torstai 31. tammikuuta 2019

Sarah Crossan: Yksi


Sarah Crossanin mainio nuortenromaani Yksi kertoo siamilaisten kaksosten elämästä keinoin, joita YA-kirjallisuudessa nähdään valitettavan harvoin – Crossan perehtyy teini-ikäisten Gracen ja Tippin elämään lyhyiden proosarunojen välityksellä. Tämä arvostelu sisältää muutamia paljastuksia romaanin juonesta.

Proosarunouteen nojaava kerronta toimii mukavan hienovaraisella tavalla, kun kaksostyttöjen kirjaimellinen yhteiselämä aukenee lukijalle häivähdys kerrallaan. Crossan lähestyy aihetta maanläheisellä ja realistisella otteella kuvatessaan Gracen ja Tippin toimia vaikkapa autokoulussa tai terapiasessioissa, joissa tytöt saavat avata psykiatrille sydäntään vuorotellen toisen kuunnellessa kännykästä musiikkia yksityisyyden takaamiseksi. Romaanin kertojana nähtävä Grace kasvaa tarinan aikana varsin monitasoiseksi ja uskottavaksi hahmoksi, jonka kohtalosta jaksaa välittää.

Tykästyin myös tyttöihin tutustuvaan, omien terveysongelmiensa kanssa painiskelevaan Yasmeeniin, mutta Gracen ihastuksen kohteena nähtävä Jon on puolestaan vähän yksipuolisen ihanaksi nappisilmäksi kuvattu nuorukainen. Vaikka lemmenleimahdusten kuvaus käykin ajoittain siirappisuuden puolella, Crossan onnistuu parhaimmillaan lähestymään tätäkin aihetta miellyttävän hienovaraisilla tavoilla, kuten Mustasukkaisuutta-luku osoittaa.
Jon antaa meille kyydin kotiin
Calin autolla
ja minun pitää pinnistää
etten olisi vihainen Tippille
koska hän on vasemmanpuoleinen kaksonen
ja saa istua
ihan lähellä Jonia
viisitoista minuuttia
.
[s. 190]
Crossan osaa kuvata hienosti syyllisyyden ja epävarmuuden tunteita, joita perheen vaikeudet herättävät päähenkilöissä; tytöt ovat hyvin tietoisia vaikkapa siitä, että heidän runsaat lääkärikulunsa vetävät rahahuolien riivaaman ruokakunnan taloutta entistä pahemmin pakkasen puolelle. Perheen isä ramppaa joko työhaastatteluissa tai viinakaapilla, ja reipasta esittävä pikkusisko painiskelee omien ongelmiensa parissa. Pidin todella paljon Gracen ja Tippin arkielämän kuvauksesta ja miellyttävän monitasoisiksi versovista perhesuhteista, eikä Yksi petä siirtyessään synkempiin aiheisiin.

Gracen ja Tippin reistaileva terveys nousee varsin suureen osaan romaanin puolivälissä, eikä raastavilta juonenkäänteiltä vältytä. Crossan onnistuu kuitenkin säilyttämään hienovaraisuuden ja tyylitajuisuuden mukana Yhden rankalla jälkipuoliskolla, ja melankolista tunnelmaa tasapainotetaan mukavan omintakeisella ja luontevalla huumorilla. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii luku Toiveita ennen kuolemaa.
Tippi ja minä istumme puunrungolla
ja kirjoitamme listaamme,
kumartuneina toisistamme poispäin,
piilotellen sanoja käsiemme sisään.
Mutta minä en keksi oikein mitään:
 
1) lue Kotiopettajattaren romaani
2) katso auringonnousua
3) kiipeä puuhun
4) suutele poikaa – kunnolla

Tippi katsoo olkani yli.
Kotiopettajattaren romaani on kuulemma tosi tylsä”,
hän sanoo
ja ojentaa oman listansa.
Hän on kirjoittanut näin:
 
1) lakkaa olemasta kusipäämuija

”Tuohon meneekin vähän aikaa”,
sanon hänelle.

”Niin menee sinun neloseesikin”, hän sanoo.
[s. 321]
Yksi etenee mukavan luontevalla ja sopivan verkkaisella poljennolla eteenpäin – parin sivun mittaisten, varsin väljästi taitettujen lukujen tavaaminen on mutkatonta kautta linjan. Uskoisin niin vähemmän lukeneiden kuin romaaneita suurkuluttavien nuorison edustajienkin viihtyvän Gracen ja Tippin seurassa.


Alkuteos: One
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Kaisa Kattelus
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Sivumäärä: 436
Kansikuva: Aino Ahtiainen
Lajityyppi: nuortenromaani, proosaruno
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 24. tammikuuta 2019

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen


Markku Pääskysen Hyvä ihminen edustaa kaikessa salamyhkäisyydessään ja jopa taianomaisuudessaan kunnianhimoisuutta, jollaista näkee harvemmin kotimaisessa kaunokirjallisuudessa – Miki Liukkosen O-romaani on viimeksi venynyt yhtä monitasoisiin ja omintakeisiin sfääreihin.

Hyvän ihmisen kertojana toimii Rakku, jonka vaiheita seurataan niin kipuilevana nuorukaisena kuin vakiintuneen oloisena perheenisänäkin. Romaanin ensimmäisellä puoliskolla Rakku matkustelee opintolainarahoilla Euroopassa, ja vuoristoratamaisen reissun päätteeksi päähenkilö löytääkin itsensä sijaan jotain aivan muuta.

Vaikka Rakun matkantekoon keskittyvä osio onkin venähtänyt lopulta aavistuksen ylipitkäksi, en voi olla ihastelematta Pääskysen kirjoitustyyliä. Miehen kerronnassa on poikkeuksellisen hieno ja komea rytmi, jossa sanoilla leikittely on varsin suuressa osassa – Rakun tajunnanvirtamaisen vuolaassa reissukuvauksessa kunkin seudun omat legendat ja yliluonnollisetkin tapahtumat uivat mukaan hienovaraisella tavalla. Nopeatahtisuus ja älykäs synkkämielisyys paiskaavat kättä samalla tavalla kuin Edward St Aubynin Loistava menneisyys -kokoomalaitoksen romaaneissa konsanaan.
Miltei unohdin miksi olin tullut tähän kaupunkiin. En tarkoita kirkontorneja ja vanhoja kivitaloja joita olin nähnyt Prahassa riittämiin. Kuuntelin hetken padolta kantautuvaa kohinaa ja solinaa, katuja vailla autoja, vaimeita askelia siellä täällä. Olin varma että täällä oli paljon kummituksia, aivan varmasti öisin kaduilla liikkui vuoroin valkoinen, punainen tai musta nainen, valkoinen kuin luu, punainen kuin suu, musta kuin eebenpuu. Aivan varmasti öisin kaduilla liikkuivat kolmekymmentävuotisen sodan haamut joiden ansiosta sota säilyi vielä tuoreessa muistissa. Tunnelma iskeytyi päähän kuin kuollut lintu. Minun pitäisi soittaa äidilleni joka oli raskaana, minun pitäisi soittaa isälleni joka oli myös syntymättömän lapsen isä, minun pitäisi keksiä jotain sanottavaa heille, ymmärsin sanat aurinko, kuu, pilvi ja sade, mutta lauseeni murenivat ennen syntymistään ja muuttuivat änkytykseksi tai pikemminkin omaksi kielekseni jossa eri sanojen tavut vaihtoivat mielivaltaisesti paikkaa. [s. 33]
Rakun hahmoon sisältyy vielä yksi hieno ja omalaatuinen piirre, joka nousee Hyvän ihmisen keskiöön oikeastaan vasta romaanin jälkimmäisellä puoliskolla. Päiväkirjojaan maanisesti rustaava kertoja jättää asioita kertomatta lukijalle, ja Rakun perhe-elämää kuvaava jakso tuntuu äkillisine muutoksineen melkeinpä kaaottiselta ja painajaismaiselta – päähenkilö menettää itselleen tärkeitä asioita lukijan näkökulmasta täysin varoittamatta.

Tällainen aukkoisuus tuntuu luonnolliselta seuraukselta siitä, että omalaatuisen Rakun päänsisäinen maailma ja ulkomaailma eivät aina täysin kohtaa – Rakku jättää itselleen epäedullisia kohtia pois kirjoituksistaan. Toisaalta taas Pääskynen osaa kuvata esimerkiksi Rakun vieraantumista perheestään nimenomaan pienten kohtausten ja väläysten kautta, ja lukijan on itse osattava sijoittaa ne osaksi kokonaisuutta. Suuria yksinäisyyden kaltaisia tunteita taas käsitellään hienosti kirjoittamisen kautta, kun Rakku valvoo öisin joko kävellen tai kynäillen sekavia ajatuksiaan päiväkirjoihinsa.
Päiväkirjani ovat nykyään yökirjoja. Jo lapsena minussa oli päivälapsi ja yölapsi. Päivälapsi ei tiedä mitä yölapsi tekee, yölapsi ei tiedä mitä päivälapsi tekee. He eivät tiedä toistensa elämästä mitään, kumpikin luulee olevansa saman talon ainoa asukki. Sen sijaan yökirja tähyää edelliseen päivään, kertoo kaikista päivistä ja niiden kulusta, mutta yöstä se ei kerro. Päiväkirja kertoo päivästä paremmin kuin yökirja mutta yötä se ei näe. On liian pimeää, pää on tehdas joka ei aina toimi niin kuin pitäisi eikä maailma suostu kulkemaan käsien lävitse. Yökirja liikkuu yön ja aamun rajamailla, se näkee mitä edellisestä päivästä on jäljellä, millainen yö on ja millainen aamu on tulossa. Hämärissä viihtyvät hämärät ajatukset, ajatukset jotka eivät kestä päivänvaloa. Päivänvalossa viihtyvät selkeät ja yksinkertaiset ajatukset kuten: ”Aurinko paistoi kaupungin yllä. Ihmiset olivat liikkeellä. Söin lounaalla mainioita lihapullia ja erinomaisia perunoita ja kävin kahvilla siinä mainiossa kahvilassa jonka mainitsin eilen.[s. 150]
Hyvä ihminen on mukaansatempaava ja vähintäänkin omalaatuinen matka suoraan synkkämielisen ja itsensä ontoksi kokevan ihmisyksilön ytimeen – Pääskynen sukeltaa pelotta Harri Sirolan Abiturientti-klassikosta tuttuihin synkkiin syvyyksiin. Mielenpainuvaa ja haastavaa luettavaa kaipaavien kannattaa ehdottomasti antaa Hyvälle ihmiselle tilaisuus.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 198
Kansikuva: Markko Taina
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 15. tammikuuta 2019

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin



Johannes Anyurun palkittu He hukkuvat äitiensä kyyneliin on karu näkemys tulevaisuuden totalitaarisesta Ruotsista. Romaani on kuitenkin juoneltaan varsin monimutkainen ja haastava kokonaisuus, jonka kärryillä pysyminen vaatii lukijaltaan paljon.

Tarinan alussa kolme jihadistia hyökkää göteborgilaiseen sarjakuvaliikkeeseen surmatakseen kiistellyn kuvataiteilijan, ja terrori-isku muuttuu moninaisten käänteiden takia hallitsemattomaksi verilöylyksi. Pari vuotta myöhemmin ainoa tekijäkolmikosta henkiin jäänyt jäsen, mielenterveydeltään ilmeisen järkkynyt nuori nainen, kutsuu kuuluisan muslimikirjailijan luokseen oikeuspsykiatrian klinikalle. Nainen paljastaa kynäniekalle, ettei ole enää tuo sama terrori-iskuun osallistunut henkilö vaan tulevaisuuden painajaismaisesta dystopia-Ruotsista saapunut aikamatkaaja. Naisen tarinaa kuunnellessaan kirjailija joutuu itsekin pohtimaan, onko hänen oman aikansa Ruotsi enää turvallinen paikka elää – tulevaisuudesta puhumattakaan.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin muistuttaa pirstaleisuudessaan ja eri aikatasoilla liikkuessaan melkoisesti Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaania, ja muistot niin göteborgilaisen lähiön kuin ”vääräuskoisille” tarkoitettujen käsittelylaitosten tapahtumista muodostavat mielenkiintoisen kuvan nopeasti muuttuneesta yhteiskunnallisesta ilmapiiristä. Maahanmuuttajataustaisille henkilöille vuosittain laadittavat ”kansalaissopimukset” ja haarniskoihin pukeutuvat, radikalisoituneet kantaruotsalaiset eivät tunnu kovinkaan epäuskottavilta lieveilmiöiltä, vaan Anyuru on luonut täysin mahdollisen ja yksityiskohdiltaan puistattavan tulevaisuuden. Kaningård-keskitysleirin nöyryyttävät ja painajaismaiset tapahtumat toimivat hyvänä esimerkkinä Anyurun sommittelemasta uudesta uljaasta maailmasta.
Muistan miten isä sorkki leipäänsä, nosti kurkunviipaletta ja paljasti leikkelesiivun, joka oli kalvennut kuin iho laastarin alla.
   Me ei syöty mitään mikä oli käynyt lähelläkään sianlihaa. Joskus me poimittiin kasviksia lautasen reunoilta, jos se oli mahdollista, tai syötiin leipää ja säilykkeitä, joita isä hommasi meille jostain. Syynä ei ollut pelkästään uskonto vaan se, että me haluttiin voida kontrolloida edes jotain. Yani #syömishäiriö.
   Kenkieni alla litisi, kun nousin seisomaan: niin monet nyppivät lihasiivut lautaisiltaan ja heittivät ne lattialle niin että pöytien ja tuolien alle oli kertynyt harmahtava mönjäkerros. Pala edellispäiväistä makkaraa takertui kengänpohjan uurteeseen ja kun kaivelin sitä muovihaarukalla, mieleeni tuli Koraanin tarina miehestä, joka oli joutunut jättimäisen kalan mahaan ja jäänyt sinne.
   Ajattelin, että me oltiin Ruotsin mahassa
.
[s. 151–152]
Romaanin maalaama synkkä kuva tulevaisuudesta ei ole lopulta erityisen omaperäinen saati mieleenpainuvan raadollinen – He hukkuvat äitinsä kyyneliin tuo tässä suhteessa mieleen Piia Leinon Taivas-dystopiaromaanin, joka sekin nojaa turhan vahvasti genren tyypillisimpiin tukipilareihin. Anyuru nostaa esille aikamatkaaja-terroristin tarinaa kuuntelevan kirjailijan perhe-elämän ja Ruotsista pakenemisen kaltaisia juonikuvioita, jotka toki tasapainottavat kokonaisuutta jossain määrin.

En kuitenkaan nähnyt kirjailijahahmoa erityisen samaistuttavana saati mielenkiintoisena tuttavuutena, vaan He hukkuvat äitiensä kyyneliin on ehdottomasti vahvimmillaan kuvatessaan ”kaksoispäähenkilönsä” vaiheita niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessa. Ajoittain Anyuru kuitenkin onnistuu kuvaamaan kirjailijan perhe-elämän pieniä tapahtumia ja kohtaamisia mukavan hienovaraisella ja pysäyttävälläkin tavalla.
Tyttäreni seisoi jalkakäytävällä hievahtamatta. Minä pidätin hengitystäni, etten säikäyttäisi metsäkaurista tiehensä, ja kumarruin varovasti kuiskaamaan hänen korvaansa:
   ”Tämä on rakkausruno.” Sanat vain tulivat. Kauris juosta kopisteli bussipysäkin mainostaulun ohi. Ilta hämärsi, liikennettä ei ollut lainkaan, tunnelma oli harras, pyhä, minulla oli ruokakassi kädessäni ja se rapisi aavistuksen, kauris säpsähti ja katsoi toisella silmällään suoraan meitä kohti. ”Rakkausruno Jumalalta”, kuiskasin, ja kauris katosi parilla uljaalla loikalla metsikköön. Tyttäreni katsoi lehdettömiä puita ja niiden varjoja.
   ”Onko kaikki metsäkauriit rakkausrunoja?” hän kysyi. Ajattelin sitä kuinka avoin hän oli kielen vallalle. Kehotin häntä istuutumaan bussipysäkille.
[s. 230]
Ajoittaisesta haastavuudestaan ja vaikeaselkoisuudestaan huolimatta He hukkuvat äitiensä kyyneliin on puhutteleva näkemys tulevaisuudesta, joka ei häämötä oikeastaan sen kauempana kuin teräväkielisimpien maahanmuutokriitikoiden puheissa. 


Alkuteos: De kommer att drunkna i sina mödrars tårar
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Suomennos: Outi Menna
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Sivumäärä: 303
Kansikuva: Sanna Mander
Lajityyppi: scifi, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 8. tammikuuta 2019

Sally Salminen: Katrina






Sally Salmisen vuonna 1936 ilmestynyt Katrina on jäänyt vuosikymmenten saatossa unohduksiin, mutta Teos on tehnyt todellisen uroteon julkaistessaan klassikkoromaanin uudestaan Juha Hurmeen suomennoksena.

1800-luvun loppupuolella pohjanmaalainen Katrina rakastuu ahvenanmaalaiseen merimieheen, joka tulee luvanneeksi tomeralle nuorelle naiselle liikoja loistokkaasta saaristoelämästä. Naimisiinmenon jälkeen Johan huitelee pitkin vuotta laivamatkoilla, ja Katrina joutuu paitsi huolehtimaan miehen ränsistyneestä kodista mutta myös työskentelemään omahyväisille maaherroille ja muille Torsön saaren vallasväen edustajille. Hitaasti mutta varmasti ahvenanmaalaiseen elämäntyyliin sopeutuvaa Katrinaa ei päästetä erityisen helpolla – omapäinen nuori nainen koettelee paremman väen kärsivällisyyttä, ja karu saaristolaiselämä osoittaa kovuutensa säännöllisin väliajoin puhkeavien tragedioiden myötä.

Katrina on uskottavan raadollinen kuvaus entisaikojen rankasta elämästä – Salminen kuvaa hienolla tavalla paitsi sisukkaan päähenkilönsä sopeutumista mutta myös unelmien murskautumista, kun Katrina-parka tajuaa olevansa jumissa Ahvenanmaalla käytännössä orjan asemassa. Nuoren Katrinan elämä on hyvin puhuttelevaa luettavaa, ja Salminen purkaa päähenkilönsä selviytymistaistelun sävyttämää ajattelua mielenkiintoisella ja uskottavalla tavalla.
Hänen poikansa osasi nyt kävellä, ja Katrina otti hänet kaikkialle mukaansa töihin. Poika kasvoi tuhdiksi ja vahvaksi, ja Katrina oli kiitollinen jokaisesta kuluvasta päivästä, jona hän tiesi, ettei odottanut jälleen lasta. Niin kauan kuin hän sai olla terve ja vapaa työskentelemään pojan puolesta, eikä hänen tarvinnut jakaa ruoan murenia useimmille suille, oli kaikki niin paljon paremmin. Hän näki hyvin viereisen talon esimerkistä, mikä murskaava mahti köyhyydellä oli kodissa, jossa oli paljon lapsia. Mitä auttoi, vaikka Beda teki töitä kunnes selkä katkeaisi, niin pitkään kuin yksi leipä ja yksi kenkäpari eivät olleet enempää kuin pisara heidän tarpeidensa meressä. Siksi Katrina siunasi jokaisen päivän, jonka hänen poikansa sai olla yksin. Hän tiesi, että pojalla olisi siitä hyötyä koko elämänsä ajan. [s.74–75]
Alun rankkojen kokemusten kuvaamisen myötä Katrina kuitenkin siirtyy kuvaamaan päähenkilön perheen sekä torsöläisten elämää, ja viimeistään tässä vaiheessa romaani puhkeaa viimeistään kukkaan upealla tavalla – vaikka kova elämä ei tähän lopukaan. Katrinan lapset varttuvat ja kasvavat mielenkiintoisiksi hahmoiksi omine haaveineen ja heikkouksineen, ja jälkikasvun kipuilu sekä köyhyyden että omapäisten vanhempien varjossa on raastavaa luettavaa. Salminen kuvaa uskottavalla tavalla äidin mielenliikkeitä, kun Katrina yrittää pitää parhaansa mukaan huolen merille halajavista jälkeläisistään ja toisaalta ohjata näitä eteenpäin elämissään. Lopullinen hinta sekä murskatuista että toteutuneista unelmista on kuitenkin kova, ja kovat käänteet lyövät Katrina-paran rajulla tavalla polvilleen kerran toisensa jälkeen. Esimerkiksi Katrinan päättävä kuvaus päähenkilönsä vanhoista päivistä vetää hiljaiseksi upealla tavalla.

Katrina onkin traaginen romaani, joka ei kuitenkaan sorru missään vaiheessa liialliseen synkkyyteen. Menetykset ja epäonnenpotkut kääntävät hahmojen elämät ylösalaisin uskottavalla tavalla; yksiulotteisilta vaikuttavista tuttavuuksista tuodaan esille mielenkiintoisia uusia piirteitä. Loistava esimerkki tällaisesta hahmonkehityksestä on huithapelina suunsoittajana tunnettu Johan, joka kasvaa ja kehittyy yksipuolisesta onnenonkijasta varsin syvälliseksi hahmoksi. Pariskunnan suhteen kuvaaminen kolhuineen mutta myös onnen hetkineen on yksi romaanin hienoimmista sivujuonteista. Kaikkiaan Salminen esittelee Katrinassa runsaan, kiinnostavan ja teoksen ilmestymisaikaan nähden erittäin moninaisen hahmokaartin, jonka keskinäisten suhteiden kuvaaminen ei jää yhtään jälkeen esimerkiksi Hanya Yanagiharan Pienen elämän nerokkuudesta.

Fyysisesti vastenmielisiksi ja ahneiksi kuvatuista herraskaisistakin paljastuu mielenkiintoisia ja yllättäviä piirteitä sotakirveen hautaamisen jälkeen, mutta rahaan ja valtaan nojaavat yläluokan edustajat eivät epäröi jyrätä vähävaraista kansanosaa tilaisuuden tullen. Yhteiskunnallinen kantaaottavuus on vahvasti mukana Katrinan juonessa, vaikka nämä elementit jäävätkin romaanin puolivälin jälkeen ajoittain taka-alalle.

Teoksen julkaisema uusintapainos Katrinasta saa viimeisen mutta erittäin oleellisen silauksensa Hurmeen erinomaisesta käännöksestä. Ruotsin kielen ystäväksi tunnustautunut kirjailija on tasapainoillut hienolla ja uskottavalla tavalla Katrinan monikielisen maailman kanssa – englanninkieliset hokemat ja luontevasti suomennetut sananparret tekevät dialogista sopivan omintakeista mutta ajankuvaan nähden uskottavan oloista luettavaa. Myös yksittäisten hetkien ja saariston arjen kuvaaminen heräävät upealla tavalla henkiin loistavan suomennoksen myötä.
Nuoret tytöt vaelsivat käsi kädessä sunnuntai-iltapäivisin merenrantaan katsomaan purjelaivoja. Katrina teki eräänä sunnuntaina saman promenadin kauniissa kevätilmassa. Hän asettui istumaan kallioille lähelle vettä. Hän piti kädessään pientä kimppua voikukkia, jotka hän oli poiminut maantien vierestä. Hänen lähellään istui tyttöjä pienissä ryhmissä kallioilla ja kivillä. He olivat kaikki pukeutuneet parhaisiin kevätkoreuksiinsa ja käyttäytyivät koketisti ja teennäisesti nyt, kun niin monia miehiä oli liikekannalla. Mutta tällä kertaa kaikki housuväki, jopa pikkupojat, oli mennyt aluksiin. Sillä heille ei ollut kylliksi työskennellä niissä kuutena päivänä viikossa. Sunnuntaisin he tekivät niihin huviretkiä ja kiipeilivät köysistössä omaksi ilokseen. [s. 289]
Katrina pääsi yllättämään minut erittäin positiivisesti – verkkaiselta ja karulta vaikuttava romaani kasvaa hämmästyttävän väkeväksi mutta kauniin inhimilliseksi tarinaksi tavalla, jollaista en kyllä osannut odottaa tältä unohdetulta helmeltä. Ilmestymisaikanaan kuulemma ”bestsellerin” aseman saavuttanut kahdeksankymppinen klassikkoteos raivaa tiensä vaivattomasti myös kirjavuoden 2018 parhaimmistoon.


Alkuteos: Katrina
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1936
Suomennos: Juha Hurme
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 448
Kansikuva: Jussi Karjalainen
Lajityyppi: historiallinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale