sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Lars Kepler: Playground








Lars Kepler -taiteilijanimen taakse kätkeytyvien Alexandra Coelho Ahndorilin ja Alexander Ahndorilin uusin romaani Playground saattaa olla perinteisempien dekkarien ystäville kova pala purtavaksi. Laura Lindstedtin Oneironin tavoin myös Playground käsittelee kuolemaa ja sitä, mitä ihmiselle tapahtuu maallisen taivalluksen päätyttyä.

Playgroundin alussa Kosovossa komennuksella ollut luutnantti Jasmine Pascal-Anderson ammutaan kesken operaation. Jasmin päätyy kiinalaista satamakaupunkia muistuttavaan välitilaan, jossa on meneillään jotain hyvin vaarallista: kaupungissa joko elävien kirjoihin palaamista tai tuonelaan vieviin veneisiin joutumista odottelevia ihmisiä tapetaan julmasti ja järjestelmällisesti paikallisen triadin toimesta. Jasmin onnistuu pelastautumaan kuolonkaupungin mafialta ja palaamaan elävien kirjoihin, mutta pelottava paikka jää kummittelemaan naisen mieleen.

Vuosia myöhemmin sotilasuransa lopettanut ja tavalliseen kokopäivätyöhön siirtynyt Jasmin kuolee poikansa Danten ja äitinsä kanssa rajussa liikenneonnettomuudessa. Jasmin menettää äitinsä kaupungista lähteviin veneisiin ja haluaa kahta kauheammin pelastaa Danten . Poikaansa etsiessään Jasmin onnistuu asettumaan poikkiteloin viime kerrasta tutun rikollisjengin kanssa, jonka johtaja tuntuu olevan turhankin kiinnostunut Dantesta ja tämän paluun elävien kirjoihin oikeuttavasta viisumista.

Hitaasti käynnistyvä Playground tempaa mukaansa viimeistään siinä vaiheessa, kun Kepler esittelee lukijalle ”elävien kuolleiden” ja mielenkiintoisten yksityiskohtien täyttämää kiinalaiskaupunkia, joka on juuri sopivan kiinnostava ja painajaismainen paikka
"Tiedätkö mitkä alueet ovat turvallisia?” Jasmin kysyi.
  ”Sitä ei tiedä enää kukaan”, tulkki vastasi ja vilkaisi häntä syrjäsilmällä.
  He ohittivat muutaman jätettä pursuilevan roskatynnyrin ja jatkoivat kaupungille päin kapeahkoa kujaa jolla haisi kostealle kivelle.
  Ilotulitusraketti räjähti taivaalla harmaana ryöppynä, himmeitä tähtiä leijaili alas kadoten tumman usvan sekaan.
  Teollisuusrakennuksen lian juovittamasta ikkunasta Jasmin näki vilaukselta ainakin viisi alastonta ihmistä naimassa persialaisella matolla. Se oli niin yllättävää, ettei hän ollut edes varma näkikö oikein. Kun hän vilkaisi sisään rakennuksen muista ikkunoista, hän näki vain autioiden verstaiden lattioita.
   Eräässä oviaukossa lojui muutamia tyhjiä viinapulloja tahriintuneen täkin ja vettyneen pokkarin vieressä.
   He kulkivat ohi ravintolan, jonka ikkunassa oli esillä pölyisiä ruoka-annosten muovijäljitelmiä.
[s.58–59]

Kepler ei kuitenkaan avaa oman välitilansa salaisuuksia yhtä uutterasti kuin Lindstedt tekee Oneironissaan. Kiinnostava kiinalaiskaupunki jää tapahtumien taustakulissiksi viimeistään Playgroundin puolivälin jälkeen, kun romaanin toiminnallinen osuus pyörähtää täysillä käyntiin. Mielenkiintoisista havainnoista huolimatta välitila jää vähän kliseisen oloiseksi ja itsestään selväksi kiirastuleksi. Toisaalta Playgroundin asetelma on itsessään ovela hatunnosto Dante Alighierin Jumalaiselle näytelmälle, jossa runoilijan kirjallinen alter ego laskeutui helvettiin hakemaan rakastettuaan Beatricea – tällä kertaa pelastettavana onkin avuton Dante.

Playgroundin hahmot jäävät kaikki varsin pinnallisiksi, eivätkä romaanin varrella tapahtuvat kuolemat siksi hetkauta suuntaan tai toiseen. Mukana on valitettavasti myös todella väkisin väännettyjä ihmissuhdekuvioita, jotka hidastavat muuten luontevasti kulkevaa juonta turhan paljon.

Pahiten Kepler kompuroi kuitenkin tärkeimmän hahmonsa eli Jasminen kohdalla. Väkisin elämään palaava Jasmin tappaa itsensä niin monta kertaa palatakseen kiinalaiskaupunkiin pelastaakseen poikansa, että hahmon harkittu itsetuhoisuus alkaa jo vähän huvittaa Playgroundin edetessä. Hahmon äidinrakkautta ei juuri syvennetä romaanin aikana, vaan Jasmin muistuttaa jääräpäisyydessään turhan paljon John Williamsin Stonerin uppiniskaista ja aivan yhtä pinnalliseksi jäävää päähenkilöä.

Romaanin jälkipuoliskolla alkava pakokauhuntäyteinen taistelu rikollisia vastaan tempaisee kuitenkin hienosti mukaansa ja saa lukijan unohtamaan Playgroundin terävimmät kulmat melkein kokonaan. Tässä välitilatulkinnassa ei todellakaan keräännytä leppoisasti peruukin ympärille vuodattamaan elämäntarinoita kuten Oneironissa tehtiin!




Petter elää päivän kerrallaan.

Alkuteos: Playground
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Kari Koski
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 416
Kansikuva: Getty Images
Lajityyppi: kauhu, fantasia, toiminta
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 28. heinäkuuta 2016

Sadie Jones: Kotiinpaluu




Sadie Jonesin Kotiinpaluu-esikoisromaanissa seurataan 19-vuotiaan Lewis Aldridgen traagisen elämän onnettomia käänteitä. Vuonna 1957 Lewis palaa kahden vankilavuotensa jälkeen englantilaisessa pikkukaupungissa sijaitsevaan kotiinsa, jossa pojan isä ja äitipuoli ottavat Lewisin vastaan pelolla ja oudolla toiveikkuudella. Aldridgen perhe joutuu kuitenkin heittämään viimeksi mainitulla vesilintua, sillä Lewisin paluu saa kaupungin muut asukkaat nousemaan hyvin pian takajaloilleen.

Lewisin kotiinpaluun ohella traagisia tapahtumia on luvassa myös toisella aikatasolla, kun Jones lähtee kelaamaan läpi Lewisin lapsuus- ja nuoruusajan tapahtumia aikavälillä 1945-1957. Äitinsä kasvattaman pikku-Lewisin maailma muuttuu kokonaan, kun pojan isä palaa toisesta maailmansodasta kotiin, eikä Gilbert Aldridge onnistu tutustumaan herkkään poikaansa ollenkaan saati olemaan tämän tukena perhettä kohtaavissa tragedioissa. Traumatisoitunut ja omituinen Lewis muuttuu vuosien varrella kotikaupunkinsa ja varsinkin naapurissa asuvan Carmichaelin perheen silmissä häiriintyneeksi luonnonoikuksi, jonka suorittama äärimmäinen teko vie lopulta pojan lukemaan tiilenpäitä.

Kotiinpaluun ensimmäinen puolikas velloo juuri näissä Lewisiä muuttaneissa tapahtumissa ja samalla maalaa englantilaisen hienostuneen mutta tavattoman ulkokultaisen pikkukaupungin lukijan silmien eteen. Jones kiusoittelee taitavasti lukijaa tarinansa kanssa ja paljastaa vain vähän kerrallaan Lewisin tekemästä äärimmäisestä teosta, joka kummittelee koko ajan taustalla. Kaiken tämän ohella Jones petaa hienosti hetkeä, jolloin Lewis joutuu väistämättä kohtaamaan kotikaupunkinsa kaapeissa kolisevat luurangot ja katkerat ihmiset, joiden puolesta poika olisi saanut viettää loppuelämänsä häkkilintuna.

Kotiinpaluu on tyylipuhdas ja todella synkkäsävyinen tragedia, jonka surkeita tapahtumia säestävät kuitenkin Jonesin hahmojen tekemät tarkat ja inhimilliset havainnot ja Jonesin kaunis tapa kuvailla hahmojensa ajatuksia. Lewisin synkät aivoitukset tuovat oudossa kiusallisuudessaan usein mieleen Harri Sirolan Abiturientti-romaanin päähenkilön Ville Siikalan ajatuksenjuoksun.
Hän ajatteli Tamsin Carmichaelia, joka oli tutulla tavalla nätti. Hän tiesi tuosta tavasta kaiken. Nättiys liittyi Tamsinin itsetietoiseen viileyteen ja siihen miten hän näytti juuri sellaiselta tytöltä, jonka kanssa saattaa kuvitella olevansa. Lewis ajatteli Tamsinia paljon – tietysti hän ajatteli – mutta Tamsinin haluamisessa oli jotakin itsestäänselvää, ja Lewis oli aina pystynyt haluamaan tätä silloin kun huvitti, ja muina aikoinaan unohtamaan hänet. Hän tiesi ettei siinä ollut järkeä, sillä todellisessa elämässä Tamsin ei olisi missään tilanteessa tekemisissä hänen kanssaan – mutta hänen ajatuksissaan Tamsinin kauneus oli jotakin minkä luota hän voisi halutessaan kävellä pois. Hän ajatteli erään opettajansa vaimoa, joka oli edustanut vanhemmille pojille jonkinlaista pin-up-tyttöä aina siihen asti kun oli tullut raskaaksi. Lewis ei ollut koskaan nähnyt naisessa mitään erityistä. Hän ajatteli näyttelijättäriä ja muiden äitejä ja sitä, miten äidit eivät yleensä vaikuttaneet varsinaisesti naisilta, paitsi joskus – mikä oli hermostuttavaa. Oli paljon helpompaa silloin kun he eivät vaikuttaneet naisilta. [s.138–139]
Lewisin ohella Kotiinpaluussa seurataan myös kahden muun, melkein yhtä hylkiömäiseen asemaan joutuneen hahmon edesottamuksia. Lewisin äitipuoli Alice on huomattavasti muita kaupungin rouvashenkilöitä nuorempi ja yrittää kovasti voittaa yhteisön ja Gilbertin luottamuksen ja hyväksynnän puolelleen. Kit Carmichael on puolestaan Lewisiin rakastunut naapurintyttö, joka kärsii ilmiömäisen kauniin isonsiskonsa Tamsien varjossa sekä perhettään pahoinpitelevän Dicky-isänsä kynsissä.

Jonesin romaanin kolmea ulkopuolista keskushenkilöä käy useaan otteeseen sääliksi, kun näillä ei ole mitään tukiverkkoa omassa elämässään eikä näin mahdollisuuksia vaikuttaa asemaansa pikkukaupungin saati oman perheensä nokkimisjärjestyksessä. Traagisia lisäsävyjä seuraa luonnollisesti myös siitä, miten varsinkaan saman katon alla asuvat Alice ja Lewis eivät yksinkertaisesti näe tai osaa auttaa toisiaan hädässä – ja samaan aikaan perhettään mukiloiva ja Lewisin uudestaan silmätikukseen ottava ihmishirviö Dicky Carmichael paistattelee kaupungin seurapiirielämän valokeilassa!

Kotiinpaluussa tarinan vääjäämättömät vääryydet ja Jonesin hahmojen sokeus ja väärien johtopäätösten tekeminen ovat seurauksineen päivineen kammottavaa luettavaa – lukijan tekisi usein mieli hypätä sivuille ja viheltää peli poikki.
Kotimatkalla taksissa hän pelkäsi mikä perillä odottaisi. Hän muisti miten oli palannut töitten jälkeen kotiin syysiltoina pian Elizabethin kuoleman jälkeen ja muisti miten Lewis oli odottanut pihatien päässä ja alkanut hymyillä nähdessään hänet. Gilbert muisti, ettei ollut kyennyt hymyilemään takaisin, tai katsomaan poikaa kunnolla, ja vaikka hän ei muistanut, että Lewis olisi tehnyt pahojaan kymmenvuotiaana, hän oli kokenut tätä kohtaan vastenmielisyyttä – joten ehkä tämä olikin tehnyt pahojaan. [s.285–286]
Yritin viime kesänä aloittaa Jonesilta aiemmin suomennettua Ehkä rakkaus oli totta -romaania, joka ei lähtenyt kulkemaan ollenkaan – Kotiinpaluun jälkeen toisen mahdollisuuden antaminen tuntuu hyvällä tavalla välttämättömältä. Jonesin esikoisromaani on yksi tämän kirjavuoden mieluisimmista yllätyksistä, joka jää mieleen pitkäksi aikaa.





Petterin kokemukset leivättömästä pöydästä ovat jääneet
vierailuun Hämeenlinnan vankilassa yli kymmenen vuotta sitten
.

Alkuteos: The Outcast
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2008
Suomennos: Marianna Kurtto
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 355
Kansikuva: Haywood Magee / Gettyimages
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani, tragedia
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Günter Grass: Ravunkäyntiä














Günter Grassin romaani Ravunkäyntiä on liian moneen suuntaan kurottava ja sekava muistokirjoitus saksalaiselle Wilhelm Gustloff -risteilyalukselle, jonka neuvostoliittolainen sukellusvene torpedoi Itämeren pohjaan tammikuussa 1945. Lähes 10 000 ihmisen hengen vaatineesta onnettomuudesta on vaiettu molemmissa Saksoissa aina vuosituhannen loppuun asti, kunnes sitkeä toimittaja Paul Poekriefke, joka on sattunut syntymään kesken Gustloffin viimeisen matkan, lähtee avaamaan vanhoja haavoja ja keräämään tietoa laivan kohtalosta.

Paul löytää nettifoorumeilta tiukkoja keskusteluja ja uusia tietoja sekä aluksen viimeisistä vaiheista että paatille nimensä antaneesta natsipäällikkö Wilhelm Gustloffista, jonka juutalainen David Frankfurter surmasi helmikuussa 1936. Paul saa selville, että myös tämän oma poika Konny on niin ihmis-Gustloffin kuin laivan kohtalon jäljillä ja toimii nettikeskustelun vetäjänä. Konny ei aio jättää menneiden kaiveluita pelkästään netissä möykkäämiseen…

Sivumäärältään sinänsä vaatimaton Ravunkäyntiä on kuitenkin valtava kokonaisuus, jossa niin todelliset historialliset tapahtumat ja Paulin omat edesottamukset järkähtämättömänä lehtimiehenä ja epäonnistuneena aviomiehenä risteävät useaan otteeseen. Erityisesti kohtaus, jossa Paul pullahtaa maailmaan Wilhelm Gustloffin vaipuessa aaltoihin, on vaikuttava.
”Just prikullensa sillon kun Gustloff uppos”, kuten äiti väittää, tai kuten minä sanon: Kun Wilhelm Gustloff keula edellä ja pahasti paapuuriin kallistuneena upposi ja kaatui ja kun kaikilta ylemmiltä kansilta syöksyi myrskyävään mereen ihmisiä ja pinossa olleita kapokkilauttoja ja kaikkea mikä ei enää pysynyt kiinni, kun sekunnilleen uppoamishetkellä aivan kuin tyhjästä tulleesta käskystä syttyivät torpedo-osumien sammuttamat valot niin laivan sisällä kuin jopa kansillakin ja – aivan kuten rauhan- ja KdF-aikoina – juhlavalaistus oli vielä viimeisen kerran jokaisen nähtävissä jolla oli vain silmät päässä, kun kaikki loppui, minä kuulemma synnyin aivan normaalisti konepäällikön ahtaaseen koijaan: pää edellä ja vaivattomasti, tai niin kuin äiti sanoi: ”Ihan kuin tyhjää vaan. Sää vaan luiskahdit ulos…”
   Hän ei päässyt näkemään sitä, mitä tapahtui koijan ulkopuolella. Ei uppoavan ja kaatuvan laivan juhlavalaistusta eikä toisiinsa takertuneiden ihmisryppäiden putoilua viimeiseksi pystyssä sojottavasta laivan peräosasta. Mutta äidin muistin mukaan minun ensimmäinen huutoni peitti alleen kauas kuuluneen ja tuhansista äänistä koostuneen huudon, loppuhuudon, joka nousi ilmoille kaikkialta: uppoavan laivanrungon sisältä, särkyvältä kävelykannelta, veden peittämältä aurinkokannelta, nopeasti näkymättömiin painuvalta peräkannelta ja aaltoilevasta merestä, jossa tuhannet kelluivat elävinä tai kuolleina pelastusliiveissään.
[s.165–6]
Konnyn toimet sekä historian toistamisen että vääristämisen suhteen ja niistä seuraava jälkipyykki vievät tarinaa turhan paljon sivuun sen ytimestä. Vaikka Grass onnistuu hienosti Konnyn kautta näyttämään, miten vanhat, umpeutuneiksi luullut haavat saattavat aiheuttaa kipuilua myöhemmissä sukupolvissa, hän ei kuitenkaan käsittele lopussa häämöttävää juonenkäännettä järin taitavasti, vaan se jää roikkumaan ilmaan eikä sovi muuhun kokonaisuuteen lainkaan. Vaikka Grass kovasti ponnisteleekin, Ravunkäynnin loppu jää merimailien päähän Lionel Shiverin Poikani Kevin -tragedian syvällisyydestä ja raakuudesta.

Toisaalta Grass onnistuu hienosti nostamaan esille niin sodan kuin ihmisten tekojen järjettömyyden, oli kyse sitten viattomia pakolaisia kuljettaneen laivan upottamisesta tai Konnyn äärimmäisestä teosta. Ravunkäynnin pessimistinen ja raskas maailma on kuitenkin melkoisen rankka lukuelämys lähinnä oman sekavuutensa takia, eikä sen mielenkiintoisin aines saa ansaitsemaansa huomiota.


Petter hakee aina ruotsinlaivan seisovasta pöydästä lasten puolelta lettuja jälkkäriksi.

Alkuteos: Im Grebsgang
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2002
Suomennos: Oili Suominen
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 248
Kansikuva: Markko Taina
Lajityyppi: historiallinen romaani
Mistä saatu: omasta kirjahyllystä

torstai 7. heinäkuuta 2016

Heikki A. Kovalainen: Mädän elämän alkeet









Pienkustantamo Teos on profiloitunut tavanomaisesta proosasta rohkeasti poikkeavan kirjallisuuden julkaisijana. Laura Lindstedtin Oneiron ja Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaari ovat kikkailuistaan ja vähän ohuiksi jääneistä juonistaan huolimatta koetelleet lukijaa kiinnostavasti ja vieneet tämän maailmoihin, joihin muut kustantamot eivät olisi välttämättä avanneet ovia. Samalla linjalla jatkava Heikki A. Kovalaisen Mädän elämän alkeet -romaani ei kuitenkaan pääse edellä mainittujen teosten tasolle.

Kovalaisen esikoisromaanin alussa Petrus tuodaan autolla salaperäiseen laitokseen. Petrus pitää itseään terveenä yksilönä, joka on joutunut tyttöystävänsä Karoliinan sairaiden juonien uhriksi. Katkeruus ja Karoliinan kaipuu unohtuvat kuitenkin päähenkilön seikkaillessa laitoksen lähimaastossa ja hengaillessa sen erikoisten asukkaiden kanssa, joista viulua soittava Mikael varastaa Petruksen sydämen. Miesten keskinäinen rakkaus johtaa Petruksen kuitenkin vaarallisille vesille, ja pian myös lukija saa huomata, ettei kaikki olekaan laitoksessa sitä miltä ensisilmäyksellä on näyttänyt.

Mädän elämän alkeet ei ole juonivetoinen romaani, vaan Kovalainen lähinnä juoksuttaa Petruksen toisiinsa liittymättömien tapahtumien lävitse. Sinänsä mielenkiintoiset episodit, kuten suhde Mikaeliin ja Petruksen luona tunnin välein vierailevan yövartijan kanssa sanailu, jäävät kuitenkin todella irrallisiksi ja epäoleellisiksi – hahmo ei muutu tapahtumien myötä mihinkään suuntaan, vaan raapii korkeintaan vähän korvallistaan ja sitten horjahtaa jo seuraavaan seikkailuun.

Petruksen edesottamukset on tosin tarjoiltu varsin mielenkiintoisessa muodossa. Kovalaisen runollisen yksinkertainen kieli korostaa sopivina annoksina tapahtumien käsittämättömyyttä ja unenomaisuutta, mutta liika nojaaminen kajahtaneisiin kielikuviin ärsyttää pidemmän päälle.
unta ei ollu, menin käytävälle. käytävä oli pimee. tajunnan kuristi haju joka ei nää avaruutta. ku leipä ei oo ehtiny homeeseen mut on alkanu muuttuu kengänpohjan makuseks, kuivat ja happamat säikeet asettuu vehnäkudokseen, niinku nenä ois ollu koko elämän tukossa eikä henki kulje. pimeys tuntu haudalta: mihinkään ei voi liikkuu missä ei oo pimeetä, musta ympäröi kaikkee, värittää kaiken ja hävittää erot. [s.26–27]
Edellä oleva sitaatti paljastaa myös Kovalaisen proosan typografisesti silmiinpistävimmän piirteen eli lauseiden isojen alkukirjainten puuttumisen – niitä nähdään romaanissa vain muutamien muiden hahmojen kirjoittamien kirjeiden ja sisäisten monologien myötä. Isojen alkukirjainten poissaolo saa Mädän elämän alkeet näyttämään runokirjalta, jos teosta silmäilee ja lehteilee nopeasti – mitään sen syvällisempää tarkoitusta niillä ei näyttäisi olevan.

Kovalaisella on kuitenkin painavaa sanottavaa laitoselämästä sekä yksilön omista toimintamahdollisuuksista riisutussa ja alistavassa ympäristössä. Kohtaus, jossa yövartija herättää Petruksen tunnin välein varmistuakseen miehen nukkuneen, on kaikessa kafkamaisuudessaan varsin häiriintynyt ja puhutteleva.

Tällaiset helmet jäävät kuitenkin liian vähiin Kovalaisen romaanissa. Mädän elämän alkeet on hajanainen ja fokusoimaton tarina, jonka erikoisimmat ratkaisut tuntuvat liian harkituilta ja suunnitelluilta – Petruksen tarinan sisältöpuoli on aika heppoisella tolalla, eikä kikkailu auta puhaltamaan henkeä veltoksi jäävään kokonaisuuteen.
mä selitin niille [laitoksen raamattupiirille] et jumala on vähän niinku kaikki, niinku panteismissa. se on vähän niinku kaikki käsitteenä, ei kaikki fyysisenä todellisuutena. jumala on silmä joka kattelee maailmaa esittävää palapelii. me ollaan kaikki (tuuli, teippi, sähkö, yöt) sen palapelin paloja. joka palalla on silmät: ne näkee palapelin kaikki muut palat mut itteesä ne ei nää, peili ei heijasta mun kuvaa. ykskään pala ei voi nähdä palapelii kokonaan, ku se on ite osa sitä. jumala on käsite joka tarkottaa sitä palapelii, ilman minkään palan näkökulmaa. jumala on meiän kaikkien yhteinen tieto tästä maailmasta, silleen et joka palan olemassaolo hävii. sä voit antautuu jumalan syliin, maailman syliin luopumalla itestäsä, antamalla ruman kuvas mulle. sillon sä oot syntyny hengestä – sä voit nähdä koko muun maailman. tuuli tarttuu suhun, se puhaltaa sut kaikkialle, ittes muotosen aukon äärelle, sun ruumis on silmä, sä luovutat sen muitten käyttöön – nähkää mun läpi ja mun kautta. [s.123–124]

Petter ei käytä tekstareissaan isoja alkukirjaimia.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 239
Graafinen suunnittelu: Markus Pyörälä
Lajityyppi: kehitysromaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Nic Pizzolatto: Galveston








Louisianassa 80-luvun lopulla asuva palkkatappaja Roy Cady joutuu rakastamansa Carmenin pettämäksi ja meinaa päästä hengestään ansaksi tarkoitetun keikan päätteeksi. Roy pelastaa verilöylyksi muuttuneen keikan keskeltä ilotyttönä elantonsa tienaavan teini-ikäisen Raquel ´Rocky´ Arceneauxin,  ja parivaljakko joutuu pakenemaan Teksasiin.

Keuhkosyöpää sairastava ja elämän runnoma Roy päättää kostaa pomolleen, mutta samalla olisi huolehdittava salaperäisestä Rockysta ja tämän kolmevuotiaasta pikkusiskosta Tiffanysta, joka haetaan turvaan kammottavan isäpuolen luota. Rockylla ja Tiffanylla on myös omia salaisuuksia, joiden paljastuminen vie kolmikon ojasta allikkoon.

True Detectiven luojana ja käsikirjoittajana parhaiten tunnettu Nic Pizzolatto esittelee esikoisromaanissaan tv-sarjansa ykköskauden tapaan pääparin, jonka puoliskojen – palkkatappajan ja huoran –  ei heti uskoisi pystyvän puhaltamaan yhteen hiileen. Lapsellisen ja omia pelejään pelaavan Rockyn rinnalla kulkee tapahtumia kuvaileva Roy, jonka nasevat huomiot ja pessimistinen huumori tasoittavat varsinkin alun väkivaltaisia tapahtumia.
Kun hän tempaisi minut pystyyn, heilautin rannettani ja iskin stiletin hänen kaulaansa. Kuumaa verta suihkusi kasvoilleni ja suuhuni.
   En vetänyt terää takaisin vaan heittäydyin hänen taakseen lattialle, kun kaksi muuta kohottivat aseensa. Toinen heistä ampui minua kohti ja laastia ropisi seinästä, kun taas toinen ampui Angeloa. Ankanpyrstön yläosa lensi ilmaan, ja Angelo putosi polvilleen. He molemmat ampuivat minua. Laukaukset tussahtelivat kuin väsyneet salamat ja osuivat kolmanteen mieheen. Hän vavahteli luotien voimasta stiletin sojottaessa yhä hänen kaulastaan.
   Aseeni oli silmieni edessä, miehen vyötärönauhan alla. Tartuin siihen, kohotin sen ja ammuin sillä verisuihkun läpi lähintä miestä.
   Minulla ei ollut varsinaisesti aikaa tähdätä, ja suihkunnut veri oli miltei sokaissut minut, mutta osuin häntä kaulaan. Hän nytkähti, ampui ilmaan ja kaatui taaksepäin.
   En ollut koskaan aiemmin ampunut yhtä tarkasti.
   Viimeisen tyypin, miehen joka oli listinyt Angelon, ampui hänen kaverinsa kaatuessaan. Hänen kainalostaan nousi savua, hän puristi käsivarttaan ja lysähti seinää vasten. Hänen aseensa lojui parin metrin päässä hänen jaloistaan.
   Angelon ruumis lakkasi kaatumasta ja mätkähti kyljelleen matolle.
   Viimeinen mies katsoi asettaan, jalkaansa ja sitten minua, juuri kuin ammuin häntä päähän.
   Koko tapahtumasarja kesti ehkä viisi sekuntia.
[s.30–31]
Parhaimmillaan Pizzolatton saaga on juuri alun ja lopun välissä, kun Roy, Rocky ja Tiffany yrittävät elää matalalla profiililla ja selvitä muiden elämäänsä pakenevien ja syrjäytyneiden keskellä halvoissa motelleissa ja baareissa – olkoonkin, että Pizzolatton tarinan sivustakatsojat ovatkin aika kliseisiä ja moneen kertaan nähtyjä stereotyyppejä modernin kurjaliston asukeista.
”Hei, haluatteko pelata bilistä?” toinen heistä kysyi.
   ”Ei kiitos.” Käännyin ympäri. ”Alkakaahan pojat laputtaa.”
   Heidän rintansa pullistuivat ja silmänsä kapenivat veitsen viiltoja muistuttaviksi viiruiksi. He katsoivat toisiaan ja sitten takaisin minuun, kalamaisissa mustissa silmissä oli kylmä ja tyhmä katse. Olin tuntenut sellaisia tyyppejä koko ikäni, maalaistolloja, jotka suhtautuvat kaunaisesti maailmaan. He rääkkäävät pikkueläimiä ja aikuisiksi vartuttuaan hakkaavat lapsiaan vyöllä ja ajavat päissään pick-upinsa romuksi kunnes nelikymppisinä löytävät Jeesuksen, alkavat käydä kirkossa ja käyttää prostituoituja.
[s.51]
Galvestonin loppu taas on vähän ongelmallisempi tapaus. Lähinnä Royn ja Rockyn sanailuun ja kasari-Amerikan läpileikkaukseen keskittynyt tarina iskee loppumetreillä todella väkivaltaisen vaihteen päälle, johon sekoittuvat unenomaiset ja painajaismaiset tapahtumat ikävä kyllä vesittävät loppukliimaksin – ne eivät sovi ollenkaan rauhalliseen ja lähinnä psykologiseen jännitykseen nojanneeseen tarinaan. Lukijaa jää harmittamaan, että noir-kirjallisuudeksi markkinoidun Galvestonin ”noirein” kohtaus ei sovi tarinaan mukaan ollenkaan.

Lopun harha-askelet ovat vakavia kokonaisuuden kannalta, mutta ne on valmis antamaan anteeksi muuten vetävästi etenevän tarinan tähden. Pizzolatton romaani onkin vähän erilainen jännityskertomus, joka ei varmasti uppoa esimerkiksi perinteisten dekkarien ystäviin, mutta ainakin True Detectiven parissa viihtyneiden kannattaa antaa tälle odysseialle ehdottomasti mahdollisuus.


Petter
olisi valmis katsomaan True Detectiveä vielä kolmannen kauden verran.

Alkuteos: Galveston
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2010
Suomennos:
Juha Ahokas
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 293
Lajityyppi: jännitys, noir, toiminta
Mistä saatu: kirjastosta lainattu