tiistai 30. tammikuuta 2018

Don Delillo: Nolla kelviniä








Artisia tultaisiin hakemaan. Hänet työnnettäisiin hissiin ja vietäisiin alas johonkin niin sanotuista numeroiduista kerroksista. Hän kuolisi, kuolema aiheutettaisiin kemiallisesti, holvissa jossa on pakkasasteita, äärimmäisen tarkassa lääketieteellisessä prosessissa, jota ohjasivat joukkoharha, taikausko, ylimielisyys ja itsepetos. [s. 52]

Don Delillon Nolla kelviniä käsittelee rohkeasti kahta ihmiskuntaa ravistelevaa ja innostavaa teemaa – kuolemaa ja kuolemattomuuden houkuttelevaa ajatusta.

Lähitulevaisuudessa miljonääri Ross Lochart on perustanut syrjäisen tutkimuslaitoksen, jonne vetäydytään kuolemaan hallitun kliinisesti ja odottamaan syväjäähän aikaa, jolloin tiede on kehittynyt siihen pisteeseen, että lusikan nurkkaan heittäneitä ja jäädytettyjä voidaan palauttaa eloon. Rossin poika Jeff saapuu laitokseen seuraamaan, kuinka Jeffin äitipuoli ja Rossin uusi vaimo Artis on tekemässä kuolemaa – ainakin toistaiseksi. Sairaalloisen Artisin riutumisen ja sekä kuolemaan että kuolemanjälkeiseen elämään valmistautumisen ohella toisistaan etääntyneet isä ja poika joutuvat kohtaamaan toisensa ja ristiriitansa.

Romaanin ensimmäisellä puolikkaalla juonta kannattavaksi elementiksi tarkoitettu kolmiodraama isän, pojan ja äitipuolen välillä ei suoraan sanottuna kanna. Delillon tavaramerkiksi muodostunut etäinen dialogi kuvaa ajoittain hienosti sitä, kuinka ihmiset puhuvat toistensa ohi ymmärtämättä kanssakeskustelijaa, mutta jättää mielenkiintoiset hahmot todella etäisiksi – lukijalle ei missään vaiheessa esimerkiksi valkene, miksi Ross päätyy ennen romaanin puoliväliä tekemäänsä merkittävään ratkaisuun. Jeffin ja Rossin keskinäiset nahistelut eivät siis kauheasti innosta lukijaa, eikä Delillokaan saa isän ja pojan suhteen kipupisteistä kaikkea irti.

Kiinnostavinta antia edustavat Jeffin ja laitoksen henkilökunnan väliset keskustelut, jotka avaavat hienosti kuoleman uudelleenmäärittelystä seurannutta ideologista muutosta ihmiskunnassa. Pakastimessa ylösnousemustaan odottavat ihmiset pannaan esimerkiksi opiskelemaan kokonaan uutta kieltä uudessa maailmassa elämistä varten – tällaisista teemoista olisin lukenut mielelläni huomattavasti enemmänkin.

Kuolemattomuuden filosofia ja pöyhkeä ylpeys leijailevat vahvasti tutkimuslaitoksen käytävillä, ja Nolla kelviniä sisältääkin runsaasti pohdintaa aiheesta – harmi vain, että pohdinnat jäävät junnaaviksi ja etäisiksi tyhjyyttään koliseviksi monologeiksi, jotka vievät esimerkiksi kuolemanjälkeisen kielen kaltaiselta mielenkiintoiselta teemalta parhainta pontta pois.
Uusi järjestelmä joka tarjoaa uusia merkityksiä, aivan uusia aistihavaintojen tasoja.
   Se laajentaa todellisuuttamme, kasvattaa älymme ulottuvuutta.
   Se tekee meistä uusia, hän sanoi.
   Tunnemme itsemme toisin kuin vielä koskaan, veren, aivot, ihon.
   Lähestymme arkipuheessa puhtaan matematiikan logiikkaa ja kauneutta.
   Ei hymyjä, kielikuvia, vertauksia.
   Kieli joka ei kavahda mitään objektiivista totuutta, vaikka sitä ei ole koettu koskaan aikaisemmin.
   Hän puhui, minä kuuntelin, aloimme lähestyä uusia suuruusluokkia.
   Universumi, mitä se oli, mitä se on, minne se on menossa.
   Laajentuva, nopeuttaan kasvattava, loputtomasti kehittyvä universumi, täynnä elämää, päättymättömästi maailmoja maailmojen jälkeen, hän sanoi.
   Universumi, multiversumi, niin paljon kosmisia äärettömyyksiä, ettei toistettavuuden ajatusta voi enää välttää.
[s. 129–130]
Nolla kelviniä muuttuu jälkimmäisessä osassaan täysin eri romaaniksi – eikä muutos ole valitettavasti yhtään parempaan suuntaan. Jeffin heilastelu New Yorkissa erityisopettajana työskentelevän Emman kanssa, joka on huolissaan omituisesta pojastaan, on sikäli mielenkiintoinen toisinto Jeffin, Rossin ja Artisin välille kyhätystä asetelmasta, mutta hyppy keskelle tavallista elämää on vähän omituinen ratkaisu.

Delillo kai haluaa tällä näyttää, että samalla kun se yksi prosentti hankkii itselleen kuolemattomuutta, tavalliset ihmiset ovat keskellä omaa elämäänsä – muun muassa työttömyyttä ja erityisluokan haurasta ja häiriöherkkää arkea. Ne eivät vain ole kauhean mielenkiintoista luettavaa, ja viimeistään viimeisellä puolikkaallaan Nolla kelviniä muuttuu suoraan sanottuna aika puuduttavaksi lukuelämykseksi.

Nolla kelviniä on romaanina keskinkertainen, sikäli helposti seurattava mutta ontto kokonaisuus, joka lähinnä väläyttää mielenkiintoisia ja innostavia ideoitaan silloin tällöin pitääkseen lukijan hereillä. Nämä hetket jäävät kuitenkin aivan liian harvaan, jotta Nolla kelviniä saisi pysyvää saati pysäyttävää vaikutusta aikaan.


Petter odottelee edelleen talven kunnollista alkamista.

Alkuteos: Zero K
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Helene Bützow
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 271
Kansikuva: Time Life Pictures / Getty Images
Lajityyppi: scifi, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 23. tammikuuta 2018

Ane Riel: Pihka














Ane Rielin Pihka on kertomus Pää-saarella eristyksissä elävästä Haarderin perheestä. Traagisten kuolemien, sulan hulluuden, nurinkurisen perhedynamiikan ja tavaroiden pakkomielisen hamstraamisen sävyttämä sukukronikka tuo kaikessa häiriintyneisyydessään mieleen muun muassa Han Kangin The Vegetarianin (suom. Vegetaristi) ja Ian McEwanin Sementtipuutarhan.

Liv Haarder joutuu eräänä jouluaattona todistamaan, miten hänen kiltti isänsä tappaa vierailulle tulleen isoäidin. Tieto murhasta ei pääse leviämään Haarderin keskellä korpea olevan huushollin seinien ulkopuolelle, mutta tapahtuma muuttaa lopullisesti muutenkin nyrjähtäneen perheen elämän – Jens-isä lavastaa Livin kuoleman ja pakottaa lapsensa muuttamaan pihalla nököttävään konttiin piiloon viranomaisilta. Raskaana oleva, mykäksi muuttunut Maria-äiti puolestaan lihoo liikuntakyvyttömäksi sänkynsä vangiksi, ja lähikylässä varkaissa käyvä Jens alkaa täyttää kotitaloa entistä pontevammin rojulla.

Pihka etenee alusta loppuun asti sulavasti ja varmasti, ja Haarderin perheen salaisuudet paljastuvat lukijalle sekä Marian ja Livin kirjeenvaihdon että Jensin menneisyyttä puivien takaumien myötä. Haarderin perheen kaikki hahmot ovat erittäin mielenkiintoisia, ja Riel osaa avata näiden taustoja ja mielenmaisemaa erittäin uskottavasti ja koskettavasti. On sydäntä särkevää ja suorastaan hyytävää lukea, kuinka Jensin Silas-isän kaikkea muuta kuin hulluudesta kielivät piirteet ja tavat vääristyvät tämän mieleltään järkkyneen pojan kohdalla vainoharhojen täyttämäksi pahuudeksi.
Ennen kuin kartta peittyi tavaroihin, Jens oli tutkinut sitä vuosikausia isänsä kanssa. Saari näytti hänestä silloin valtavalta. He olivat yhdessä todenneet, että se muistutti ihmistä. He olivat yhdessä kuvitelleet, että Korsted oli sydän ja kaatopaikka takapuoli; ja jos he antoivat puiden kasvaa villinä Päässä, ihmisen tukka ja parta alkoivat rehottaa. Silti ihmisellä oli kalju päälaki siinä kohtaa, missä ranta oli. Saari oli muuttuvainen ruumis, ja he pystyivät muovaamaan sen. Villi-ihmiseksi.
   Yleensä maailma tuntui pienemmältä sitä mukaa kun itse kasvaa isommaksi, mutta Jensille Pään ulkopuolinen maailma kävi entistä isommaksi. Kun hän oli aikuinen mies, se oli hänen mielestään vaikeasti hahmotettava ja entistä vieraampi, kun saareen tuli uusia ihmisiä, uusia kauppoja, liikkeitä ja koneita. Se oli hänelle epämääräinen uhka, ja se tuntui valtaavan hänet ja koko hänen elämänsä.
   Ihmisistä oli tullut sellaisia, että he yrittivät muuttaa asioita ja kertoa hänelle, että Päässä pitäisi tapahtua muutoksia. Että siellä oli liian saastaista. Että hänellä oli liikaa tavaroita ympärillään. Eikö hän voisi hankkiutua eroon kaikesta roinasta?
   He hymyilivät sanoessaan niin. Se oli melkein pahinta.
[s. 76–77]
Jensin häiriintynyt mielenmaailma on rakennettu Pihkaan erittäin taitavasti, ja se täydentyy yksityiskohdiltaan huikean tyydyttävällä tavalla tarinan edetessä – lukija saa yhtäältä seurata, miten Silasin antamat opit ovat menneet Jensille vähän turhankin perille ja toisaalta myös sitä, kuinka Liv-parka kannattelee samanlaista maailmankuvaa kuin isänsä aina pihkanvalutuksesta pimeässä koettuun turvallisuudentunteeseen asti. Pihkan päähahmojen jakama maailma on omalaatuisessa tunnelmassaan ja nyrjähtäneisyydessään ehkä yksi vaikuttavimmista maailmoista, johon olen vajonnut pitkiin aikoihin romaania lukiessani.
Liv Haarderin hahmo ei puolestaan pääse nousemaan aivan isänsä tasolle. Livin viehätystä on väkisinkin nakertamassa se seikka, että tällaisia poikkeusoloissa kasvaneita, aivopestyjä sekä vereen ja kuolemaan tottuneita tyttölapsia on nähty populaarikulttuurissa varsin runsaasti – Liv ei tunnu aluksi erityisen kiinnostavalta saati omintakeiselta hahmolta esimerkiksi Mark Millarin ja John Romita Jr.:n Kick-Assin Hit-Girliin, Naughty Dogin The Last of Usin Ellieen tai M. R. Careyn Maailman lahjakkaimman tytön Melanieen verrattuna. 

Toisaalta tarinan edetessä Riel onnistuu kuvaamaan Livin kaoottisen maailman tapahtumia ja näennäisiä sääntöjä varsin toimivasti ja ajoittain yllättävästikin. Livin kohdalla ei nimittäin ole aina aivan kiveen hakattua, kuinka paljon lapsen oma mielikuvitusmaailma värittää tapahtumia – tällä saralla luvassa onkin pari mojovaa juonenkäännettä.
En ottanut paljon kerralla. Leikkiin kuului olla ottamatta liikaa. Muuten minut voitaisiin huomata, enkä missään tapauksessa halunnut, että minut huomattaisiin. Silloin leikki ei olisi voinut jatkua, eikä toisaalta voinut tietää, mitä he tekisivät, jos he huomaisivat minut. Vieraat ihmiset.
   Alussa luulin leikkiä harmittomaksi, mutta ajan myötä minulle selvisi, että paljastumisen seuraukset ovat arvaamattomia. Että leikki oli kuolemanvakavaa.
   Isäni kertoi heistä, muista ihmisistä. Että he olivat kyllä mukana leikissä mutta eivät mukavalla tavalla. Vieraat ihmiset halusivat huomata meidät, jotta he voisivat tehdä meille epämiellyttäviä asioita.
[s. 111]
Pihkan taika kuitenkin vähän väljähtää loppua kohden, kun kylän krouvissa työskentelevä Roald-viinuri pääsee varkauksia ihmetellessään vähän liian helposti jutun juonesta jyvälle. Toisaalta taas Jensin, Livin ja Roaldin harrastama hippa Haarderien asuinkelvottomaksi muuttuneessa kodissa on todella jännittävää luettavaa – Riel kuvaa tapahtumia vuorotellen kolmen eri hahmon näkökulmista lennokkaasti ja koukuttavasti aina elokuvamaisen näyttävää loppukliimaksia myöten.

Pihka on hypnoottisen koukuttava, karmiva ja nimenomaan psykologiselta kantilta erittäin uskottava ja terävä romaani. Esimerkiksi Kangin The Vegetarianin parissa viihtyneiden kannattaa ehdottomasti mennä koettamaan onneaan myös Pää-saarelle – luvassa on taatusti monella tavalla unohtumaton elämys.


Petter on huomannut nykyään hamstraavansa ympärilleen lukemistaan odottavia kirjoja.

Alkuteos: Harpiks
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Katriina Huttunen
Kustantaja: Aula & co
Sivumäärä: 248
Kansikuva: Tuomo Parikka
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani,
psykologinen romaani
Mistä saatu: lahjakirja

tiistai 16. tammikuuta 2018

Orhan Pamuk: Kummallinen mieleni

Orhan Pamukin Kummallinen mieleni on erikoinen kasvukertomus, joka seuraa omapäisen bozakauppiaan ja Istanbulin kehitysvaiheita. Mevlut Karataş sattuu neidonryöstön yhteydessä nappaamaan elämänkumppanikseen väärän naisen, ja tämä kömmähdys seurauksineen mullistaa Mevlutin elämän kokonaan niin hyvässä kuin pahassakin. Tämä arvostelu sisältää muutamia paljastuksia romaanin juonesta.

Byrokratian ja korruption muovaama ja luonnonmullistusten takia jatkuvasti muutoksessa oleva Istanbul ohjaa Mevlutia varsin monipuoliselle urapolulle. Tarinan edetessä idän ja lännen välissä oleva kaupunki paljastaa useat kasvonsa Mevlutille, joka näkee elämänsä aikana miljoonakaupungin kehityksen katutasolta käsin.

Istanbulin nykymeiningistä ja historiasta tietämättömän lukijan on luonnollisesti mahdotonta arvioida sitä, kuinka lähellä totuutta ”kansanmiehen silmin” esitetty Istanbul onkaan, mutta parhaimmillaan historiallinen kuvaus on varsin mielenkiintoista luettavaa. Pamuk hyödyntää varsinkin romaanin alkupuoliskolla Mevlutin ja Istanbulin ”nuoruusvuosia” kuvatessaan runsaasti listamuotoista kerrontaa.
Kummallakin kukkulalla puolet miehistä käytti yöllä nukkuessaan siniraitaista (raitojen paksuudessa oli tosin eroja) pyjamaa, toinen puolisko taas ei käyttänyt koskaan pyjamaa vaan pärjäsi vuodenajasta riippuen hihattomalla tai hihallisella aluspaidalla, jonka päällä päivisin pidettiin paitaa ja slipoveria tai neulepuseroa.
[…]
Sekä Kültepen että Duttepen asukkaat näkivät unissaan säännöllisin väliajoin hämmästyttävän samankaltaisia ihmisiä:
   Poikalapset: kansakoulun naisopettajan
   Tyttölapset: Atatürkin
   Aikuiset miehet: profeetta Muhammedin
   Aikuiset naiset: pitkän länsimaisen filmitähden, jolla ei ole nimeä
   Vanhat miehet: maitoa juovan enkelin
   Vanhat naiset: hyviä uutisia tuovan nuoren postiljoonin
   Unen nähtyään he olivat ylpeitä, koska heille oli sen myötä annettu ilmoitus, ja sen myötä he tajusivat olevansa jotenkin erityisiä ihmisiä, mutta kertoivat silti ani harvoin unistaan toisille.
[s. 158–159]
Kummallinen mieleni on naiskuvaltaan hyvin asenteellinen ja jopa sovinistinenkin romaani, joka toisaalta onnistuu ainakin avaamaan tällaisen näkemyksen syntymistä vanhanaikaisessa turkkilaisessa kulttuurissa. Miesten ja naisten etäiset suhteet ovat tapetilla Pamukin teoksessa alusta loppuun – Mevlut onnistuu hankkiutumaan kahden vahvan naisen väliin naidessaan puolivahingossa rakastamansa Samihan Rayiha-siskon.

Pamuk kuvaa hienosti sitä, kuinka vanhanaikainen sukupuolijärjestelmä ei tue tavallista ja tasapainoista ihmiskehitystä millään tavalla – eräskin sivuhahmo puuskahtaa naimisiinmenosta paasaavalle isälleen, ettei osaa tai edes tiedä, kuinka vastakkaiselle sukupuolelle pitäisi puhua. Sivujuonne jää kuitenkin Pamukin tiiliskivessä harmittavan ohueksi ja nopeasti syrjään sysätyksi teemaksi, johon ei paria poikkeusta lukuun ottamatta palata tarinan keskikohdan jälkeen.
Jumala oli luonut heidät toisilleen. Hän rakasti Rayihaa suuresti; ilman Rayihaa hän kuolisi. Samihan kaltaiset tytöt olivat olivat vaikeita ja vaativia, he saattoivat tehdä miehen onnettomaksi aivan käsittämättömistä syistä. Kauniit tytöt talttuivat vasta kun naivat rikkaan miehen. Kun taas sellainen hyvä tyttö kuin Rayiha rakasti miestään vaikkei tämä ollut rikas. Samiha oli vuosia käynyt töissä ja rauhoittunut vasta kun Ferhat aloitti sähköhommat ja rupesi hankkimaan rahaa. [s. 507]
Toisaalta taas Kummallinen mieleni tuo myöhemmin hienolla tavalla esille vallankumouksellisen ajatuksen siitä, että elämässä ei lopulta olekaan absoluuttisen vääriä tai oikeita valintoja. Mevlut on näet omalla tavallaan aivan yhtä onnellinen ollessaan naimisissa niin Mevlutin kauppiasuraa tukevan Rayihan kuin miehen tunteita ymmärtävän Samihan kanssa – oman kohtalon vastustaminen ja sekoittaminen väärän neidon ryöstämisen muodossa ei johda vääjäämättömään tuhoon vaan erilaisiin elämiin. Mevlutille vain siunaantuu mahdollisuus kokea molemmat vaihtoehdoista, jotka eivät ainakaan vähennä miehen elämän kummallisuutta.

Kummallinen mieleni on modernia kirjallisuutta myös siltä osin, että siihen on lorahtanut mukaan aimo annos muodissa olevaa moniäänisyyttä. Romaanin hahmot kuvailevat vuorotellen tapahtumia ja niiden taustalla olevia ilmiöitä, ja ratkaisu ei muutu missään vaiheessa liian sekavaksi tai pirstaleiseksi. Dramaattisimmissa kohtauksissa nopeat vaihdokset kertojien välillä oikeastaan pitävät lukijan hienosti varpaillaan.
Samiha. Isosisko oli oikeassa. ”Odota, niin lähetän auton pois”, minä sanoin. Mutta sitten otinkin näköjään taas ovenpielestä matkalaukun käteeni. Nähdessään ikkunasta, että menin matkalaukku kädessä kohti pihaporttia, Vediha aneli itku kurkussa: ”Älä mene, Samiha, siskokulta, älä mene!” Kun astion pihaportista kadulle auton luo, en tiennyt mitä tehdä ja mitä sanoa. Olin juuri sanomaisillani ”Muutin mieleni, isosisko itkee”, kun auton ovi avattiin ja minut vedettiin sisään. En pystynyt edes kääntymään, että olisin nähnyt siskon vielä viimeisen kerran.

Vediha. Samiha kiskottiin väkisin autoon. Näin sen ikkunasta omin silmin. Huusin apua. Äkkiä, muuten minä saan syyt niskoilleni. Roistot ryöstävät pikkusiskoni, apua!

Süleyman. Kun nousin päiväunilta, näin auton seisovan takaportilla. Bozkurt ja Turan leikkivät pihalla. Kuulin kun Vediha huusi ja juoksi ulos.
[s. 336–337]
Pamukin erikoinen ratkaisu jättää Mevlut syrjään romaanin kertojaryhmästä on kuitenkin erikoinen – mies ei pääse omassa tarinassaan kertaakaan itse ääneen, vaan muut hahmot ja kertoja avaavat miten taitavat keskushenkilön tuntoja ja toimia. Mevlut jää todella etäiseksi hahmoksi, mikä on selkeä suonsilmä hahmoja ja ihmiskohtaloita pursuavassa romaanissa, sillä edes jollain tavalla särmikäs ja lukijaan vetoava keskushenkilö olisi oivallinen punainen lanka valtavassa kokonaisuudessa. Tällaisella ratkaisulla Pamuk on kaiketi halunnut alleviivata sitä, kuinka omapäiseltä ja etäiseltä Mevlut vaikuttaa romaanin hahmojen silmissä omituisine tempauksineen, mutta hän päästää samalla Mevlutin aivan liian kauas lukijasta.

Vaimentamalla Mevlutin kokonaan Pamuk vetää maton myös mielenkiintoisimpien teemojen alta. Mevlutin, Samihan ja Rayihan välisen kuvion jääkin mainioiden naishahmojen varaan, ja ennen kaikkea Rayiha karuine kohtaloineen muuttuu romaanin edetessä mielenkiintoiseksi hahmoksi. Mevlutin serkkupojat Süleyman ja Korkut ovat puolestaan todella persoonattomia ja mielenkiinnottomia hahmoja, vaikka ensiksi mainitulla onkin näppinsä pelissä Mevlutin ja siskosten välisessä kolmiodraamassa.

Kummallinen mieleni on epätasapainoinen mutta mielenkiintoisia teemoja pohdiskeleva romaani, joka yrittää aivan liikaa runsaan aineistonsa kanssa. Elämän moninaisuutta ja traagillisuutta käsittelevästä kirjallisuudesta kiinnostuneiden kannattaakin tarttua sivumäärältään jopa massiivisempaan mutta huomattavasti laadukkaampaan opukseen – Hanya Yanagiharan koskettava ja monitasoinen Pieni elämä on ihan eri maailmasta tähän sekasortoon verrattuna.


Alkuteos: Kafamda Bir Tuhaflık
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Tuula Kojo
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 763
Kansikuva: Orhan Pamuk
Lajityyppi: historiallinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 9. tammikuuta 2018

Julia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia


















Lucia Berlin on päässyt vasta kuolemansa jälkeen laajempien lukijakuntien tietoisuuteen – vähän samalla tavalla kuin niin ikään postuumisti maailmanmaineeseen nousseiden John Williamsin ja Ida Simonsin kohdalla on tapahtunut. Berlin ehti rustaamaan elämänsä aikana lähemmäs 80 novellia, joista Aula & co on julkaissut reilun neljäsosan suomalaislukijoiden iloksi Siivoojan käsikirja -novellikokoelman muodossa.

Siivoojan käsikirjan tekstit avaavat Berlinin alkoholismin ja yksinhuoltajuuden leimaaman elämän ohella amerikkalaisen yhteiskunnan nurjempaa puolta suorastaan surrealistisen inhorealistissa tunnelmissa. Eri-ikäisen Berlinin seurassa päästään muun muassa hengailemaan viinaanmenevän apassin kanssa itsepalvelupesulassa, repimään irti hammaslääkärinä työskentelevän isoisän purukalustoa, tekemään joulunpyhinä hukkareissu puolilaittomalle meksikolaiselle aborttiklinikalle ja nakkelemaan niskoja kommariopettajan saarnoille.

Berlin esiintyy itse kaikissa tarinoissaan, tosin eri nimillä sekä vaihdellen eri kertomuksissa luontevasti paikkaa kertojan ja päähenkilön välillä. Tällainen fiktiivinen monitasoisuus sekä pitää lukijan jatkuvasti varpaillaan että tuo mieleen Ossi Nymanin mainion Röyhkeys-romaanin, joka sekoitti vähän vastaavalla tavoilla faktan ja fiktion rajoja.

Siinä missä Nyman avasi taidokkaasti ja uskottavasti työttömän ajatusmaailmaa ja elämää, Berlin käsittelee omaa alkoholismiaan yhtä raadollisen avoimesti. Iloliemet virtaavat jokaisessa tarinassa, ja kertomukset esimerkiksi katkaisuhoidosta ja alkoholismiparantoloista sekä krapularyypyn polttavasta tarpeesta ovat karua luettavaa.
Kävelymatka oli pitkä. Siihen menisi kolme neljännestuntia – pitäisi juosta kotiin, jotta ehtisi takaisin ennen kuin pojat heräävät. Pystyisikö hän? Hän kykeni hädin tuskin siirtymään huoneesta toiseen. Piti vain rukoilla, ettei paikalle osuisi poliisipartiota. Olisipa koira, jota voisi kävelyttää. Hyvä idea, häntä alkoi naurattaa, kysynkin naapurilta saanko lainata koiraanne. Justiinsa. Yksikään naapureista ei enää puhunut hänelle.
   Kulkemista helpotti, kun keskittyi jalkakäytävän halkeamiin ja laski niitä ääneen yksi kaksi kolme. Otti tukea pensaista ja puunrungoista, niin kuin kapuaisi vuorenrinnettä kylki edellä. Katujen ylittäminen oli pelottavaa, ne olivat niin leveitä, ja kaikkialla vilkkuivat valot: punainen punainen, keltainen keltainen. Joskus ohi ajoi ambulanssi tai tyhjä taksi. Poliisiauto lujaa vauhtia, ilman valoja. Eivät huomanneet häntä. Selkää pitkin valui kylmä hiki, ja hampaat kalisivat aamun pimeydessä.
   Häntä hengästytti ja pyörrytti, kun hän lopulta saapui myymälän luo Shattuck Avenuelle. Se ei ollut vielä auki. Jalkakäytävällä sen edessä seisoskeli seitsemän mustaa miestä, kaikki vanhoja, paitsi yksi nuorukainen. Intialainen kauppias istui heistä piittaamatta ikkunan takana juomassa kahvia. Miehistä kaksi ryyppäsi yhteisestä pullosta Nyquil-yskänsiirappia. Sinistä kuolemaa – sitä sai ostaa läpi yön
.
[s. 222–223]
Berlinin tyyli tuo ajoittain mieleen Charles Bukowskin konstailemattoman suorasukaisen mutta tarkkanäköisen kerronnan. Omaa menneisyyttään luodatessaan Berlin osaa tarkastella esimerkiksi nuorena tekemiään tempauksia ja keski-ikäisen naisen rakkaudenkaipuuta hykerryttävän ironisesti. Järkyttävät ja omituiset tapahtumat näkyvät ja tuntuvat tekstistä toiseen, ja Berlin toimii itse yllättävän vahvana punaisena lankana novellien välillä.

Berlin onnistuu mainiosti vangitsemaan menneiden vuosikymmenten tunkkaista asenneilmapiiriä teksteihinsä. Hyvät ja pahat -novellissa Berlin kuvaa oivallisesti etuoikeutettujen teinityttöjen kokemaa närkästystä, kun typerä kommariopettaja panettelee tyttöjen sikariportaaseen kuuluvia isiä.
Neiti Dawson kuvitteli saavansa otteen vaikutuksille alttiista nuorista sieluista, vaikka todellisuudessa hän puhui hemmotelluille amerikkalaiskakaroille. Kaikilla meillä oli rikas, komea ja vaikutusvaltainen amerikkalainen isäpappa. Siinä iässä tytöt suhtautuvat omaan isäänsä samalla tavalla kuin hevosiin. Intohimoisesti. Opettaja antoi ymmärtää, että meidän isämme olivat roistoja. [s. 188]
Kokoelman nimitekstissä paremman väen huusholleja siivoava Berlin pääsee puolestaan aistimaan paremman väen salongeissa tapahtuvia kauheuksia ja kiusallista tunnelmaa. Ohjeistusten ja työkeikkaraporttien varaan rakentuva novelli on suorastaan herkullinen, hurjalla vauhdilla etenevä painajaisuni, jossa Berlin antaa huutia esimerkiksi mukauudismieliselle Blumin psykiatripariskunnalle.
Kerran toin nelivuotiaalle Natashalle mustan puseron, jossa oli paljetteja. Rooliasuksi. Rouva tohtori Blum sai raivarin ja karjui, että se oli seksististä. Hetken aikaa ehdin luulla, että hän syytti minua Natashan viettely-yrityksestä. Hän heitti puseron roskiin. Minä pelastin sen sieltä ja käytän sitä itse joskus – rooliasuna.
   (Vinkki siivoojalle: Työnantajissa on paljon emansipoituneita naisia. Ensimmäinen vaihe on feministinen tiedotusryhmä; toinen vaihe on oma siivooja; ja kolmas on avioero.)
   Blumeilla on runsaasti pillereitä, ylettömästi pillereitä. Rouvalla on piristäviä, herralla rauhoittavia. Herra tohtori Blumilla on belladonnaa. En tiedä miten se vaikuttaa, mutta toivoisin että se olisi minun nimeni.
[s. 69]
Lucia Berlinin novellit ovat kautta linjan ilahduttavan älykästä, röyhkeää, haastavaa ja palkitsevaa luettavaa – olen viimeksi saanut nauttia näin kovatasoisesta lyhytproosasta Hilary Mantelin Margaret Thatcherin salamurha -kokoelman parissa.


Petter on päässyt marinoitumaan siivoushommissa puunatessaan
niin toimistoja kuin huvipuiston tiloja ja vimpaimia vuosien varrella.

Alkuteos: A Manual for Cleaning Women –
Selected Stories by Lucia Berlin
Tekstien alkuperäiset ilmestymisvuodet: 1977 – 1999
Suomennos: Kristiina Drews
Kustantaja: Aula & co
Sivumäärä: 287
Kansikuva: Buddy Berlin
Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 4. tammikuuta 2018

Gregory Maguire: Egg & Spoon











Gregory Maguiren Egg & Spoonin vinksahtanut maaginen realismi tuo mieleen fantasiaa ja historiallista kuvausta niin ikään sekoittaneen Kazuo Ishiguron Haudatun jättiläisen. Maguiren munaseikkailu on kuitenkin itsetietoisuudessaan ja vauhdikkuudessaan Ishiguron hidastempoista romaania huomattavasti menevämpi kokonaisuus – harmi vain, että Egg & Spoon rysähtää vähän puolivälinsä jälkeen komeasti metsään.

Pietariin matkalla olleen Catin reissu saa yllättävän käänteen, kun ylhäisöperheen vesa joutuu seurueineen yöpymään köyhässä venäläiskylässä onnettomuuden takia. Cat tutustuu kuolemaa tekevää äitiään hoitavaan Elenaan, ja tytöt alkavat ystävystyä. Monimutkaisen tapahtumasarjan päätteeksi käy niin, että Catiksi tekeytynyt Elena pölähtää junan kyydissä Pietariin – tsaarille lahjaksi tarkoitettu Fabergen muna sattuu jäämään kyydistä pudonneen Catin hoteisiin.

Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen, kun noita Baba Jaga poimii Cat-paran kyytiinsä, ja epätodennäköinen kaksikko lähtee myös Pietarinreissulle noidan kuuluisan Dumb Doma -kananjalkatalon kyydissä. Elenankaan ei tarvitse mennä tsaarin pakeille tyhjin käsin, sillä tyttö saa Tulilinnun munan hyppysiinsä – salaperäinen muna kuitenkin johdattaa Egg & Spoonin hahmot vielä suurempiin seikkailuihin.

Egg & Spoonissa tarinan rytmitys on pahemman kerran pielessä. Romaani käynnistyy suhteessa muuhun etenemistahtiin todella verkkaisesti ja mielenkiinnottomasti, ja homman voi sanoa alkavan vasta Elenan jäätyä Pietarin-junan kyytiin melkein sadan sivun jälkeen. Ennen tätä tyttöjen ystävystymisen seuraaminen on kohtuullisen mielenkiintoista, mutta esimerkiksi Elenan kotikylän hahmojen toilailut ja puuduttava sanailu eivät juuri sytytä.
Grandmother Onna replied, ”They say a shoemaker has no shoes for himself. Doctor, you can´t help the sick until you recover. Lie still or this poker will do some interesting damage.”
   “You’re trying to finish the job the lighting couldn´t manage. Oh Elena, you’re here. Hit that old woman over the head with a shovel.”
   “Tell him to stop flirting”, said Grandmother Onna.
[s. 48]
Kuihtuvan agraaritalouden jäätyä taakse homma muuttuu heti paljon mielenkiintoisemmaksi ainakin Elenan osalta. Tyttö ei onnistu pitämään henkilöllisyyttään salassa tarkalta ja Catia passanneelta palvelusväeltä, jonka jäsenet joutuvat paljastumisen ja Siperiaan muiluttamisen pelossa asettumaan Elenan puolelle – alkaa armoton pikakurssi venäläisiin hienostopiireihin ja tsaarin pokkurointiin liittyen.

Maguire osaa mainiosti kuvata myös sitä, kuinka Elena ja palvelusväki joutuvat puhaltamaan vastahakoisesti yhteen hiileen välttääkseen uran työleirillä. Elena luonnollisesti selviää yllättävän pitkälle Euroopassa asuneen Catin roolissa vetäessään nenästä niin tytöstä vieraantuneita sukulaisia kuin tsaariakin, ja kiinnijääminen kesken eliitin pröystäilevien juhlien on juuri sopivan pitkitetty ja kiusallinenkin operaatio. Elenan sooloseikkailu onkin ehkä Egg & Spoonin mielenkiintoisinta ja toimivinta antia verkkaisen alun jälkeen.

Sitä vastoin Catin ja Baba Jagan matkan kuvaus ontuu melkoisesti. Itsekseen Pietaria kohti laahustavan kananjalkatalon kyydissä istuskeluun ei ole saatu kylliksi vaihtelua, ja hahmojen välinen sanailu ajantappamisen merkeissä alkaa maistua hyvin nopeasti puulta. Maguire on hieman erikoisena ratkaisuna tehnyt romaanin realismin pirstovasta noidasta tulevaisuuden keksinnöistä ja ilmiöistä höperehtivän hahmon, jonka profetointeja Cat ei tajua lainkaan. Tästä huumorin repiminen ei sekään oikein toimi pidemmän päälle, ja Baba Jagan sikäli mielenkiintoiset horinat jäävät lopulta vain roikkumaan ilmaan – Maguire ei selvästi osaa ottaa hahmostaan ihan kaikkea irti.
”I hope Dumb Doma can swim, too”, said Cat.
   “It’s made of wood. It’ll float.”
   “I’ve been meaning to ask. How did it get such large chicken legs?”
   “I was reading a little something by Gregor Mendel about the hereditary characteristics of pea plants. I decided to try a little do-it-yourself genetic engineering in the privacy of my own home. It went rather badly wrong. I don´t like to talk about it.”
 [s. 255]
Pietarin hovissa tapahtuneen jälleennäkemisen myötä Egg & Spoonin mielenkiintoisempi puolikas päättyy, ja romaanin nurjempi puoli on suoraan sanottuna aika ankeaa luettavaa. Vauhdikas seikkailu kesyyntyy itsestään selväksi maailmanpelastustarinaksi Pohjois-Venäjän jäisillä lakeuksilla, jossa sankariretkue kohtaa ihmisten ahneudesta ahdistuneen jäälohikäärmeen. Hölmö aasinsilta nykyajan maailmantuskaan ei yksinkertaisesti kanna vaan tuntuu omituiselta päätökseltä ihan erilaisissa tunnelmissa käynnistyneelle tarinalle.

Maguire on kuitenkin hienosti osannut hyödyntää tarinassaan venäläisen kansanperinteen elementtejä ja symboliikkaa – munien ohella esimerkiksi maatuskat ovat korostetun esillä tarinan eri käänteissä. Välillä Egg & Spoonissa on myös mukana virkistävän usein itseironiaa, kun romaanin kertoja uskaltaa pysäyttää tarinan avatakseen persoonallisesti ja mielenkiintoisesti hahmojen kohtaamia ilmiöitä. On vain harmi, että Maguire oikein uskalla viedä tätäkään piirrettä yhtään pidemmälle.
I must explain. Hitherto I have been saying ”it” in referring to the Firebird, because Elena wasn’t clever enough to wonder about the creature’s gender. But the probability is that the Firebird is male. Yes, the Firebird lays an egg; I know that. But the Firebird is a magic bird. The maleness of him isn’t material to the various legends, true, but here you are. Think about it. If a Russian nesting doll can find in her own womb six other generations of children without a male doll’s involvement, a Russian male Firebird can lay his own egg. [s. 148–149]
Egg & Spoon on erikoinen ja ominaisuuksiltaan varsin ristiriitainen kokonaisuus. Kunnianhimoa ja ideoita riittää, mutta jostain syystä Maguire ei tohdi viedä villeimpiä kehitelmiään yhtään pidemmälle – liiallinen pidättyvyys selvästi tukahduttaa romaanin elovoimaa ja ilmauksellisuutta. Egg & Spoonin heikko ja muusta kokonaisuudesta irrallinen loppupuolisko puolestaan vie Elenan ja Catin keskinkertaiselta seikkailulta viimeisetkin vetovoiman rippeet.


Petter odottelee jo pääsiäisen suklaamunaövereitä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Kustantaja: Walker Books
Sivumäärä: 509
Lajityyppi: historiallinen romaani, seikkailu, fantasia
Mistä saatu: kirjastosta lainattu