torstai 24. toukokuuta 2018

George Saunders: Lincoln bardossa








George Saunders on tullut suomalaisille lukijoille tutuksi mainioiden novellikokoelmiensa myötä – Joulukuun kymmenes ja Sotapuiston perikato ovat osoittaneet Saundersin olevan kynänjäljeltään terävä ja omintakeinen kirjoittaja. Siksi ehkä jännitinkin, miten lyhytproosallaan vakuuttanut mies selviää kokonaisen romaanin kirjoittamisesta. Harmittavasti Saundersin Lincoln bardossa -esikoisromaani on saamastaan suitsutuksesta huolimatta kaikkea muuta kuin ongelmaton lukuelämys.

Lincoln bardossa seuraa Abraham Lincolnin perhe-elämän traagisia käänteitä. Lincolnin poika Will kuolee helmikuussa 1862 lavantautiin keskellä sisällissodan hurjinta myllerrystä, ja sureva isä vetäytyy yhdeksi yöksi hautuumaan kryptaan jättämään hyvästejä pojalleen.

Abraham ei osaa arvatakaan, minkälainen hullunmylly tuonpuoleisessa on käynnissä kovan surun keskellä. Will Lincolnin saapuminen bardo-nimiseen välitilaan käynnistää hurjan taiston helvetin ja taivaan välillä. Kiirastulessa tekojaan enemmän tai vähemmän katuvat, kaikkea muuta kuin puhtoiset ihmissielut joutuvat pistämään itsensä likoon pelastaakseen Willin ja itsensä.

Lincoln bardossa on kerrontatavaltaan hyvin poikkeuksellinen romaani. Tarinaa seurataan vuorotellen eri hahmojen sisäisen monologin muodossa, ja vikkelimmillään Saunders vaihtaa kohtauksen kertojaa parin lauseen jälkeen – tosimaailman puolella tapahtumat rakentuvat hautuumaakohtauksia lukuun ottamatta ”aikalaiskirjallisuudesta” napattujen lainausten varaan, ja tuonpuoleisessa aaveet kertovat todistamistaan tilanteista kukin omalla nyrjähtäneellä tyylillään.

Roger Bevins III ja Hans Vollman toimivat tarinan jonkinlaisina päähenkilöinä, jotka yrittävät häiriintyneistä tavoistaan ja olomuodoistaan huolimatta pitää bardossa yllä jonkinlaista jöötä – aviovuoteen iloja kokemattoman Vollmanin sukuelin on paisunut valtavaksi, ja Bevinsillä on puolestaan käsiä ja jalkoja vaikka muille jakaa. 

Miehet eivät kuitenkaan syvene tarinan edetessä erityisen mielenkiintoisiksi hahmoiksi, vaan Saunders luottaa vähän liikaakin kaksikon mukanokkelaan ja itsetietoiseen sanailuun, jonka kautta samoja juonenkäänteitä kerrataan aina uudestaan ja uudestaan läpi. Muut bardossa kärvistelevät aaveparat surkeine kohtaloineen, inhimillisine vikoineen ja ajattomine ongelmineen ja neurooseineen ovat huomattavasti mielenkiintoisempia ja samaistuttavampia kuin valokeilaan päässeet kummajaiskummitukset.
Kun omistaa neljä kotia ja palkkaa viisitoista täyspäiväistä puutarhuria huolehtimaan, että seitsemän puutarhaa ja kahdeksan keinotekoista puroa ovat moitteettomassa kunnossa, sitä viettää, välttämättömyyden pakosta, paljon aikaa rientämällä kodista toiseen, puutarhasta puutarhaan, niin ettei kenties ole yllätys, että eräänä iltapäivänä, kiiruhtaessaan tarkastamaan miten lempihyväntekeväisyyskohteen johtokunnalle laitettavan päivällisen valmistelut edistyvät, sitä huomaa tarvitsevansa ihan välttämättä lepoa, lysähtää toisen polven varaan, sitten kokonaan polvilleen ja kaatuu naamalleen, eikä pääse ylös, jatkaa matkaa tänne vähän pitemmälle lepotauolle vain huomatakseen, että se on kaikkea muuta kuin levollista, sillä vaikka sitä näyttää lepäävän, sitä murehtii kaiken aikaa vaunujaan, puutarhojaan, huonekalujaan, kotejaan ynnä muuta, kaikkea mikä (toivon mukaan!) odottaa kärsivällisesti omistajansa paluuta, eikä ole (taivas varjele!) joutunut jonkun (holtittoman, huolimattoman, arvottoman) Toisen käsiin.  
percival ”hosupekka” collier


Hra Collier (paidanrinnus savessa kaatumisen jäljiltä, nenä liiskaksi ruhjoutuneena) oli pakotettu jatkuvasti leijumaan vaaka-asennossa kuin inhimillinen kompassineula, päälaki siihen suuntaan, mikä kiinteistö häntä kulloinkin eniten huolestutti. Nyt hänen päälakensa osoitti länteen. Meidän saapumisemme sai huolen haihtumaan ja hän huokaisi huomaamattaan mielihyvästä, ponnahti pystyasentoon ja kääntyi meihin päin.
 
hans vollman [s. 154–155]
Lincoln bardossa yhdistää mielenkiintoisesti fantasiaelementtejä historialliseen kerrontaan. Bardon omituinen maailma ja romaanin puolivälin jälkeen käynnistyvä sodankäynti, joka tappaa kerran kuolleita uudestaan, eivät kuitenkaan varsinaisesti tarjoile mitään uutta – nyrjähtäneistä fantasiasepitteistään tunnetun Terry Pratchettin kädenjälki näkyy vahvasti romaanin maailmassa. Olisin odottanut Saundersilta nimenomaan tällä saralla huomattavasti enemmän, sillä miehen novelleissa nähdyt oudot miljööt ovat olleet poikkeuksetta mielenkiintoisia ja persoonallisia.

Saunders kuitenkin petraa hienosti kuvaamalla todellisen maailman puolella tapahtuvia kauheuksia. Mustien orjien kokemat julmat kohtalot ovat karua luettavaa – esimerkiksi Litzie Wrightin kauhea kohtalo on kaikessa yhtäkkisyydessään tyrmistyttävä sivujuonne romaanissa. Sitä vastoin piipahdus Fort Donelsonin mittelön jälkiselvittelyihin jää turhan irralliseksi sivupoluksi, vaikka Saunders kuvaa taistelukentän kauheuksia tutulla häiriintyneellä alavireellä höystettynä.
En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt ketään kuollutta. Nyt näin niitä senkin edestä. Yksi poikarukka oli karahtanut umpijäähän katsellen haavaansa silmät kauhusta selällään. Sisälmykset olivat pursunneet osin ulos ja hänen kylkeensä oli ohuen jääkuoren alle muodostunut punaisen ja violetin kirjava töhry. Minulla oli kotona lipaston päällä pyhäkoulukortti, jossa oli kuva Jeesuksen Pyhästä Sydämestä, ja tämä nuori mies oli ihan kuin se, paitsi että violetinpunainen möykky oli hänellä alempana ja se oli isompi ja toisella puolella ja hän katsoi sitä kauhuissaan.

Brian Bell ja Libby Trust (toim.):
Kunnian hirvittävä hinta – Kokoelma sisällissodassa taistelleiden miesten kirjeitä
[s. 183]
Lincoln bardossa ei kuitenkaan osaa hyödyntää mielenkiintoisinta hahmoaan kovinkaan tyydyttävällä tavalla. Saunders ei nosta missään vaiheessa Abraham Lincolnia erityisen isoon rooliin saati havainnoi romaanin tapahtumia pitkänhuiskean presidentin vinkkelistä, ja tämä on mielestäni hukattu tilaisuus. Aaveita näkemätön ja Willin ruumiin äärellä kykkivä Lincoln on koko romaanin ajan autuaan tietämätön bardon tapahtumista, ja vaikka Abrahamin omat muistot välillä välähtävätkin esille, hahmo jää etäiseksi ja ylimääräisen oloiseksi.

Vaikka en odottanutkaan mitään postmodernia kuvainraastamista saati Timur Bekmambetovin Abraham Lincoln: Vampire Hunter -elokuvan henkistä yliampuvaa uudelleentulkintaa historiallisesta henkilöstä, on sääli huomata, miten Saunders varoo ja arkailee isä-Lincolnin käyttämistä. Niinpä persoonallisisesta olemuksestaan tunnetun presidentin ulkonäön arvosteleminen tuntuu halvalta ja väkinäiseltä ratkaisulta.
Korvat olivat isot ja epämuodostuneet.

Abraham M. Gordon:
Abraham Lincoln – lääketieteellinen luonnehdinta



Kun hän oli hyvällä tuulella, odotin aina että hän heiluttelisi niitä kuin hyväluontoinen norsu.

Ruhtinatar Felix Salm-Salm
: Kymmenen vuotta elämästäni



Hänen nenänsä ei ollut suhteettoman suuri, mutta kaidat kasvot saivat sen näyttämään kookkaalta.

Edward J. Kempf:
Abraham Lincolnin terveen järjen filosofia



Hänellä oli melko pitkä nenä, mutta melkoisen pitkä on mieskin, joten mittasuhteiden tasapainolle se on Välttämättömyys.

Ruth Painter Randall
: Mary Lincoln – Avioliiton elämäkerta, erään sotilaan kertomus
[s. 237]
George Saundersin romaani osoittaa valitettavasti sen, että mies ei veny luontevasti pidemmän proosan kirjoittamiseen. Lincoln bardossa on kunnianhimoinen teos, jonka toteutus on jäänyt valitettavan puolitiehen.


Alkuteos: Lincoln in the Bardo
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Suomennos: Kaijamari Sivill
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 254
Kansikuva: Ilkka Kärkkäinen
Lajityyppi: historiallinen romaani, fantasia
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 17. toukokuuta 2018

Ulla-Lena Lundberg: Sade



Ulla-Lena Lundbergin Sade on mielenkiintoinen mutta kokonaisuutena hyvin omituinen romaani vedestä, ihmisyydestä ja kunnianhimosta. Oraan ja Bengtin seikkailut vetäisevät lukijan mukaansa parhaimmillaankin vain keskinkertaisella imulla.

Kivikaudella elävä Oras liikkuu heimonsa kansanvaelluksen mukana uusiin seikkailuihin. Heimon poppamiehenä toimivan Parveilevan mehiläisen varjoon jäänyt Oras oppii hyödyntämään omia kykyjään henkiasioiden suhteen, mutta matkat yliluonnollisessa maailmassa sade-eläinten houkutteluineen muuttuvat iän kertyessä aina vain hankalammiksi. Vuosituhansia myöhemmin ruotsalainen vesi-insinööri Bengt saapuu Afrikkaan vesihuollon kehittäminen mielessään, mutta takakireä teknokraatti huomaa olevansa itse nesteessä niin perinteitä arvostavan paikalliskulttuurin kuin lievästi sanottuna haastavan vesitilanteen kanssa.

Sateen ensimmäisen puolikkaan mittainen Oraan tarina on sekava mutta kieleltään raikkaan runollinen aikamatka ihmiskunnan alkuvaiheisiin. Varsinkin Oraan osuuden loppupuoli juoksettuu unenomaisine henkimaailmassa kulkemisineen haastavaksi luettavaksi, ja se loppuu kuin seinään Oraan yhtäkkisen vanhenemisen myötä. Luolamiehen tarina on omalaatuisine kielikuvineen parhaimmillaan kuvatessaan todellisen maailman tapahtumia, ja Lundberg pääsee uskottavalla tavalla asettumaan entisajan ihmisen nahkoihin.
Me emme vieroksu lihan ryöstämistä leijonilta, niinhän leijonatkin ryöstävät lihaa hyeenoilta, ja joskus se onnistuukin. Joskus leijonista kuitenkin paistaa ilkeä taipumattomuus, ja tiesimme kuinka kävisi kun teimme niin kuin tehdään. Uhrasimme suustamme viimeisen kosteuden, syöksyimme hirveästi kirkuen niitä kohti ja heitimme niitä kivillä ja oksilla ja huusimme, että ne olisivat kuolema omia, elleivät antaisi lihaa takaisin. Meistä kai näki, ettemme olleet vakuuttuneita asiastamme. Pari leijonanaista nousi ja kyyristyi loikkaan, maa järkkyi jalkojemme alla niiden sähinästä ja karjunnasta. Kun lähimpänä oleva ponkaisi hyppyyn ja syöksyi eteenpäin, me kaikki pinkaisimme juoksuun.
   Leijona on sellainen eläin, että jos se haluaa, se voi tappaa meidät, mutta siinä suhteessa se muistuttaa vanhaa ihmistä, että se säästelee voimiaan. Se oli juuri syömässä, ja oli laiha vuodenaika. Kun se loikan jälkeen päätyi maahan, se pysähtyi, ravisteli turkkiaan, huitoi hännällään ja karjui ja huusi uhkauksia, joita leijona suoltaa helposti, sillä se ei ole kohtelias eläin. Se nakkeli päätään, kääntyi ja lönkytti takaisin ruokapaikalleen.
[s. 41–42] 
Bengtin tarinanpuolikas on ehdottomasti Sateen mielenkiintoisin osuus. Lundberg kuvaa insinöörin vaikeuksia letkeän liioittelun kautta – mies joutuu hankaluuksiin melkein jokaisessa juonenkäänteessä suurelta osin oman taitamattomuutensa takia. Tilanteet leviävät käsiin yhtä tragikoomisella tavalla kuin niin ikään afrikkalaista elämänmenoa kuvanneessa Petina Gappahin Muistojen kirjassa.

Sateen Afrikka ei kuitenkaan esittäydy lukijalle mahdottomana maanosana, jonka omintakeinen kulttuuri ja lapsenkengissään oleva infrastruktuuri eivät anna länsimaiselle hyväntekijälle jalansijaa. Lundbergin Afrikka-kuvaus on monitasoista ja mielenkiintoista luettavaa, jossa Lundberg lähtee itsetietoisesti purkamaan stereotypioita esimerkiksi Bengtin tuhoon tuomitun vesiprojektin avajaisia kuvatessaan.
Hän maalaili eteeni kuvan ristiriidoista ja kytevästä väkivallasta. Loppujen lopuksi juhlista pääsisivät nauttimaan vain korppikotkat, jotka iskisivät kiinni pumppuasemani savuavien raunioiden ympärille kinostuneisiin ruumiisiin.
   Minä kuitenkin tiesin, ettei kysymys ollut siitä. Justicen maalailema vanhan ja uuden ristiriita oli ollutta ja mennyttä: tosiasiassa eri kirkkokuntien edustajat olivat kiinnostuneita ekumeniasta ja osallistuivat aktiivisesti paikalliseen kulttuurielämään, ja perinteisen kansanparantajien ja klinikan henkilökunnan välit olivat olivat kohteliaat: toisinaan he jopa ohjasivat potilaita toistensa luo. Henget kehottivat ngangaa lähettämään jonkun potilaan klinikalle; toisaalta taas potilas, joka teki kuolemaa vaikkei hänestä löydetty mitään sairautta, saatettiin ohjata ngangan luokse jotta tämä selvittäisi, mikä henki oli pannut potilaaseen kuoleman, ja ajaisi sen ulos.
[s. 111]
Bengtin toimet eivät ole kuitenkaan erityisen mielenkiintoisia – paikallisten byrokraattien kanssa häslääminen ja vallasväen voitelu alkavat toistaa itseään varsin nopeasti. Lundberg on rakentanut Oraan ja Bengtin välille suoraan sanottuna vähän ohuen aasinsillan. Tarinan edetessä Bengt näet rupeaa vesihommien sijaan suojelemaan lähiseudulla olevia luolamaalauksia, joita Oras ja Parveileva mehiläinen tekivät elinaikoinaan.

Kulttuuriperinnön turvaaminen voisi olla mielenkiintoinenkin sivupolku, mutta Sade hajoaa loppuaan kohden liian hajanaiseksi kokonaisuudeksi, joka menettää parhaansa teränsä viimeistään Solveigin ilmestyttyä kuvioihin. Ruotsiin jätetty heila saapuu Afrikkaan antamaan Bengtille uuden tilaisuuden ja muuttamaan Sateen kömpelön mukahauskaksi nolosteluksi. Lundberg vetää kaikin tavoin pieleen menevän jälleennäkemisen tilannekomedian puolelle kaikkea muuta kuin luontevasti, ja kyseessä on harmillinen pohjanoteeraus muutenkin askellukseltaan haparoivalle romaanille.
– Miten ihmeessä sinä olet täällä? Sinähän olet sairas, sinulla on kuumetta.
   – Ei enää. Olen terve kuin pukki. Kun olit lähtenyt, kylän poppamies tuli ja paransi minut.
   – Herttanen aika sentään. En ymmärrä yhtään.
   – Sen minä käsitän. Jos kaikki olisi sujunut suunnitelmien mukaan, olisit saanut tutustua häneen, hän on kiinnostava ihminen. Olisimme ajaneet kylään ja käyneet katsomassa minun pumppuasemaani ja kierrelleet tyypillisessä maalaiskylässä. Se olisi varmasti kiinnostanut sinua, mutta suunnitelma meni nyt mönkään.
   – Tulitko tänne minun takiani?
   – Tietenkin. Olen niin onneton siitä, miten tässä kävi. Kaikki muuttuu, kun saan oikaistuksi selkäni.
   Mutta kun minä en saanut selkääni oikaistuksi. Solveig lukitsi auton puolestani ja minä kompuroin hotellin vastaanottoon nojaten rystysiini kuin gorilla. Nenäni ylettyi juuri tiskin reunalle, kun toivotin hyvää iltaa.
[s. 194]

Petter otti elämänsä pahimman noidannuolen 
selkäänsä kesken erästä muuttoa vuosia sitten.

Alkuteos: Regn
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1997
Suomennos: Leena Vallisaari
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 254
Kansikuva: Ulla-Lena Lundberg ja
Shutterstock/Donovan van Staden
Lajityyppi: psykologinen romaani,
historiallinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 8. toukokuuta 2018

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja

Maija Sirkjärven esikoisnovellikokoelma Barbara ja muita hurrikaaneja pursuaa mielenkiintoisia ja karmaisevia tarinoita, jotka jäävät kummittelemaan lukijaan mieleen – vaikka osa kertomuksista kärsiikin Sirkjärven itsetietoisen mukacoolista kerrontaotteesta.

Barbaran novellien kantavana teemana on yllättävä kohtaaminen, johon joutuminen muuttaa hahmojen kohtalon. Morsiuspukua sovittava Astrid kuulee kopissa piilottelevalta varkaalta paljastuksia miehestään, aikuisen poikansa kanssa elävä vanha nainen epäilee lapsuudenkaverinsa jälkikasvun joutuneen manatuksi, perheenisä alkaa heilastella kuolemansairaan mutta seksikkään ja äveriään miestennielijän kanssa tuhoisin seurauksin ja niin edelleen.

Sirkjärven novellit ovat poikkeuksetta sivumäärällisesti varsin lyhyitä ilmestyksiä, joten painopiste on hahmojen syventämisen sijaan omintakeisen tunnelman luomisessa, ja tässä Sirkjärvi onnistuu upeasti kerran toisensa jälkeen. Jokainen kokoelman teksteistä tuntuu melkeinpä kauhuelokuvamaiselta kokonaisuudelta, jossa näennäisen tavallinen päähenkilö järjestää itsensä keskelle omituisia, käsistä karkaavia tapahtumasarjoja. Herkulliset lähtötilanteet kasvavatkin huomattavasti suuremmiksi painajaisuniksi, jotka päätyvät varsin tyrmistyttäviin loppukohtauksiin – näin käy esimerkiksi maaseudun elämää painajaismaisesti kuvaavassa Perinneryijy-tekstissä, jonka hyytävä loppuhuipennus tuskin jättää ketään kylmäksi.

Surrealistisen kauheiksi muuttuvia tilanteita puivat novellit eivät kuitenkaan keksi pyörää uudestaan perinteisen kauhukuvaston suhteen. Väkivaltaiset kohtaukset ja kauhistuttavat ilmestykset seonneita kotirouvia, vihamielisiä maalaisia ja paholaisen valtaamia lapsia myöten ovat tuttua ja moneen kertaan kierrätettyä huttua. Mielenkiintoiset päähahmot kuitenkin pelastavat kokonaisuuden, kun lukija alkaa jännittää, miten kukin hahmo selviytyy omista koettelemuksistaan.

Sirkjärvi osaa taitavasti sulattaa kliseisintä kauhukuvastoa suomalaiseen miljööseen ja mielenmaisemaan. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii edellä mainitun Perinneryijyn raakalaismaisen tyylitajuttomaksi mustamaalatun maalaisväestön kuvailu.
Tyttö selitti, että Suvelan mielestä oli parempi elää ilman tiskikonetta, koska tiskikone tekee työttömäksi.
   – Kuinka paljon tässä kylässä on väkeä? Noora kysyi.
   – Pikkasen päälle tuhat.
   Minkä vuoksi kaikki maalaiset värjäävät tukkansa hiusväreillä, jotka ovat epäluonnollisia ja heidän ihonväriinsä sopimattomia, Noora mietti ja siemaisi tölkistä. Ja minkä vuoksi maalaiset käyttivät aina pyöreäkärkisiä, sämpylänmallisia kenkiä ja 2000-luvun alusta peräisin olevia silmälasinkehyksiä. Aivan kuin he tekisivät tietoisesti kaikkensa näyttääkseen rumilta.
[s. 205]
Barbaran novellit nojaavat hyvin pitkälti erilaisten stereotypioiden revittelyn varaan, ja Sirkjärvi vie tämän ajoittain yksinkertaisesti liian pitkälle. Itsetietoinen liioittelu ja muoti-ilmausten runsas viljeleminen tuovat tyyliltään mieleen Rosa Liksomin sähäkän lyhytproosan. 

Sirkjärvi ei kuitenkaan osa rytmittää hengästyttävää latelemistaan saati yhdistää tyyliä ja tarkoitustaan – vyöryttäminen vesittää joistakin kohtauksista tunnelman alta aikayksikön. Näin käy esimerkiksi yltäkylläisestä vangin elämästä nauttivan miehen vaiheita kuvaavassa Perhehuolia?-novellissa.
Vedän sängyn alta Zalandon laatikon, joka tuli eilen postissa, ja nostan esiin vaaleanpunaisen karvatakin. Puen sen ylleni ja menen vessan peilin eteen. Pörri on hypännyt sängylle ja katselee minua avonaisesta ovesta. Kissalla on ilmeitä vähintään yhtä paljon kuin ihmisellä. Nyt sen ilme on tuima sfinksi, resting bitch face. Välillä olen melkein varma, että se alkaa puhua.
   Floora antaa minun tilata internetistä vaatteita niin paljon kuin haluan. Hän lainaa Madonnaa ja sanoo:
   – Express yourself, don’t repress yourself.
[s. 112–113]
Barbara ja muita hurrikaaneja -novellikokoelma on mielenkiintoinen ja erikoinen kokoelma astetta kesyttömämpää, yllättävämpää ja ennakkoluulottomampaa kotimaista lyhytproosaa kuin mihin olen ainakin itse tottunut. Sirkjärvi tempaisee vastustamattomalla tavalla lukijan kerran toisensa jälkeen keskelle kauhistuttavia kurimuksia – kyseessä on siis ansiokas ja omaääninen kaunokirjallinen debyytti.


Petter odottelee kauhunsekaisella innolla lapsuudenaikaisen traumojentuottajansa
eli
Noidan käsikirjasta syksyllä ilmestyvää uusintapainosta.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 236
Kansikuva: Marika Maijala
Lajityyppi: lyhytproosa ja novellit, kauhu, surrealismi
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 3. toukokuuta 2018

Hans Keilson: Komedia mollissa





Hans Keilsonin Komedia mollissa on mittakaavaltaan pieni mutta uskomattomalla tyylitajulla tehty romaani. Toisen maailmansodan aikana miehitetyssä Hollannissa asuvat Marie ja Wim päättävät tarjota kotiaan vainoa pakenevalle juutalaiselle. Pariskunnan huusholliin majoittuva Nico-niminen karkulainen kuitenkin kuolee pitkän sairastamisen jälkeen piilopaikkaansa, ja ruumiista eroon pääseminen ei luonnollisesti olekaan erityisen helppo tehtävä.

Komedia mollissa tuo hajuvesikauppiaana työskennelleen Nicon traagisen kohtalon avaamisen myötä mieleen Maria Àngels Angladan Auschwitzin viulu -pienoisromaanin. Keilson kuvaa niin ikään uskottavasti ja ansiokkaasti näennäisesti turvassa olevan mutta neljän seinän vankina olevan miehen henkistä murtumista.
Mutta mitä pidempään sitä kesti, sitä suuremmaksi hänen vaatimuksensa kasvoivat. Koska hän ei voinut vaatia ulkomaailmalta mitään – se minkä hän sai, annettiin vapaaehtoisesti, suorastaan lahjana – hänen vaatimuksensa suuntautuivat sisäänpäin ja kasvoivat kohtuuttomiksi. Mutta häntähän autettiin, he auttoivat häntä, eikö se sitten muka ollut mitään? Oli se, se merkitsi paljon. Eikä ollut mitään. Hänestä ei tullut mitään. Se oli sietämätöntä. Se merkitsi hänen tuhoutumistaan, hänen tuhoutumistaan ihmisenä, olkoonkin että hän – mahdollisesti – säilyisi hengissä. Se pieni oka, joka versoo piilossa joka ihmisessä ja elää toisten avusta ja myötätunnosta, kasvoi jättiläismäiseksi, siitä tuli keihäs, syvälle lihaan porautunut, tuskallisesti pistävä keihäs. [s. 85–86]
Komedia mollissa -romaanin ensimmäinen puolikas seuraa Nicon kuolemaa edeltäneen kipuilun ohella myös Marien ja Wimin muuttunutta arkea eri aikatasoilla – tunnelmat ovat hyvin erilaiset Nicoa odottaessa ja ruumiista eroon hankkiutumisen keskellä. Keilson osaa taitavasti kuvata Marien ja Wimin talon sisällä vallitsevia tunnelmia ja pieniä näennäisen tavanomaisia hetkiä jännittävästi ja mielenkiintoisesti. Talossa huseeravan siivoojattaren välttelyt, Nicon hiustenleikkuut ja Marien ja Nicon shakkiottelut on varustettu harvinaisen hienovaraisella mutta silti yllättävän voimallisella latauksella, jollaista olen viimeksi päässyt ihastelemaan Hilary Mantelin Margaret Thatcherin salamurha -novellikokoelman hienostuneen lyhytproosan seurassa.

Keilsonin romaani ei siis sisällä ollenkaan niin ikään juutalaisen piilottamisen ympärillä pyörineen Markus Zusakin Kirjavarkaan fantasiaelementtejä, vaan kyse on teemoiltaan jalat huomattavasti vankemmin maassa pysyttelevästä kertomuksesta. Kuolema, traagiset ihmiskohtalot ja natsimiehittäjien tiukka ote väestöstä luovat romaanin aivan omanlaisensa tunnelman, jota Keilson uskaltaa väännellä romaanin kirjoitusajankohtaan nähden erittäin modernisti ja rajusti. Kuolemaa käsitellään jopa hämmentävän suorasukaisesti mutta toisaalta miellyttävän nurinkurisellakin tavalla – hyvänä esimerkkinä tästä toimii kohta, jossa Wim ja uskottu lääkäri ronttaavat Nicon ruumista alakertaan. 
”Ottakaahan te häntä jaloista”, lääkäri sanoi, tarttui itse vainajaa kainaloiden alta ja nosti tämän ylävartalon lakanalta. He laskivat ruumiin lattialle. Sitten he asettuivat uudelleen asemiin kasvot toisiinsa päin, Wim jalkopäähän ja lääkäri pääpuolelle, ja alkoivat kantaa ruumiista kainaloista ja jaloista kannatellen niin kuin jossain vanhassa hautaanlaskumaalauksessa, hitaasti ja varovasti – sillä Wim joutui kävelemään takaperin – ulos huoneesta ja rappusia alas.
   Käytävässä paloi valo. Kun he avaisivat ulko-oven, heidät saattoi ulkoa nähdä.
   ”Lasketaan hänet vielä kerran maahan”, sanoi lääkäri, joka ei näyttänyt olevan tyytyväinen tähän kuljetustapaan.
   ”Tähän käytävällekö?” Wim kysyi ja laski vainajan jalat matolle. Jokin hänessä vastusti ajatusta laskea kuollut alakerran käytävälle, jossa kuljettiin päiväsaikaan lakkaamatta edestakaisin.
[s. 105–106]
Nicon ruumiin löytämisestä koituvat seuraukset on toteutettu harmittavan löperösti. Marien ja Wimin tekemä pakomatka ja piiloutuminen yhdistettynä todella yhdentekevään loppuratkaisuun tekevät Keilsonin romaanin päätöksestä irrallisen osan, jolla ei tunnu olevan paljoa mitään tekemistä muun kokonaisuuden kanssa.

Komedia mollissa on lopustaan huolimatta vaikuttava ja uskottava pieni kertomus ihmiskohtaloiden yhteen kietoutumisesta, sodasta ja kuolemasta.


Petter on käynyt taannoin Amsterdamissa 
Anne Frankin surullisenkuuluisassa ullakkoasunnossa.

Alkuteos: Komödie in Moll
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1947
Suomennos: Ilona Nykyri
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 175
Lajityyppi: psykologinen romaani,
historiallinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu