tiistai 25. lokakuuta 2016

Steven Hall: Haiteksti


Steven Hallin romaani Haiteksti on niitä lukukokemuksia, joiden purkaminen tai kuvailu on varsin haastavaa. Haiteksti on sisällöltään vähän turhankin runsas romaani, jonka kaikkia mielenkiintoisia elementtejä Hall ei osaa kuljettaa tai jalostaa ihan loppuun asti. Tämä ei kuitenkaan ole niinkään suuri ongelma, sillä jännitystä ja vaarallisia tilanteita riittää kannesta kanteen.

Eric Sandersoniksi kutsuttava päähenkilö herää ilmeisesti kotitalonsa lattialta eikä muista yhtään mitään. Voimakastahtoisen psykiatrin puheiden ja Ericin saamien salaperäisten kirjeiden perusteella miehen oma identiteetti alkaa kuitenkin muodostua ja palautua ennalleen, ja Eric alkaa joko muistaa tai uskoa muistavansa esimerkiksi vaimonsa Clion kuoleman lomareissulla. Juttu kuitenkin taipuu vielä yhdelle mutkalle, kun paljastuu, että kyseessä on jo kaikkiaan yhdestoista kerta, kun Eric on menettänyt muistinsa. Mikä on totta ja mikä valetta, kuka puhuu palturia ja miksi?

Uusiakin ongelmia on luvassa, sillä Ericiä jahtaa ludoviciaaniksi nimetty "käsitteellinen" hai, joka aikoo ahmia päähenkilön muisteineen päivineen. Eric joutuu lähtemään kotoaan Ian-kissansa kanssa etsimään turvaa ja vastauksia. Ulkomaailma ei päästä Ericiä tietenkään yhtään helpommalla, vaan tämä kohtaa monenlaisia vihollisia ja liittolaisia – jälkimmäisistä tärkein eli salaperäinen Scout aikoo käyttää sekä Ericiä että ludoviciaania oman kostonsa välikappaleina.

Haitekstin alku on aivan mieletön ja mielenkiintoinen, kun Eric tonkii kotitalonsa huoneita, pähkäilee mitä lukittujen ovien takana mahtaa olla ja keneltä kaikkialta asunnosta löytyvät salaperäiset kirjeet oikein tulevat. Hall osaa rakentaa heti tarinan alkumetreiltä todella mielenkiintoisen maailman ja tarinan, joka on myös monipuolinen ja vauhdikas – Ericin kotoa siirrytään varsin nopeasti muihin maisemiin jahtaamaan ludoviciaanista enemmän tietävää Trey Fidorousia.

Ulkomaailmassa tarina muuttuu varsin nopeasti kuitenkin ajojahdiksi. Ludoviciaanilta suojautumiseen tarvittavat, huoneen nurkkiin sijoitettavat ääninauhurit ja niiden muodostamat vallit ja muut mielenkiintoiset keksinnöt esitellään niin vauhdikkaasti, että ne menevät monelta varmasti vähän ohitse. Näin Hall vesittää Ericin kodin seinien sisälle rakentamansa jännityksen, jota hitaamman lähestymistavan jatkaminen vähän pidemmälle olisi tukenut ihan eri tavalla.
Huomasin pieniä elämisen jälkiä. Vesipannussa oli kalkkirantu, astianpesuainepullo oli puolillaan. Jääkaapin ja työpöydän väliseen rakoon oli jäänyt pari kuivettunutta makaronia. Käyttö näkyi. Samoin viimeaikainen asuminen. Joka puolella oli elämisen merkkejä. Etsin kaapista purkkipapuja, kun käteen osui keksipaketti. Siitä oli syöty kaksi keksiä. Jäin muutamaksi hetkeksi polvilleni tuijottamaan spagettisäilyke- ja tomaattimurskatölkkien päällä makaavaa keksipakettia, sen auki repsottavaa muovikäärettä. Se minä, joka oli syönyt nuo keksit, oli ollut todellinen ja elossa, asunut tässä talossa. Hän oli ollut tässä keittiössä vasta eilen, luultavasti laittanut ruokaa niin kuin minä tänään. Hänen laittamansa ruoka teki edelleenkin matkaa minun elimistössäni. Kaikki oli tapahtunut täällä, tässä huoneessa ihan vasta, ja nyt hän oli jo poissa. Tuntuu kolkolta ajatella, että kun me kuolemme, useimmilta meistä jää syömättömiä keksejä, kahvijauhetta, puolikkaita vessapaperirullia, vajaita maitopurkkeja jääkaappiin happanemaan; että arkiset tarve-esineet jäävät olemaan ja todistamaan, ettemme olleet valmiita lähtemään, ettemme olleet fiksuja tai tietäväisiä tai sankarillisia, että olimme vain eläimiä, joiden eläimenruumiit lakkasivat toimimasta ilman minkäänlaista aikataulua tai meidän suostumustamme.
   Paitsi että.
   Paitsi että ei täällä eilen ollut kukaan kuollut.
[s.24–25]
Haitekstin omaperäisyydestä ja persoonallisuudesta huolimatta Hallin romaani tuo vahvasti mieleen E. Lockhartin We were liarsin, joka niin ikään käsittelee muistinmenetystä ja hitaasti ratkeavaa ja muistojenpalasten keruun myötä täydentyvää mysteeriä. Hall ei kuitenkaan osaa hyödyntää muistinmenetystä tarinansa osana yhtä hyvin kuin mihin Lockhart venyy omassa tarinassaan - Haitekstiin hiipivä toiminta ja jännitys vievät fokuksen hyvin nopeasti muualle ja romaanin mielenkiintoinen alkuasetelma unohtuu hyvin nopeasti.

Juuri tähän liittyvä uskottavuusongelma vähän hiertää Ericin hahmon kanssa. Eric pääsee täydellisen muistinmenetyksen jälkeen vähän liian nopeasti jaloilleen ja on kohta jo valmis syöksymään toimintaan, vaikka ei tiedä yhtään, mitä on luvassa. Tietysti Ericin kannoilla oleva ludoviciaani pakottaa tämän pysymään liikkeessä ja etsimään ratkaisuja tilanteeseen, mutta We were liars kuvasi paljon realistisemmin ja ennen kaikkea hitaammin muistinsa menettäneen Cadencen tunteita, toipumista ja epätoivoiseksi yltynyttä totuuden etsimistä.

Tästä olisi ollut mielenkiintoisempaa lukea myös Haitekstistä – nyt vauhti on kahta kovempi, eivätkä salaisuudet selviä järin luontevasti kun Scout ja Fidorous paljastavat niitä säännöllisin väliajoin. Tämä ei kuitenkaan tee Haitekstistä kömpelöntuntuista lukukokemusta, vaan sen fokus on vain yksinkertaisesti pakomatkalla olemisessa ja selviytymisessä – itsestään ratkeavat salaisuudet pitävät vauhdin ripeänä ja mielenkiintoisena. Muistinmenetyksen avaaminen olisi vain vastaavasti avannut Ericin luonnetta ja ehkä hahmoakin; nyt tästä kehkeytyy nopeasti kaikesta selviävä neuvokas, vähän latteaksi jäävä sankari.

Ei tosin sillä, etteikö Haitekstissä olisi välillä suorastaan hämäriä tapahtumia ja elementtejä mukana. Kuvataidetaustaisen Hallin kuvitukset tekevätkin Haitekstistä varsin visuaalisen seikkailun ja tuovat tarinaan ihan uutta meininkiä, jonka tekisi Ericin seikkailusta paljon geneerisemmän romaanin. Myös Hallin sanallisesti kuvaamat miljööt ovat todella mielenkiintoisia.



Tunnelissa haisi divarista hankitulta Charles Dickensin romaanilta: kellastuneelta paperilta, vanhalta painomusteelta ja rasvaisilta sormenjäljiltä; se oli sivujen väliin prässätty, talletettu haju.
   Taskulampustani heijastui pieni valkoinen valorengas Scoutin repunpohjaan kun se eteni nykivästi edelläni tunnelissa ja täytti sen melkein kokonaan. Käänsin lamppua tunnelin seinään päin, niin että valkoinen rengas venyi ja sitä rikkoivat seinästä ulos törröttävien sivujen ja epätasaisten pinkkojen varjot: koko sekasortoinen paperista, painetuista ja kuulakärkikynällä raapustetuista sanoista koostuva braillemaisema onnistui jotenkin olemaan romahtamatta tähän pieneen pilkkopimeään tunneliin. Puskin eteenpäin varpaillani, pidin jalat niin lähellä toisiaan kuin suinkin ja hilauduin sentti sentiltä eteenpäin lonkkien ja kyynärpäiden varassa. Irralliset paperiarkit suhahtelivat käsiä, selkää, lanteita vasten kun liikuin. Kaikki, aivan kaikki oli kirjoitettu täyteen sanoja, monia erikielisiä sanoja. Minua vasten läiskähtävistä ja ryömivien ranteitteni alle jäävistä tiuhan kirjoituksen peittämistä lappusista tunnistin hatarasti ranskaa ja saksaa, vaikeita kreikkalaisia ja venäläisiä kirjaimia, vanhanaikaista englantia, jossa s-kirjainten tilalla oli pitkänomaiset f:n näköiset kiekurat, ja kiinalaista ja japanilaista kuvakirjoitusta. Lapuissa oli myös kaavoja, numeroita, matemaattisia lyhenteitä ja monimutkaisia visuaalisia esityksiä. Se englanti, mitä näin, vaihteli monimutkaisesta vajavaiseen ja tarkoituksettomaan: …Kahden konjugoidun muuttujan (vaikkapa johdatteleva päätelmä ja toimitusalijäämä tai nimellinen päätelumen ja liikkuvan käsitteen aika ulottuvuus) samanaikainen huomioonottaminen johtaa rajoitettuun tarkkuuteen… ja …hylkää rehellinen harkinta jälkikaiku poma vainoaa kestää sanoo tikli: amuletti…
[s.239–240]
Haiteksti on siis varsin monitahoinen ja -puolinen tarina, joka tuntuu Ericin tavoin olevan itsekin vähän hukassa. Hall tuo tarinaansa mukaan vähän väkinäisesti sen mielenkiintoisimman koukun eli itsensä tekoälyarmeijaksi muuttaneen Mycroft Wardin, jonka kanssa Scoutilla on kana kynittävänä.

Mielenkiintoinen konna muuttuu kuitenkin koukusta riippakiveksi, sillä Hall ei osaa oikein vakuuttaa lukijaa Wardin tarpeellisuudesta – tämä ei esiinny tarinassa oikeastaan ollenkaan vaan jää pelkäksi Scoutia eteenpäin ajavaksi taustavoimaksi. Toisaalta Wardin takia lukija pääsee romaanin lopussa Ericin, Scoutin ja Fidorousin kanssa hauskaan ja jännittävään hainpyyntiin, joka on merihenkisyydessään tervetullutta vaihtelua takaa-ajoon.

Hukkaputkeen on valitettavasti joutunut myös hahmojen välinen dialogi, jonka laatu heilahtelee kuin kaarnalaiva ludoviciaaneja kuhisevassa valtameressä. Haitekstin alussa olevissa takaumissa nähtävä lomamatka Clion kanssa menee jo vähän kiusalliseksi kaikessa romanttisuudessaan, mutta Scoutin ja Ericin nasevuutta ja kepeyttä tavoitteleva sanailu muuttuu aika äkkiä yliyrittävän piinalliseksi.
”Tiedätkö kuule”, hän sanoi ja kohensi tulta kepakolla, ”sinä otat tämän kaiken jotenkin itsestään selvänä.”
   ”Minkä kaiken?”
   Hän katsoi minuun ja hymyili.
   ”Tämä on iso juttu”, hän sanoi. ”Ihan helvetin iso juttu.”
   ”Tiedän. Minä vain – ehkä asiat ovat niin kuin sinä sanoit ja minä olen jatkuvan romahduksen tilassa. Ehkä minua ei vain ei voi tämän pahemmin hetkauttaa. Edes tosi isoilla asioilla.”
   ”Anteeksi kuin sanoin niin.”
   ”Ei se mitään, olit ihan oikeassa. Ja minä olen joka tapauksessa viimeinen, joka rupeaa huolehtimaan siitä mitä sinulla on tai ei ole päässäsi.”
   ”Hmmm…”
   ”Äh. Pitäisikö pyyhkiä tuo yli iskurepliikkien listalta?”
   Scout nauroi. ”Kyllä minä tajusin, mitä tarkoitit, ja kiitos siitä. Ihan totta. Kiitos.”
   ”Minusta on vain on niin kamalan mukavaa kun olet siinä”, minä sanoin ja sohin tulta kepakolla.
   ”Joo”, hän sanoi ja sohi tulta omalta puoleltaan. ”Sama täällä.”
   ”Ömmh”, minä sanoim parin pitkän pullean sekunnin jälkeen.
   Scout hihitti. ”Ömmh.”
   Me kumpikin sohimme tulta
. [s.220–221]
Haiteksti on puutteistaan huolimatta sujuva ja taatusti ainutlaatuinen jännityskertomus, joka levittää lukijan eteen viimeistelemättömäksi jääneen mutta täysin ennennäkemättömän ja unohtumattoman maailman. Hallin romaani jää yksinkertaisesti kummittelemaan mieleen kaikilla mielenkiintoisilla koukuillaan.

Samaan maailmaan sijoittuva jatko-osa tai sisarteos, joka selventäisi ja avaisi Haitekstissä pintapuolisiksi jääneitä asioita, kelpaisi kyllä. Suoran jatkon sijaan Hall on tosin kuulemma ladannut nettiin Haitekstin lukujen ”negatiiveja”, jotka avaavat romaanin tarinaa vielä lisää. Mikäli negatiivijahti innostaa, se kannattanee aloittaa miehen kotisivuilta.


Petter ei tule koskaan unohtamaan jossain lapsuutensa eläintarhassa ollutta haiallasta, jonka "läpi" pystyi ryömimään altaaseen rakennetun tunnelin avulla.

Alkuteos: The Raw Shark Texts
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2007
Suomennos:
Kaijamari Sivill
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 448
Kansikuva:
Steven Hall
Lajityyppi: scifi, seikkailu, jännitys, psykologinen romaani
Mistä saatu: Jennin kirjahyllystä

torstai 20. lokakuuta 2016

Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä














Jayne Anne Phillipsin Murhenäytelmä perustuu 1930-luvulla tapahtuneeseen joukkosurmaan. Romaanin alussa Chicagossa majaansa pitävä, juuri leskeksi jäänyt kolmen lapsen äiti Asta Eicher suree perheensä kehnoa rahatilannetta talouskurimuksen ravistelemassa Amerikassa. Tilanteeseen tarjoaa helpotusta kuitenkin sanomalehden kirjepalsta, jolla Asta tapaa varakkaan ja hyvätapaiselta herrasmieheltä vaikuttavan Cornelius Piersonin. Asta ehtii haaveilla Piersonin pelastavan Eicherit vararikon partaalta ja tarjoavan lapsilleen Gretalle, Hartille ja Annabelille hyvän ja vakaan tulevaisuuden.

Hyväntahtoiselta vaikuttava Pierson paljastuu leskinaisia surmaavaksi, useiden salanimien taa piiloutuvaksi Herman Drenthiksi, joka onnistuu kaappaamaan Eicherin pesueen Quiet Dellin kaupungissa sijaitsevaan kotiinsa. Drenth jää Eicherin perheestä ilmat päästettyään kiinni aiemmasta henkirikoksesta  ja joutuu vankilaan odottamaan tuomiotaan. Tässä vaiheessa mukaan liittyy Tribunen toimittaja Emily Thornhill, joka pestataan raportoimaan sekä Drenthin oikeudenkäynnistä että Eicherin perheen rikoksen selvittämisestä.

Murhenäytelmä on taidokkaasti koottu rekonstruktio tappaja-auervaaran tapauksesta. Oman lisänsä tarinaan tuovat aavemaisen karmivat mustavalkoiset valokuvat, joita on sijoitettu pitkin romaania – ne muistuttavat lukijaa juuri sopivan alleviivaavasti siitä, että tämä kaikki on todella tapahtunut.


Phillips kuitenkin nivoo tosipohjaiseen ja synkkäsävyiseen romaaniinsa mukaan hyvin erikoisia lisäelementtejä, joista suurin osa ei sovi tarinaan mukaan ollenkaan. Ne valitettavasti vetävät Murhenäytelmältä maton sen verran tehokkaasti pois, että lukija ei voi kuin ihmetellä, mitä Phillipsin päässä on oikein liikkunut.

Pahimman onnahduksen tekee Phillipsin edellisen Kiuru ja termiitti -romaanin asetelmia selvästi kopioiva Annabelin haamu, joka seuraa Emilyä ja oikeusjutun etenemistä ja välillä sukeltaa välitilassa hengaillessaan omiin muistoihinsa. Takaumat Annabelin perheen elämään tuntuvat romaanin Eicher-keskeisyyden jälkeen liian paljon vanhan kierrättämiseltä ja lähinnä ärsyttävät.
Annabel on äidin kanssa. Hän ei tiedä miten ja missä, mutta täällä on avaria vihreitä nurmikoita ja kahluuallas, siinä neljä suihkua ja valkoinen patsas, jossa tyttö ja delfiinit kannattelevat kannua ja seppelettä. Tuo on Athene, äiti sanoo vaikka ei puhu. Täällä ei tarvitse puhua ja kaikki ovat läsnä, yhdessä ilman kiepauksessa. Valo on pehmeä ja täyteläinen, kuin iltahämärä, vaikka ilta ei tule koskaan eikä valo katoa. Äiti sulkee hänet sisäänsä, on kaikkialla ympärillä ja sanoo ettei pimeyttä enää ole, ei unta eikä nälkää eikä ponnistelua kohti sitä tahi tätä. Tyylikäs nuori mies tulee kohti vauva sylissä. Miehellä on viikset ja punertavat hiukset on siististi leikattu. Hänellä on tummat housut ja hieno napitettava puuvillapaita, tahrattoman valkoinen, ylös käärityt hihat on kiinnitetty lenkillä. Hän on rento ja tutun oloinen, kaulus on auki, hän keinuttaa sylissään pyöreäkasvoista paljasjalkaista vauvaa. Käy ilmi että vauva täyttää tänään vuoden ja Annabel tietää olevansa se vauva: isä seisoo hänen edessään monien vieraiden keskellä. [s.245–246]
Murhenäytelmä ei kuitenkaan jää pelkäksi unimaailmoissa kieriskelyksi, vaan synkän ja koko ajan häiriintyneemmäksi paljastuvan Drenthin tapauksen purkaminen on raskasmielistä mutta kiinnostavaa luettavaa. Phillips käyttää surutta hyväkseen sanomalehtiarkistoista kaivamiaan artikkeleita ja on romaanissa pannut ne journalistipäähenkilönsä kirjoittamiksi. Oikeat reportaasit yhdistettyinä autenttiseen kuvamateriaaliin ovat toimiva ja välillä jopa veret seisauttava yhdistelmä.
Clarksburgin poliisi on vastaanottanut useita kirjeitä, jotka viittaavat mahdollisuuteen, että Powersin [yksi Drenthin salanimistä] tilillä on ehkä enemmänkin naisten selvittämättömiä katoamistapauksia. Yhdessä kirjeessä mainitaan mies nimeltä Charlie Rogers. Kirjeen on lähettänyt C. S. Brown Iowa Fallsista Iowasta ja se koskee hänen 37-vuotiaan tyttärensä, Ohiossa Clevelandissa sairaanhoitajana työskennelleen neiti Golda Brownin kuolemaa: isä selittää käsityksenään, että tytär on murhattu ja että Powersilla on sormensa pelissä. Virallisten todistusten mukaan Golda Brown kuoli otettuaan myrkkyä heinäkuussa 1929. Tytön kuoltua isä sai tiedon tragediasta yösähkeellä, jolla oli allekirjoituksena nimi ”Rogers”. Kun isä matkusti Clevelandiin tunnistamaan tyttärensä ruumiin, ketään ”Rogersia” ei ilmaantunut, mutta Brown kertoo, että hänen tullessaan ulos ruumishuoneelta joku lyhyt vanttera mies oli alkanut astella hänen rinnallaan. ”Hän kysyi minulta, voisiko hän tehdä jotakin, ja minä tiedustelin, tunsiko hän täällä Clevelandissa miestä nimeltä Rogers, joka oli kotoisin Pittsburghista. Mies neuvoi minua ottamaan ruumiin ja katosi kiireen vilkkaa.”
[--] Kun Powers pidätettiin, häneltä keskeytyi kirjeenvaihto yli 200:n naisen kanssa. Kirjeitä saapui Cornelius O. Piersonin postilokeroon 227 Clarksburgiin 20:n kappaleen päivävauhtia. Kymmenissä Powersin hallusta löytyneissä valokuvissa luki pelkästään Rakkaalle Connielle – lempinimi jonka Powers oli omaksunut. Muiden mahdollisten uhrien nimiä emme koskaan saa tietää ja heidän elämästään jää muisto vain niiden surevien läheisten sydämiin, jotka yhä etsivät heitä. [s.552–553]
Luin reilu vuosi sitten Harri Sirolan romaanin Kaksi kaupunkia, joka pohjasi vahvasti neuvostoliittolaisiin mielisairaaloihin suljettujen ihmisparkojen haastatteluihin – Sirolan omasta päästä syntyneet hahmot jäivät edesottamuksineen varsin huteriksi elementeiksi, ja lähinnä heidän toimintansa piti kokonaisuuden kasassa. Myös Murhenäytelmä kärsii aika pitkälti samoista ongelmista, sillä Annabelin kuolemanjälkeiset muistelut sekä muutamat Emilyn väkisin väännetyt ihmissuhdekuviot tuntuvat naiiveilta kokonaisuuksilta romaanin synkkyyteen nähden. Varsinkin Emilyn järjestämä ”onnellinen loppu”, joka vesittää synkän tunnelman kokonaan, on uskomattoman kömpelö lopetus näin kunnianhimoiselle romaanille.

Ongelmistaan huolimatta Murhenäytelmä on Kahden kaupungin tavoin mielenkiintoinen faktan ja fiktion sekamelska, joka jää kuitenkin yliyrittämisensä takia hengästyttävän laajaksi ja kehnoimmilta osiltaan varsin vaisuksi kokonaisuudeksi. Vaikka Drenthin tapauksen ovelimmat käänteet ja lopullisen oikeustuomion voisikin tarkistaa milloin vain Wikipediasta, lukija huomaa nauttivansa romaanista kaikkine puutteineen päivineen ja jännittävänsä, miten raastuvassa oikein käy.



Petter on siivonnut työkseen Helsingin Ruoholahdessa sijaitsevan 
Oikeustalon käytäviä ja toimistoja.

Alkuteos: Quiet Dell
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2013
Suomennos: Kersti Juva
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 580
Kansikuva: Jussi Kaakinen
Lajityyppi: historiallinen romaani, dokumenttiromaani, fantasia
Mistä saatu: lahjakirja

tiistai 18. lokakuuta 2016

Petri Vartiainen: Miehen ryhti











Petri Vartiaisen Miehen ryhti romaani on yhden miehen painajainen, joka sijoittuu yläasteella työskentelevän äidinkielenopettaja Arin korvien väliin. Työnsä kanssa selkeästi loppuun palanut mies on päättänyt uudistaa rankasti aineensa opetussuunnitelmaa, mutta kotona lapset ja neljättä jälkeläistä kovasti himoitseva Veera-vaimo esittävät omia vaatimuksiaan. Yhden lukukauden aikana Ari kokee niin yksityis- kuin työelämän kyydissä melkoisen vuoristoradan, jonka töyssyjä Taisto-appiukon kanssa vietetyt ryyppäjäiset tasoittavat.

Miehen ryhti muistuttaa Vesa Haapalan Karhunpesää. Molemmat romaanit pyrkivät toimimaan eräänlaisina hätähuutoina kuvatessaan tiukkenevien arvojen, vaatimusten ja paineiden alle sortuvien ihmisyksilöiden kamppailua. Vartiaisen oma kritiikki tuntuu kuitenkin Haapalan lähinnä itsestäänselviä kliseitä toistellutta kapinaa mielenkiintoisemmalta konkreettisten kohtausten myötä – hyvänä esimerkkinä toimii kohta, jossa Ari tutustuu vaihtopäivänä ammattikoulussa lopputyötään tekeviin opiskelijoihin.
Hämmästyksekseni Miika [amiksen äidinkielen lehtori] istuu tuoliin ja alkaa järjestellä tekstiä, jopa kirjoittaa pohdintalukuun muutaman lauseen.
   ”Minkä alan opiskelija?” kysyn.
   ”Puualan.”
   ”Aiheena Audi?”
   ”Kunhan jostakin tekee. Jokohan tämä menisi läpi?”
   ”Ei kai tuo ole tutkielma minkään vertaa”, ihmettelen.
   Miika katsoo minuun kärsivällisesti.
   ”Ei niin, mutta ei nämä muuten ikinä valmistu.”
   ”Mutta pitäähän joka koulussa saavuttaa jatko-opintokelpoisuus, ja niin edelleen.”
   ”Pitää tietysti, mutta ei nämä mihinkään jatka, vai mitä pojat?”
   ”Ei vitussa”, yksi kääntyy sanomaan pelinsä äärestä.
   ”Sitä paitsi opinnäytetyö poistuu opetussuunnitelmasta”, Miika huokaa.
   ”Poistuu? Miten sellainen muka on linjassa toisen asteen opetuksen yleissivistävyyden kanssa?”
   ”No, ammattikoulun linja on linjattomuus.”
   ”Kuin kivirekeä vetäisi, vai?”
   ”Se on kun opettaja johtaa, etuveto. Pitäisi olla vanha takavetoinen malli, liukuisi mutkissa rentoa sivuluisua, palaisi pehmeästi raiteilleen, ennen kuin suistuisi ojaan. Olisi edes sellainen vaihtoehto, mutta vedettävä on.”
   Hetkeen en tiedä, puhuuko hänessä opettaja vai mikä.
[s.156–157]
Karhunkiven tavoin myös Miehen ryhti kärsii siitä, että kritiikin ympärille rakennettu romaani on aivan liian moniaalle kurkottava kokonaisuus, jonka osat eivät sovi yhteen saati toimi kunnolla. Opettajanhuoneen äijäporukan veistelemät rasvaiset jutut ja Taiston kanssa tehdyt lasityöt purnaavine dialogeineen olisi voinut jättää kokonaan pois.

Arin oppilaiden toilailut ja kohtalotkaan eivät jaksa innostaa – kaikenlaisista ongelmista kärsivän Juhanin ja kymppejä tahkovan Marin hahmot ovat stereotyyppisiä mutta toisaalta koululuokissa vallitsevien ääripäiden totuudenmukaisia edustajia. Vartiainen ei kuitenkaan ota näitä hahmoja tarpeeksi perusteelliseen käsittelyyn syventääkseen stereotyyppiset sivuhahmot mielenkiintoisiksi lisiksi tarinaansa. Sitä vastoin Arin ja Veeran dialogit ovat ihan toista maata.
”Sä puhutkin enemmän muiden lapsista.”
   ”Meidän lapset on niin hyvin kasvatettuja.”
   ”Onko? Aino tunkee monta kertaa viikossa yöllä meidän väliin, ja potkii unissaan niin, että mun pitää mennä sohvalle nukkumaan. En mä voi mennä töihin naama mustelmilla.”
   ”Sä liioittelet nyt.”
   ”Enkä liioittele. Sä lupasit jo kaksi vuotta sitten, kun sulla oli joku superisävaihe, että totutat Ainon nukkumaan omassa sängyssään. Kaksi vuotta! Mutta oppilaiden asiat on hoidettu viimeisen päälle. Se on luonnotonta!”
   ”Miten sä voit haluta vauvaa, jos et kestä nukkua lapsen vieressä?”
   ”Aino ei tuosta enää pienene, se kasvaa” Ei se ole mikään vauva.”
   ”Lapsi se on silti.”
   ”Ja lapsilla on vanhemmat, jotka hoitaa niitä.”
   ”Mitä toi nyt tarkoittaa?”
   ”Että sua voisi kiinnostaa vähän enemmän.”
   ”Lapsetko?”
   ”Kaikki.”
   ”Mikä kaikki?”
   ”Me.”
   ”Ainahan mä hieron, kun pyydät.”
   ”Ja Aino saa vaikka nukahtaa meidän väliin eikä omaan sänkyynsä.”
   ”Joskushan se nukahtaa.”
   ”Silloin ei tarvitse lähestyä mua.”
   ”Mä sentään haluan sua. Sä et halua mua, vaan vauvan.”
   ”Sä olet aina niin väsynyt, niinhän sä sanot. Se on naisen repliikki.”
[s. 104–105]
Miehen ryhti onnistuu parhaimmillaan näyttämään todella kouriintuntuvasti sen, minkälaista tuulimyllyjä vastaan taistelemista työelämä voi nykyaikana olla ja kuinka se vaikuttaa ihmiseen. Sitä vastoin romaanin pinnallisuus ja vähän väkinäisiltä tuntuvat sivujuonteet heikentävät Vartiaisen saavutuksia arkirealistisen tyylin parissa – Miehen ryhdin lukee miellyttävän nopeasti, mutta mitään ennennäkemättömän mieleenpainuvaa tästä ei jää käteen.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 254
Kansikuva: Piia Aho
Lajityyppi: kehitysromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 13. lokakuuta 2016

Stephen King: Se



Stephen King onnistui loppukesästä nostamaan osakkeitaan silmissäni Mersumies-dekkarillaan. Kauhuelementit kokonaan hylännyt ajojahti oli onnistunut aluevaltaus kauhun kuninkaaksi tituleeratulta Kingiltä – näin lähestyvän Halloweenin kunniaksi on kuitenkin paikallaan kokeilla, miten miehen 30-vuotias Se-kauhupelleily toimii. Tämä arvostelu sisältää muutamia juonipaljastuksia Sen tapahtumista.

Vuonna 1958 seitsenhenkinen lapsijoukko pääsee Mainen Derryssä lapsia tappavan ja Pelle ”Pennywise” Penninvenyttäjäksi itseään kutsuvan pahuuden jäljille. Joukkion päihittämä Se-kiusanhenki nousee haudastaan 1980-luvulla, ja jo aikuistuneen seitsikon on palattava iskemään naula Sen arkkuun toivottavasti viimeisen kerran.

Kingin kaikkiaan 1100-sivuinen kauhuklassikko seuraa siis Derryn kauhistuttavia tapahtumia kahdella aikatasolla – ja natisee liitoksistaan jokaisessa kohdassaan. Niin sankariseitsikko ja kuin sen jäseniä kurmottavat kiusanhenget saavat varsin perusteellisen taustoituksen romaanin aikana, ja vaikka pitkien takaumien määrä hidastaakin varsinaisen tarinan edistymistä ja rikkoo sen rytmin, Se onnistuu kiertämään kauhuteosten perinteisen ongelman varsin ansiokkaasti. Päähahmot eivät jää genrelle ominaisesti paperinohuiksi kärsijöiksi, vaan niiden karut kohtalot riipaisevat huomattavasti tehokkaammin kuin lajityypin muissa edustajissa. Vaikka Sen hahmot ovatkin varsin stereotyyppisiä genrensä edustajia, niissä on silti vetovoimaa juuri sen verran, että lukija jaksaa seurata niiden toilailuja levottomasti haahuilevan tarinan läpi.

Sen kauhuelementit sitä vastoin tuntuvat Hohto-romaanin tavoin vähän lapsellisilta ja vanhentuneilta – Se manifestoituu Penninvenyttäjän ohella muun muassa piparkakkutaloaan hallinnoivan noidan, jättiläislinnun, ihmissuden ja varpusenkokoisten kärpästen muotoon. King osaa kuitenkin genretietoisena kirjailijana yhdistää verisen kauhistelun genren kliseisiin ainakin ällöttävin lopputuloksin.
Pelle oli häipynyt. Vasempien portaiden yläpäässä seisoi Dracula, muttei mikään elokuvien Dracula. Se ei ollut Bela Lugosi eikä Christopher Lee eikä Frank Langelia eikä Francis Ledener eikä Reggie Nalder. Tuossa seisoi ikivanha ihmisolio, jonka kasvot olivat kuin käkkäräiset puun juuret. Sen kasvot olivat kalmankalpeat, sen silmät purppuranpunaiset, hyytyneen veren väriset. Sen suu roikkui ammollaan ja siitä paljastui ienten täydeltä vinoon upotettuja Gilletten partakoneenteriä. Sen katseleminen oli kuin hengenvaarallisessa peilitalossa kävelemistä, jossa yksikin virheaskel voi leikata ihmisen kahtia.
   – NARSK! se kirkaisi ja sen leuat loksahtivat kiinni. Sen suusta syöksyi verta punamustana tulvana. Sen juhlapaidan hehkuvan valkoiselle silkille putosi repeytyneiden huulten palasia ja ne liukuivat etumusta alas jättäen peräänsä verisiä etanan jälkiä.
[s.549]
Derryn väkivaltaista historiaa valotetaan runsaasti romaanin aikana, ja suuri osa Sen kauhistuttavuudesta rakentuukin vähän kliseisen ”Ihminen on toiselle ihmiselle susi” -filtterin varaan. Kingin sankarijoukkio joutuu kärsimään molemmilla aikatasoilla Sen ohella väkivaltaiseksi äityvästä kiusaamisesta, yksinäisyydestä ja sekä fyysisestä että henkisestä perheväkivallasta – astmapiippuaan jokaisessa stressitilanteessa pössyttelevän Eddie Kasbrak -paran kärvistely ylisuojelevan äitinsä siipien alla on kammottavan kiusallista luettavaa.

Derryn historiaosuuksissa käsitellään myös mustan väestönosan huonoja elinoloja ja simputuksen kohteena olemista armeijan harmaissa. Ihmisten väliset nahinat ja väkivallanteot ovatkin huomattavasti raadollisempaa luettavaa kuin yliluonnollisilla elementeillä pelaavat osuudet – King tosin osaa ottaa myös inhorealistisesta väkivallankuvauksestaan kaiken irti.
Hän pääsi vuoteen luo ja aikoi tarttua Eddieen. Tämä ei ollut vieläkään kunnolla tajunnut mitä oli tekeillä. Oli kulunut vain neljäkymmentä sekuntia siitä kun Eddie oli avannut oven. Henry tarttui häneen. Eddie sohaisi Perrier-pullon rosoisen pohjan häntä päin. Se repi Henryn kasvoja, viilsi hänen oikean poskensa auki roikkuvaksi lihanpalaksi ja puhkaisi hänen oikean silmänsä.
   Henry päästi voimattoman huudon ja kompuroi taaksepäin. Auki viiltyneestä silmästä vuoti kellertävänvalkoista nestettä ja silmä roikkui irtonaisena kuopastaan. Hänen poskestaan roiskui verta kammottavana suihkuna. Eddien oma huuto oli kovempi. Hän nousi vuoteelta ja lähestyi Henryä – kenties auttaakseen tätä, hän ei ollut varma miksi – ja Henry syöksyi uudestaan hänen kimppuunsa. Eddie survaisi Perrier-pullon eteenpäin kuin miekan ja tällä kertaa vihreän lasin rosoinen, terävä reuna upposi syvälle Henryn vasempaan käteen ja sahasi hänen sormiaan. Uutta verta vuoti esiin. Henry päästi paksun ähkäisyn, kuulosti melkein siltä kuin hän olisi selvittänyt kurkkuaan, ja tönäisi Eddietä oikealla kädellään.
[s.968 – 969]
Vaikka Se pitääkin sisällään runsaasti mielenkiintoista materiaalia, rehellisyyden nimissä on todettava teoksen yksinkertaisesti räjähtäneen Kingin käsiin. Pääjuoni harhailee matkan varrella niin holtittomasti, että Sen lukeminen muistuttaa harvinaisen mäkisen vuoristoradan kyydissä olemista – vähän mielenkiintoisempaa ja innostavampaa kohtaa seuraa usein tylsä suvantovaihe, joka saa lukijan katselemaan kaihoisasti lukupinossa odottavia romaaneja. Esimerkiksi reilun sadan sivun mittaisen luvun, jossa aikuisiksi kasvaneet sankarit sompailevat Derryssä, olisi voinut jättää aivan kokonaan pois eikä kukaan olisi jäänyt kaipaamaan tuota pitkitettyä iltakävelyä.

Sen loppu tuntuu myös lievästi sanottuna venyteltä – lukija joutuu lusimaan sankarien ja Sen yhteenoton kahteen kertaan vuosina 1958 ja 1985. Varsinkin vuoden 1958 loppukahakan yhteydessä psykedeeliseksi yltyvä tunnelma ja huvittavan mahtipontiseksi käyvä sanailu vievät kauhistuttavaksi tarkoitetun tunnelman lähinnä campin puolelle.
– kuka sinä olet ja miksi tulet Minun luokseni?
   Mä olen Bill Denbrough. Sä tiedät kyllä, kuka mä olen ja miksi mä olen täällä. Sä tapoit mun veljen ja mä tulin tappamaan Sut. Sä kävit kiinni väärään lapseen, narttu.
   Minä olen ikuinen. Minä olen Maailmojen Syöjä.
[s.1050 – 1051]

Se on ylityöstetty ja ylipitkäksi venynyt, aivan liian moneen suuntaan kurottava ja jatkuvasti juonenlankoihinsa kompasteleva romaani, jota on vaikea suositella muille kuin asialleen omistatuneille hurmeisen kauhun ystäville.


Petterin henkilökohtainen suosikkipelle valtavirtaviihteen punanenistä
on ehdottomasti
Eiichiro Odan One Piece -mangan Buggy The Clown.

Alkuteos: It
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1986
Suomennos: Ilkka ja Päivi Rekiaro
Kustantaja: Tammi
Lajityyppi: kauhu
Sivumäärä: 1137
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Anthony Doerr: Davidin uni












Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe oli yksi viime vuoden parhaista romaaneista. Toisen maailmansodan melskeisiin sijoittunut jalokivijahti teki kauppansa myös maailmalla, sillä Doerr voitti läpimurtoteoksellaan Pulitzerin. Kirjailijan vastikään suomennettu Davidin uni -esikoisteos ei valitettavasti yllä lähellekään Marie-Lauren ja Wernerin kertomusta.

Alaskalainen hydrologi David Winkler on nähnyt nuoresta alkaen unia erilaisista onnettomuuksista, jotka ovat toteutuneet ja aiheuttaneet kauheaa tuhoa. Mies menee rakastumaan naimisissa olevaan Sandy Sheeleriin, kaunis ja ennakkoluuloton Sandy vastaa Davidin tunteisiin, ja he ottavat hatkat entisestä kotikaupungistaan Sandyn pamahdettua paksuksi.

Vuosia myöhemmin perhe-elämästä nauttiva David näkee unta Grace-tyttärensä kuolemasta ja jonkin omituisen logiikan myötä päättää jättää elämänsä naiset pelastaakseen Gracen karmealta kohtalolta. Neljännesvuosisadan kuluttua maailman turuilla ja toreilla pyörinyt 59-vuotias David palaa Amerikkaan selvittämään, mitä Sandylle ja Gracelle on tapahtunut.

Davidin uni rakentuu vahvasti anteeksiantamisen teeman ympärille. Tässä on vain ongelmana se, että romaanin päähenkilö David on rasittava ääliö, jonka toimet ja ratkaisut ovat halki kirjan ajan äärimmäisen epäloogisia ja kaikkea muuta kuin samaistuttavia – lukijan on erittäin vaikea suoda anteeksiantoa perheensä hylänneelle ja Karibialla talonmiehen hommissa piilotelleelle Davidille. Doerr ei näet millään tavalla perustele lukijalle sitä, miksei David ole lentolippurahat koottuaan lennähtänyt takaisin Amerikkaan vaan on jäänyt vuosikymmeniksi leikkimään tuttavaperheen Gracea muistuttavan tyttären kanssa.

Karibia-ajan tapahtumille omistetut luvut tuntuvat vedellä jatketuilta ja jotenkin turhilta kokonaisuuden kannalta. Ne vesittävät romaanin mainion alun tunnelman ja lukijan kiinnostuksen, joka on herännyt mainiosti kuvatusta Davidin ja Sandyn ensikohtaamisesta. Naista päiväkausia vaanineen ujon Davidin toimet ovat hersyvän kiusallista luettavaa, kun hän raahaa Sandyn kauppaan unohtamat ruokatavarat tämän työpaikalle.
”Ajattelin, että ehkä haluaisitte nämä”, Winkler sanoi. ”Kun lähditte sieltä niin kiireesti pois.”
   ”Ai nuo.” Nainen ei koskenut muroihin eikä lehteen, muttei siirtänyt katsettaan niistä pois. Winkler ei ollut varma, mutta hänestä tuntui, että nainen kumartui hieman eteenpäin. Hän nosti muropakkausta ja ravisti sitä. ”Minä söin näistä osan.”
   Nainen hymyili hänelle hämmentyneen näköisenä. ”Pitäkää loputkin.”
   Hänen katseensa kulki lehdestä Winkleriin ja takaisin lehteen. Oli ratkaisun hetki, sen Winkler tajusi: tuntui kuin lattia olisi pettänyt jalkojen alla. ”Huvittaisiko teitä lähteä joskus elokuviin? Tai johonkin vastaavaan?”
   Nyt naisen katse kääntyi Winklerin ohi tämän olan taa toisaalle pankkisaliin. Hän pudisti päätään. Winklerin vatsaan valahti jokin painontapainen. Hän alkoi jo perääntyä. ”Ai ymmärrän kyllä. No, tuota, anteeksi.”
   Nainen otti Apple Jacks -pakkauksen, ravisti sitä ja piilotti sen tiskin alle. Hän kuiskasi: ”Minun mieheni”, ja katsoi Winkleriä ensimmäisen kerran, todella katsoi, ja Winkler tunsi katseen lävistävän takaraivonsa.
   Hän kuuli sanovansa: ”Teillä ei ole sormusta.”
   ”Ei.” Nainen kosketti nimetöntään. Kynnet oli leikattu lyhyiksi. ”Se on kultasepällä korjattavana.”
[s.27–28]
Davidin uni ei juuri kohene Amerikan mantereelle päästyäänkään, sillä Doerr kierrättää päähenkilöään uutterasti ihan muualla kuin perhettään etsimässä. Kun tietoja ja vastauksia alkaa lopultakin tihkua, Doerr venyttää myös kirjan viimeistä osiota aivan liian pitkäksi – uudestaan löytynyt jännite katkeaa vihoviimeisen kerran niin, ettei ärsyyntynyt lukija oikein jaksa välittää romaanin viimeisistä kohtauksista saati yhdentekevästä lopusta.

Doerr on höystänyt romaaninsa tapahtumia kauniilla luontokuvauksella ja luonnon ihmeiden ällistelyllä, jotka ajavat parhaimmillaan asiansa ja kehnoimmillaan tuntuvat luettelomaiselta täytemateriaalilta. Sisällöltään levottomasti vellovan tarinan karsiminen olisi kannattanut aloittaa ehdottomasti niistä.
Mutta hän [Naaliyah] oli yhä romantikko: hän saattoi katsella kokonaisen aamun hämähäkin nuorallatanssinumeroa, kun se kutoi silkkiä; tai toukkaa nakertamassa kotelonsa saumoja. Yöllä hän sulki silmänsä ja kuvitteli, miten yli sata miljoonaa miljardia hyönteistä kuoriutui ja kuoli joka vuosi – kaikki nuo kihisevät, suipot, siivekkäät elämät: murhaajat ja munanryöstäjät, yhteistyökumppanit ja kuningattaret. Oli loistavat sudenkorennot ja kammottavat lesket, orjia pitävät muurahaiset, vaeltavat monarkit, siro runoilijasirkka, joka söi rakastettunsa, sudenkorennot, jotka rakastelivat viidenkymmenen kilometrin tuntivauhdissa – kaikki nuo entomologian lippulaivat. [s.279]
Davidin uni onkin yksi vuoden pahimmista pettymyksistä John Irvingin Ihmeiden tien ohella. Doerrin romaani olisi kaivannut rutkasti terävöittämistä ja tiivistämistä – nyt lukijan käsiin jää toteutukseltaan korkeintaan puolitiehen jäänyt lopputulos.


Petterillä on tapana unohdella näkemiään unia heti heräämisen jälkeen.

Alkuteos: About Grace
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2004
Suomennos: Hanna Tarkka
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 426
Kansikuva: Martti Ruokonen
Lajityyppi: historiallinen romaani, fantasia
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

tiistai 4. lokakuuta 2016

Kirjatrailereista




Olen nyt syksyllä aloittanut vuoden kestävien opettajaopintojen opiskelemisen, ja eräällä luennolla puhuimme edellisvuosien opiskelijoiden tekemistä kirjatrailereista osana kirjallisuuden opetusta ja oppilaiden lukumotivaation lisääjinä ja herättäjinä. Trailereita oli tehty mm. Juhani Ahon Papin Rouvasta ja Aino Kallaksen Sudenmorsiamesta. Keinoja kirjojen kuvaamiseen oli käytetty monin eri tavoin – esimerkiksi valitsemalla osuvia, mielenkiinnon herättäviä sitaatteja, musiikkia ja liikkuvaa kuvaa. Osassa “trailereita” oli käytetty hyvin elokuvallisia elementtejä, ja juonesta oli rakennettu mielenkiintoinen koukuttava elokuvatrailereiden keinoin. Innostuin ihan hirveästi - miten kuivakalta tuntuvan klassikon voikin pukea ihan uudenlaiseen asuun! Myös kustantajat ovat jonkin verran tehneet kirjoista trailereita, yksi esimerkki löytyy tästä linkistä.

Toisaalta olen myös törmännyt joihinkin hieman kiusallisiinkin kirjatrailereihin, erityisesti joidenkin nuortenromaanien kohdalla, joissa koitetaan kosiskella nuorta yleisöä raflaavien ilmauksien tai toiminnallisuuden avulla. Tällaiset trailerit tuntuvat hieman tunkkaisilta ja kirjan väkisin muokkaamiselta elokuvan muotoon.

Haluaisinkin kysyä, oletteko itse törmänneet kirjatrailerehin ja mitä mieltä olette? Pohdin jopa, voisiko joskus kokeilla kirja-arvion tekemistä trailerin muotoon – olisi mielenkiintoista kokeilla ilmentää jonkin romaanin tuottamia tunteita ja ajatuksia musiikin ja kuvan avulla.

sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Morrissey: The List of the Lost








The Smiths -yhtyeen laulajana ja sanoittajana maailmanmaineeseen ponnahtaneen Morrisseyn esikoisromaani The List of the Lost sai heti viime syksynä ilmestyessään internetin syväkurkut takajaloilleen. Romaanista on kerätty useille sivuille kiusallisimpien ja käsittämättömimpien lauseiden listoja, eikä se ole saanut edes suopeaa vastaanottoa juuri missään mediassa. Tässä suhteessa tämä Opus ekan kirja-arvostelu muodostaa poikkeuksen, vaikka Morrisseyn kaunokirjallinen ensiaskel onkin kaikkea muuta kuin horjumaton.

The List of the Lost kertoo amerikkalaisesta neljän hengen viestijuoksujoukkueesta 70-luvun Bostonissa. Harri, Nails, Justy ja Ezra sattuvat hengailemaan lähimetsässä ja tappamaan spurguksi naamioituneen demonin, jonka surmaaminen langettaa koko joukkion päälle kirouksen. Sekä tärkeä juoksukisa että päähenkilöiden elämät menevät mönkään kammottavilla tavoilla, mutta pian nuoret miehet pääsevät selvittämättömän murhatapauksen jäljille – ja uudestaan ojasta allikkoon.

Morrissey ei anna päähenkilöidensä ohella armoa myöskään lukijalle, sillä miehen proosa on pahimmillaan tukkoisen kikkailevaa ja miltei käsittämätöntä ja se vie väkisinkin lukuiloa muuten mielenkiintoisesti etenevästä tarinasta. Lisähaastetta tähän tuo tietysti se, jos lukijan äidinkielenä ei satu olemaan englanti.
As the priest gibbered and jabbered his dutiful dribble, from the roadside came the blaring disco music of a passing open-topped car, and the skimble-skamble of senseless children from the funeral crowd suddenly broke loose and began to screech excitedly and run in circles. All at once nothing at all made sense. Even the clouds lowered unexpectedly, and the cluster of the knowingly nodding sympathics moves stiffly, as if on their very best behavior, none knowing what to say in order to avoid even one misplaced word, all tripping gently as they moved away from the grave. It is a wordless day, in fact, for there are none to adequately sum it all up, for how could there be? The priest prattled confidently whilst reading a book of debatable origins, and the mourners mourned in the way that mourners must mourn in fear of not seeming to genuinely mourn. Margo candidly cried running tears for all – of past, present and future. [s.55]

The List of the Lostia ei voi ahmia eteenpäin, vaan siinä täytyy edetä lause kerrallaan kärsivällisesti. Toisaalta hitaamman lukutahdin myötä tarinan yllättävistä käänteistä oppii nauttimaan ihan eri lailla – Morrissey erikoisromaani ei todellakaan ole teknisesti lukukelvoton, vaikka lausehetteiköt varmasti uuvuttavat pitkin matkaa. Kunhan The List of the Lostin rytmiin pääsee mukaan, se toimii parhaimmillaan tosi vetävästi.

Onneksi Morrissey on malttanut rauhoittaa sananvääntelyään dialogien osalta, vaikka esimerkiksi spurgudemonin alussa pitämä viiden sivun mittainen palopuhe saattaa kiinnostavuudestaan huolimatta tuntua ylipitkältä. Morrissey osaa kuitenkin taitavasti avata hahmojaan näiden keskustelujen kautta – ne ovatkin ehdottomasti romaanin rauhallisimpia ja helpoimmin lähestyttäviä osia ja antavat lukijan levähtää ennen seuraavaan lausesekamelskaan sukeltamista.
”Most people end and you don´t even remember them, like my wife, if you want an instance. I´ll give you an instance. She lost her mind and was gently led away to die – don´t ask me where to because I didn´t care enough to ask. I had no education, no proper job, and being on state aid was just a blatant way of doing nothing – I knew that. My wife just sat there. I didn´t even know her and I was expected to feed and clothe her for the rest of her life, and all because… of what? Because she allowed me access. I couldn´t even feed and clothe myself! And I asked for nothing! She just sat there, anyway, in her bed-chamber of horrors, exiled, as if she´d been in a fire or something, as if she´d lost her lower body in the war and as if nothing could possibly be expected of her because she was the woman. Proceed carefully because marriage is just a … suffocation … your life doesn´t belong to you.” [s.24]
The List of the Lostin hahmot jäävät äitinsä menettävää Harria lukuun ottamatta aika ohuiksi, sillä Morrissey keskittyy lopulta enemmän tarinansa etenemiseen ja antaa luomustensa poukkoilla sen vähintäänkin mielikuvituksellisissa käänteissä. Hahmojen ohuudesta huolimatta lopun julmat tapahtumat ja nelikon kohtalot kuitenkin koskettavat paljon enemmän kuin ennalta arvaisi.

Morrisseyn tuotantoa tuntevat tuskin yllättyvät siitä, että mukana on jälleen kritiikkiä Ronald Reaganin ja Winston Churchillin kaltaisia auktoriteetteja ja lihansyöntiä kohtaan – Englannin kuningatarperhettä ei sentään tölväistä tällä kertaa. Miehen maneerien kierrättämiset alkavat kuitenkin jossain vaiheessa tympiä ja tuntua yliyrittämiseltä.

The List of the Lostin lukemisen aikana tuntuu usein siltä, että Morrissey ei luota lukijaan tai omaan tarinaansa ja pyrkii peittelemään romaanin onttoja kohtia. Vaikka puutteet ja ongelmat eivät katoakaan tekstimassojen alle, kyseessä on kuitenkin oikealla asenteella nautittuna hassu romaani, joka pitää otteessaan loppuun asti.    


Petter tykkää eniten Morrisseyn The Smiths -vaiheen biiseistä,
vaikka tämän soolourankin varrelle on osunut varsin nasevia lauluja.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Kustantaja: Penguin Books
Sivumäärä: 118
Lajityyppi: fantasia, jännitys
Mistä saatu: lahjakirja