tiistai 15. joulukuuta 2015

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta



Iida Rauman hieno ja runsas romaani Seksistä ja matematiikasta tarjoilee suorastaan loistavan lukuelämyksen, joka singahtaa Katja Ketun Yöperhosen ja Kari Hotakaisen Henkireiän rinnalle yhdeksi vuoden parhaista kotimaisista. On suoranainen vääryys, ettei tämä helmi päässyt edes kilvoittelemaan Finlandia-palkinnosta!

Berliinissä matemaatikkona työskentelevä, sosiaalisesti epävarma ja syrjäänvetäytyvä Erika joutuu heti romaanin alussa työkaverinsa Tomin raiskaamaksi. Pahoinpidelty ja tolaltaan oleva Erika palaa Suomeen ja yrittää tuttuun tapaansa paeta ongelmia ja muita ihmisiä laskemisen ja matematiikan pettämättömien ja varmojen sääntöjen pariin. Lapsinerona kasvaneen ja ensimmäisen tieteellisen artikkelinsa fuksivuonnaan julkaisseen Erikan rationaalinen ja kylmä maailmankuva kuitenkin murenee, sillä Tom on seurannut häntä Suomeen.

Erikan kotitalon rappukäytävässä tapahtuva väkisinmakaaminen tempaisee rajuudessaan ja yllättävyydessään lukijan mukaan Erikan tarinan kovaan maailmaan, joka on päähenkilön viileän rationaalisesta ajattelutavasta huolimatta arvaamaton ja häijy. Siksi Rauman suosima, vähän etäinen kuvaustapa toimii kalseudessaan ja surumielisessä sävyssään todella hyvin.
Matematiikan laitoksen henkilökunta oli juhlinut erään professorin eläköitymistä kauppakeskusten ja toimistojen valojen täplittämässä Mittessä. Ilta oli pitkä, ravintolaa seurasi baari ja toinen baari, eikä Erika ollut varma, missä vaiheessa Tom alkoi hakeutua hänen seuraansa ja lopulta laski käden hänen reidelleen. Erika ei ollut humalassa, hän ei pitänyt alkoholin kontrollia heikentävästä vaikutuksesta, mutta Tomin käsi oli raskas ja vähän nahkea, oli pitkä aika siitä, kun hän oli harrastanut seksiä, oli pitkä aika siitä, kun hän oli ylipäänsä ollut lähellä ketään. He menivät Tomin luo, tämä puhui lapsuudestaan nopeasti ja vähän sammaltaen niin, että Erika pelkäsi joutuvansa teeskentelemään koko yön sympaattista kuulijaa. Ahdistava koulu, uskovaiset sukulaiset, ensirakkautena matematiikkakerhon tyttö, joka vaikutti etäisen ihanalta, kunnes selvisi, että tämä oli ollut lähes kaikkien paitsi Tomin kanssa, IRC, ohjelmointi, shakkikerho. Erika haukotteli ja avasi hiuksensa, jotka olivat juhlan kunniaksi sileällä maantienvärisellä nutturalla. Tom pyyhkäisi suortuvan hänen poskeltaan, he suutelivat kömpelösti. Tomin suu maistui oluelta, kieli tunki liian syvälle Erikan kurkkuun, ja seksi tapahtui tekonahkasohvalla, jonka kauhistuttava materiaali hiersi Erikan takapuoleen punaisen ruhjeen. Erika ei tullut, ja Tom tuli sitäkin nopeammin tai mahdollisesti tämän erektio lopahti, Erika ei ollut varma, kummasta oli kyse. Joka tapauksessa hän vakuutteli, ettei se haittaa, toivotti hyvää yötä ja tilasi taksin aamuöisen kaupungin läpi kotiin. [s.24-5]
Rauman tyyli tuo mieleen Jhumpa Lahirin Kaiman kerronnan, joka vaikuttaa myös aluksi vähän ontolta, mutta pidemmän päälle korostaa päähenkilön omaa yksinäisyyttä, juurettomuutta ja voimattomuutta – tässä mielessä Rauman Erikassa ja Lahirin Gogolissa on hyvin paljon samaa.

Erika on kuitenkin vähän mitäänsanomaton mutta ehkä juuri siksi mielenkiintoinen päähahmo, jonka kivikkoinen taival tuo Rauman romaanin värikkään hahmokatraan yhteen. Erikan eloisan Annukka-kaverin ja Erikan kehitysvammaisen pikkusiskon Emilian niin taiteisiin kuin eläintenhoitoon liittyvät ajatukset törmäävät romaanin aikana Erikan omaan päänsisäiseen karuuteen niin tehokkaasti, että Erikan oma tylsyys ja järkevyys eivät tunnukaan tylsiltä. Ne tarjoavat estyneen ja pelokkaan ihmisen näkökulman maailmaan, josta toiset nauttivat täysin rinnoin. Näin Rauma onnistuu hienosti kuvaamaan Erikan yksinäisyyttä, joka ei huku ylianalyyttisyyden alle vaan kalvaa koko tämän elämää.

Hän käänteli puhelinta kädessään, tunnusteli sen kiiltävää pintaa ja yritti näyttää asiaankuuluvan tyytyväiseltä. Koppakuoriainen, hän ajatteli eikä halunnut sitä. Hän ajatteli, ettei mitään maailmassa halunnut yhtä vähän. Mutta hän ei tiennyt, miten voisi kieltäytyä loukkaamasta Henrikiä. Puhelimen kalleus teki kaikesta pahempaa. Jos Henrik välttämättä halusi antaa hänelle jotain, miksei tämä ostanut kukkia tai suklaalevyä, miksi jotain sellaista, mitä Erika ei voinut maksaa takaisin? Tahtoiko Henrik hänen tuntevan, että hän jäi jotain velkaa? Erikan rahat olivat vähissä, ja jos hän jotain inhosi vielä enemmän kuin lahjan vastaanottamista, niin sellaisen antamista. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mistä Henrik piti, hän ei ikinä keksisi mitään, ei varsinkaan mitään, mikä olisi verrattavissa puhelimeen, hänellä ei yksinkertaisesti ollut tarvittavaa rohkeutta, mielikuvitusta, sosiaalista silmää.
   Toki hän voisi ottaa Erikiltä suihin, hän ajatteli Henrikin lukiessa ääneen puhelimen käyttöohjetta. Ehkä hän voisi tehdä niin jo kahvilassa, kenties polvillaan vessan lattialla, mikäli siellä ei ollut kovin märkää ja ehkä vaikka olisi? Suihinotto oli sikäli käytännöllinen vaihtoehto, ettei hänen tarvitsisi murehtia, kostuisiko hän riittävästi seksiin ja kehittelisikö hän kitkaisen penetraation seurauksena epämiellyttävän kutinan ja hiivatulehduksen niin kuin oli jo kerran käynyt. Ei, vaginaalinen seksi oli vaikeaa ja epävarmaa, Erika ajatteli, ikinä ei voinut luottaa, että keho toimi niin kuin piti. Parempi ottaa suihin tai tehdä kädellä, mieluummin ottaa suihin, olihan hän juuri saanut Henrikiltä lahjan, sitä paitsi vessan lattialle polvistuminen saattaisi olla kiihottavaa, kieltämättä se kuulosti alentavalta, etenkin jos lattia oli likainen.

   Erika kääri puhelimen takaisin paperiin ja pisti sen laukkuunsa.
   ”Ei ois todellakaan tarvinnut”, hän sanoi.
[s.115-6]

Rauma myös kuljettaa Erikan tarinan mukana matemaattisia pohdintoja, jotka leikkaavat keskelle nopeasti etenevää tarinaa. Välillä ainakin allekirjoittaneen hilseen yli menevät pohdinnat universumin laajuudesta ja matemaattisten nerojen korkealentoisista ajatuksista kuitenkin soljuvat tarinassa mukavan luontevasti. Ne tuovat vaihtelua tarinaan ja osoittavat omalla kiusallisella tavallaan jälleen sen, miten yksin Erika on ajatustensa kanssa – vähemmän matematiikasta ymmärtävälle lukijalle tulee aika äkkiä orpo olo niiden kanssa!

Seksistä ja matematiikasta -romaanin toisena päähenkilönä nähdään sukupuolensa mieheksi korjannut Tuovi, jonka tarina ja vaikeudet eivät heti tempaa mukaan samalla tavalla kuin Erikan koitokset.Planeettamme kohtalosta pröystäilevästi elävälle perheelleen nalkuttava Tuovi tuntuu turhan epämääräiseltä ja rasittavalta hahmolta.

Tuovi on sukupuolenkorjausoperaatiostaan huolimatta Erikaa paremmin sinut itsensä kanssa, mutta kaipaa toista ihmistä lähelleen niin paljon, että on valmis mihin tahansa. Kun Tuovi sitten lopulta heittäytyy suhteeseen tasapainottoman Janetten kanssa, lukija arvaa heti, ettei tuossa voi käydä hyvin. Vääjäämättä huonosti päättyvä ihmissuhde on koskettavaa ja todella surumielistä luettavaa, ja rinnassa saa sykkiä melkoinen kivenmurikka sydämenä, elleivät Tuovin kokemat kaipuu ja pettymys vihlaise syvältä.

Rauman transsukupuolinen toinen päähenkilö paljastuukin lopulta todelliseksi helmeksi, joka tuntuu kipuiluineen syvälliseltä ja mielenkiintoiselta hahmolta. On myös hienoa, että Rauma ei tee Tuovin korjatusta sukupuolesta missään vaiheessa hahmon tärkeintä piirrettä tai motiivia. Ilmeisesti Tuovin läpikäymästä prosessista on kulunut tarinan alkaessa aikaa jo melkoisesti, ja Rauma keskittyy kuvaamaan ennen kaikkea Tuovin rakkaudenkaipuuta ja yksinäisyyttä. Sen kuvaaminen on mielenkiintoista, aitoa ja herkkää luettavaa.

Rauman hienostunut ja vivahteikas tapa käsitellä päähahmojaan saakin lukijan lopulta unohtamaan, että Erikan hahmo on päällisin puolin varsin kliseinen nörttityttö. Tämä saattaa alussa ja varsinkin Erikan opiskelijavuosista kertovissa jaksoissa häiritä tarinasta nauttimista, kun Erika vaikuttaa kliseekasalta. Rauma kuitenkin onnistuu yllättämään epäilevän lukijan ja taikomaan hahmostaan kieltämättä vähän ärsyttävän mutta uskottavan ja elävän hahmon, jonka outoudet edellä oleva lainaus tuo esille.

Seksistä ja matematiikasta ei kuitenkaan keskity pelkästään Tuovin ja Erikan edesottamuksiin, vaan teoksen maailmaan mahtuu pohdintoja useista muistakin teemoista – Rauma ammentaa romaaniinsa sisältöä esimerkiksi sisaruudesta, evoluutiosta ja ihmisen roolista planeettamme kehityksessä ympäristökatastrofien osalta, koirista, vammaisuudesta, yliluonnollisista ilmiöistä, yliopisto-opiskelemisesta krapula-aamuineen, matematiikasta, sairaalloisesta kostonhimosta ja taiteista.
Lukumääräisesti runsaat teemat kietoutuvat toisiinsa harvinaisen tyydyttävällä tavalla eivätkä jää roikkumaan ilmaan. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii salaperäinen koirapoika, jota Erikan kehitysvammainen, koirista pitävä Emilia-sisko näkee unissaan ja pelkää. Vähän irralliselta vaikuttavan aaveen tarkoitusperät kuitenkin selviävät teoksen loppupuolella yllättävällä tavalla, joka laajentaa romaanin tarinaa kohti uusia, mielenkiintoisia sivuteitä.

Sivujuonteisiin jumiin jääminen ei olekaan Rauman romaanin ongelma, vaan sen varsin kiivas vauhti ja eri teemojen välillä poukkoileminen tuntuu alussa vähän levottomalta. Kunhan tarinan rytmiin pääsee mukaan, sen runsaudesta oppii nauttimaan. Vauhdikkuus ei tee Seksistä ja matematiikasta -romaanista myöskään liian synkkää, surullisiin juonenkäänteisiinsä jumittuvaa surkeudessa vellomista, vaan kuljettaa Erikaa, Tuovia ja lukijaa rohkeasti koko ajan eteenpäin.

Seksistä ja matematiikasta on melkoinen yllätys vielä hieman tuntemattomaksi jääneeltä Raumalta. Romaanin syvällinen ja tarkka mutta toisaalta myös monipuolinen ja vauhdikas kokonaisuus tarjoaa uskomattoman lukuelämyksen, jota ei kannata ohittaa.


Petterille lukion lyhyt matematiikkakin oli ajoittain turhan korkealentoista.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 474
Kansi: Tuomo Parikka
Lajityyppi: kollaasiromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 10. joulukuuta 2015

Colin Meloy, Carson Ellis: Sysimetsän valtakunta


Colin Meloyn kynäilemä ja Carson Ellisin kuvittama Sysimetsän kronikat -fantasiatrilogia on tarjoillut viihdyttävää mutta vähän persoonattomaksi jäävää fantasiaa. Sarjan päätösosa Sysimetsän valtakunta ei pane yhtään paremmaksi vaan jää valitettavasti kolmikon heikoimmaksi lenkiksi.

Sysimetsän valtakunta käynnistyy suoraan Maanalaisen Sysimetsän tapahtumien jälkimainingeista ja seuraa kaikkiaan kolmea suurta tarinalinjaa. Sankaritar Prue ja tämän toveri Curtis ovat joutuneet erilleen toisistaan ja yrittävät pärjätä omilla tahoillaan: Prue tekee parhaansa löytääkseen toisen leluntekijän ja näin herättääkseen sekasortoon vaipuneen Sysimetsän oikean hallitsijan, kerran jo kuolleen ja robotiksi muutetun Aleksei-prinssin henkiin.

Curtisin siskot Rachel ja Elsie puolestaan piileskelevät sotatantereeksi muuttuneella teollisuusalueella, ja sitä hallinnoiva Brad Wigman yrittää saada näppinsä kiinni Sysimetsän luonnonvaroihin. Ennen pahan teollisuuspampun pysäyttämistä Rachelin, Elsien ja muiden orpolasten on pelastettava vangitut ystävänsä Wigmanin päämajana toimivasta korkeasta tornitalosta – uskaliaaseen operaatioon on kuitenkin luvassa apua niin tyhjästä ilmestyviltä ranskalaisilta vastarintaliikkeen miehiltä kuin orpokotia rautaisella kädellä luotsanneelta, sittemmin seonneelta Joffrey Unthankilta. Ellis pitää kuvituksineen jälleen huolta siitä, että persoonalliset hahmot pääsevät esille hienon toteutuksen kera.

Samaan aikaan Sysimetsän Toukoneidoksi valittu Zita saa eteensä eriskummallisen tehtävän, kun kärsivä henki pyytää tätä keräämään henkiinmanaamiseensa tarvittavia tavaroita. Hyvä tarkoittava Zita tajuaa kuitenkin liian myöhään herättävänsä Sysimetsä-ykkösosan pahiksen, leskiruhtinatar Aleksandran takaisin elävien kirjoihin hämmentämään soppaa entisestään.


Vaikka Meloyn kunnianhimo on selkeästi kasvanut Sysimetsän kronikoiden osien kirjoittamisen myötä, onnistuu myös toteutus pysyttelemään miehen visioiden tasolla. Tarinalinjoista tärkeimmät toimivat ja kulkevat luontevasti eteenpäin – Pruenkin edesottamuksia jaksaa taas seurata, kun tämä on erotettu rasittavasta Curtisista.

Mukana on runsaasti mielenkiintoisia fantasiaelementtejä, joista lukisi enemmänkin ja joiden rohkeampi käyttäminen olisi tehnyt koko fantasiatrilogiasta huomattavasti persoonallisemman ilmestyksen. Esimerkiksi uhrejaan aivoihin luikertelevalla sienellä (!) huumaavat Synodi-kultin jäsenet saavat aivan liian vähän huomiota.



Rachelin, Elsien ja vastarintaliikkeen jäsenten soluttautuminen Wigmanin torniin on puolestaan jännittävää luettavaa, eikä räjähtävä pakomatka tornista Unthankin ja Wigmanin välienselvittelyllä varustettuna ole sekään hassumpaa luettavaa. Tiivis toimintajakso Sysimetsän valtakunnan keskellä raikastaa ja piristää muuten perinteisen fantasiamaailman loppurähinöitä sekä hahmojen kiusallisen kökköä sanailua.
”Kuka sinä olet?” Michael tivasi. ”Ja mitä sinä teet täällä Teollisuusalueen laitamilla?”
”Kuulkaas nyt”, mies sanoi. ”En minä ole teille mikään uhka. Minähän olen teidän puolellanne!”
”Hiljaa”, Michael kivahti. ”Vastaa kysymykseen.”
Mies huokaisi syvään ja sanoi: ”Nimeni on Nico. Nico Posholsky.” Hän vilkaisi lapsiin kuin seuraavaa lausettaan harkiten. ”Kuulun Chapeaux Noirsiin.”
”Ai
mihin
?” älähti Elsie, joka oli tunkenut siskonsa viereen aivan joukon eteen. Hän vilkuili vierustovereitaan. ”Mitä hän oikein sanoi?” Elsie kysyi.
”Se taisi olla puolaa”, joku orvoista arveli.
”Ei vaan
ranskaa
”, oikaisi Rachel, joka oli opiskellut sitä vuoden verran.
”Ahaaaaaa”, väkijoukko henkäisi ihaillen.
”Se tarkoittaa mustaa kakkua”, Rachel jatkoi omahyväinen hymy huulillaan.
”Ei vaan mustia hattuja”, tuoliin sidottu mies korjasi. ”Se tarkoittaa mustia hattuja.”
[s.79-80]
Sysimetsän valtakunnan suurimpina heikkouksina ovat naiivin hölmö Zita ja kostonhimoinen, muratiksi itse muuttunut Aleksandra, jonka kerrostalon kokoiset murattikloonit runnovat Sysimetsää romaanin lopussa. Zita ei ole järin kiinnostava hahmo, vaikka tämä onkin menettänyt äitinsä traagisesti ja päättää sitten jonkin keittiöpsykologiaprojisoinnin myötä auttaa poikansa menettänyttä Aleksandraa palaamaan Sysimetsään.

Näin ontuvasti perusteltu Aleksandran paluu on päälleliimatun oloinen juonne tarinassa, eikä Meloy yksinkertaisesti osaa ottaa kuviosta tarpeeksi irti saadakseen sitä kantamaan. Tästä kertoo myös se, että Aleksandran ja Aleksein odotettu ja pelätty kohtaaminen romaanin loppupuolella ei oikeastaan lopulta muuta tai ratkaise mitään. Aleksandran paluu tuntuu turhan paljon vanhan, hyväksi havaitun materiaalin kierrättämiseltä ja mielikuvituksettomalta. Niljakkaat Joffrey Unthank ja Brad Wigman kyllä osoittivat, että Meloy osaa luoda mielenkiintoisia, uusia konnia, eikä nyt viimeisessä osassa olisi ollut mitään syytä alkaa ujostella!



Kokonaisuutena Sysimetsän kronikat on ollut melkoista laadullista vuoristorataa, vaikka Meloy on kehittynyt kirjoittajana ja tarinankertojana. Siksi onkin harmillista, että viimeisen osan viime hetkillä tapahtuva romahdus jättää todella pahan jälkimaun Pruen ja muiden seikkailuista. Vaikka Meloyn hahmot eivät olekaan fantasiakirjallisuuden terävintä kärkeä, Sysimetsän kronikoiden rentoa ja lapsekkaan riehakasta meininkiä jää kyllä omalla tavallaan kaipaamaan. Harmi vain, että loppuhuipennus jäi tällaiseksi lässähdykseksi.


Petter ei ole koskaan ollut spiritismi-istunnossa.

Alkuteos: Wildwood Imperium: The Wildwood Chronicles, Book 3
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Peikko Pitkänen
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 576
Kansikuva: Carson Ellis, Dana Fritts ja Markus Pyörälä
Lajityyppi: fantasia, seikkailu
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

tiistai 1. joulukuuta 2015

Zadie Smith: Kauneudesta




Jostain syystä minulla oli suuria hankaluuksia aloittaa Zadie Smithin romaania ja päästä sisään sen maailmaan. Sata ensimmäistä sivua tuntuivat suorastaan suossa taapertamisella, mutta kun vihdoin pääsin kirjaan sisään, se jysähti ja lujaa. Smithin Kauneudesta on runsas kertomus muun muassa moraalittomuudesta, perherakenteista, monikulttuurisuudesta ja anteeksiannosta. Romaani keskittyy kahteen hyvin erilaiseen akateemiseen perheeseen, joiden tiet kohtaavat moneen otteeseen. Howard Belsey ja Monty Kipps ovat molemmat Rembrandt-tutkijoita sekä brittejä, eivätkä he ymmärrä toistensa erilaisia maailmoja: Belseyn perheen liberaali ja ateistinen maailmankuva ei voisi olla kauempana Kippsien konservatiivisesta ja uskovaisesta elämäntyylistä.

Sattumusten kautta perheiden tiet risteävät useampaan kertaan. Jerome Belsey asuu hetken Kippsien luona Englannissa harjoittelunsa takia ja rakastuu tulisesti Kippsin tyttäreen Victoriaan sekä ihannoi perheen uskonnollisuutta. Hääaikeista huolimatta suhde kaatuu perheiden helpotukseksi, ja Jerome palaa Yhdysvaltoihin. Hieman myöhemmin Monty kutsutaan luennoitsijaksi Wellingtonin yliopistoon, jossa Howard myös sattumoisin opettaa, ja Kippsin perhe muuttaa Yhdysvaltoihin. Perheiden väliset suhteet monimutkaistuvat ja kietoutuvat yhteen niin yliopistomaailmassa kuin henkilökohtaisellakin tasolla.

Suhteita kahden perheen sisällä syntyy monenlaisia, niin vilpittömiä kuin perheitä rikkoviakin. Jeromen ihastus Victoriaan on niistä pienin ja vähäpätöisin. Parasta Smithin romaanissa onkin henkilökuvaus: sekä Kippsin että Belseyn perheenjäsenet ovat mielenkiintoisia mutta samalla vähän luotaantyöntäviä hahmoja. Howard on jääräpäinen, välinpitämätön mies, joka välittää akateemisista kiemuroista enemmän kuin perheestään, ja jota ei tunnu kiinnostavan muut kuin omat tarpeet. Välillä Howard herää todellisuuteen, mutta suurimman osan ajasta mies tuntuu olevan aivan käsittämättömän pihalla häntä ympäröivästä elämästä. Howardin moraalinen lipsuminen hajottaa perhettä paljon enemmän kuin hän kuvitteleekaan, mutta silti mies toivoo saavansa ajattelemattomat tekonsa anteeksi.
“Kuule”, Howard sanoi päättäväisesti, ja mitä selvemmin Kiki tunsi hänen myötätuntonsa haihtuvan, sitä kovempaa hän ulvoi. “Yritän olla niin rehellinen kuin osaan. Jos haluat tietää, niin ilman muuta fyysisyydellä on oma sijansa. Sinä olet… Kiki, olet muuttunut kovasti. Enhän minä välitä, mutta --”
“Panin elämäni peliin sinun takiasi. Panin elämäni peliin.”
“Ja minä rakastan sinua. Olen aina rakastanut. Mutta en suostu käymään tätä keskustelua.”
“Mikset voi kertoa minulle
totuutta?”
Howard siirsi olkalaukkunsa oikeasta kädestä vasempaan ja avasi etuoven. Hän oli taas asianajaja, selitti monimutkaisen jutun yksinkertaisessa muodossa epätoivoiselle, yksinkertaiselle päämiehelle, joka ei noudattanut hänen neuvojaan.
“On totta, että miehet -- kauneus vetoaa heihin… ei se mihinkään häviä, tämä… tämä kauneuden
merkitys maailmassa vallitsevana fyysisenä realiteettina -- ja ilman muuta se on kahlitsevaa ja se taannuttaa… mutta se on totta ja… en tiedä, miten muuten selittäisin sen mitä--”
“Häivy silmistäni.”
“Hyvä on.”
[s. 209]
Howardin vaimo Kiki puolestaan on vahva, utelias ja lempeä nainen, mutta hän tuntuu kadottaneen itsensä avioliittoonsa ja perheeseensä. Tytär Zora on intellektuelli, kunnianhimoinen, koppava ja näsäviisas, joka pyrkii pääsemään eteenpäin akateemisella urallaan. Perheen nuorin lapsi Levi puolestaan etsii itseään yhteiskunnan reunamilla olevista nuorista, vaikka hän joutuu tällöin esittämään jotakuta muuta kuin hän todellisuudessa on.

Monty Kipps on jyräävä, periksiantamaton ja ylimielinen mies, joka hallinnoi perhettänsä selkein ottein. Hänen vaimonsa Carlene puolestaan on erikoinen nainen, jota Monty tuntuu piilottelevan muulta maailmalta. Kiki kuitenkin ystävystyy yllättäen impulsiivisen ja hauraan naisen kanssa, ja ystävyys aiheuttaa uudenlaisia kiemuroita perheiden välille. Tytär Victoria taas on epävarma ja eksyksissä oleva nuori nainen, joka seksikkyydellä pyrkii etsimään paikkaansa ja saamaan hyväksyntää kyseenalaisin tavoin.

Smith kuvaa taitaen Kikin ja Howardin, vanhan avioparin suhdetta. Miten kriisi ravistelee, miten erilaiset tunteet kilpailevat ja miten vanha rakkaus pilkistää kriisin keskellä. Miten Howard näkee vaimonsa ja miten Kiki tutkailee miestään, miten välähtelevät muistot vaikuttavat käytökseen. Älykäs, akateeminen ja menestynyt ihminen voi olla pieni ja moraaliton. Kuinka helppoa on murentaa vuosikymmenten suhde muutamien sekuntien päähänpistolla.

Kauneudesta on taitava paketti. Henkilökuvausta tukee rikas kieli, ja kommunikaation toimimattomuuden kuvaaminen on ironisella tavalla nautittavaa luettavaa. Henkilöhahmot etsivät kukin omaa polkuaan omilla tavoillaan, kukin enemmän tai vähemmän epäonnen kautta. Mielestäni tuhdin romaanin langat punotaan taitaen yhteen, mutta jäin kaipaamaan vielä voimakkaampaa loppukliimaksia. Jotenkin romaanin runsaus vaatisi minusta vahvempaa lopetusta: Kauneudesta on kaunis ja inhimillinen tarina, joka kuitenkaan ei ole mitenkään tajuntaa räjäyttävä.


Jennin marraskuuta piristi Kauneudesta-romaanin kansien herkulliset värit.

Alkuteos: On Beauty
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2005
Suomennos: Irmeli Ruuska
Kustantaja: WSOY
Lajityyppi: perheromaani, psykologinen romaani
Sivumäärä: 438
Päällys: Elina Warsta
Mistä saatu: lahjakirja

torstai 26. marraskuuta 2015

Andy Weir: Yksin Marsissa



Andy Weirin Yksin Marsissa kertoo Punaiselle planeetalle yksin jäävän Mark Watneyn uskomattoman tarinan. Romaani sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on lopultakin onnistunut suorittamaan miehitettyjä lentoja Marsiin, mutta kolmannella tutkimusmatkalla kaikki meneekin sitten komeasti mönkään.

Ares 3 -aluksen miehistö joutuu hiekkamyrskyn kouriin ja keskeyttämään tehtävänsä. Evakuoinnin aikana Mark loukkaantuu vakavasti ja tiimellyksessä hänen avaruuspukunsa hajoaa niin, että kommunikointi muiden areslaisten kanssa ei onnistu, ja he luulevat Watneyn kuolleen. Niinpä Mark jää yksin Marsiin ryhmän jättämien varusteiden kanssa ilman mitään mahdollisuutta päästä omin neuvoin kotiin. Kun NASA:n satelliitit havaitsevat uunituoreen ”marsilaisen” liikkuvan planeetan kamaralla, pelastustoimet käynnistyvät – mutta miten Mark meinaa pärjätä vaatimattomin ruokavarannoin usean vuoden ajan Marsissa?

Yksin Marsissa seuraa sekä Markin edesottamuksia että Maassa suunniteltavan pelastusoperaation etenemistä. Romaanin päähenkilön vaiheiden luulisi olevan näistä kahdesta mielenkiintoisempaa luettavaa, mutta toisin käy – Weir on tehnyt Markista suoraan sanottuna vähän puisevan sankarin, joka selviää täysin mahdottomista olosuhteista lopulta kuin ei mitään. Kasvitieteestä ja insinöörin hommista luonnollisesti kaiken tietävä Mark perustaa piskuiseen avaruusasemaansa perunamaan, jota lannoittaa omilla ulosteillaan ja taikoo ryhmän jälkeensä jättämistä kulkupeleistä isompia ja vahvempia yhdistelemällä niitä tuosta noin.

Moisen McGyveroinnin seuraaminen muuttuu hyvin nopeasti tylsäksi, kun Weir jaksaa valuttaa hahmonsa ajatuksiin loputtomia listauksia avaruustekniikasta ja kemiallisista aineista ja niiden toiminnasta. Toisaalta Weir on jatkanut hienosti ajatusleikkiään siitä, mitä kaikkea noilla tavaroilla ja niissä olevilla aineilla voi tehdä, mutta kemian oppikirjan kappaleita muistuttavaksi muuttuva proosa on tylsää ja kankeaa luettavaa – Mark ei todellakaan säästä meiltä kemialta. Toivottavasti Ridley Scottin ohjaama, Weirin kirjaan pohjaava elokuva keskittyy kirjan tekniikalla rehentelyn sijaan ennen kaikkea näyttämään Markin toimia, sillä nyt kirjamuodossa tarina katoaa tekniseen höpötyksen lomaan.
Yksi pikku juttu: veden vapauttaminen hydratsiinista on… siis… raketit toimivat sillä tavalla. Tulee kirjaimellisesti kuumat paikat. Ja vaaralliset. Jos teen tämän happipitoisessa ilmassa, vastavapautunut kuumentunut vety räjähtää. Vettä syntyy roppakaupalla mutta minä olen liian kuollut arvostaakseni sitä.
    Pohjimmiltaan hydratsiini on melko yksinkertainen. Saksalaiset käyttivät sitä rakettimoottoriavusteisissa hävittäjissä polttoaineena niinkin kauan aikaa sitten kuin toisessa maailmansodassa (ja välillä räjäyttivät itsensä kappaleiksi sen takia).
   Ei tarvita muuta kuin katalyytti (irrotan sen laskeutujasta), jonka päälle hydratsiini juoksutetaan, ja hydratsiini muuttuu typeksi ja vedyksi. Säästän teidät kemialta, lopputuloksena viidestä hydratsiinimolekyylistä tulee viisi harmitonta N2-molekyyliä ja kymmenen ihastuttavaa H2-molekyyliä. Prosessiin kuuluu ammoniakkinen välivaihe. Kemia, vetelä hutsu kun on, pitää huolta, ettei ammoniakki reagoi hydratsiinin kanssa vaan pysyy vain ammoniakkina. Pidättekö ammoniakin tuoksusta? No, siitä tulee yhä helvetillisemmäksi käyvän olemassaoloni vallitseva haju
.
[s.37]
Markin mainitsemia kuumia paikkoja ja läheltä piti -tilanteita onkin luvassa koko romaanin verran. Ne eivät vain muuta Markia millään tavalla, vaan tämän jaksaa posottaa eteenpäin yhtä määrätietoisesti – hahmo ei kehity tai kasva ollenkaan tarinan aikana, ja siksi Mark jää vähän ohueksi päähahmoksi.

Markin astronauttikaverit ovat joukkio aikamoisia stereotyyppejä, joista saa turhaan etsiä tasoja tai minkäänlaista samaistumispintaa. Romaanin loppua lukuun ottamatta vähän statisteiksi jäävien astronauttien videopuhelut Maassa odottavien sukulaisten kanssa ovat todella imelää, epäaitoa ja kiusallista luettavaa.
”Okei”, Martinez sanoi, ”sinua ärsyttää.”
”Ai se näkyy?” Marissa sanoi. ”Yritin peitellä sitä.”
”Me olemme olleet yhdessä viisitoistavuotiaista. Minä tiedän, kun sinua ärsyttää.”
”Sinä ilmoittauduit vapaaehtoisena jatkamaan tehtävää viisisataa kolmekymmentäkolme päivää”, Marissa sanoi, ”kusipää.”
”Joo”, Martinez sanoi. ”Arvelinkin, että se oli se syy.”
”Lapsesi on päiväkodissa, kun tulet takaisin. Hänellä ei ole minkäänlaisia muistoja sinusta.”
”Tiedän”, Martinez sanoi.
”Minun täytyy odottaa vielä viisisataa kolmekymmentäkolme päivää ennen kuin saan seksiä!”
”Niin minunkin”, Martinez puolustautui.
[s.265]
Kuolleeksi luullun Markin elossa olevaksi paljastuminen synnyttää niin NASA:n riveissä kuin tavallisissakin kansalaisissa erilaisia reaktioita ja johtaa mielenkiintoisiin seurauksiin. Niiden kuvaaminen ei ehkä ole järin syvällistä, mutta tuo mielenkiintoisen lisätason Weirin tähtitieteelliseen robinsonaadiin.
”Tervetuloa takaisin”, Cathy sanoi kameralle. ”Jututamme Yhdysvaltain postiviraston Marcus Washingtonia. Herra Washington, ymmärätääkseni operaatio Ares 3 on aiheuttanut ainutlaatuisen tilanteen koko postin historiassa. Voisitko selittää mistä oikein on kysymys?”
”Tuota, kyllä”, Marcus sanoi. ”Aluksi kaikki luulivat, että Mark Watney oli ollut kuolleena jo yli kaksi kuukautta. Sinä aikana posti julkaisi sarjan muistomerkkejä hänen kunniakseen. Kaksikymmentätuhatta merkkiä painettiin ja lähetettiin postitoimistoihin ympäri maan.”
”Ja sitten paljastui, että hän olikin elossa”, Cathy sanoi.
”Joo”, Marcus sanoi. ”Mehän emme siis paina postimerkkejä elävistä ihmisistä. Me pysäytimme jakelun välittömästi ja perimme merkkejä takaisin mutta tuhansia oli jo myyty.”
”Onko näin käynyt koskaan aikaisemmin?” Cathy kysyi.
”Ei. Ei kertaakaan Yhdysvaltain postin historiassa.”
”Merkeistä on arvatenkin tullut melkoisen arvokkaita.”
Marcus hekotteli ääneen. ”Ehkä näin. Mutta kuten sanoin, tuhansia on jo myyty. Ne ovat harvinaisia mutta eivät huippuharvinaisia.”
[s.100-1]
Vaikka Yksin Marsissa onkin varsin ohut lukuelämys, se on kuitenkin helposti lähestyttävä ja nautittava sellainen. Kömpelyydestään huolimatta se tarjoaa viihdyttävän tarinan, jonka ahmaisee todella nopeasti – on sitten eri asia, jääkö Weirin romaanista mitään mieleen.



Petter haluaisi kuollakseen tietää, mitä Yksin Marsissa -romaanin kannessa olevan,
kontaktimuovin alle jääneen tarran alla olisi ollut.

Alkuteos: The Martian: A Novel
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2011
Suomennos: Kaj Lipponen
Kustantaja: Into
Sivumäärä: 387
Kansikuva: Eric White
Lajityyppi: scifi
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Liebster Award










Opus Eka sai lyhyen historiansa toisen blogihaasteen! Vastaamme nyt Rakkaus on koira helvetistä -blogin antamaan haasteeseen ja kiitämme tunnustuksesta.

Haasteen säännöt:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Tässä ovat vastauksemme blogihaasteessa esitettyihin kysymyksiin:

1.Mille hyllylle astelet kirjastossa ensimmäiseksi?

Jenni: Usein varmaan runo- tai kaunokirjallisuushyllylle. Yleensä sinne, mikä sattuu olemaan lähimpänä.
Petter: Pikalainahyllyn kautta kaunokirjallisuuden puolelle. Joskus sarjakuvahylly vetää puoleensa heti alussa.

2.Lähikirjastot vai isot keskuskirjastot?

Jenni: Molemmat on jees! Lähikirjastoissa voi olla pienen paikan tunnelmaa, mutta isojen kirjastojen hyllyjen väliin on välillä kivaa vajota.
Petter: Lähikirjastoissa on omanlaistaan leppoista tunnelmaa, ja niiden hiljaisissa lukutiloissa on oikeasti todella rauhallista. Lähikirjastojen vaatimattomampi kirjavalikoima mahdollistaa löytöjen tekemisen, kun ei tarvitse väsyttää itseään kymmenien hyllyjen välissä kahlatessa.

3.Jos pääsisit tapaamaan jotakuta kirjallisuuden henkilöä, kenet haluaisit tavata?
Jenni: Albus Dumbledoren.
Petter: Tyrion Lannisterin.

4.Luetko koskaan kirjoja toiseen kertaan? Miksi / miksi et?

Jenni: Luen, koska haluan nauttia hyvistä kirjoista, ja niistä voi löytyä uusia yksityiskohtia, jotka olen ensimmäisellä lukukerralla ohittanut. Tai joskus luen uudelleen jotkin kirjat, jotka ovat olleet merkityksellisiä minulle jossakin vaiheessa elämää. En kestä ajatusta, etten voisi palata joidenkin tekstien äärelle.
Petter: Luen välillä toisen tai kolmannenkin kerran, jos kirjassa on jäänyt jokin mietityttämään, mutta noin yleisesti ottaen kirjallisuus on minulle tässä mielessä aika kertakäyttöviihdettä. Tosin poikkeuksiakin on, sillä Kurt Vonnegutin Teurastamo 5:n pariin tulee palattua suht säännöllisesti: vaikka se on nopealukuinen teos, siitä tuntuu aina löytävän jotain uutta.

5.Pokkarit vai kovakantiset kirjat?

Jenni: Yleisesti pidän enemmän kovakantisista, mutta pokkarit ovat kätevämpää matkalukemista.
Petter: Molemmat! Pokkareissa tosin hienot kansitaiteet eivät aina pääse välttämättä ansaitusti esille, mikä on sääli. Lisäksi joissain paksummissa taskulaitoksissa kustantajat ovat päättäneet säästää metsiä painamalla kirjan todella pienellä fontilla, mikä on välillä vähän ärsyttävää.

6.Mikä on ollut mykistävin elokuvakokemuksesi? Miksi?

Jenni: Jostain syystä American Beauty on jäänyt mieleen – katsoin sen muutama vuosi sitten yksin, pimeänä talvi-iltana. Kokemuksessa oli jotakin lumoavaa. Elokuvan tunnelma on jäänyt syvästi mieleen.
Petter: Viimeaikaisista Inside Out on ollut ehdottomasti paras mielikuvituksellisuudessaan ja hauskuudessaan. Myös Halloweenina katsomani Elävien kuolleiden yö oli yllättävän toimiva zombieleffojen pioneeri, vaikka se häviääkin joka suhteessa Walking Deadille.


7.Mikä on elokuvista ”guilty pleasuresi”?

Jenni: Hilary Duffin tähdittämä Kesän sävelet (Raise Your Voice), joka on korni ja kamala musiikkipainotteinen romanttinen teinidraama. Se pitää kuitenkin katsoa tietyin väliajoin, koska siitä on jäänyt ystävien kesken hyviä inside-vitsejä.
Petter: Se taitaa olla ihan kokonainen genre eli toimintaelokuvat – joskus on virkistävää heittää jalat pöydälle ja katsoa pauketta ja tuhoa mitään sen ihmeempiä pohtimatta tai analysoimatta. Tänä vuonna Mad Max: Fury Road on tarjonnut ehdottomasti parhaan ruutisirkuksen, jota tuskin tullaan ennen uuttavuottaa ylittämään.

8.Minkälaisen arvon annat elokuvien tekstitykselle?

Jenni: Mielestäni on hienoa, että elokuvat tekstitetään dubbauksen sijaan. Omalla kohdallani riippuu ihan elokuvasta ja sen kielestä: joskus en seuraa niitä, joskus vilkuilen, joskus luen kokonaan.
Petter: Huomaan itse lukevani niitä, vaikka ymmärtäisinkin englanninkielisistä leffoista ihan riittävästi niistä nauttiakseni. Olen sen verran kuitenkin tottunut tekstityksiin, että niiden puuttuminen olisi kyllä vähän erikoista.

9.Häiritseekö sosiaalisen median käyttö keskittymiskykyäsi?

Jenni: Kyllä, varsinkin jos pitäisi tehdä jotakin vähän epämiellyttävämpää. Olen yrittänyt kiinnittää siihen huomiota ja esimerkiksi välillä pitää Facebookin kiinni, kun kirjoitan koulujuttuja.
Petter: Toisinaan kyllä, siihen siirtyminen puhelimella tai tietokoneella ollessa on valitettavan helppoa ja sinne kellumaan jääminen sitten vieläkin helpompaa, mutta kyllä tässä selvitään – on vain vähän harmi, että hommia ei tule välillä tehtyä kovin intensiivisesti yhteen asiaan keskittyen.

10.Onko tietokirjoilla tulevaisuutta?

Jenni: Mielestäni on! Mututuntumalla sanoisin, että erityisesti viihteellinen tietokirjallisuus vetää tällä hetkellä todella hyvin. Ja esimerkiksi kaikenlaiset oppaat ovat kovassakin suosiossa.
Petter: Ehdottomasti on – hyvin jäsennelty lajiteltu, syvällinen tietopaketti on hyvä ja yhtenäinen vastine kaikelle netissä hajallaan olevalle informaatiolle.

11.Onko järkeä antaa kirjaa/elokuvaa joululahjaksi?

Jenni: kyllä, varsinkin jos hieman haistelee, minkätyyppinen paketti voisi olla mieluinen vastaanottajalleen.
Petter: Minulle ainakin kelpaavat moiset elämykset vallan hyvin – on tietysti eri asia, minkälaisesta taide- tai viihdemuodosta kukin itse tykkää. Vaikka kirjoja ja leffoja saakin kirjastoista, niiden antaminen lahjaksi kertoo myös antajastaan.

Haluamme välittää tunnustuksen ja haasteen Lukijattarelle sekä Aina joku kesken -blogin Tanille. Toivomme teiltä vastauksia seuraaviin kysymyksiin:

1. Mitä kirjoja toivoisit pukinkonttiin? Miksi?
2. Mikä sai sinut aloittamaan kirjabloggaamisen?
3. Pystytkö kuuntelemaan lukiessasi musiikkia? Jos, niin mitä?
4. Mikä kirja kaikkien pitäisi lukea ennen täysi-ikää, jos saisit päättää?
5. Mikä kirja on saanut sinut suuttumaan? Miksi?
6. Minkä kirjan lopun haluaisit kirjoittaa uusiksi?
7. Onko blogin pitäminen muuttanut lukemistottumuksiasi?
8. Mitkä tänä vuonna lukemasi kirjat ovat tehneet sinuun vaikutuksen?
9. Jos olisit kirja, mikä kirja olisit?
10. Minkä kirjan olet viimeksi valinnut pelkän kannen perusteella?
11. Minkälainen kirjanmerkki sinulla on käytössä? (P.S. kuva olisi kiva!)

torstai 19. marraskuuta 2015

George Saunders: Joulukuun kymmenes



George Saundersin novellikokoelma Joulukuun kymmenes tarjoilee monipuolisen mutta laadultaan heittelehtivän kokoonpanon nykypäivän amerikkalaiseen elämäntapaan ja sen äärimuotoihin sukeltavia tarinoita. Novellit on julkaistu alun perin The New Yorkerissa ja Harper´sissa vuosina 1995-2012.

Saundersin tarinoissa päästään muun muassa seuraamaan, miten naapuruston outo poika todistaa tämän torjuneen tytön kidnappausta, kuinka tavallinen perhe yrittää ostaa valkoisen roskaväen edustajilta koiranpennun ja millä tavalla arpajaisvoitto sekoittaa neuroottisen perheenisän pään.

Melkein kaikissa novelleissa on samanlainen kaava: erikoiset hahmot tempaistaan pois näiden mukavuusalueelta vielä erikoisempiin ja oudoimpiin tilanteisiin. Saundersin huumorintaju ja tarkka ja kiinnostava kuvaus kuljettavatkin tarinoista parhaita eteenpäin miellyttävän raikkaasti, vauhdikkaasti ja juuri sopivasti liioitellen ja kärjistäen. Näin tapahtuu esimerkiksi neuroottisen isän arpajaisonnea kuvaavassa novellissa Semplica-päiväkirjat.
En halua särkeä Lillyn sydäntä enkä muistuttaa turhan takia miten ahtaalla tässä ollaan. Luoja tietää että Lilly saa kuulla muutenkin ihan tarpeeksi usein miten ahtaalla tässä ollaan. Kun Lillyn luokalle annettiin kotitehtäväksi ”Meidän piha”, Leslie Torrini näytti kuvia kotipihan aasialaisesta sillasta ja kertoi S-tytöistä (ikä, kotimaa yms.) niin kuin ”kaikki muutkin luokkakaverit”, kun taas Lilly vei tunnille 1940-luvun kondomilaatikon, joka löytyi viime vuonna kesken jääneeltä kasvimaalta. Ehkä vähän tyhmää antaa Lillyn viedä kondomilaatikko kouluun? Minusta historiallinen esine oli hyvä idea ja ajattelin että ehkä kovin moni ei hoksaa sitä kondomilaatikoksi. Mutta opettaja hoksasi ja sanoi ja siitäkös koko luokka nosti metelin, mutta opettaja käytti tilaisuutta hyväksi ja alkoi kertoa turvaseksistä, mikä oli hyvä juttu luokan mutta ei ehkä niin hyvä Lillyn kannalta. [s.113-4]
Kokoelman tarinoista parhaassa eli Pako hämähäkin sydämestä -kertomuksessa Saunders tosin yllättää lukijansa täydellisesti. Lääkkeiden ja piristeiden vaikutusta selvittäviin ihmiskokeisiin pakotetun Jeffin tarina on scifi-henkisyytensä ja häiriintyneisyytensä myötä juuri sopivan outo ilmestys piristämään muuten varsin turvallisilla vesillä pysyttelevää Joulukuun kymmenettä.
Koska olin saanut kerran Synkmustaa™ itse, en yksinkertaisesti halunnut antaa sitä kenellekään. En siinäkään tapauksessa, että kyseessä olisi ollut epämiellyttävä tai suorastaan vihattava tyyppi.
”Viisi sekuntia”, Abnesti sanoi.
”En minä osaa päättää”, minä sanoin. ”Ihan sama.”
”Täysin yhdentekevää?” hän sanoi. ”Selvä. Siispä minä annan Synkmustaa™ Heatherille.”
Istuin ja tuijotin.
”Ei sittenkään”, hän sanoi, ”minä annan sitä Rachelille.”
Istuin ja tuijotin.
”Hyvä on, Jeff”, hän sanoi. ”Uskotaan. Sinusta se on tosiaan täysin yhdentekevää. Sinä et aseta etusijalle kumpaakaan. Selvä juttu. Siksi minunkaan ei tarvitse tehdä sitä. Tajuatko mitä me olemme juuri osoittaneet? Sinun avullasi? Ensimmäistä kertaa? Yhdistelmästä ED289/290? Siitä mitä tänään testattiin. Sinun on pakko myöntää että olit rakastunut. Kahdesti. Etkö ollutkin?”
”Olin”, minä sanoin.
[s. 53-4]
Vaikka Joulukuun kymmenes sisältääkin edellä mainittujen kertomusten kaltaisia helmiä, Saundersin kokoelmaan on päässyt kuitenkin livahtamaan turhan paljon huteja. Ne tietysti korostavat onnistuneiden kirjoitusten laadukkuutta, mutta saavat lukijan väkisinkin pohtimaan, että vähemmälläkin novellimäärällä olisi pärjännyt. Erityisesti kokoelman päättävä, syöpäsairaan miehen pelastusoperaatiosta kertova Joulukuun kymmenes on kaikessa sekavuudessaan ja tylsyydessään aikamoinen pettymys.

Lisäksi joidenkin Saundersin tarinoiden asetelmien samankaltaisuus alkaa häiritä jossain vaiheessa. Köyhempään yhteiskuntaluokkaan kuuluvien ja keskiluokkaisten hahmojen keskinäiset konfliktit voivat olla tietysti tuloeroiltaan jyrkemmässä amerikkalaisessa yhteiskunnassa jännitteisempiä ja ajankohtaisempia, mutta näin suomalaisesta näkökulmasta niistä jatkuvasti ammentaminen tuntuu vähän yksipuoliselta.

Joulukuun kymmenes on kokonaisuutena turhan epätasainen, mutta Saundersin laadukkaimmat tekstit pitävät sen onnistuneesti pinnalla. Niiden ansiosta novellikokoelma on ehdottomasti tutustumisen arvoinen paketti.


Petter odottaa joulukuussa eniten sen 24. päivää.

Alkuteos: Tenth of December
Kokoelman alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2013
Suomennos: Markku Päkkilä
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 229
Kansikuva: Ilkka Kärkkäinen
Lajityyppi: novellit, satiiri
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe


Anthony Doerrin sinikantinen tiiliskivi Kaikki se valo jota emme näe tarjoilee sujuvasti etenevän ja kauniin kertomuksen toisesta maailmansodasta, sokeudesta ja rohkeudesta.

Sokea teini-ikäinen Marie-Laure asuu Pariisissa kaupungin luonnontieteellisessä museossa lukkoseppänä työskentelevän isänsä kanssa, joka on opettanut tyttärensä liikkumaan kaupungissa rakentamalla tälle Pariisin pienoismallin tunnusteltavaksi ja tutkittavaksi näppituntuman avulla. Toisen maailmansodan syttyessä Marie-Laure ja isänsä pakenevat meren rannalle Saint-Malon pikkukaupunkiin, mutta lukkoseppä ei ole jättänyt entistä työpaikkaansa tyhjin taskuin: Marie-Lauren isä on ottanut vastuulleen arvokkaan jalokiven, Liekkien meren.

Kirottu jalokivi antaa kantajalleen ikuisen elämän ohella kohtuuttoman annoksen huonoa onnea, jota on muutenkin ilmassa natsien edetessä Saint-Maloa kohti. Sakemanneista uhkaavin on kuitenkin Kolmannen valtakunnan tulevia taideaarteita keräävä vääpeli Reinhold von Rumpel, joka tarvitsee Liekkien meren parantuakseen kehossaan ripeään tahtiin etenevästä syövästä.

Samaan aikaan Saksan puolella Zollverein kaivosalueella valkotukkaiset sisarukset Werner ja Jutta yrittävät selvitä orpokodin arjesta. Werner pääsee SS-yksikön tekniikkapuolelle koulutettavaksi todistettuaan matemaattisen lahjakkuutensa, mutta ankaran ja armottoman opiskelun jälkeen joutuu kuitenkin mukaan sotaan. Lopulta Marie-Lauren, Wernerin ja von Rumpelin tiet risteävät Liekkien meren ja sodan kautta.

Doerr onnistuu tuomaan sotaisaan romaaninsa ihan uudenlaista ainesta kuvaamalla todella taitavasti Marie-Lauren sokeutta ja tämän värikkään sisäisen maailman kiemuroita. Marie-Lauren sokeus tekee kirjan toivottomasta ja synkästä maailmasta kauniin ja hienovaraisen, ja vamman kuvaileminen ja sen kanssa elämisestä kirjoittaminen on yhtä kiinnostavaa ja yksityiskohtaisen hiottua kuin esimerkiksi E.L. Doctorowin samasta teemasta ammentavassa Homerissa ja Langleyssa.
Marie-Laure piirtää päässään karttoja, purkaa auki satoja metrejä kuvitteellista lankaa, kääntyy ja kerii sen takaisin. Kasvitiede haisee liimalta, imupaperilta ja prässätyiltä kasveilta. Paleontologia kivipölyltä, luujauheelta. Biologia formaliinilta ja vanhoilta hedelmiltä; osasto on täpötäynnä painavia viileitä tölkkejä, joiden kelluvaa sisältöä hänelle on vain kuvailtu: narukerää muistuttavia kelmeitä kalkkarokäärmeitä, gorillojen irti hakattuja käsiä. Entomologia lemuaa koipalloilta ja öljyltä: tohtori Geffard selittää, että säilöntäaineen nimi on naftaliini. Työhuoneissa tuoksuu hiilipaperi tai sikarinsavu tai konjakki tai parfyymi. Tai kaikki neljä.
[--] Vastaan tulevat lapset ovat pakahtua kysymyksiin: sattuuko se? Pidätkö sinä silmiä kiinni, kun nukut? Mistä sinä tiedät, mitä kello on?
   Ei satu, hän selittää. Eikä mikään ole täysin pimeää, ei sillä tavoin kun he luulevat. Maailma koostuu verkoista ja ristikoista ja äänten ja pintojen sekoituksista. Hän kiertää museon pääsalin suunnistaen narisevien lattialankkujen mukaan, hän kuulee ylös alas portaita tömistävät askelet, pikkulapsen kiljahduksen ja uuvahtaneen isoäidin huokauksen tämän istuessa penkille.
[s. 52]
Tarinan edetessä Saint-Maloon Marie-Laure tapaa aistiharhoista kärsivän Etienne-setänsä, jonka kanssa tämä ystävystyy. Kahden siipeensä saaneen ihmisyksilön – yksi näkee asioita joita ei pitäisi ja toinen ei näe yhtään mitään – kohtaamiset radiokokeiluineen ja vastarintaliikkeen toimintaan osallistumisineen ovat tunnelmallisia valopilkkuja muuten varsin synkäksi vetävässä romaanissa.

Vaikka Liekkien meren tarina ja sen voimat eivät olekaan kovin realistisia, sen käynnistämä jalokivijahti piristää muuten ankeaa sotakuvausta, jota valitettavasti on luvassa Wernerin seikkailujen myötä. Tylsät ja sekavat retket ympäri sotatantereita eivät ole tarinan vahvimpia aineksia, vaan ne jäävät muuta kokonaisuutta vasten mitäänsanomattomiksi. Pojan osuus ei ole kuitenkaan kokonaisuuden kannalta mitenkään turha, vaan Wernerin kautta lukija pääsee perehtymään kansallissosialistisen koulutusjärjestelmän täysin naurettaviin piirteisiin.

Kokelaita on sata, kaikki poikia. Mustaan univormuun pukeutunut virkailija määrää pojat neliriveihin. Mitalit kilisevät miehen rinnassa hänen mittaillessaan lattiaa. »Te olette pyrkimässä maailman parhaisiin kouluihin», hän toitottaa. »Kokeet kestävät kahdeksan päivää. Kouluun hyväksytään vain puhtaimmat, vain vahvimmat.» Toinen virkailija jakaa pojille univormut: valkoiset paidat, valkoiset shortsit, valkoiset sukat. Pojat heittävät siitä paikasta omat vaatteensa yltään.
   Werner laskeskelee, että joukossa on kaksikymmentäkuusi hänen ikäistään. Kahta lukuun ottamatta he ovat häntä pidempiä. Kolmea lukuun ottamatta he ovat vaaleatukkaisia. Kenelläkään ei ole silmälaseja.
   Pojat viettävät ensimmäisen aamun täyttäen lomakkeita kirjoitusalusta sylissään uudet valkoiset vaatteet yllään. Kuuluu vain lyijykynien rapina, kuulustelijoiden askelet ja valtavan lämpöpatterin naksahtelu.
   Missä isoisäsi syntyi? Minkä väriset silmät isälläsi oli? Onko äitisi ollut koskaan konttorityössä? Sukutaustaa koskevista sadastakymmenestä kysymyksestä Werner pystyy vastaamaan täsmällisesti vain kuuteentoista. Loput vastaukset ovat arvauksia.
   Mistä äitisi on kotoisin?
   Vaihtoehtoa imperfekti ei ole. Saksasta.
   Mistä isäsi on kotoisin?
   Saksasta.
   Mitä kieliä äitisi puhuu?
   Saksaa.
[s. 118-9]

Kaikki se valo jota emme näe on rakennettu muutaman sivun mittaisten lukujen muodostaman kokonaisuuden varaan. Tarina ei etene yksittäisessä luvussa kovinkaan paljon, vaan kyseessä onkin usein eräänlainen tuokiokuva yhteen kohtaukseen, josta Doerr siirtyy välittömästi eteenpäin. Tällainen elokuvamainen tyylikeino ei tunnu liian levottomalta tai hyppivältä, vaan lukujen lyhyyden takia niitä on helppo ahmia useampi kerralla.

Nopean etenemistahdin myötä Doerr kuitenkin juoksuttaa välillä hahmojaan turhan nopeasti tarinan vaiheesta toiseen ilman, että ne oikeastaan vaikuttavat hahmoihin millään tavalla. Esimerkiksi Fredrickin ja Wernerin yhteisen juonikaaren lopetus ei oikeastaan vaikuta tarinaan millään tavalla, vaikka itse siihen liittyvien tapahtumien luulisi järkyttävän ainakin Werneriä.

Kaiken kaikkiaan tarina etenee varsin mallikkaasti edellä mainittuja sotaretkiä lukuun ottamatta, ja erityisesti kirjan loppu ansaitsee kiitosta: se kerii Marie-Lauren ja Wernerin risteävät kohtalot kasaan todella tyydyttävästi ja järjestelmällisesti olematta kuitenkaan tylsä saati sentimentaalinen.

Kaikki se valo jota emme näe on koukuttava ja mielenkiintoinen romaani, jossa Doerr sekoittaa yliluonnollisia ainesosia historiaan onnistuneesti ja mielikuvituksellisesti.


Petter ei ole pelannut Afrikan tähteä vuosikausiin.

Alkuteos: All the Light We Cannot See
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Hanna Tarkka
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 543
Kansikuva: Tal Goretsky ja Lynn Buckley
Lajityyppi: historiallinen romaani, fantasia
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

tiistai 10. marraskuuta 2015

Sofi Oksanen: Norma



Tämän syksyn yksi hypetetyimmistä kirjoista on ollut odotetusti Sofi Oksasen Norma, joka on kirjailijalta yllättävä askel pois omalta mukavuusalueelta. Norma ei nimittäin käsittele Viroa millään tasolla, ja (inho)realismin sijaan liikutaan varsin erilaisissa, osin jopa taianomaisissa tunnelmissa.

Kolmikymppisen Norman elämä muuttuu, kun hänen äitinsä Anita juoksee metron alle Sörnäisten metroasemalla. Anita on ollut Norman lähin ihminen, eikä vähiten sen takia, että Norman hiukset kasvavat metrin päivässä ja hiusten avulla nainen pystyy esimerkiksi aistimaan, valehteleeko ihminen tai onko tämä vakavasti sairas. Selvittäessään Anitan kuolemaa Norma sotkeutuu äitinsä vanhan ystävän Helenan lasten ja näiden sukulaisten klaaniin, joka puuhailee hämärähommia hiusbisneksen varjolla.

Normassa on kaukaisuuden tunteesta huolimatta yhteyksiä Oksasen edellisiin romaaneihin erityisesti rakenteellisissa piirteissä. Nytkin liikutaan kahdella eri aikatasolla: nykyhetkessä ja Anitan kuvaamilla videoilla, joissa selitetään sekä menneisyyttä että Anitan motiiveja liittyä klaanin toimintaan. Muissakin Oksasen romaaneissa esiintyvä arvoituksellinen elementti on entistä selkeämmin esillä Normassa: kirjassa on trillerimäisiä aineksia, ja alkuasetelman rikkonainen kuva selkeytyy pala palalta kirjan edetessä. Tällä kertaa lajityyppi on vain puhtaammin jännitystä, vaikka dekkarimaisia piirteitä on ollut näkyvissä aiemmissakin romaaneissa.

Mielenkiintoista on kauneusalan ja hiustenpidennysten käsitteleminen kirjassa, ja kuinka ihmiskauppa kietoutuu sekä hieman viattomampaan hiusalaan kuten myös sijaissynnytysten eettisiin ongelmiin. Vaikka näennäisesti pinnallinen aihe tuntuu kaukaiselta verrattuna esimerkiksi Puhdistukseen, kritisoi Oksanen jälleen heikoimpien riistämistä, tällä kertaa erityisesti kehitysmaiden naisten kustannuksella mahdollistettua kauneusbisnestä.

Varsinkin yhteiskunnallinen puoli Normassa on kiehtovaa: irvokasta on esimerkiksi se, kuinka valikoitua ihmisten eettinen välittäminen on. Romaanissa kritisoidaan esimerkiksi luomutietoisia ihmisiä, joita ei kuitenkaan hiuslisäkkeiden alkuperä kiinnosta. Tärkeintä on, että hiukset eivät sisällä täitä.
Norma oli kuvitellut, että asiakkaat olisivat kuin Planin kummit, jotka toivoivat kummilapsen lähettävän heille koulukuvia ja kirjeitä opiskelujen etenemisestä, ja tiesivät, mihin tarkoitukseen ja kenelle heidän rahansa menivät, mutta ei. Näille naisille heidän päähänsä liimattava tukka oli persoonatonta, kasvotonta hiusmassaa, eivätkä he halunneet tietää, kenelle se oli kuulunut ennen heitä. He eivät halunneet tietää, että joku muu oli niissä samoissa kutreissa rakastanut, raivonnut, toivonut, itkenyt ja unelmoinut, he olivat korkeintaan huolissaan täistä ja taudeista. [s. 117]
Olisin mielelläni lukenut enemmänkin kauneusbisneksen kääntöpuolista, ja mikä on länsimaiden kauneuden tavoittelun hinta esimerkiksi kehitysmaissa. Mielestäni myös ihmis- ja lapsikauppaa olisi voinut käsitellä laajemminkin: nämä olivat romaanin mielenkiintoisinta antia. Harmillisesti ne jäivät maagisten elementtien ja salaperäisen juonen varjoon. Parhaimmillaan Oksanen onkin ihmisarvon kuvaamisessa, välillä erityisesti sen saadessa groteskeja piirteitä: varsin vahva on esimerkiksi kuvaus nuorista naisista, joita huijataan synnytystehtaisiin puhelinpalkalla, jotta korkea-asemaistet, länsimaalaiset pariskunnat saisivat sijaissynnytysvauvan. Unelmilla riistäminen ja rahastaminen on romaanin vahva teema.

Norma ei ole huono kirja, ei missään nimessä. Silti tuntuu, että jokin tärkeä elementti puuttuu: kaksiulotteisuus kaipaisi vielä jotakin syventävää ulottuvuutta. Kielellisesti Norma on uskottava, mutta tarinakehikko taipuu – hype ei ole mielestäni ollut kirjan mittojen mukainen. Romaani on sujuva ja sievä sekä aiheeltaan oivaltava ja raikas, mutta kokonaisuus ei räjäytä tajuntaa. Esimerkiksi taiturulliseen Kun kyyhkyset katosivat -romaaniin (josta itse pidin kovin) Norma ei yllä, mutta ei sen pidäkään. Romaani tuntuukin hieman isompien projektien väliseltä kokeilualustalta (mikä sinänsä ei ole huono asia), mutta täysin valmiilta kirja ei tunnu. Saako Norma koskaan jatkoa vai jääkö se yksittäiseksi kokeiluksi, on mielestäni mielenkiintoinen ajatusleikki.

Norma pitää tiukasti otteessaan, ja halu saada tietää lisää vie lukijan tiiviisti loppuun saakka. Romaani on rakenteeltaan eloisa, nopealukuinen ja viihdyttävä, mikä on mukava kontrasti monille edeltäville, hyvin raskaillekin teoksille. Se myös sivuaa tärkeitä ja mielenkiintoisia teemoja: miten yhteiskunta kohtelee normista poikkeavia yksilöitä, miten valmis ihminen on menemään äärimmäisyyksiin ja vahingoittamaan lukuisia muita, jotta oman läheisen elämä helpottuisi ja unelmat toteutuisivat. Hiusteollisuus ja kauneusala ovat raikas aihe, ja tiivis paketti kestää varmasti monta lukukertaa.
Thaimaalaiset käyttävät mieluummin vietnamilaisia naisia, tai myanmarilaisia tai taiwanilaisia. Kyse ei ole vain hinnasta, vaan kulttuurieroista. Thaimaalaiset kunnioittavat enemmän omia naisiaan. Minusta tuntuu, että sama koskee kaikkia muitakin. On helpompi käyttää jotakuta joka ei ole samanlainen kuin itse. Sinun on hyvä muistaa se. [s. 236]

Jenni ei ole koskaan ottanut hiustenpidennyksiä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 304
Kansi: Anne Kursu ja Toni Härkönen
Lajityyppi: jännitys, psykologinen romaani, maaginen realismi
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 3. marraskuuta 2015

Kari Hotakainen: Henkireikä




Kari Hotakaisen uusin romaani Henkireikä on yksi tämän vuoden kovimmista kotimaisista. Se on myös melkoinen harppaus Hotakaisen lievästi onnahtaneeseen, julkisen terveydenhuollon ylistyslauluna toimineeseen Luonnon lakiin nähden.

Henkireiän kertojana toimii sekakuorossa laulava rikoskomisario, jonka kuorokaverit Suntio ja Parturikampaaja tasapainottelevat yllättävän rankkojen ongelmien kanssa. Suntio on ryhtynyt ryöstämään hauta-arkussa maahanpanemista odottavien vainajien vaatteita, jotta työttömäksi jäänyt ompelijavaimo voisi tehdä niistä uusia vaatekappaleita ja myydä "kierrätettyjä" kuteita eteenpäin. Parturikampaaja taas kärsii kotona murjottavan, pyörätuoliin invalidisoituneen miehen käsissä ja hautoo tämän tappamista.

Kuorokavereiden ongelmat kuitenkin karkaavat rikoskomisarion ulottumattomiin, kun Suntio menee kertomaan vaateryöstöistään Parturikampaajalle. Parturikampaaja puolestaan uhkaa paljastaa Suntion toimet kirkolle, ellei tämä auta pyörätuolissa märehtivän aviomiehen murhaamisessa.

Kolmeen osaan jakaantuva Henkireikä on alusta asti hotakaismaisen komeaa ja viiltävää analyysia, joka ei hienosta sanankäytöstään huolimatta tunnu missään vaiheessa elvistelyltä tai kikkailulta. Tarina virtaa koko ajan eteenpäin – mitä nyt lukija voi pysähtyä matkan varrelle maistelemaan parhaita paloja.
Minusta tuli ihmisten lukija. Aluksi hävetti. Että kävi ihmisten ajatuksissa heidän tietämättään, heille ilmoittamatta. Mutta olen huomannut, että ajatusten lukeminen on maan tapa. Pakko niitä on lukea, jos ihminen ei itse ilmoita mitä se haluaa. Ajatusten lukeminen ja ymmärtäminen, sen pitäisi olla kouluaineena, matematiikan, biologian ja vieraiden kielten lisäksi. Ihmisten aikeet ja ajatukset nimenomaan ovat vierasta kieltä.

Valmistin tietämättäni itseäni nykyiseen ammattiini, mutta silloin en tiennyt mihin ammattiin. Sen tiesin, etten ollut kiinnostunut tieteestä. Enkä varsinkaan taiteesta. En halunnut luoda uutta, vaan ymmärtää vanhaa. Ihminen on vanha.
[s.40-1]
Henkireikä tuntuu kuitenkin alussa vähän yllätyksettömältä – analyyttinen ja syvällisiä pohdiskeleva minäkertoja kun on Hotakaisen teoksissa varsin tiuhaan esiintyvä elementti, jota hän käyttää lähes samalla tavalla romaaniensa hyvinkin erilaisten päähahmojen kanssa. Henkireikä lähtee kuitenkin aika nopeasti ihan muille raiteille, sillä kertoja ryhtyy vyöryttämään lukijan silmille ratkomiaan rikostapauksia ja julmia esimerkkejä ihmisen julmuudesta.

Potilaansa pahoinpidelleen Mielenterveyshoitaja-Lauran ja muiden tarinat pohjustavat hyvin päähenkilön omaa kaiken nähnyttä mielenmaailmaa ja ennen kaikkea tekevät Hotakaisen romaanin alusta erilaisen ja mielenkiintoisen. Episodimaiset kertaukset tapauksista kuitenkin meinaavat muuttua pitkän päälle vähän itseään toistaviksi, vaikka mielenkiintoisia ovatkin. Ennen kaikkea ne taustoittavat hienosti Suntion ja Parturikampaajan omia mielenliikkeitä ja tulevia toimia ja todistavat, miten jokaisella meistä voi napsahtaa erilaisten olosuhteiden myötä.

Kertojan kokemuksia vasten tuntuu kuitenkin vähän erikoiselta, miten tämä yhtäällä kehuu nähneensä kaiken ihmisen julmuuteen liittyvän, muttei toisaalta osaa tai halua nähdä lähellään tapahtuvia asioita. "Ihmisen lukijan" hälytyskellojen luulisi soivan täysillä, kun tämä näkee epätoivoisen ja epävarman kirkonmiehen sekä manipuloivan ja katkeran kauneusalan ammattilaisen lähentyvän kuoroharjoitusten tauolla.

Komisarion passiivisuus lopun tapahtumien suhteen voi kuitenkin olla selitettävissä tämän kieron logiikan kautta. Komisario näet puhuu pitkin Henkireikää erilaisista tarinoista ja ihmisten rooleista niissä ja käyttää itse kokemiaan tapauksia esimerkkeinä – voiko olla, että hän antaa Suntion ja Parturikampaajan yhteisen tarinan edetä omalla painollaan, koska haluaa itsekin nähdä, mihin se vie, ja sitten käyttää tapausta uutena esimerkkinä?

Vaikka päähenkilön toimet eivät olekaan ihan loppuun mietittyjä, Henkireiän loppu kruunaa Hotakaisen romaanin komeasti, tyydyttävästi ja mielenkiintoisesti. Kertojan poissaolo lopussa odottavasta jännitysnäytelmästä tekee siitä heti mielenkiintoisemman ja arvaamattomamman, kun paikalle ei ilmestykään päivää pelastavaa sankaria. Tiivistahtinen ja -tunnelmainen loppunäytös ei myöskään yllättäen kärsi Hotakaisen harjoittamasta filosofisesta pohdinnasta, vaan hienot mieli- ja kielikuvat tuovat juuri sopivasti pitkitettyyn puukkohippaan mielenkiintoisia lisäsävyjä.
Mies kysyy, mitä mieltä Suntio on vammaisten asemasta nyky-yhteiskunnassa. Suntiolla ei ole asiasta mielipidettä, mutta nyt on oltava, koska ilman mielipidettä ei nykyisin kannata lähteä ihmisten ilmoille. Joka asiasta täytyy sanoa jotain, huudahtaa, parahtaa, pahastua, innostua. Vammaisten asema on ilmeisesti heikko, kysymys sisältää valmiin vastauksen, kysymysmerkki on ylösalaisin käännetty ongenkoukku, jolla pyydetään vastauksia. Suntio sanoo, että vammaisten asia on tärkeä, ja hän sanoo sen niin ponnettomasti, että olisi yhtä hyvin voinut sanoa appelsiinia keltaiseksi, ja tuon ponnettomuuden tunnistaessaan mies saa raivokohtauksen, ei ulkoista, vaan sisäisen, joka työntää hänestä ulos pitkän monologin, köydeksi punoutuneen oksennuksen, joka valuu rinnuksia pitkin lattialle ja keriytyy itsensä ympärille kuin märkä, kuollut käärme. Yksinpuhelu sisältää kaiken eikä siitä mitään puutu. Se on surua, raivoa, yksinäisyyttä, katkeruutta, tiheää pimeyttä, sitä miltä on tuntunut katsoa vuosikausia typerän tyyntä järven pintaa, sitä millaista on rullata tuolia paikasta toiseen kun ensimmäinen paikka on keittiö, toinen makuuhuone ja kolmas olohuone, sitä miltä tuntuu taistella älyllä tunnetta vastaan kun tietää aina häviävänsä, sitä millaista on katsella ja kuunnella television ajankohtaisohjelmaa, jossa hyväosaiset jaarittelevat huono-osaisten määrärahoista, keskeyttelevät toisiaan ja kallistelevat päitään. [s.179-180]
Henkireikä on kauttaaltaan tiivistunnelmainen, kokonainen ja laadukas romaani, jonka asetelmat ja tapahtumat pyörivät päässä kauan tarinan loppumisen jälkeen. Hotakainen on löytänyt lestinsä komeasti ja raikkaasti.


Petter oli jossain ihan muualla, kun lauluääntä ja musiikillisuutta jaettiin.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 200
Kansi: Elina Warsta
Lajityyppi: kehitysromaani, psykologinen romaani, jännitys
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 29. lokakuuta 2015

Kazuo Umezu: The Drifting Classroom


Japanilaisessa Weekly Shōnen Sunday -sarjakuvalehdessä vuosina 1972-74 ilmestynyt Kazuo Umezun The Drifting Classroom on jännittävä kauhuseikkailu maustettuna yllättävän modernein ja ajankohtaisin sivuteemoin. Umezun kaikkiaan yhdentoista kirjan mittainen kauhukeitos tuntuukin paljon rikkaammalta ja monitasoisemmalta lukuelämykseltä kuin Stephen Kingin samoihin aikoihin julkaistu Hohto.

Vitosluokkalaisen Sho Takamatsun ja tämän luokkatovereiden koulupäivä saa ihan uuden käänteen, kun Tokiossa sijaitseva Yamaton ala-aste siirtyy henkilökuntineen päivineen keskelle salaperäistä aavikkoa. Tuttujen rakennusten paljastuttua hiekan alta Sho ja muut selviytyjät tajuavat siirtyneensä ajassa eteenpäin ympäristökatastrofien runtelemaan tulevaisuuteen, jossa ihmiskuntaa ei enää ole.

Oppilaiden ja opettajien väliset ja keskinäiset kahakat ja epävakaan ilmaston aiheuttamat luonnonmullistukset tulvineen ja myrskyineen koettelevat selviytyjiä rankalla kädellä, vaikka pahin on vasta edessä. Japanilaisen koululaitoksen edustajat näet joutuvat kohtamaan kuolleelle maapallolle syntyneitä, ravintoketjussa ihmisten paikan ottaneita vaarallisia elämänmuotoja ja samalla ratkaisemaan, kuinka he pystyisivät palaamaan omaan aikaansa ja varoittamaan 1900-luvun lopussa häämöttävistä, ihmiskunnan tuhoavista ilmastonmuutoksista.

The Drifting Classroomin hidas ja itseään toistava alku ei kuitenkaan sytytä, koska Umezu käyttää runsaasti aikaa kuvatakseen hankaluuksien täyttämää alkutaipaletta synkässä tulevaisuudessa. Luvassa on koko joukko erilaisia katastrofeja aina koulun naapurissa asuneen tutkijan oravan levittämästä ruttoepidemiasta (!) yllättäviin vedenpaisumuksiin ja lihansyöjätorakoista Sholle ilman puudutusaineita tai nukutusta tehtävään leikkausoperaatioon asti. Kaikki uhat eivät kuitenkaan tunnu järin uskottavilta vaan jäävät toistensa varjoon, kun Umezu puskee jo uutta uhkaa ja vaaraa Shon ja muiden selviytyjien niskaan.


Tällainen ratkaisu on toiminut varmasti viikkolehtimuotoisessa The Drifting Classroomissa paljon paremmin ja pitänyt sen lukijat jatkuvasti varpaillaan, mutta nyt tarina rupeaa toistamaan itseään nopeasti. Umezu ei lähde missään vaiheessa hajottamaan tarinaansa tai selviytyjien joukkoa esimerkiksi Mikael Niemen Veden varaan -romaanin tavoin useisiin selviytymistarinoihin, vaan fokus pysyy koko ajan Shossa ja tämän lähimmissä ystävissä.

Itsepäisestä ja ärsyttävän oikeudemukaisesta Shosta kehkeytyy tietysti selviytyjien johtaja, joka on vaikkapa Hajime Isayaman Attack on Titan -mangan päähenkilön Erenin tavoin aika rasittava, turhan itsestäänselvä sankarihahmo. Shon rinnalla on reipas Sakiko, joka jaksaa uskoa Shohon sokeasti huonoinakin hetkinä – valitettavasti Umezu ei anna sankarittarelleen oikein tilaa, vaan hengeltään vanhanaikainen kauhusarjakuva kohtelee Sakikoa ja muita naishahmoja välillä häiritsevän syrjivästi ja asenteellisesti.





The Drifting Classroomin sivuhahmot ovat kuitenkin astetta mielenkiintoisempia. Umezu nostaa vähän yllättäen kainalosauvan kanssa nilkuttavan Nishi-tytön tarinan keskiöön, kun paljastuu, että tyttö pystyy olemaan telepaattisessa yhteydessä Shon äitiin. Menneisyydessä poikansa katoamista sureva Emiko Takamatsu päättää auttaa aikamatkustajia piilottamalla omassa nykyhetkessään tavaroita ja varusteita ympäri Tokiota, jotta Sho ja kumppanit löytäisivät ne tulevaisuudessa.

Erityisesti sivutarina, jonka päätteeksi Sho kaivaa muumioituneen pesäpallotähden vatsasta laatikollisen äitinsä piilotamia antibiootteja, on häiriintyneintä ja mielikuvituksellista kauhumangaa hetkeen. Onkin harmi, ettei Umezu ota kahdesta aikatasosta tämän enempää irti.

Puolivälinsä jälkeen The Drifting Classroom käynnistyy toden teolla ja nousee komeasti siivilleen, kun Sho ja kumppanit joutuvat tekemisiin heinäsirkkamaisten hirviöiden kanssa, joita osa oppilaista ryhtyy palvomaan. Ihmisen paikan planeettamme ravintoketjussa ottaneet kauhistukset muuttavat tarinaa muodostamalla ihan konkreettisen ja vaarallisen uhan selviytyjille - semminkin kun osa oppilaista alkaa itse muuttua hirviöiksi.

Myöhemmin tarinassa esiintyvä, Marilyn Monroeta henkivä tappajarobotti ansaitsee seksistisyydestään huolimatta kunniamaininnan, sillä Umezun kyky leikitellä populaarikulttuurin kuvastolla on ollut melkoisesti omaa aikaansa edellä - Umezun Marilyn-tulkinta tuo mieleen kauhukuvastolla niin ikään leikitelleen, Jennin arvosteleman Aapo Rapin Kosmista kauhua -sarjakuvan.

Kaiken kaikkiaan The Drifting Classroomin kauhistukset ovat Kingin Hohdon vastaavia mielenkiintoisempia ja ennen kaikkea pelottavampia ilmestyksiä.




The Driftng Classroomin mielenkiintoinen loppuvaihe ei jää pelkästään mielenkiintoisten hirviöiden varaan. Umezu lähtee selittämään tarkasti ja havainnollisesti ihmiskunnan kohtaloa, joka paljastuu heinäsirkkaolentojen katselemalta mikrofilmiltä. Lajimme historiaa, kehitystä ja lopulta koko tuhoutumista avaava, surumielisen yksityiskohtainen ja uskottava kokonaisuus on yksi mangan hienoimmista hetkistä.



Mielenkiintoisen keskivaiheen jälkeen The Drifting Classroom romahtaa loppuaan kohti, kun keihäin varustetut oppilaat ryhtyvät sotimaan toisiaan vastaan ruokavarastojen tyhjentyessä hälyttävää tahtia. Eri tahojen väliset yhteenotot ovat tietysti jännittävää ja kaivattua vaihtelua yliluonnollisten uhkien jälkeen, mutta varsinkin loppua kohden taistelut alkavat toistaa itseään ihan liikaa ja niihin turtuu aika nopeasti.

Myös sarjakuvan loppuratkaisu, joka päättää Shon ja selviytyjien tarinan kuin seinään ja sirottelee perään naiivia maailmanparannuspropagandaa, on typerryttävä, hölmö ja yhdentekevä loppunäytös. Voi olla, että Umezu on aikoinaan suunnitellut palaavansa vielä tarinan pariin ja siksi jättänyt sen osin kesken, mutta tälläisenaan päätös ei sovi ollenkaan verisen ja painajaismaista kuvastoa tykittävän kauhuseikkailun loppulauseeksi.

Ongelmistaan huolimatta The Drifting Classroom tyydyttää niin psykologisen kauhun kuin splatterinkin ystävien verenhimon parhaimmillaan erinomaisesti. Umezun kauhuklassikko on häkellyttävän monitasoinen ja omintakeinen lukukokemus, jollaista toista tuskin tulee ihan heti vastaan. 


Petter on huojentunut siitä että tulevaisuus lähestyy vain päivä kerrallaan.


Alkuteos: 漂流教室 / Hyōryū Kyōshitsu
Alkuperäiset ilmestymisvuodet: 1972 – 1974
Englanninkielinen käännös: Yuji Oniki
Kustantaja: Viz Media
Sivumäärä: yhdessä osassa noin 200 sivua
Lajityyppi: kauhu, scifi, seikkailu
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Aapo Rapi: Kosmista kauhua






Aapo Rapin sarjakuva Kosmista kauhua on visuaalisesti huumaavaa luettavaa. Piirrosjäljessä selkeästi erottuva viivasto elää kauniisti ja korostaa sarjakuvan psykedeelisyyttä, ja Peppe Koivusen suunnittelemat värimaailmat tarjoavat varsinaisen hemmottelusession silmille. Hahmot on haettu kuuluisista vampyyritarinoista, ja juoni on nopeasti etenevää tykitystä.

Kivisessä linnassa elävät Igor ja Vampyyri, jotka päättävät kirjoittaa kirjan, johon kirjataan ylös “kaikkia yhteisiä idiksiä ja juttuja.” Eräänä yönä ovelle koputtaa valtion virkamies, joka haluaa suorittaa linnassa yleistarkastuksen ja vaatii Igoria ja Vampyyria kirjoittamaan perinpohjaisen selonteon asumisistaan ja toimittamaan sen kaupunkiin virka-ajan puitteissa.






Samaan aikaan Vampyyrin vanha verivihollinen vampyyrintappaja janoaa kostoa ja haluaa selvittää välinsä tämän kanssa lopullisesti. Kuolemattomat olennot joutuvat kosketuksiin modernin kaupungin kanssa, mutta soihtujen kanssa hurmoksissaan kulkevaa, lynkkausmielistä kyläläisjoukkoa ei nykyajankaan yhteisöstä puutu.

Kuten aluksi mainitsin, visuaalinen kerronta on upeaa ja se puhaltaa tarinaan aivan uudenlaisen liekin. Värit kuvaavat kutakin tilaa ja tuntemusta, ja ruutujen käyttö on nokkelaa: välillä suuret ruudut päästävät tärkeät tapahtumat, tunteet ja yksityiskohdat oikeuksiinsa, kun taas pienemmät ruudut antavat tilaa hahmojen puheille. Ruuduissa on rosoa ja eloa, eivätkä ne ole viivasuoria ja rauhallisia. Nerokas on myös esimerkiksi koko sivun kokoinen ruutu, jossa Igor kävelee tietä pitkin kaupunkiin – useiden ruutujen sijaan kävely on kuvattu yhden ruudun sisällä.




Vielä yksi esimerkki taidokkaasta värien käytöstä on kohtaus, jossa Igor käy virastolla toimittamassa hänen ja Vampyyrin selonteon sosiaalioliolle. Valtion virasto on kuvattu kliinisen valkoiseksi, mikä on toimiva kontrasti muuten värikkäälle ja maagiselle kertomukselle.

Kosmista kauhua on nopealukuinen visuaalinen tykitys, jota tukee nokkela kertomus. Nauroin monesti ääneen pääkaksikon letkautuksille, jotka ovat viiltävää analyysiä nykyilmiöistä: Rapilla on silmää kliseillä ja klassikoilla leikittelylle, ja hän saakin vanhoihin vampyyrikliseisiin uutta eloa. Sarjakuvan kuvista tekee mieli nauttia pidempäänkin, niin kauniisti on kuvattu muun muassa pilvet, savu, varjot ja ilmeet. Erityisesti Igorin kumaraselkäinen, mietteliäs ja vähän surumielinenkin olemus on kuvattu todella taidokkaasti, niin että ruutuihin miltei tuntee sulavansa sisään. Värit ovat nautinnollisia maailmoja, joita tekee mieli siemailla silmillä loputtomuuksiin asti. Halloween-lukemista parhaimmillaan.








Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 77
Lajityyppi: kauhu, satiiri
Mistä saatu: kirjastosta lainattu