tiistai 19. helmikuuta 2019

Opus vika


Opus eka -kirjablogimme näki päivänvalon nelisen vuotta sitten, ja nyt on tullut aika viedä tämä yhteinen projektimme päätökseen.

Opus ekan parissa vietetty aika on muuttanut suhtautumistamme lukemiseen ja kirjoihin mielenkiintoisilla ja yllättävilläkin tavoilla. Päällimmäisenä mieleen tuleva muutos onkin ollut mieluisa kehitysaskel niin lukijana kuin ihmisenäkin – olemme vuosien varrella kumpikin onnistuneet laajentamaan omaa kirjamakuamme Opus ekan avulla.

Kynnys kokeilla uusia ja erikoisempia lukuelämyksiä on madaltunut huomattavasti, kun olemme rohkaistuneet Opus ekaan tehtävien arvioiden innoittamina astumaan omien mukavuusalueidemme ulkopuolelle valitessamme luettavia kirjoja. Petter on esimerkiksi viihtynyt paljon odotettua paremmin aiemmin vierastamansa lyhytproosan parissa, ja myös nuortenromaanit ovat maittaneet varsin mukavasti. Vaikka Jenni ei olekaan viime aikoina ehtinyt muilta kiireiltään kirjoittamaan Opus ekaan, hän on nauttinut kotimaisten nuoremman polven kirjailijoiden aikaansaannoksista – Sisko Savonlahden, Saara Turusen, Erkka Mykkäsen ja Johannes Ekholmin teokset ovat tehneet vaikutuksen.

Kirjabloggaaminen lukemisineen ja arvioiden kirjoittamisineen on myös toiminut luontevana punaisena lankana elämän eri vaiheissa. Neljä vuotta ei ole pitkäikäisimpien kirjablogien rinnalla erityisen pitkä aika, mutta kuluneisiin vuosiin on mahtunut arkielämän mitassa vauhdikkaampia ja myös hiljaisempia vaiheita. Jälkimmäisten aikana Opus eka on muodostunut varsin tärkeäksi ja mielekkääksi harrastukseksi, joka on sekä tarjonnut uutta ihmeteltävää ja opittavaa että muodostanut luontevan kulmakiven verkkaisempaan arkeen.

Lukeminen on kuitenkin lopulta harrastus muiden joukossa, ja ihmisen suhde mielenkiinnon kohteisiin elää ja muuttuu vuosien varrella. Näin intensiivinen lähestymistapa lukemiseen ja kirjoittamiseen on muodostunut kiivaimmissa elämänvaiheissa ristiriitaiseksi kokemukseksi. Opus ekan avulla on ollut yhtäältä luontevaa pitää lukeminen mukana elämän melskeissä, mutta toisaalta olemme kumpikin kokeneet lukemisen ja arvioiden kirjoittamisen muuttuneet pahimmillaan mekaaniseksi suorittamiseksi kaikkien muiden tehtävien ja hommien lomaan.

Niinpä vuosien varrella olemme myös huomanneet, että esimerkiksi Kirjastokäynti-sarjamme ja erilaisiin haasteisiin liittyvät postaukset ovat kuoriutuneet blogistamme pois ajanpuutteen takia, ja Opus ekan sisältö on koostunut pääasiassa kirja-arvosteluista. Kirjat ja lukeminen toki muodostavat tämän harrastuksen ytimen, mutta olisi ollut kivaa ja mielekästä käsitellä myös edellä mainittujen ympärillä pyöriviä ilmiöitä hivenen laajemmin.

Voimme kyllä sanoa nauttineemme Opus ekan parissa vietetystä ajasta, mutta myös nähneemme samalla mieluisan harrastuksen eri puolet. Niinpä aiomme tätä kokemusta rikkaampina jatkaa ehdottomasti lukemista, mutta aloittaa jälleen uuden, ehkäpä astetta rennomman vaiheen kirjojen parissa. Toivomme kuitenkin, että Opus ekan tekemisestä ammentamamme innostuneisuus ja uteliaisuus uusia asioita kohtaan kulkisivat mukanamme tulevaisuudessakin.

Ennen hyvästejä haluamme vielä kirjoittaa siitä, mistä Opus ekassa on lopulta ollut pohjimmiltaan kyse – eli kirjoista. Alla luomme katsauksen kirjavuoden 2018 muistettavimpiin elämyksiin, jotka ovat tehneet Opus ekan viimeisestä ”lukuvuodesta” vähintäänkin ikimuistoisen.



Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja II – Tanssia ruusuilla


”Kertomukset muun muassa irtolaisten elämäntavasta innostuvasta lakimiehestä, 
kuolinpesiä puunaavasta siivoojattaresta ja taidokkaan sairaanhoitajan yksikseen pyörittämästä sairastuvasta ovat tämän kirjavuoden kovinta lyhytproosaa.”

Ensimmäinen Siivoojan käsikirja teki toissa vuonna säväyksen esitellessään Lucia Berlinin tuotantoa suomalaislukijoille. Kakkoskokoelman myötä astetta rajumpien novellien ystävät pääsivät viettämään kissanpäiviä kuluneenakin kirjavuonna.



Kim Leine: Kuilu


Kuilu on koukuttava ja monitasoinen romaani sodasta, 
rauhasta sekä näiden kahden ääripään välillä paikkaansa etsivän ihmisen rimpuilemisesta.”

Kim Leinen tiiliskivi toi hyvin omintakeisen ja hurjan lisänsä Suomen sisällissodan muistovuoden kirjatarjontaan. Tanskalaisveljesten painajaismainen ristiretki valkoisten puolella jäi kummittelemaan pitkäksi aikaa lukijan mieleen – muusta sisällöstä puhumattakaan.



Sally Salminen: Katrina


”Verkkaiselta ja karulta vaikuttava romaani kasvaa hämmästyttävän väkeväksi mutta kauniin inhimilliseksi tarinaksi tavalla, jollaista en kyllä osannut odottaa tältä unohdetulta helmeltä.”

Historian hämäriin vaipuneet mutta viime vuosina uudelleen julkaisut klassikkoromaanit ovat olleet esillä myös Opus ekan arvioissa – esimerkiksi Ida Simonsin Tyhmä neitsyt ja John Williamsin Butcher’s Crossing lunastivat saamansa toisen tilaisuuden onnistuneesti Katrinasta puhumattakaan. Sally Salmisen teos on todellinen kovan luokan klassikko ja Petterin kirjavuoden 2018 häikäisevin elämys.



Edward St Aubyn: Patrick Melrose -sarja
(kokoomalaitokset Loistava menneisyys ja Toivoa sopii)


Edward St Aubynin omiin kokemuksiin ja rankkoihin elämävaiheisiin perustuvat romaanit vievät lukijan suoraan painajaismaisen synkkyyden ja hirviömäisten kanssaihmisten keskelle – ja nostattavat lukijan huulille hämmentyneen hymyn kerran toisensa jälkeen. Petter jää innolla odottamaan St Aubynin viimeisimmän Mediamoguli-teoksen ilmestymistä myöhemmin tänä keväänä.



Paul Auster: 4 3 2 1


4 3 2 1 on elämänmakuinen, uskomattoman sisältörikas ja huikean monitasoinen romaanijärkäle, jonka neljä erilaista tarinaa nivoutuvat yhteen vähintäänkin ainutlaatuiseksi kokonaisuudeksi.”

Olemme Opus ekassa antaneet tilaa romaanin rajojen yli kepeästi käveleville ja ”romaanin” käsitettä uudelleen määrittäville tiiliskiville, ja muistelemme Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaarta ja Miki Liukkosen O-eeposta edelleen lämmöllä. Paul Austerin kaltainen veteraanikynäilijä kuitenkin näytti kaapin paikan pitämällä Petterin täysin 4 3 2 1 -teoksensa lumoissa – Archie Fergusonin nelinkertainen elämä edustaa tämän vuosikymmenen amerikkalaisromaanien terävintä kärkeä.

Kiitämme kaikkia blogissamme vierailleita näistä rattoisista ja mielenkiintoisista vuosista ja toivotamme mitä kirjavinta jatkoa itse kullekin!

tiistai 12. helmikuuta 2019

Edward St Aubyn: Toivoa sopii


Viime keväänä englantilaisen laatukirjallisuuden ystävillä oli juhlan aihetta kerrakseen, kun Edward St Aubynin kuuluisa Patrick Melrose -sarja saavutti lopultakin Suomen maaperän. Kirjasarjan kolme ensimmäistä osaa sisältänyt Loistava menneisyys -kokoomalaitos tarjoili intensiivisen, kauhistuttavan ja viiltävän älykkään lukunautinnon sen peratessa Patrick-paran traagisia nuoruusvaiheita. Odotukset sarjan kahta viimeistä romaania kohtaan ovat kasvaneet tasaista tahtia, ja Toivoa sopii -teokseen sisältyvä opuskaksikko kuljettaa Patrickin tarinan itsevarmasti päätökseen. Tämä arvio sisältää jonkin verran juonipaljastuksia sarjan kaikkien osien tapahtumista.

Äidinmaitoa-romaani alkaa lupaavasti ja mielenkiintoisesti, kun aikuiseksi varttunut ja ainakin huumeista irti pyristellyt Patrickin on uuden elämänvaiheen alussa. Juristiksi kouluttautunut ja perheenkin perustanut Patrick ei ole kuitenkaan pystynyt täysin hylkäämään menneisyyden kauhuja, ja nykyhetkikin pursuaa uusia ja yllättäviä haasteita.

Emotionaalisesti aina yhtä epätasapainoinen Patrick panee koko perheensä kärsimään, kun hän kokee joutuvansa kilpailemaan Mary-vaimonsa huomiosta jälkikasvunsa kanssa – varsinkin varhaiskypsä Robert vaistoaa pinnan alla kytevät ongelmat. Alzheimeriin sairastunut Eleanor-äiti aiheuttaa pojalleen myös merkittäviä lisäpaineita perinnönjaon suhteen, kun päästään pehmennyt äiti lahjoittaa Melrosien omaisuutta vähä vähältä ketkulle miesystävälleen.

Äidinmaitoa tuo taitavassa ja mielenkiintoisessa perhekuvauksessaan vahvasti mieleen koko sarjan aloittaneen Mitäs pienistä -osan. St Aubyn tekee jälleen herkullisen raastavan läpileikkauksen Melrosien ruokakunnan ongelmiin esimerkiksi näyttämällä, kuinka Patrick on vajoamassa vihaamansa David-isän kaltaiseksi öykkäriksi; sarjalle ominaiset julman tragikoomiset elementit ovat siis tutuilla paikoillaan. St Aubyn kuitenkin nostaa panoksia upealla tavalla kuvatessaan Robertin näkökulmasta lapsuutta sekä sen päättymistä, kun poikaparka alkaa ymmärtää niin ympäristössään olevia ongelmia kuin Thomas-pikkuveljensä suojelemisen tärkeyttä. Robertin komea ja monitasoinen lapsuudenkuvaus onkin yksi romaanin vahvimmista elementeistä.
Robert kuvitteli, miten äiti oli puhunut hänelle, kun hän oli ollut sinetöitynä äidin kohtuun. Hän ei olisi tietenkään voinut ymmärtää, mitä tavujen vaimea sorina tarkoitti, mutta hän oli varma että olisi tuntenut heidän välillään kulkevan virran, pelon surkastumisen ja aikomusten virittymisen. Thomas oli yhä tuon tunteensiirron ulottuvilla; Robertilla jaeltiin pelkkiä selityksiä. Thomas pystyi vielä ymmärtämään hiljaista kieltä, jonka Robert oli jo melkein unohtanut, kun hänen mielensä kesyttömät ääret alistettiin sanojen imperiumin vallan alle. Hän seisoi harjanteella, ja edessä oli syöksy alas, muuttuminen nopeammaksi ja kookkaammaksi, uusien sanojen omaksuminen, yhä isompien selitysten omaksuminen jatkuvan kannustuksen ajamana. Thomas oli saanut hänet katsemaan taaksepäin ja laskemaan hetkeksi miekkansa, kun hän tajusi kaiken mitä oli menettänyt. Hän oli joutunut siinä määrin lauseiden muodostamisen pauloihin, että oli miltei unohtanut ne barbaariset ajat, kun ajatteleminen oli ollut kuin paperille roiskaistu väriläikkä. [s. 61]
St Aubyn nostaa Eleanorin ja Maryn kirjasarjan ensimmäisiksi oikeasti merkittäviksi naishahmoiksi. Ensimmäisen osan jälkeen unohduksiin jääneen Eleanorin hahmoa avataan ja syvennetään mielenkiintoisilla tavoilla, ja niinpä naisparan kuihtuminen Alzheimerin otteessa onkin karua luettavaa. St Aubyn kasvattaa katkeran Patrickin, muiden armoilla olevan Eleanorin ja häikäilemättömän Seamus-isäpuolen yhteisestä valtataistelusta melkoisen mittelön, jossa on kunnon perintöriitojen tavoin kyse lopulta paljon suuremmista asioista. St Aubyn jatkaa perityn luokka-aseman ja omaisuuskysymysten pohdintaa mielenkiintoisella tavalla myös sarjan päätösosassa, jonka käsittelyyn siirryn piakkoin.

Mary on myös mielenkiintoinen tuttavuus, ja hän saa ilahduttavasti niin ikään staubynmaisen monitasoisen käsittelyn. Lastensa tarpeille täydellisesti antautuvalta äitihahmolta vaikuttava Mary paljastuu hitaasti mutta varmasti Eleanorin kanssa sukulaissieluisuutta kokevaksi naiseksi, joka yrittää parhaansa mukaan tasapainotella sekoavan miehensä ja jälkeläistensä välillä.
Torjuiko hän Patrickin? Eikö hänen pitäisi pikemminkin ottaa mieheltään suihin silkkana laupeudentekona? Patrick tuntui ajoittavan huomionkipeytensä tahallaan mahdottomiin hetkiin jotta saisi oikeuden olla uskoton. Patrick olisi kauhistunut, jos hän olisi suostunut rakastelemaan. Vai olisiko sittenkään? Sitä oli mahdotonta selvittää, sillä hän ei yksinkertaisesti pystynyt tekemään seksuaalista aloitetta. Kaikki se oli hänen osaltaan mennyttä, eikä hän voinut edes syyttää Patrickin suhdetta. [s. 164]
Loppujen lopuksi -romaani jatkaa samojen teemojen äärellä seuratessaan Eleanorin hautajaisia. St Aubyn on venyttänyt Patrickia emotionaalisesti raastavien monttubileiden kuvauksen koko teoksen mittaiseksi operaatioksi, jonka varrella tavataan monia tuttuja kirjasarjan hahmoja. Samalla St Aubyn kuljettaa sivuhahmojen tarinoita päätökseensä – Nicholas Prattin, Johnnyn ja Maryn Kettle-äidin kaltaiset herkulliset tuttavuudet saavat huomiota juuri sopivassa määrin, mutta aiemmin mainittu Robert jää harmittavasti melkoisen mitättömään sivuosaan.

Loppujen lopuksi tuo rakenteensa puolesta mieleen kirjasarjan kolmannen osan Toivon mukaan, jossa niin ikään seurataan seurapiiriporinoita useamman hahmon vinkkelistä. Tällä kertaa St Aubyn on kuitenkin pitänyt langat huomattavasti tukevammin käsissään, eikä aivan yhtä sisältörikas kokonaisuus pääse hajoamaan Toivon mukaan -romaanin tavoin. St Aubyn syventää veivinsä heittäneen Eleanorin hahmoa ja tämän karua avioliittoa David Melrosen kanssa, ja kummastakin vanhemmasta paljastuu aivan uusia piirteitä ja salaisuuksia vielä kirjasarjan viime hetkilläkin. Amerikkalaistaustaisen Eleanorin ylhäisten ja aivan yhtä ongelmallisten perhetaustojen valkeneminen tuo oman pikantin lisänsä englantilaisen hienostoväen mollaamiseen, ja St Aubyn osaa revitellä surrealististilla perintäkuvioilla tutun ivallisella tyylillään.
Arvatenkin Patrickin isoisoisä olisi halunnut, että hänen omaisuutensa luo perustan senaattorin uralle tai merkittävälle taidekokoelmalle tai mahdollistaa häikäisevän taidekaupan, mutta loppujen lopuksi hän oli tukenut rahoillaan pikemminkin joutilaisuutta, juopottelua, juonittelua ja avioeroja. Toisaalta oliko verojen maksamisen ironia yhtään parempi: rahat kerättiin koulujen, sairaaloiden, teiden ja siltojen rakentamiseen ja sitten ne käytettiinkin koulujen, sairaaloiden, teiden ja siltojen räjäyttämiseen taivaan tuuliin tuhoisissa sodissa. Toinen toistaan absurdimpien varallisuuden jakamistapojen välillä oli vaikea valita, mutta tässä ja nyt hän antaisi periksi ja olisi hyvillään amerikkalaisen kapitalismin hänelle suomasta hyvästä. Ainoastaan maassa, jota ei kahlinnut esikoisoikeuden ohjenuora eikä tasa-arvoisuusajattelun tasapäistävä vaikutus, vielä suvun viides polvi saattoi saada käsiinsä osia varallisuudesta, joka oli koottu pääosin 1830-luvulla. [s. 330]
St Aubyn vie Patrickin pitkän tarinan varsin onnistuneella ja sykähdyttävällä tavalla loppuunsa. Romaanin hienovarainen ja rauhallinen viimeinen kohtaus on suorastaan loistava lopetus näin kovatasoiselle romaaniviisikolle – St Aubynin kaltaiselta taiturilta ei voisi odottaa yhtään vähempää. Loppujen lopuksi on kunnianhimoinen ja yllättäväkin päätös tälle poikkeukselliselle kirjasarjalle.


Alkuteokset ja alkuperäiset ilmestymisvuodet:
Mother’s Milk (2005) ja At Last (2011)
Suomennos: Markku Päkkilä
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 433
Kansikuva: Shutterstock
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 5. helmikuuta 2019

Jonathan Lethem: Orpojen Brooklyn


Jonathan Lethemin omalaatuinen Oprojen Brooklyn käynnistyy, kun newyorkilaisessa etsivätoimistossa sekatyömiehenä työskentelevä Lionel Essrog pääsee todistamaan pahemman kerran pieleen menevää keikkaa. Lionelin pomo ja isähahmo Frank Minna saa surmansa operaation päätteeksi, ja orvon päähenkilön aikoinaan siipiensä suojaan ottaneen Minnan kuolema on kova paikka Lionelille. Touretten syndroomasta kärsivä Lionel lähtee uhkarohkeasti selvittämään Minnan kuolemaan johtaneita syitä, ja seikkailu johdattaa päähenkilön niin uusien rikosten kuin Minnan salattujen rötöstenkin jäljille.

Orpojen Brooklyn tuulettaa dekkarigenreä Tourette-näkökulmansa takia onnistuneella ja raikkaalla tavalla. Ratkaisu tuo mieleen Ian McEwanin Pähkinänkuori-jännärin, jossa veririkoksen suunnittelua ja toteuttamista seurattiin raskaana olevan konnan vatsassa kelluvan sikiön näkökulmasta. Epätavallinen päähenkilö erikoisine ominaisuuksineen tuo Orpojen Brooklyniin samanlaista vauhdikasta ja omintakeista lisäarvoa.

Lethem kuvaa hienosti ja mielenkiintoisesti Lionelin ”tiksaamista” sekä sitä, miten tämä sieppaa juonen tapahtumista mukaan sanoja, joita päähenkilöparka sitten pyörittelee mielessään – sanasekamelskat kasvavat Lionelin korvien välissä suorastaan huikealla tavalla kiusallisen isoiksi möykyiksi. Tällainen melkeinpä visuaalinen ratkaisu toimii korostetun liioitellulla ja tragikoomisella tavalla, ja Lionelin ajatuksenjuoksun seuraaminen on erittäin mielenkiintoista. Suomentaja Heikki Karjalainen pysyttelee uutterasti Lionelin vilkkaan sisäisen maailman perässä, ja Karjalainen on kääntänyt sanojen paakkuuntumisen kotimaiselle kielelle häkellyttävän luontevalla tavalla.
”Mitä ne sanoivat sulle?”
   ”Asiakkaatko?”
   ”Just niin, Asiakkaat”, sanoi Tony. ”Matricardi ja Rockaforte. Frank on kuollut, Lionel. Tuskin se pyörii haudassaan tai mitään, jos sä sanot niiden nimet ääneen.”
   ”Karma-makaa-Dakar”, minä kuiskasin, sitten vilkaisin olkani yli heidän ulko-oveaan. ”Horkka-à-la-carte.”
   ”Sentään sinne päin. Mitä ne sanoivat sulle?”
   ”Samaa
– Kumarrumies! Tuhmahauva! Tunnustakoira!
– samaa mitä ovimiehetkin sanoivat: älä sotkeudu tähän juttuun.” Tiksasin nyt hullun lailla, otin kiinni menetettyä aikaa, tunsin oloni kotoisaksi. Ainakin toistaiseksi Tonylla oli minuun vielä sellainen vaikutus. [s. 211]
Touretten ohella Lionel kärsii melkoisista pakko-oireista, jotka ovat erittäin suuressa roolissa romaanissa – OCD-höyryissä paikkoja tonkivaksi ja sekavia sokeltavaksi nuuskijaksi kuvattu Lionel tasapainoilee äärimmillään jopa vähän mauttomuuden rajoilla. Parhaimmillaan Lethem osaa kuvata poikkeuksellisesti toimivan mielen maisemia hienolla tavalla New Yorkin kaltaisessa ärsykkeitä pursuavassa hermokeskuksessa. Ison Omenan rähjäisempi ja virttyneempi puoli tarjoaa komeat puitteet kaikkea muuta kuin tavanomaiselle, vaikuttaviin psykologisiin syvyyksiin sukeltavalle jännärille.
Kasino oli Minnan nimi Smith Streetillä sijaitsevalle lehtikioskille, jossa oli seinällinen lehtitelineitä ja korillinen Pepsiä ja Snapplea ison komeron kokoisessa tilassa. Kasino oli saanut nimensä ihmisistä jotka jonottivat sinne joka aamu voidakseen lotota tai ostaa erilaisia raaputusarpoja, rahoista jotka kioskin Koreasta tulleet omistajat ansaitsivat erilaisilla onnenpeleillä, unelmista jotka murskautuivat siellä äänettömästi kaikkina vuorokaudenaikoina. Jonottajissa oli jotain traagista, siinä miten he odottivat kiltisti vuoroaan ja miten he antoivat tietä kaikille, jotka olivat oikealla asialla, ostamassa lehtiä, AA-pattereita tai huulirasvaa. Monet heistä olivat vanhuksia tai tuoreita maahanmuuttajia, joiden lukutaito rajoittui arpojen rajattuun maailmaan, sydäntäsärkevän vaatimattomia ihmisiä. He olivat pelanneet pelinsä ennen kuin ne ehtivät edes kunnolla alkaa, raaputtaneet arpansa avaimella tai kolikolla, paljastaneet keinotekoiset läheltä piti -voitot. (New York on täynnä Tourettea, jonka yhtenä oireena on asukkaille tyypillinen raaputtaminen ja laskeminen ja repiminen.) Jalkakäytävä kasinon edessä kahisi poisheitettyjä arpoja, rauenneen toivon akanoita. [s. 135–136]
Orpojen Brooklyn toimii myös dekkarina varsin mukavalla tavalla – juoni ei ole mitenkään omaperäisin mahdollinen, mutta runsas ja monitasoinen kokonaisuus kyllä saa lukijan koukkuunsa. Lethemin romaanin rytmitys kulkee eteenpäin verkkaisen alkupohjustuksen jälkeen, kun takaumat ja nykyhetken kuvaukset vuorottelevat luontevalla tavalla, ja kokonaisuus valkenee Lionelille ja lukijalle hitaasti ja varmasti. Laaja hahmogalleria kuhisee mielenkiintoisia ja omituisia tuttavuuksia japanilaisista rosvomunkeista kohtalokkaisiin naisiin, mutta esimerkiksi Lionelin kollegat jäävät vähän yksitasoisiksi hahmoiksi. New Yorkin ulkopuolella tapahtuva loppunäytös tarjoaa mielenkiintoisen ja muuhun sisältöön nähden täysin erilaisen päätöksen suurkaupungissa alkaneelle jännärille.

Lethemin läpimurtoromaani on vauhdikas, vimmainen ja särmikäs dekkari, josta soisin niin lajityypin suurkuluttajien kuin hyvien ja omalaatuisten tarinoiden ystävienkin nauttivan muitta mukinoitta.


Alkuteos: Motherless Brooklyn
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1999
Suomennos: Heikki Karjalainen
Kustantaja: Moebius
Sivumäärä: 356
Kansikuva: Ossi Hiekkala
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani
Mistä saatu: lahjakirja

torstai 31. tammikuuta 2019

Sarah Crossan: Yksi


Sarah Crossanin mainio nuortenromaani Yksi kertoo siamilaisten kaksosten elämästä keinoin, joita YA-kirjallisuudessa nähdään valitettavan harvoin – Crossan perehtyy teini-ikäisten Gracen ja Tippin elämään lyhyiden proosarunojen välityksellä. Tämä arvostelu sisältää muutamia paljastuksia romaanin juonesta.

Proosarunouteen nojaava kerronta toimii mukavan hienovaraisella tavalla, kun kaksostyttöjen kirjaimellinen yhteiselämä aukenee lukijalle häivähdys kerrallaan. Crossan lähestyy aihetta maanläheisellä ja realistisella otteella kuvatessaan Gracen ja Tippin toimia vaikkapa autokoulussa tai terapiasessioissa, joissa tytöt saavat avata psykiatrille sydäntään vuorotellen toisen kuunnellessa kännykästä musiikkia yksityisyyden takaamiseksi. Romaanin kertojana nähtävä Grace kasvaa tarinan aikana varsin monitasoiseksi ja uskottavaksi hahmoksi, jonka kohtalosta jaksaa välittää.

Tykästyin myös tyttöihin tutustuvaan, omien terveysongelmiensa kanssa painiskelevaan Yasmeeniin, mutta Gracen ihastuksen kohteena nähtävä Jon on puolestaan vähän yksipuolisen ihanaksi nappisilmäksi kuvattu nuorukainen. Vaikka lemmenleimahdusten kuvaus käykin ajoittain siirappisuuden puolella, Crossan onnistuu parhaimmillaan lähestymään tätäkin aihetta miellyttävän hienovaraisilla tavoilla, kuten Mustasukkaisuutta-luku osoittaa.
Jon antaa meille kyydin kotiin
Calin autolla
ja minun pitää pinnistää
etten olisi vihainen Tippille
koska hän on vasemmanpuoleinen kaksonen
ja saa istua
ihan lähellä Jonia
viisitoista minuuttia
.
[s. 190]
Crossan osaa kuvata hienosti syyllisyyden ja epävarmuuden tunteita, joita perheen vaikeudet herättävät päähenkilöissä; tytöt ovat hyvin tietoisia vaikkapa siitä, että heidän runsaat lääkärikulunsa vetävät rahahuolien riivaaman ruokakunnan taloutta entistä pahemmin pakkasen puolelle. Perheen isä ramppaa joko työhaastatteluissa tai viinakaapilla, ja reipasta esittävä pikkusisko painiskelee omien ongelmiensa parissa. Pidin todella paljon Gracen ja Tippin arkielämän kuvauksesta ja miellyttävän monitasoisiksi versovista perhesuhteista, eikä Yksi petä siirtyessään synkempiin aiheisiin.

Gracen ja Tippin reistaileva terveys nousee varsin suureen osaan romaanin puolivälissä, eikä raastavilta juonenkäänteiltä vältytä. Crossan onnistuu kuitenkin säilyttämään hienovaraisuuden ja tyylitajuisuuden mukana Yhden rankalla jälkipuoliskolla, ja melankolista tunnelmaa tasapainotetaan mukavan omintakeisella ja luontevalla huumorilla. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii luku Toiveita ennen kuolemaa.
Tippi ja minä istumme puunrungolla
ja kirjoitamme listaamme,
kumartuneina toisistamme poispäin,
piilotellen sanoja käsiemme sisään.
Mutta minä en keksi oikein mitään:
 
1) lue Kotiopettajattaren romaani
2) katso auringonnousua
3) kiipeä puuhun
4) suutele poikaa – kunnolla

Tippi katsoo olkani yli.
Kotiopettajattaren romaani on kuulemma tosi tylsä”,
hän sanoo
ja ojentaa oman listansa.
Hän on kirjoittanut näin:
 
1) lakkaa olemasta kusipäämuija

”Tuohon meneekin vähän aikaa”,
sanon hänelle.

”Niin menee sinun neloseesikin”, hän sanoo.
[s. 321]
Yksi etenee mukavan luontevalla ja sopivan verkkaisella poljennolla eteenpäin – parin sivun mittaisten, varsin väljästi taitettujen lukujen tavaaminen on mutkatonta kautta linjan. Uskoisin niin vähemmän lukeneiden kuin romaaneita suurkuluttavien nuorison edustajienkin viihtyvän Gracen ja Tippin seurassa.


Alkuteos: One
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Kaisa Kattelus
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Sivumäärä: 436
Kansikuva: Aino Ahtiainen
Lajityyppi: nuortenromaani, proosaruno
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 24. tammikuuta 2019

Markku Pääskynen: Hyvä ihminen


Markku Pääskysen Hyvä ihminen edustaa kaikessa salamyhkäisyydessään ja jopa taianomaisuudessaan kunnianhimoisuutta, jollaista näkee harvemmin kotimaisessa kaunokirjallisuudessa – Miki Liukkosen O-romaani on viimeksi venynyt yhtä monitasoisiin ja omintakeisiin sfääreihin.

Hyvän ihmisen kertojana toimii Rakku, jonka vaiheita seurataan niin kipuilevana nuorukaisena kuin vakiintuneen oloisena perheenisänäkin. Romaanin ensimmäisellä puoliskolla Rakku matkustelee opintolainarahoilla Euroopassa, ja vuoristoratamaisen reissun päätteeksi päähenkilö löytääkin itsensä sijaan jotain aivan muuta.

Vaikka Rakun matkantekoon keskittyvä osio onkin venähtänyt lopulta aavistuksen ylipitkäksi, en voi olla ihastelematta Pääskysen kirjoitustyyliä. Miehen kerronnassa on poikkeuksellisen hieno ja komea rytmi, jossa sanoilla leikittely on varsin suuressa osassa – Rakun tajunnanvirtamaisen vuolaassa reissukuvauksessa kunkin seudun omat legendat ja yliluonnollisetkin tapahtumat uivat mukaan hienovaraisella tavalla. Nopeatahtisuus ja älykäs synkkämielisyys paiskaavat kättä samalla tavalla kuin Edward St Aubynin Loistava menneisyys -kokoomalaitoksen romaaneissa konsanaan.
Miltei unohdin miksi olin tullut tähän kaupunkiin. En tarkoita kirkontorneja ja vanhoja kivitaloja joita olin nähnyt Prahassa riittämiin. Kuuntelin hetken padolta kantautuvaa kohinaa ja solinaa, katuja vailla autoja, vaimeita askelia siellä täällä. Olin varma että täällä oli paljon kummituksia, aivan varmasti öisin kaduilla liikkui vuoroin valkoinen, punainen tai musta nainen, valkoinen kuin luu, punainen kuin suu, musta kuin eebenpuu. Aivan varmasti öisin kaduilla liikkuivat kolmekymmentävuotisen sodan haamut joiden ansiosta sota säilyi vielä tuoreessa muistissa. Tunnelma iskeytyi päähän kuin kuollut lintu. Minun pitäisi soittaa äidilleni joka oli raskaana, minun pitäisi soittaa isälleni joka oli myös syntymättömän lapsen isä, minun pitäisi keksiä jotain sanottavaa heille, ymmärsin sanat aurinko, kuu, pilvi ja sade, mutta lauseeni murenivat ennen syntymistään ja muuttuivat änkytykseksi tai pikemminkin omaksi kielekseni jossa eri sanojen tavut vaihtoivat mielivaltaisesti paikkaa. [s. 33]
Rakun hahmoon sisältyy vielä yksi hieno ja omalaatuinen piirre, joka nousee Hyvän ihmisen keskiöön oikeastaan vasta romaanin jälkimmäisellä puoliskolla. Päiväkirjojaan maanisesti rustaava kertoja jättää asioita kertomatta lukijalle, ja Rakun perhe-elämää kuvaava jakso tuntuu äkillisine muutoksineen melkeinpä kaaottiselta ja painajaismaiselta – päähenkilö menettää itselleen tärkeitä asioita lukijan näkökulmasta täysin varoittamatta.

Tällainen aukkoisuus tuntuu luonnolliselta seuraukselta siitä, että omalaatuisen Rakun päänsisäinen maailma ja ulkomaailma eivät aina täysin kohtaa – Rakku jättää itselleen epäedullisia kohtia pois kirjoituksistaan. Toisaalta taas Pääskynen osaa kuvata esimerkiksi Rakun vieraantumista perheestään nimenomaan pienten kohtausten ja väläysten kautta, ja lukijan on itse osattava sijoittaa ne osaksi kokonaisuutta. Suuria yksinäisyyden kaltaisia tunteita taas käsitellään hienosti kirjoittamisen kautta, kun Rakku valvoo öisin joko kävellen tai kynäillen sekavia ajatuksiaan päiväkirjoihinsa.
Päiväkirjani ovat nykyään yökirjoja. Jo lapsena minussa oli päivälapsi ja yölapsi. Päivälapsi ei tiedä mitä yölapsi tekee, yölapsi ei tiedä mitä päivälapsi tekee. He eivät tiedä toistensa elämästä mitään, kumpikin luulee olevansa saman talon ainoa asukki. Sen sijaan yökirja tähyää edelliseen päivään, kertoo kaikista päivistä ja niiden kulusta, mutta yöstä se ei kerro. Päiväkirja kertoo päivästä paremmin kuin yökirja mutta yötä se ei näe. On liian pimeää, pää on tehdas joka ei aina toimi niin kuin pitäisi eikä maailma suostu kulkemaan käsien lävitse. Yökirja liikkuu yön ja aamun rajamailla, se näkee mitä edellisestä päivästä on jäljellä, millainen yö on ja millainen aamu on tulossa. Hämärissä viihtyvät hämärät ajatukset, ajatukset jotka eivät kestä päivänvaloa. Päivänvalossa viihtyvät selkeät ja yksinkertaiset ajatukset kuten: ”Aurinko paistoi kaupungin yllä. Ihmiset olivat liikkeellä. Söin lounaalla mainioita lihapullia ja erinomaisia perunoita ja kävin kahvilla siinä mainiossa kahvilassa jonka mainitsin eilen.[s. 150]
Hyvä ihminen on mukaansatempaava ja vähintäänkin omalaatuinen matka suoraan synkkämielisen ja itsensä ontoksi kokevan ihmisyksilön ytimeen – Pääskynen sukeltaa pelotta Harri Sirolan Abiturientti-klassikosta tuttuihin synkkiin syvyyksiin. Mielenpainuvaa ja haastavaa luettavaa kaipaavien kannattaa ehdottomasti antaa Hyvälle ihmiselle tilaisuus.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 198
Kansikuva: Markko Taina
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 15. tammikuuta 2019

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin



Johannes Anyurun palkittu He hukkuvat äitiensä kyyneliin on karu näkemys tulevaisuuden totalitaarisesta Ruotsista. Romaani on kuitenkin juoneltaan varsin monimutkainen ja haastava kokonaisuus, jonka kärryillä pysyminen vaatii lukijaltaan paljon.

Tarinan alussa kolme jihadistia hyökkää göteborgilaiseen sarjakuvaliikkeeseen surmatakseen kiistellyn kuvataiteilijan, ja terrori-isku muuttuu moninaisten käänteiden takia hallitsemattomaksi verilöylyksi. Pari vuotta myöhemmin ainoa tekijäkolmikosta henkiin jäänyt jäsen, mielenterveydeltään ilmeisen järkkynyt nuori nainen, kutsuu kuuluisan muslimikirjailijan luokseen oikeuspsykiatrian klinikalle. Nainen paljastaa kynäniekalle, ettei ole enää tuo sama terrori-iskuun osallistunut henkilö vaan tulevaisuuden painajaismaisesta dystopia-Ruotsista saapunut aikamatkaaja. Naisen tarinaa kuunnellessaan kirjailija joutuu itsekin pohtimaan, onko hänen oman aikansa Ruotsi enää turvallinen paikka elää – tulevaisuudesta puhumattakaan.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin muistuttaa pirstaleisuudessaan ja eri aikatasoilla liikkuessaan melkoisesti Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaania, ja muistot niin göteborgilaisen lähiön kuin ”vääräuskoisille” tarkoitettujen käsittelylaitosten tapahtumista muodostavat mielenkiintoisen kuvan nopeasti muuttuneesta yhteiskunnallisesta ilmapiiristä. Maahanmuuttajataustaisille henkilöille vuosittain laadittavat ”kansalaissopimukset” ja haarniskoihin pukeutuvat, radikalisoituneet kantaruotsalaiset eivät tunnu kovinkaan epäuskottavilta lieveilmiöiltä, vaan Anyuru on luonut täysin mahdollisen ja yksityiskohdiltaan puistattavan tulevaisuuden. Kaningård-keskitysleirin nöyryyttävät ja painajaismaiset tapahtumat toimivat hyvänä esimerkkinä Anyurun sommittelemasta uudesta uljaasta maailmasta.
Muistan miten isä sorkki leipäänsä, nosti kurkunviipaletta ja paljasti leikkelesiivun, joka oli kalvennut kuin iho laastarin alla.
   Me ei syöty mitään mikä oli käynyt lähelläkään sianlihaa. Joskus me poimittiin kasviksia lautasen reunoilta, jos se oli mahdollista, tai syötiin leipää ja säilykkeitä, joita isä hommasi meille jostain. Syynä ei ollut pelkästään uskonto vaan se, että me haluttiin voida kontrolloida edes jotain. Yani #syömishäiriö.
   Kenkieni alla litisi, kun nousin seisomaan: niin monet nyppivät lihasiivut lautaisiltaan ja heittivät ne lattialle niin että pöytien ja tuolien alle oli kertynyt harmahtava mönjäkerros. Pala edellispäiväistä makkaraa takertui kengänpohjan uurteeseen ja kun kaivelin sitä muovihaarukalla, mieleeni tuli Koraanin tarina miehestä, joka oli joutunut jättimäisen kalan mahaan ja jäänyt sinne.
   Ajattelin, että me oltiin Ruotsin mahassa
.
[s. 151–152]
Romaanin maalaama synkkä kuva tulevaisuudesta ei ole lopulta erityisen omaperäinen saati mieleenpainuvan raadollinen – He hukkuvat äitinsä kyyneliin tuo tässä suhteessa mieleen Piia Leinon Taivas-dystopiaromaanin, joka sekin nojaa turhan vahvasti genren tyypillisimpiin tukipilareihin. Anyuru nostaa esille aikamatkaaja-terroristin tarinaa kuuntelevan kirjailijan perhe-elämän ja Ruotsista pakenemisen kaltaisia juonikuvioita, jotka toki tasapainottavat kokonaisuutta jossain määrin.

En kuitenkaan nähnyt kirjailijahahmoa erityisen samaistuttavana saati mielenkiintoisena tuttavuutena, vaan He hukkuvat äitiensä kyyneliin on ehdottomasti vahvimmillaan kuvatessaan ”kaksoispäähenkilönsä” vaiheita niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessa. Ajoittain Anyuru kuitenkin onnistuu kuvaamaan kirjailijan perhe-elämän pieniä tapahtumia ja kohtaamisia mukavan hienovaraisella ja pysäyttävälläkin tavalla.
Tyttäreni seisoi jalkakäytävällä hievahtamatta. Minä pidätin hengitystäni, etten säikäyttäisi metsäkaurista tiehensä, ja kumarruin varovasti kuiskaamaan hänen korvaansa:
   ”Tämä on rakkausruno.” Sanat vain tulivat. Kauris juosta kopisteli bussipysäkin mainostaulun ohi. Ilta hämärsi, liikennettä ei ollut lainkaan, tunnelma oli harras, pyhä, minulla oli ruokakassi kädessäni ja se rapisi aavistuksen, kauris säpsähti ja katsoi toisella silmällään suoraan meitä kohti. ”Rakkausruno Jumalalta”, kuiskasin, ja kauris katosi parilla uljaalla loikalla metsikköön. Tyttäreni katsoi lehdettömiä puita ja niiden varjoja.
   ”Onko kaikki metsäkauriit rakkausrunoja?” hän kysyi. Ajattelin sitä kuinka avoin hän oli kielen vallalle. Kehotin häntä istuutumaan bussipysäkille.
[s. 230]
Ajoittaisesta haastavuudestaan ja vaikeaselkoisuudestaan huolimatta He hukkuvat äitiensä kyyneliin on puhutteleva näkemys tulevaisuudesta, joka ei häämötä oikeastaan sen kauempana kuin teräväkielisimpien maahanmuutokriitikoiden puheissa. 


Alkuteos: De kommer att drunkna i sina mödrars tårar
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Suomennos: Outi Menna
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Sivumäärä: 303
Kansikuva: Sanna Mander
Lajityyppi: scifi, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 8. tammikuuta 2019

Sally Salminen: Katrina






Sally Salmisen vuonna 1936 ilmestynyt Katrina on jäänyt vuosikymmenten saatossa unohduksiin, mutta Teos on tehnyt todellisen uroteon julkaistessaan klassikkoromaanin uudestaan Juha Hurmeen suomennoksena.

1800-luvun loppupuolella pohjanmaalainen Katrina rakastuu ahvenanmaalaiseen merimieheen, joka tulee luvanneeksi tomeralle nuorelle naiselle liikoja loistokkaasta saaristoelämästä. Naimisiinmenon jälkeen Johan huitelee pitkin vuotta laivamatkoilla, ja Katrina joutuu paitsi huolehtimaan miehen ränsistyneestä kodista mutta myös työskentelemään omahyväisille maaherroille ja muille Torsön saaren vallasväen edustajille. Hitaasti mutta varmasti ahvenanmaalaiseen elämäntyyliin sopeutuvaa Katrinaa ei päästetä erityisen helpolla – omapäinen nuori nainen koettelee paremman väen kärsivällisyyttä, ja karu saaristolaiselämä osoittaa kovuutensa säännöllisin väliajoin puhkeavien tragedioiden myötä.

Katrina on uskottavan raadollinen kuvaus entisaikojen rankasta elämästä – Salminen kuvaa hienolla tavalla paitsi sisukkaan päähenkilönsä sopeutumista mutta myös unelmien murskautumista, kun Katrina-parka tajuaa olevansa jumissa Ahvenanmaalla käytännössä orjan asemassa. Nuoren Katrinan elämä on hyvin puhuttelevaa luettavaa, ja Salminen purkaa päähenkilönsä selviytymistaistelun sävyttämää ajattelua mielenkiintoisella ja uskottavalla tavalla.
Hänen poikansa osasi nyt kävellä, ja Katrina otti hänet kaikkialle mukaansa töihin. Poika kasvoi tuhdiksi ja vahvaksi, ja Katrina oli kiitollinen jokaisesta kuluvasta päivästä, jona hän tiesi, ettei odottanut jälleen lasta. Niin kauan kuin hän sai olla terve ja vapaa työskentelemään pojan puolesta, eikä hänen tarvinnut jakaa ruoan murenia useimmille suille, oli kaikki niin paljon paremmin. Hän näki hyvin viereisen talon esimerkistä, mikä murskaava mahti köyhyydellä oli kodissa, jossa oli paljon lapsia. Mitä auttoi, vaikka Beda teki töitä kunnes selkä katkeaisi, niin pitkään kuin yksi leipä ja yksi kenkäpari eivät olleet enempää kuin pisara heidän tarpeidensa meressä. Siksi Katrina siunasi jokaisen päivän, jonka hänen poikansa sai olla yksin. Hän tiesi, että pojalla olisi siitä hyötyä koko elämänsä ajan. [s.74–75]
Alun rankkojen kokemusten kuvaamisen myötä Katrina kuitenkin siirtyy kuvaamaan päähenkilön perheen sekä torsöläisten elämää, ja viimeistään tässä vaiheessa romaani puhkeaa viimeistään kukkaan upealla tavalla – vaikka kova elämä ei tähän lopukaan. Katrinan lapset varttuvat ja kasvavat mielenkiintoisiksi hahmoiksi omine haaveineen ja heikkouksineen, ja jälkikasvun kipuilu sekä köyhyyden että omapäisten vanhempien varjossa on raastavaa luettavaa. Salminen kuvaa uskottavalla tavalla äidin mielenliikkeitä, kun Katrina yrittää pitää parhaansa mukaan huolen merille halajavista jälkeläisistään ja toisaalta ohjata näitä eteenpäin elämissään. Lopullinen hinta sekä murskatuista että toteutuneista unelmista on kuitenkin kova, ja kovat käänteet lyövät Katrina-paran rajulla tavalla polvilleen kerran toisensa jälkeen. Esimerkiksi Katrinan päättävä kuvaus päähenkilönsä vanhoista päivistä vetää hiljaiseksi upealla tavalla.

Katrina onkin traaginen romaani, joka ei kuitenkaan sorru missään vaiheessa liialliseen synkkyyteen. Menetykset ja epäonnenpotkut kääntävät hahmojen elämät ylösalaisin uskottavalla tavalla; yksiulotteisilta vaikuttavista tuttavuuksista tuodaan esille mielenkiintoisia uusia piirteitä. Loistava esimerkki tällaisesta hahmonkehityksestä on huithapelina suunsoittajana tunnettu Johan, joka kasvaa ja kehittyy yksipuolisesta onnenonkijasta varsin syvälliseksi hahmoksi. Pariskunnan suhteen kuvaaminen kolhuineen mutta myös onnen hetkineen on yksi romaanin hienoimmista sivujuonteista. Kaikkiaan Salminen esittelee Katrinassa runsaan, kiinnostavan ja teoksen ilmestymisaikaan nähden erittäin moninaisen hahmokaartin, jonka keskinäisten suhteiden kuvaaminen ei jää yhtään jälkeen esimerkiksi Hanya Yanagiharan Pienen elämän nerokkuudesta.

Fyysisesti vastenmielisiksi ja ahneiksi kuvatuista herraskaisistakin paljastuu mielenkiintoisia ja yllättäviä piirteitä sotakirveen hautaamisen jälkeen, mutta rahaan ja valtaan nojaavat yläluokan edustajat eivät epäröi jyrätä vähävaraista kansanosaa tilaisuuden tullen. Yhteiskunnallinen kantaaottavuus on vahvasti mukana Katrinan juonessa, vaikka nämä elementit jäävätkin romaanin puolivälin jälkeen ajoittain taka-alalle.

Teoksen julkaisema uusintapainos Katrinasta saa viimeisen mutta erittäin oleellisen silauksensa Hurmeen erinomaisesta käännöksestä. Ruotsin kielen ystäväksi tunnustautunut kirjailija on tasapainoillut hienolla ja uskottavalla tavalla Katrinan monikielisen maailman kanssa – englanninkieliset hokemat ja luontevasti suomennetut sananparret tekevät dialogista sopivan omintakeista mutta ajankuvaan nähden uskottavan oloista luettavaa. Myös yksittäisten hetkien ja saariston arjen kuvaaminen heräävät upealla tavalla henkiin loistavan suomennoksen myötä.
Nuoret tytöt vaelsivat käsi kädessä sunnuntai-iltapäivisin merenrantaan katsomaan purjelaivoja. Katrina teki eräänä sunnuntaina saman promenadin kauniissa kevätilmassa. Hän asettui istumaan kallioille lähelle vettä. Hän piti kädessään pientä kimppua voikukkia, jotka hän oli poiminut maantien vierestä. Hänen lähellään istui tyttöjä pienissä ryhmissä kallioilla ja kivillä. He olivat kaikki pukeutuneet parhaisiin kevätkoreuksiinsa ja käyttäytyivät koketisti ja teennäisesti nyt, kun niin monia miehiä oli liikekannalla. Mutta tällä kertaa kaikki housuväki, jopa pikkupojat, oli mennyt aluksiin. Sillä heille ei ollut kylliksi työskennellä niissä kuutena päivänä viikossa. Sunnuntaisin he tekivät niihin huviretkiä ja kiipeilivät köysistössä omaksi ilokseen. [s. 289]
Katrina pääsi yllättämään minut erittäin positiivisesti – verkkaiselta ja karulta vaikuttava romaani kasvaa hämmästyttävän väkeväksi mutta kauniin inhimilliseksi tarinaksi tavalla, jollaista en kyllä osannut odottaa tältä unohdetulta helmeltä. Ilmestymisaikanaan kuulemma ”bestsellerin” aseman saavuttanut kahdeksankymppinen klassikkoteos raivaa tiensä vaivattomasti myös kirjavuoden 2018 parhaimmistoon.


Alkuteos: Katrina
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1936
Suomennos: Juha Hurme
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 448
Kansikuva: Jussi Karjalainen
Lajityyppi: historiallinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale