Hanya Yanagihara: Pieni elämä

Hanya Yanagiharan Pieni elämä on kertakaikkisen mukaansatempaava ja rikas romaani, joka on ehdottomasti ansainnut kaiken suitsutuksensa. Kyseessä on eeppisyydessään likimain Miki Liukkosen O-romaanin tasolle nouseva teos, joka ei kuitenkaan tunnu Liukkosen runsaudensarven tavoin ylimitoitetulta tai liialliselta missään vaiheessa – on aivan uskomatonta, että kaikki erikoisemmatkin osaset asettuvat Pienessä elämässä paikoilleen nätisti ja luontevasti. Tämä arvostelu sisältää muutaman paljastuksen romaanin tapahtumista.

Pieni elämä on lähtöasetelmaltaan hyvin yksinkertainen teos, eikä sen juonen lyhyt kuvaus oikeastaan kerro romaanista vielä mitään. Yanagihara esittelee neljä nuorta kunnianhimoista ja vikoineenkin hurmaavaa miestä – Willemin, Jean-Baptisten eli JB:n, Malcolmin ja Juden – joiden edesottamuksia pääsemme seuraamaan useamman vuosikymmenen edestä. Jude nousee vammoineen ja salaperäisine taustoineen kuitenkin romaanin keskushenkilöksi ja kantavaksi voimaksi, jonka paljastuvat salaisuudet vaikuttavat eri tavoin miesnelikon dynamiikkaan ja muihinkin lähipiirin jäseniin.

Kun sain Pienen elämän päätökseen ja aloin kertailla kokemaani elämystä, ensimmäinen mieleeni tullut ajatus oli se, kuinka aidolta ja uskottavalta kokonaisuus tuntuu. Yanagihara osaa kuvata romaaninsa sivuilla samaan aikaan erilaisia tunteita, tiiviin miesporukan toimintaa ja nelikon vanhenemista aivan huikealla tavalla – unohtamatta Juden oppi-isän Haroldin näkökulmasta kuvattuja lukuja, joiden aikana Yanagihara livahtaa uskottavasti vanhan, traagisia asioita kokeneen ja ylianalyyttisen vanhuksen nahkoihin uskottavasti.

[…] kun lapsi kuolee, vanhempi tuntee kaiken sen, mitä odottikin tuntevansa, tunteita, jotka niin moni on dokumentoinut jo niin perusteellisesti, etten edes vaivaudu luettelemaan niitä tässä, muutoin kuin sanomalla, että kaikki, mitä suremisesta on kirjoitettu, on samanlaista, ja syystäkin – nuoteista ei juurikaan poiketa. Joskus tuntee enemmän yhtä ja vähemmän toista, joskus tuntee ne väärässä järjestyksessä, ja joskus tuntee ne pidemmän tai lyhyemmän ajan. Mutta mitä tunnetaan, se pysyy samana.
   Mutta tästä kukaan ei puhu – kun se on oma lapsi, osa sinua, erittäin pieni mutta silti ohittamaton osa sinua tuntee myös helpotusta. Sillä lopulta se hetki, jota on odottanut, jota on pelännyt ja johon on valmistautunut vanhemmaksi tulostaan lähtien, on koittanut.
   No, sanot itsellesi, se on tullut. Tässä se on.
   Ja sen jälkeen ei tarvitse enää pelätä mitään. [s. 216–217]

Pieni elämä muistuttaa tietynasteisessa saippuaoopperamaisuudessaan ja ihmissuhdepainotteisuudessaan Jonathan Franzenin Puritya, joka niin ikään tasapainotteli aavistuksen kepeähkön ihmissuhdekuvauksen ja ajankuvan luotaamisen välillä. Yanagihara uskaltautuu kurottamaan omassa teoksessaan vielä pidemmälle, ja Pieni elämä tuntuu melkein John Irvingin romaaneja muistuttavalta kronikalta, joka vain jatkuu ja jatkuu ja jonka harmaantuvien ja vanhenevien päähenkilöiden toilailuja saa seurata melkein loputtomiin – kaikki hahmogallerian edustajat eivät luonnollisesti ole mukana ihan viimeisissä näytöksissä.

Yanagihara ei kuitenkaan päästä Pientä elämää lerpahtamaan tylsäksi peukaloidenpyörittelyksi missään vaiheessa, vaan tarina koukuttaa lukijan nimenomaan Juden avulla. Hahmon rimpuilujen ja kärsimysten seuraaminen sekä salaisuuksien paljastuminen pitävät tuulen hallitusti romaanin purjeissa, mutta muuttuvat hahmojen väliset suhteet tuovat muassaan sen viimeisen piristävän pasaatituulen. Erityisesti Juden suhteet Haroldiin ja näyttelijäksi haluavaan Willemiin ovat koetuksella Pienessä elämässä, ja jälkimmäisen kohdalla tapahtuvat juonenkäännökset pistävät koko romaanin komeasti uusiksi puolivälin paikkeilla. Willemin ja Juden yllättävän parisuhteen kuvaaminen on kaunista ja raastavaakin luettavaa, mutta Yanagihara suoriutuu tästäkin suorastaan loistavasti liikkuen luontevasti kokonaan muuttuneen ihmissuhteen eri tasoilla. Pienet arkiset asiat ja hellyydellä tehdyt kädenojennukset muuttuvat Yanagiharan käsissä kauniiksi ja merkityksellisiksi kohtauksiksi.

Willem on hyvin innostunut uudesta strategiastaan: sen sijaan, että kieltäisi häntä [Judea] tekemästä sitä tai tätä, koska se ei tee hyvää jaloille tai selälle, Willem yrittääkin saada hänet luopumaan ajatuksesta antamalla ymmärtää, ettei itse pysty siihen. Nykyään Willem on aina liian väsynyt tai kipeä kävelläkseen, tai liian kuumissaan tai kylmissään. Mutta hän tietää, ettei se ole totta. Kun he eräänä lauantaina olivat käyneet galleriakierroksella, Willem oli sanonut, ettei jaksa kävellä Chelseasta Greene Streetille (”väsyttää liikaa”), joten he olivatkin menneet taksilla. Mutta seuraavana päivänä Robin oli sitten sanonut: ”Eikö ollutkin kaunis päivä eilen? Kun Willem tuli kotiin, me käytiin lenkillä – jotain kolmetoista kilometriä, eikö niin, Willem? – moottoritielle asti ja takaisin.”
”Vai sillä tavalla?” hän kysyi Robinilta ja loi katseen Willemiin, joka hymyili hänelle hämillään.
”Minkä sille mahtaa?” Willem sanoi. ”Piristyin yllättäen.” [s. 387–388]

Järkälemäinen Pieni elämä on ulkomuotoonsa nähden mielettömän herkkä, tunteikas ja kerta kaikkiaan loistava romaani alusta loppuun. Se on sivumääräänsä ja sisältönsä määrään nähden uskomattoman tasapainoinen ja harkittu kokonaisuus, joka kuitenkin onnistuu jatkuvasti yllättämään ja saa lukijan kiintymään hahmoihinsa melkein pelottavan voimakkaasti. En ole aikapäiviin lukenut ystävyyttä, rakkautta ja ihmissuhteita näin viisaasti ja monitasoisesti käsittelevää romaania – Pieni elämä kuuluu ehdottomasti kuluvan kirjavuoden parhaimmistoon.

Alkuteos: A Little Life
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Arto Schroderus
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 937
Kansikuva: Markko Taina
Lajityyppi: kollaasiromaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale