Andrzej Sapkowski: Noituri – Viimeinen toivomus

Puolalaisen Andrzej Sapkowskin maailmankuulusta Noituri-fantasiakirjallisuudesta on melkein mahdotonta puhua mainitsematta aiheesta tehtyä interaktiivista viihdettä – niin ikään puolalaisen CD Project Redin Witcher-videopelitrilogia salakuljetti Sapkowskin kirjallisen tuotannon kunnianhimoisesti tietokoneisiin ja pelikonsoleihin sekä esitteli Geralt Rivialaisen kumppaneineen maailmalle. Vuonna 2015 ilmestynyt The Witcher 3: Wild Hunt ei olekaan yhtään vähempää kuin yksi kaikkien aikojen parhaista roolipeleistä, johon olemme Jennin kanssa kaataneet elämästämme enemmän tunteja kuin kehtaamme näin julkisesti myöntääkään.

Noituri-kirjallisuuden alkupamauksena voidaan pitää Puolassa alun perin jo 1993 ilmestynyttä Viimeinen toivomus -novellikokoelmaa, jossa harmaahapsinen noituri harventaa fantasiamaailmansa hirviökantaa maksua vastaan ja tutustuu saagansa oleellisempiin hahmoihin, kuten velhotar Yennefer Venderbergiin ja sulavasanaiseen Valvatti-trubaduuriin. Witcher-pelinsä pelanneet jo tietävätkin, millä tavalla kokoelmalle nimensä antaneen novellin otsikko liittyykään Yenneferin ja Geraltin suhteeseen…

Viimeinen toivomus eroaa pääosin hyvällä tavalla novellimuotoisuutensa turvin muista länsimaisen fantasiakirjallisuuden jättiläisistä – Geraltin hahmoa, noituruutta ja ihmisten asemaa hirviöiltä vallatussa maailmassa avataan hitaasti eri tarinoiden muodossa, ja lukija pääsee ilman raskasta aloitusta mukaan hahmon retkille. Novellien välille taas on rakennettu suhteellisen hyvin kantavia aasinsiltoja, joissa Geralt hengailee parantajanunnien luona ja joissa Sapkowski selvästi petaa tulevien Noituri-osien tapahtumia. Risuja taas satelee novellien itseään toistavasta rakenteesta ja mielikuvituksettomuudesta, kun Geralt joutuu kohtaamaan hälyttävän useassa tarinassa kerran toisensa jälkeen pelastamistaan odottavan, hirviöksi muuttuneen prinsessan.

Sapkowskin aikoinaan niin vallankumoukselliseksi mainostettu fantasiakirjallisuus, jossa genren ilmeisimmät roolit on käännetty ylösalaisin, on selvästi menettänyt tehoaan nimenomaan asetelmiensa osalta muutamissa novelleissa. Prinsessahirviöiden ohella Noituri-maailman tunnetuin etnografinen piirre, jossa ylhäisistä haltioista on tehty köyhää slummikansaa ja äksyt kääpiöt on nostettu rikkaaksi herrasväeksi, ei tunnu kovin kummoiselta teemalta. Tavallista kansaa ja rahvaan rappiollista elämää kuvatessaan Sapkowski ei myöskään mitenkään kierrä suurimpia fantasiakirjallisuuden kliseitä.

Kultaisessa hovissa, kaupungin parhaassa majatalossa. oli täyttä ja meluisaa. Asiakkaat, niin paikalliset kuin muualta tulleet, olivat enimmäkseen uppoutuneet omiin puuhiinsa, kukin kansansa tai ammattinsa mukaisesti. Isot kauppiaat riitelivät kääpiöiden kanssa tavaran hinnasta ja luoton korosta. Vähäpätöisimmät kauppiaat nipistelivät olutta ja hernekaalia kantavien tarjoilijatyttöjen takapuolia. Paikalliset kylähullut olivat tietävinään kaikesta kaiken. Portot koettivat olla rahakkaiden mieleen ja torjua tyhjätaskut. Ajurit ja kalastajat joivat kuin humalanviljely oltaisiin aikeissa kieltää huomenissa. Merimiehet lauloivat lauluja, joissa ylistettiin merten aaltoja, kapteenien rohkeutta ja seireenien suloja – viimeksi mainittuja havainnollisesti ja yksityiskohtaisesti. [s. 110]

Viimeisen toivomuksen tarinat ovat parhaimmillaan kuitenkin kaikkea muuta kuin mustavalkoisia tai ennalta-arvattavia – kunhan Sapkowski malttaa jättää prinsessasadut taakseen, meininki muuttuu astetta mielenkiintoisemmaksi. Pitkiksi venähtäneissä novelleissa on yllättäviä juonenkäänteitä toisensa jälkeen, ja Geraltin kulloistenkin liittolaisten uskollisuus tai luotettavuus ovat varsin kyseenalaisia. Vastustajavalikoimakin kokee melkoisen ehostuksen, kun Geralt ja lukija kohtaavat esimerkiksi noiturin kotiinsa kutsuvan hirviön tai maataloustöissä kaalipalkalla auttavan ”pahulaisen”. Näinä hetkinä Sapkowski uskaltaa irrotella tarinoissaan ja suo lukijalle hengähdystauon muuten niin melankolisena ja synkkänä pysyttelevän tunnelman keskellä. Pilke löytyy silmäkulmasta kuin Douglas Adamsin tai Terry Pratchettin teoksista konsanaan esimerkiksi silloin, kun vieraanvarainen hirviö käpälöi Geraltin ikonista noiturikorua.

Portaissa hirviö kääntyi.
   ”Mikä sinulla heiluu kaulassa, arvon vieras? Mikä se oikein on?”
   ”Katso.”
   Otus otti medaljongin käpäläänsä ja nosti sen silmiensä eteen niin että Geraltin kaulan ympäri menevä ketju kiristyi.
   ”Onpas ruma ilme elikolla. Mikä se oikein on?”
   ”Killan tunnus.”
   ”Ahaa, ammattisi on siis kuonokoppien valmistaminen. Tänne päin, ole hyvä! Valoa!” [s.59]

Viimeisen toivomuksen luettuani en oikein tiedä, kuinka Noituri-kirjallisuuteen tulisi suhtautua saati jatkaa niiden lukemista. Aika on päässyt puraisemaan Sapkowskin proosaa sen verran pahasti, etteivät lukemani novellit saati kokoelma kokonaisuutena tehneet kovin suurta vaikutusta – tähän on varmasti vaikuttanut se tosiseikka, että osa novellien tarinoista oli minulle ennestään tuttuja The Witcher 3: Wild Hunt -videopelistä. Näin epätasaista jakoa en ole kuitenkaan aikaisemmin kokenut minkään monimediallisen brändin kohdalla. Esimerkiksi The Walking Dead toimii yhtä hyvin niin alkuperäisten sarjakuvien kuin televisiosarjankin muodossa.

CD Project Red saikin Viimeisen toivomuksen tahkoamisen myötä yhden lisäsulan hattuunsa kyvystään muuttaa näin keskinkertaista fantasiakirjallisuutta huomattavasti toimivammaksi interaktiiviseksi viihteeksi. En ole aivan varma, pitäisikö minun antaa vielä seuraavalle Noituri-kirjalle mahdollisuus vai keskittyä palaamaan sähköisen Witcherin maailmaan – kolmososan Blood and Wine -lisäosa odottaa vielä korkkaamistaan.

Petter aloitti konsoliroolipelaamisen kymmenisen vuotta sitten
PS2-klassikko Dragon Quest VIII: Journey of The Cursed Kingin seurassa.

Alkuteos: Ostatnie życzenie
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1993
Suomennos: Tapani Kärkkäinen
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 336
Kansikuva: Kai Toivonen
Lajityyppi: fantasia, seikkailu, lyhytproosa ja novellit
Mistä saatu: kirjastosta lainattu