Sofi Oksanen: Norma

Tämän syksyn yksi hypetetyimmistä kirjoista on ollut odotetusti Sofi Oksasen Norma, joka on kirjailijalta yllättävä askel pois omalta mukavuusalueelta. Norma ei nimittäin käsittele Viroa millään tasolla, ja (inho)realismin sijaan liikutaan varsin erilaisissa, osin jopa taianomaisissa tunnelmissa.

Kolmikymppisen Norman elämä muuttuu, kun hänen äitinsä Anita juoksee metron alle Sörnäisten metroasemalla. Anita on ollut Norman lähin ihminen, eikä vähiten sen takia, että Norman hiukset kasvavat metrin päivässä ja hiusten avulla nainen pystyy esimerkiksi aistimaan, valehteleeko ihminen tai onko tämä vakavasti sairas. Selvittäessään Anitan kuolemaa Norma sotkeutuu äitinsä vanhan ystävän Helenan lasten ja näiden sukulaisten klaaniin, joka puuhailee hämärähommia hiusbisneksen varjolla.

Normassa on kaukaisuuden tunteesta huolimatta yhteyksiä Oksasen edellisiin romaaneihin erityisesti rakenteellisissa piirteissä. Nytkin liikutaan kahdella eri aikatasolla: nykyhetkessä ja Anitan kuvaamilla videoilla, joissa selitetään sekä menneisyyttä että Anitan motiiveja liittyä klaanin toimintaan. Muissakin Oksasen romaaneissa esiintyvä arvoituksellinen elementti on entistä selkeämmin esillä Normassa: kirjassa on trillerimäisiä aineksia, ja alkuasetelman rikkonainen kuva selkeytyy pala palalta kirjan edetessä. Tällä kertaa lajityyppi on vain puhtaammin jännitystä, vaikka dekkarimaisia piirteitä on ollut näkyvissä aiemmissakin romaaneissa.

Mielenkiintoista on kauneusalan ja hiustenpidennysten käsitteleminen kirjassa, ja kuinka ihmiskauppa kietoutuu sekä hieman viattomampaan hiusalaan kuten myös sijaissynnytysten eettisiin ongelmiin. Vaikka näennäisesti pinnallinen aihe tuntuu kaukaiselta verrattuna esimerkiksi Puhdistukseen, kritisoi Oksanen jälleen heikoimpien riistämistä, tällä kertaa erityisesti kehitysmaiden naisten kustannuksella mahdollistettua kauneusbisnestä.

Varsinkin yhteiskunnallinen puoli Normassa on kiehtovaa: irvokasta on esimerkiksi se, kuinka valikoitua ihmisten eettinen välittäminen on. Romaanissa kritisoidaan esimerkiksi luomutietoisia ihmisiä, joita ei kuitenkaan hiuslisäkkeiden alkuperä kiinnosta. Tärkeintä on, että hiukset eivät sisällä täitä.

Norma oli kuvitellut, että asiakkaat olisivat kuin Planin kummit, jotka toivoivat kummilapsen lähettävän heille koulukuvia ja kirjeitä opiskelujen etenemisestä, ja tiesivät, mihin tarkoitukseen ja kenelle heidän rahansa menivät, mutta ei. Näille naisille heidän päähänsä liimattava tukka oli persoonatonta, kasvotonta hiusmassaa, eivätkä he halunneet tietää, kenelle se oli kuulunut ennen heitä. He eivät halunneet tietää, että joku muu oli niissä samoissa kutreissa rakastanut, raivonnut, toivonut, itkenyt ja unelmoinut, he olivat korkeintaan huolissaan täistä ja taudeista. [s. 117]

Olisin mielelläni lukenut enemmänkin kauneusbisneksen kääntöpuolista, ja mikä on länsimaiden kauneuden tavoittelun hinta esimerkiksi kehitysmaissa. Mielestäni myös ihmis- ja lapsikauppaa olisi voinut käsitellä laajemminkin: nämä olivat romaanin mielenkiintoisinta antia. Harmillisesti ne jäivät maagisten elementtien ja salaperäisen juonen varjoon. Parhaimmillaan Oksanen onkin ihmisarvon kuvaamisessa, välillä erityisesti sen saadessa groteskeja piirteitä: varsin vahva on esimerkiksi kuvaus nuorista naisista, joita huijataan synnytystehtaisiin puhelinpalkalla, jotta korkea-asemaistet, länsimaalaiset pariskunnat saisivat sijaissynnytysvauvan. Unelmilla riistäminen ja rahastaminen on romaanin vahva teema.

Norma ei ole huono kirja, ei missään nimessä. Silti tuntuu, että jokin tärkeä elementti puuttuu: kaksiulotteisuus kaipaisi vielä jotakin syventävää ulottuvuutta. Kielellisesti Norma on uskottava, mutta tarinakehikko taipuu – hype ei ole mielestäni ollut kirjan mittojen mukainen. Romaani on sujuva ja sievä sekä aiheeltaan oivaltava ja raikas, mutta kokonaisuus ei räjäytä tajuntaa. Esimerkiksi taiturulliseen Kun kyyhkyset katosivat -romaaniin (josta itse pidin kovin) Norma ei yllä, mutta ei sen pidäkään. Romaani tuntuukin hieman isompien projektien väliseltä kokeilualustalta (mikä sinänsä ei ole huono asia), mutta täysin valmiilta kirja ei tunnu. Saako Norma koskaan jatkoa vai jääkö se yksittäiseksi kokeiluksi, on mielestäni mielenkiintoinen ajatusleikki.

Norma pitää tiukasti otteessaan, ja halu saada tietää lisää vie lukijan tiiviisti loppuun saakka. Romaani on rakenteeltaan eloisa, nopealukuinen ja viihdyttävä, mikä on mukava kontrasti monille edeltäville, hyvin raskaillekin teoksille. Se myös sivuaa tärkeitä ja mielenkiintoisia teemoja: miten yhteiskunta kohtelee normista poikkeavia yksilöitä, miten valmis ihminen on menemään äärimmäisyyksiin ja vahingoittamaan lukuisia muita, jotta oman läheisen elämä helpottuisi ja unelmat toteutuisivat. Hiusteollisuus ja kauneusala ovat raikas aihe, ja tiivis paketti kestää varmasti monta lukukertaa.

Thaimaalaiset käyttävät mieluummin vietnamilaisia naisia, tai myanmarilaisia tai taiwanilaisia. Kyse ei ole vain hinnasta, vaan kulttuurieroista. Thaimaalaiset kunnioittavat enemmän omia naisiaan. Minusta tuntuu, että sama koskee kaikkia muitakin. On helpompi käyttää jotakuta joka ei ole samanlainen kuin itse. Sinun on hyvä muistaa se. [s. 236]

Jenni ei ole koskaan ottanut hiustenpidennyksiä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015

Kustantaja: Like

Sivumäärä: 304

Kansi: Anne Kursu ja Toni Härkönen

Lajityyppi: jännitys, psykologinen romaani, maaginen realismi

Mistä saatu: arvostelukappale

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat on haastava ja monitasoinen romaani. Viron vuoroin natsien ja vuoroin venäläisten ikeenalaisesta lähihistoriasta kertova tarina on kuitenkin samaan aikaan melkoinen sekasotku. Siihen verrattuna Harri Sirolan hahmokaartiltaan huomattavasti isokokoisempi Kaksi kaupunkia tuntuu paljon selkeämmältä ja vähemmän kikkailevalta kokonaisuudelta.

Varsinkin romaanin alussa on luvassa haasteita, kun Oksanen alkaa rakentaa tarinaansa useiden eri hahmojen näkökulmasta. Nopeat vaihdokset ja Rolandin näkökulmasta kerrotut tapahtumat eivät edes paljasta tämän nimeä lukijalle, mikä viimeistään vaikeuttaa hahmojen välisten suhteiden käsittämistä.

Tarinan keskiössä oleva Juudit pelaa kahta puolta toimimalla natsipamppu Hellmuthin sotamorsiamena ja samaan aikaan vuotamalla tältä saatuja tietoja Rolandille. Identiteettiään vaihtanut Edgar puolestaan yrittää kirjan jälkimmäisellä aikatasolla jäljittää kadonnutta Rolandia ja kestää seonnutta vaimoaan.

Vaikka tarina selkiytyykin alun jälkeen, ärsyttävä pihalla olon tunne seuraa lukijaa koko romaanin ajan. Tarkoituksella reikäjuustoakin aukkoisempi Kun kyyhkyset katosivat ei kuitenkaan täydenny järin luontevasti tai tyydyttävästi tarinan edetessä, vaan lopussa kaikki selviää yhdellä rysäyksellä. Tämä tietysti avaa voimakkaammin sitä, kuka on ollutkin kuka, mutta epäselvä ja tahallaan hämäävä alku turhauttaa melkoisesti. Oksanen kuljettaa tarinansa kuitenkin voimakkaammin ja toimivammin loppuunsa kuin mitä esimerkiksi E. Lockhart tekee rakenteeltaan vähän samanlaisessa We were liarsissa, jonka suurin yllätys häämöttää kuin myös lopussa.

Oksasen romaanin loppu ei kuitenkaan ole järin viimeistellyn oloinen, vaan Rolandin löytyminen tehdään niin yllättäen, että se tuntuu lopulta vähän kömpelöltä ja hätäiseltä ratkaisulta. Toisaalta Oksanen osaa venyttää tarinansa viimeisessä osassa tapahtuvaa kahvila Moskovan väijytystä todella jännittäväksi.

Juudit onkin hämmentävästi koko romaanin keskushahmo, joka jättää Rolandin ja Edgarin aika suvereenisti taakseen tuolla kaksoisagentin roolillaan. Juuditin ja Rolandin kohtaukset eroavat melkoisesti toisistaan ennen kaikkea Oksasen käyttämän kielen myötä, sillä Rolandin ajatukset välittyvät lukijalle varsin raskaan ja faktoja vilisevän tyylin myötä.

Ymmärsin, että näitä vuosia haluttiin tarkastella hyvällä omallatunnolla sittenm kun Viro olisi jälleen: että toiminnan lainmukaisuudesta ja hyvän tavan alaisuudesta olisi oltava todisteita, dokumentoitua materiaalia. Hyvä käytös oli silti jotain, mihin meillä ei ollut varaa, jo bolsevikkien toimet olivat osoittaneet, että maamme ja kotimme olivat sivistystä vailla olevien olentojen hallussa. Ääneen en kapteenia kuitenkaan arvostellut, lukeneena miehenä ja vapaussodan sankarina hän tiesi sotimisesta enemmän kuin minä ja hänen opeissaan oli paljon viisautta. Hän oli kouluttanut joukkoja, opettanut ampumaan, morsettamaan ja pitänyt huolta siitä, että metsässä tärkeintä taitoa, juoksemista, oli harjoiteltu tarpeeksi joka päivä. [s.18]

Kun kyyhkyset katosivat on ongelmistaan huolimatta rohkean erilainen teos Oksasen muuhun tuotantoon nähden. We were liarsin tavoin se vaatinee vähintäänkin toisen lukukerran avautuakseen kunnolla lukijalle, mutta ihan heti kirjankansien sulkeuduttua ei kyllä tee mieli yrittää uudestaan.

Petter sukeltaa seuraavassa kirja-arviossaan keskelle ihmisten ja häijysti virnistelevien,
ihmislihaa syövien jättiläisten välistä kamppailua.
 

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 366
Kansi: Mika Perkiökangas
Lajityyppi: historiallinen romaani
Mistä saatu: omasta kirjahyllystä