyllyyn, johon livahtaa uusia kirjoja säännöllisin väliajoin odottamaan lukemistaan.

Hyvästä kirjallisuudesta ei ole ollut todellakaan pulaa missään vaiheessa vuotta, ja kotimainen kaunokirjallisuus on ollut varsin vahvassa nousussa nimenomaan esikoisromaanien puolella. Ehkäpä kustantamoiden tiukkaakin tiukempi seula esikoiskirjailijoiden ensiteoksia kohtaan palveleekin juuri lukijaa, sillä tuon kynnyksen ylittävien romaanien ajatellaan ja toivotaan olevan sitäkin ilmiömäisempiä – sellaisia Minna Rytisalon Lempi ja Antti Ritvasen Miten muistat minut ovat eittämättä olleet.

Kyseinen ajattelumalli on ongelmallinen suomalaisten pöytälaatikkokynäniekkojen kannalta, sillä läpimurron tekeminen ja ylipäätään seulansilmästä läpi pääseminen muuttuu luonnollisesti aina vain haastavammaksi. Siksi Tiina Lifländerin Kolme syytä elää -esikoisromaania ja suomalaista kustantamopolitiikkaa ruotiva Helsingin Sanomain juttu on samaan toisaalta rohkaiseva mutta yhtäältä varsin pessimistinen selonteko nykytilanteesta.

Päättynyt monipuolinen kotimainen kirjavuosi 2016 on nimenomaan näyttänyt, että Suomeen mahtuu kyllä monenlaista tekijää ja opusta – on vain eri asia, minkälaisen mediahuomion tai markkinapaikan kukin teos onnistuu valtaamaan kanssakilpailijoitaan. Siksi kirjablogit tuntuvat vuosi vuodelta aina vain tärkeämmiltä ja kankeita valtamedioita notkeammilta paikoilta perata uutta ja vanhempaakin kirjallisuutta.

Niinpä helmikuussa kaksivuotissynttäreitään viettävä Opus ekakin lähtee uuteen kirjavuoteen toiveikkain ja innostunein mielin. Ennen uuteen aikaan astumista luomme vielä silmäyksen seitsemään erinomaiseen, meidät vuonna 2016 valloittaneeseen romaaniin.

Minna Rytisalo: Lempi


Rytisalon esikoisteos on intohimoa, riipaisevan traagisia ihmiskohtaloita ja yllättäviä juonenkäänteitä pullisteleva elämys, joka ei hevillä unohdu.”

Lempi oli täysin vastustamaton paketti – sen uskottavien ja mielenkiintoisten hahmojen kertomat tarinat muodostavat Petterin lukuvuoden parhaan romaanin.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin


Kankimäen kirja on ihana päiväunikirja, mutta myös paljon muutakin. Se tuntuu hyvältä ystävältä, ja välillä tuntuu, että melkein olisin jossakin Kioton temppeleistä, kuppiloista tai ravintoloista Kankimäen ja hänen kiotolaisten kämppistensä kanssa. Kankimäen teksti on heleää ja paikoin hurmiollistakin, ja listoineen ja mietelmineen niin elävää, että itsekin tekisi mieli lähteä reissuun. ”

Mia Kankimäen kirja on Jennin mieleen ihanana haaveilukirjana, jonka kanssa voi paeta arjen velvollisuuksia ja vai velloa unelmissa ja täysin toisenlaisessa maailmassa. Jenni uskoo lukevansa kirjan vielä monesti uudelleen – Kankimäki kuvaa niin taidokkaasti Japanin herättämiä kuvia, hajuja ja ajatuksia, ja niihin on kutkuttavaa palata.


Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia


Koko romaanin ajan lukijaa kuumotteleva Tragediakin paljastuu yllättävän laajaksi keitokseksi, johon liittyvien hahmojen osuudet eivät ole missään vaiheessa kiveen hakattuja – juonenkäänteet pistävät kuvioita säännöllisin väliajoin uusiksi, mutta ne tuntuvat seurauksineen
erittäin uskottavilta ja loogisilta.”

Monikerroksista ja sieltä täältä hitaasti avautuvaa mysteeriä valottava Baltimoren sukuhaaran tragedia on Totuus Harry Quebertin tapauksesta -edeltäjäänsä koukuttavampi, sujuvampi, jännittävämpi, yllättävämpi ja tyydyttävämpi kokonaisuus.

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö


Turusen romaanin päähenkilö on nainen, jonka epäsuunnitellusti edennyt elämä on tehnyt hänestä rakkaudenhirviön. Nimeämätön nainen aloittaa elämästään kertomisen aivan perusteista, isovanhemmistaan lähtien. Hän kirjoittaa lukijalle lapsuudestaan itäsuomalaisessa pikkukylässä, jossa hänen ystävänsä asuu kaupungin kerrostaloissa ja saa käyttää minihameasua ja etelästä ostettuja papukaijakorvakoruja, kun taas päähenkilö asuu isänsä rakentamassa valkotiilisessä talossa, joka on täysin samanlainen kuin muutkin kunnan valkotiiliset talot, jotta erilaisuus ei sotkisi maisemaa. Hän kirjoittaa perheestään, erityisesti äidistään, joka ei mitään muuta hartaammin toivo
kuin tyttärensä olevan tavallinen ihminen.”

Saara Turusen
teos oli pitkästä aikaa sellainen, ettei Jenni millään malttanut laskea sitä hetkeksikään alas: tarina ja kerronta imaisivat mukaan niin vahvasti, että metrossa matkaava bloggaaja toivoi, ettei samaan vaunuun tule lukemista häiritseviä tuttuja. Rakkaudenhirviö on yhtä aikaa hillittömän hauska ja raastavan surullinen, lohduttava ja synkeä.

Margaret Atwood: Oryx ja Crake


Jimmyn ja Glennin nuoruuden maailma tuntuu Oryxin ja Craken alussa huolestuttavan tutulta. Jyrkät tuloerot, julmat ja kaikkea muuta kuin puolueettomat lainvalvojat, valtavat monikansalliset korporaatiot ja roskaviihteen järkyttävä määrä ovat kaikki nähtyjä ja koettuja yksityiskohtia tieteiselokuvista ja -kirjoista – arkielämää unohtamatta.”

Margaret Atwood rakensi Oryxissa ja Crakessa mielenkiintoisen ja lopulta varsin mielenkiintoisen scifimaailman, joka tasapainotteli tutumman aineksen ja hybridieläinvastustajien kaltaisten uusien ideoiden välillä mestarillisesti. Herran tarhurit -jatko-osa täydensi hienosti edeltäjänsä tarinaa, mutta trilogian MaddAddam-päätösosassa (suom. Ihana maa) sekä Atwood että Lumimiehen ja muiden selviytyjien seikkailut alkoivat osoittaa pahasti hyytymisen merkkejä.


Antti Ritvanen: Miten muistat minut


Toisiinsa niin hyvässä kuin pahassa vaikuttaneiden äidin ja pojan elämänkokemusten vuoropuhelu muotoutuu Ritvasen käsissä yhdeksi kevään kirkkaimmista romaaneista.”

Antti Ritvasen uskomattoman monitasoinen ja koskettava Miten muistat minut -esikoisteos herättää melkein vuotta myöhemminkin värisyttäviä muistoja – lapsuutensa vainoama Jesse ja taiteelle kaiken uhrannut Marjatta ovat uskottavia, samaistuttavia ja mielenkiintoisia hahmoja, joiden elämien alamäet kouraisivat harvinaisen syvältä vatsanpohjasta.