tiistai 9. tammikuuta 2018

Julia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia


















Lucia Berlin on päässyt vasta kuolemansa jälkeen laajempien lukijakuntien tietoisuuteen – vähän samalla tavalla kuin niin ikään postuumisti maailmanmaineeseen nousseiden John Williamsin ja Ida Simonsin kohdalla on tapahtunut. Berlin ehti rustaamaan elämänsä aikana lähemmäs 80 novellia, joista Aula & co on julkaissut reilun neljäsosan suomalaislukijoiden iloksi Siivoojan käsikirja -novellikokoelman muodossa.

Siivoojan käsikirjan tekstit avaavat Berlinin alkoholismin ja yksinhuoltajuuden leimaaman elämän ohella amerikkalaisen yhteiskunnan nurjempaa puolta suorastaan surrealistisen inhorealistissa tunnelmissa. Eri-ikäisen Berlinin seurassa päästään muun muassa hengailemaan viinaanmenevän apassin kanssa itsepalvelupesulassa, repimään irti hammaslääkärinä työskentelevän isoisän purukalustoa, tekemään joulunpyhinä hukkareissu puolilaittomalle meksikolaiselle aborttiklinikalle ja nakkelemaan niskoja kommariopettajan saarnoille.

Berlin esiintyy itse kaikissa tarinoissaan, tosin eri nimillä sekä vaihdellen eri kertomuksissa luontevasti paikkaa kertojan ja päähenkilön välillä. Tällainen fiktiivinen monitasoisuus sekä pitää lukijan jatkuvasti varpaillaan että tuo mieleen Ossi Nymanin mainion Röyhkeys-romaanin, joka sekoitti vähän vastaavalla tavoilla faktan ja fiktion rajoja.

Siinä missä Nyman avasi taidokkaasti ja uskottavasti työttömän ajatusmaailmaa ja elämää, Berlin käsittelee omaa alkoholismiaan yhtä raadollisen avoimesti. Iloliemet virtaavat jokaisessa tarinassa, ja kertomukset esimerkiksi katkaisuhoidosta ja alkoholismiparantoloista sekä krapularyypyn polttavasta tarpeesta ovat karua luettavaa.
Kävelymatka oli pitkä. Siihen menisi kolme neljännestuntia – pitäisi juosta kotiin, jotta ehtisi takaisin ennen kuin pojat heräävät. Pystyisikö hän? Hän kykeni hädin tuskin siirtymään huoneesta toiseen. Piti vain rukoilla, ettei paikalle osuisi poliisipartiota. Olisipa koira, jota voisi kävelyttää. Hyvä idea, häntä alkoi naurattaa, kysynkin naapurilta saanko lainata koiraanne. Justiinsa. Yksikään naapureista ei enää puhunut hänelle.
   Kulkemista helpotti, kun keskittyi jalkakäytävän halkeamiin ja laski niitä ääneen yksi kaksi kolme. Otti tukea pensaista ja puunrungoista, niin kuin kapuaisi vuorenrinnettä kylki edellä. Katujen ylittäminen oli pelottavaa, ne olivat niin leveitä, ja kaikkialla vilkkuivat valot: punainen punainen, keltainen keltainen. Joskus ohi ajoi ambulanssi tai tyhjä taksi. Poliisiauto lujaa vauhtia, ilman valoja. Eivät huomanneet häntä. Selkää pitkin valui kylmä hiki, ja hampaat kalisivat aamun pimeydessä.
   Häntä hengästytti ja pyörrytti, kun hän lopulta saapui myymälän luo Shattuck Avenuelle. Se ei ollut vielä auki. Jalkakäytävällä sen edessä seisoskeli seitsemän mustaa miestä, kaikki vanhoja, paitsi yksi nuorukainen. Intialainen kauppias istui heistä piittaamatta ikkunan takana juomassa kahvia. Miehistä kaksi ryyppäsi yhteisestä pullosta Nyquil-yskänsiirappia. Sinistä kuolemaa – sitä sai ostaa läpi yön
.
[s. 222–223]
Berlinin tyyli tuo ajoittain mieleen Charles Bukowskin konstailemattoman suorasukaisen mutta tarkkanäköisen kerronnan. Omaa menneisyyttään luodatessaan Berlin osaa tarkastella esimerkiksi nuorena tekemiään tempauksia ja keski-ikäisen naisen rakkaudenkaipuuta hykerryttävän ironisesti. Järkyttävät ja omituiset tapahtumat näkyvät ja tuntuvat tekstistä toiseen, ja Berlin toimii itse yllättävän vahvana punaisena lankana novellien välillä.

Berlin onnistuu mainiosti vangitsemaan menneiden vuosikymmenten tunkkaista asenneilmapiiriä teksteihinsä. Hyvät ja pahat -novellissa Berlin kuvaa oivallisesti etuoikeutettujen teinityttöjen kokemaa närkästystä, kun typerä kommariopettaja panettelee tyttöjen sikariportaaseen kuuluvia isiä.
Neiti Dawson kuvitteli saavansa otteen vaikutuksille alttiista nuorista sieluista, vaikka todellisuudessa hän puhui hemmotelluille amerikkalaiskakaroille. Kaikilla meillä oli rikas, komea ja vaikutusvaltainen amerikkalainen isäpappa. Siinä iässä tytöt suhtautuvat omaan isäänsä samalla tavalla kuin hevosiin. Intohimoisesti. Opettaja antoi ymmärtää, että meidän isämme olivat roistoja. [s. 188]
Kokoelman nimitekstissä paremman väen huusholleja siivoava Berlin pääsee puolestaan aistimaan paremman väen salongeissa tapahtuvia kauheuksia ja kiusallista tunnelmaa. Ohjeistusten ja työkeikkaraporttien varaan rakentuva novelli on suorastaan herkullinen, hurjalla vauhdilla etenevä painajaisuni, jossa Berlin antaa huutia esimerkiksi mukauudismieliselle Blumin psykiatripariskunnalle.
Kerran toin nelivuotiaalle Natashalle mustan puseron, jossa oli paljetteja. Rooliasuksi. Rouva tohtori Blum sai raivarin ja karjui, että se oli seksististä. Hetken aikaa ehdin luulla, että hän syytti minua Natashan viettely-yrityksestä. Hän heitti puseron roskiin. Minä pelastin sen sieltä ja käytän sitä itse joskus – rooliasuna.
   (Vinkki siivoojalle: Työnantajissa on paljon emansipoituneita naisia. Ensimmäinen vaihe on feministinen tiedotusryhmä; toinen vaihe on oma siivooja; ja kolmas on avioero.)
   Blumeilla on runsaasti pillereitä, ylettömästi pillereitä. Rouvalla on piristäviä, herralla rauhoittavia. Herra tohtori Blumilla on belladonnaa. En tiedä miten se vaikuttaa, mutta toivoisin että se olisi minun nimeni.
[s. 69]
Lucia Berlinin novellit ovat kautta linjan ilahduttavan älykästä, röyhkeää, haastavaa ja palkitsevaa luettavaa – olen viimeksi saanut nauttia näin kovatasoisesta lyhytproosasta Hilary Mantelin Margaret Thatcherin salamurha -kokoelman parissa.


Petter on päässyt marinoitumaan siivoushommissa puunatessaan
niin toimistoja kuin huvipuiston tiloja ja vimpaimia vuosien varrella.

Alkuteos: A Manual for Cleaning Women –
Selected Stories by Lucia Berlin
Tekstien alkuperäiset ilmestymisvuodet: 1977 – 1999
Suomennos: Kristiina Drews
Kustantaja: Aula & co
Sivumäärä: 287
Kansikuva: Buddy Berlin
Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti