sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Lars Ramslie: Fatso




Oslolainen Rino on ylipainoinen 34-vuotias mies, joka asuu isänsä omistamassa kämpässä eikä hänellä ole ystäviä saati minkäänlaista sutinaa vastakkaisen sukupuolen kanssa. IT-alan töitä kotoaan käsin tekevä Rino ei pääse kuitenkaan hautautumaan ihan kokonaan itseinhon, pornon ja roskaruuan syövereihin, kun hänen isänsä päättää antaa yhden asuntonsa huoneista vuokralle.

Yhtäkkiä Rino huomaa elävänsä yhdessä nuoren ja käsittämättömän seksikkään Marian kanssa, jonka sosiaalisiin piireihin hän pääsee mukaan. Maria muuttaa Rinon elämän kertaheitolla, mutta kestääkö päähenkilön pää vapaamielisen Marian kanssa asumista ja tämän vähintään yhtä kauniiden kavereiden kanssa hengaamista? Näistä tunnelmista käynnistyy norjalaisen Lars Ramslien provosoiva romaani Fatso.

On mielenkiintoista, että länsimaisen yhteiskunnan seksiä ja seksuaalisuutta korostavaa maailmankuvaa käsittelevällä Fatsolla on paljon yhteistä Jennin aikoinaan arvosteleman Chuck Palahniukin Tukehtuminen-romaanin kanssa. Palahniukin teos tosin lähestyy ilmiötä ihan toisesta ääripäästä kuvatessaan seksiriippuvaisen Victor Mancinin elämää – Rino puolestaan on jäänyt oikean naisen puutteessaan jumiin pornon katselemiseen, mikä värittää hänen ajatteluaan vääjäämättä. Se saa Rinon esimerkiksi kassaneitiä ihaillessaan kuvittelemaan pornoelokuvien kliseiden kautta, miten joku kohta jo nussii Cathrinea. Se joku ei vain koskaan ole Rino.
Rakkaimpasi on kutsunut kylään ystävän kylään. Erityisen ystävän. Ystävän jota et tapaa usein. Ystävän, johon te tutustuitte etelässä. Hän makaa sohvalla tv:n edessä, kun taas rakkaasi istuu nojatuolissa jalat rahin päällä, kaukosäädin toisessa kädessään, olut toisessa. He katsovat jalkapalloa. Ystävä, jota et tapaa usein. Ja tiedät, miksi hän on paikalla. Tiedät, mitä se merkitsee, miksi hän on tullut, miksi hänet on kutsuttu. Hymysi ulottuu korvasta korvaan.
    Tulet saamaan munaa.
    Ei mitään aloituslauseita, sinua ei tarvitse pyytää. Katsot rakkaintasi, sitten kuljet lattian poikki kauppakassien jättämät painaumat käsissäsi. Avaat miehesi ystävän sepaluksen. Ette edes suutele. Avaat hänen sepaluksensa ja työnnät jo kovana seisovan kalun suuhusi. Rakkaasi kääntää tuolinsa kohti sohvalla tapahtuvaa näytöstä. Sinulla on yhä työasu päälläsi, rinnassasi pieni muovikyltti, jossa on nimesi: Cathrine. Sormesi haisevat yhä pakasteporkkananpussin muovilta.
   Ojentaudut rakastasi kohti. He nuolevat sinua kaikkialta.
  Aivan kuin kalut työntäisivät kokemuksen, muiston paksukaisesta, syvälle sisällesi. Sitä ei koskaan tapahtunut, olet puhdas. He tulevat hiuksillesi, työasullesi, rinnoillesi, kasvoillesi. Ja päivä on pelastettu. Tämän jälkeen et ainakaan ole enää tylsä.
[s.18]
Fatson alkupuoli on täynnä vastaavia, hiukan kiusallisia kohtauksia, jotka kuitenkin avaavat Rinon jämähtänyttä ja vääristynyttä maailmankuvaa seksistä ja sen harrastamisesta. Samalla Ramslie tulee korostaneeksi oman romaaninsa asenteellista ja pornahtavaa alkuasetelmaa, jossa kaunis ja estoton nuori nainen tulee opettamaan puutteessa elävälle peräkammarin pojalle rakkauden temput.

Juuri Marian hahmo onnahtaakin todella pahasti Fatsossa. Rinoa huomattavasti nuorempi tyttö näyttäytyy täydellisenä vastakohtana epäsosiaaliseen ja ylianalyyttiseen päähenkilöön nähden: Maria saattaa tämän tullessa kotiin olla parvekkeella alasti ottamassa aurinkoa, vaihtaa bileissä miestä kuin viimeistä päivää Rinon ihmetellessä vieressä ja ihastella hetken kuluttua kaverinsa kanssa Rinon ilmeisen isoa vehjettä.

Tällainen menninkäisen ja päivänsäteen seksuaalissävytteinen suhde tuo nurjalla tavalla mieleen John Greenin Kaikki viimeiset sanat- ja Paper Towns -romaanien naispäähenkilöt, jotka vievät kiltit päähenkilöpojat pahoille teille. Nyt kun vastaan on tullut Alaska Youngin ja Margo Roth Spiegelmanin lisäksi jo kolmas samanlainen hahmo, lienee sopivaa esittää kysymys: onko tuollainen asetelma Ramslien ja Greenin jonkinlainen fetissi, jota he yrittävät elää todeksi kirjoittamiensa teosten kautta? Oli miten kyökkipsykologiaa tai ei, Fatson asetelmallisuus ei ihan hirveästi innosta tarttumaan teokseen.

Kunhan kirjankannet on kuitenkin saanut auki, Fatsoon on helppoa jäädä koukkuun. Ramslie kirjoittaa sujuvasti ja juoni etenee kovaa vauhtia eteenpäin, semminkin kun se ei ole mitenkään monimutkaisimmasta päästä; Palahniukin teoksen moniulotteisuus ja tapa tutkailla yliseksualisoitunutta yhteiskuntaa on kattavampaa ja mielenkiintoisempaa luettavaa.

Marian ohella myös Rinon elämässä aiemmin vaikuttaneet naiset saavat kyytiä. Edel kiristää Rinolta rahaa väittämällä, että Rino sai tämän vuosia sitten raskaaksi, ja Edel joutui itse maksamaan aborttinsa. Rinon lukioaikainen heila Eli ei uskonnollisuutensa vuoksi mennyt vuoteeseen ennen papin aamenta, mutta otti mielihyvin vastaan Rinoilta hyväilyjä ja muuta antamatta itse mitään takaisin. Hyväksikäyttö, valehtelu ja huijaaminen kuuluvat Fatson naisten ominaisuuksiin erottamattomasti, mikä tekee mielenkiintoisista hahmoista masentavan sovinistisesti kuvattuja.

Toisaalta Fatson hyvin henkilökohtainen tapa lähestyä Rinon ongelmia on mielenkiintoista vaikkakin itseään toistavaa; toki on realistista, että yksinäisen ja sisäänpäin kääntyneen ihmisen ajatukset askartelevat jatkuvasti samoissa asioissa. Ramslie onnistuu taitavasti kuvaamaan Rinon tuntoja ja ajatuksia, vaikka tekeekin sen varmasti tarkoituksella erittäin provosoivasti. Päähenkilön ajatuksenjuoksu tuokin mieleen Timo Hännikäisen pakkoselibaattia käsitelleen teoksen Ilman, jonka esseissä miehiä juoksuttava ja kranttu naisväki sai nenilleen – näin käy myös Rinon päässä.
Miehiä ei voi raiskata. Muka. Miehet eivät koskaan sano ei. Miehet ovat rakkeja, jotka ovat aina ylipuhuttavissa. Oikeastaan miehillä ei pohjimmiltaan ole toiveita. Miehillä ei ole persoonallisuutta. Jos haluat maata kaiken ja kaikkien kanssa, jos sinulla ei ole toiveita, ei persoonallisuutta, silloin olet pahainen rakki.
   Miehillä ei ole myöskään oikeutta sanoa ei. Silloin olet torjunut naisen ja loukannut naista. Jos yhtäkkiä keksitkin toiveita, jos ilmaiset, mitä toivot naiselta, ja jos toive ei eroa mitenkään tylsästä ja normaalista, olet sovinisti. Siksi en halua maata kenen kanssa tahansa. Haluan päättää kenen kanssa makaan. Haluan maata jonkun kanssa, joka on mielestäni kaunis. Olen nirso. Olen persoonallinen
.
[s.34-5]
Fatso on myös moraalisesti kummallinen teos, joka suhtautuu syrjäytymiseen yllättävän leppoisasti ja optimistisesti. Edellä olevan kaltaisia kohtauksia lukiessaan tekee mieli hypätä kirjan maailmaan, käskeä Rino ulos asunnostaan ja näyttää tälle, että ihmissuhdeasiat eivät ole noin mustavalkoisia.

Ramslie kuitenkin antaa teoksellaan ymmärtää, että kannattaa vain jäädä kotiin odottamaan parempaa ja isän järjestämää seksikästä vuokralaista, jonka myötä elämä muuttuu. Tällaisen mallin antaminen on vähän nurinkurista: jos ei ole valmis antamaan itsestään mitään ihmissuhteissa, harvoin saa mitään vastineeksi. Fatson maailmassa näin ei kuitenkaan ole, mikä tuntuu epärealistiselta ja vähän hölmöltä. Toisaalta on vaikeaa kuvitella, millä tekosyyllä Ramslie olisi saanut Rinon muuttamaan tapojaan ja näin käynnistämään kirjan tapahtumat.

Fatso on tärkeistä asioista, kuten seksistä ja rakkaudesta, ammentava yhden miehen tragedia, joka herättää voimakkaita reaktioita niin puolesta kuin vastaankin. On kuitenkin hyvä muistaa, että Ramslien koko romaani on oikeastaan yhtä isoa provokaatiota, jolla tämä selkeästi pyrkii peittelemään yksinkertaisen ja heppoisen tarinansa heikkouksia. Fatso jääkin romaanina vähän puolitiehen, sillä pelkkä huutelu ei vie maaliin asti.


Petter söi viime kesänä ihan liikaa mansikoita.

Alkuteos: Fatso
Alkuperäinen ilmestymisvuosi:
2004
Suomennos: Jaana Palanterä
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Nemo
Sivumäärä: 319
Kansikuva: Egil Haraldsen
Lajityyppi: kehitysromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 24. syyskuuta 2015

Jari Järvelä: Tyttö ja rotta


Jari Järvelän dekkaritrilogian toinen osa Tyttö ja rotta jatkaa sarjan väkivaltaista ja synkkää linjaa. Tyttö ja pommi -romaanista tuttu nuori nainen Metro on päätynyt Berliiniin ystävänsä Koskelon ja kahden venäläisen graffitintekijän Aljoshan ja Vorkutan kanssa edellisosan verisen tapahtumaketjun jälkeen, ja Metro on edelleen katkera Kotkassa tapahtuneista vääryyksistä.

Berliinissä nelikko asuu salaperäisen Tuntemattoman isännöimässä asunnossa, joka sijaitsee hylätyssä kerrostalossa. Naapureina ovat narkkarit ja seonnut nainen Amerikan Puhveli, joka siivoaa rappukäytävää päivästä toiseen. Asunnossa on myös kuuluisan graffitintekijä Banksyn arvokas, koko seinän kokoinen graffiti Jäärotta, joka olisi paljastuessaan mittavan arvokas.
Kerrostalon kulmalla pyöri pillerihumalaista sakkia, jolla oli suuria vaikeuksia pysyä seisaallaan. Silti ne vaativat meiltä rahaa. Yksi niistä heilutteli paskaista neulaa ja uhkasi tartuttaa meihin jokaiseen aidsin, jos lompakot eivät aukea.
         Onnistuimme tunkemaan niiden ohi portaisiin. Neulamies horjui perässä. Se huusi, että me tunkeuduttiin sen kotiin. Jos me ei poistuttaisi heti, se hakkaisi meidät hengiltä. Sillä oli siihen oikeus, se vain suojeli kotiaan.
         Olimme tavanneet yhden naapureistamme.
[s. 21]
Metro ei kuitenkaan voi jättää Kotkaa menneisyyteen, vaan joutuu palaamaan sinne erinäisten tapahtumaketjujen kautta; murhilta ei tässäkään osassa vältytä. Paluusta Kotkaan sukeutuu jännittävä seikkailu, jossa päästään taas kosketuksiin vartioiden, graffitintekijöiden vihollisten, kanssa. Vereltä ei tälläkään kertaa säästellä, ja Järvelä luo ensimmäisen osan tavoin melkoisen verilöylyn romaanin loppuun. Vaikka tapahtumat ovat miltei koomisen raakoja, on Järvelä luonut ne uskottavasti.

Berliinissä Metro tapaa myös kongolaisen isänsä, joka on vuosia sitten jättänyt Metron äidin sekä tyttärensä Suomeen. Jälleennäkeminen ei ole ongelmaton, mutta isäänsä tutustuminen tuo lukijalle Metrosta uusia, pehmeämpiäkin puolia nähtäväksi, mikä on ihan raikasta kaiken raivon ja koston täyttämien tapahtumien keskellä. Kritisoinkin Tyttö ja pommi -arvostelussa Metron yksiulotteisuutta, ja sarjan toisessa osassa Metrossa pilkahtelee uusia puolia, jotka syventävät hahmoa. Toivonkin, että Metro kasvaa vieläkin moniulotteisemmaksi hahmoksi viimeisen osan myötä.

Tyttö ja rotta on taitavasti rakennettu, ja lopussa lukija koukutetaan yllättävällä käänteellä odottamaan viimeistä osaa. Jännite säilyy läpi romaanin, ja tapahtumien ja asetelmien luonti onkin Järvelän vahvuus. Tunnelma ei kaiken väkivallan keskellä ole kuitenkaan jäykän vakava, vaan tumma huumori kuullottaa tekstin meheväksi.

Myös Tytön ja rotan kieli on uskottavaa, ja Metron ja kumppaneiden karkea kieli yhdistettynä rosoiseen Berliiniin ja tunkkaiseen Kotkaan luo herkulliset puitteet tarinalle. Toisaalta välillä kielellä luodaan kontrasteja; väkivaltaisen kohtauksen jälkeen kuvataan kullan ja vihreän värisiä neulasia aamuauringossa. Lempeämpi sanasto asettuu tauottamaan rajua, tiivistä ja karheaa kuvausta. Tytön ja rotan lukeminen on koukuttavaa ja tyydyttävää myös juuri kielensä takia.

Mielenkiintoinen lisä kertomukseen on myös kuuluisa graffitintekijä Banksy, joka tosin ei (juurikaan) esiinny romaanissa – ainakaan vielä tässä osassa. Banksy on otettu todellisesta elämästä mukaan tarinaan, ja todellisen hahmon käyttäminen maustaa rikostarinaa mehukkaasti. Järvelän yhteiskunnallinen elementti kaikuukin jälleen voimakkaana trilogian ensimmäisen osan tapaan, ja se lisää romaaniin pontta. Esimerkiksi myös kovin ajankohtaista Venäjän homovähemmistön asemaa ja rajattuja oikeuksia sivutaan romaanissa Vorkutan ja Aljoshan kautta, jotka ovat aikoinaan jättäneet Venäjän, kun he suututtivat ylemmät tahot homoaktivismillaan.

Järvelä myös käsittelee mielenkiintoista kysymystä taiteen ja yhteiskunnan suhteesta: mikä tekee teoksesta arvokkaan, mikä taas tekee esimerkiksi graffitista ilkivaltaa? Milloin graffitista tulee vakavasti otettavaa taidetta, josta maksetaan tuhansia tai miljoonia, ja miten taiteilijan nimi vaikuttaa teoksen arvoon enemmän kuin sen sisältö? Dekkari hipaisee brändäyskulttuurin käsittelyä, mikä on mielestäni hyvin mielenkiintoista.

Toden ja kuvitelman vyyhti toimii Järvelän dekkarissa todella onnistuneesti, ja välillä tapahtumakulkujen raadollisuus tuntuu samanaikaisesti venyttävät toden ja fantasian pimeitä puolia. Yhteiskunnallisuus ja dekkarin rungon uudelleenjärjestäminen tekevät Tytöstä ja rotasta kirkkaan, älykkään ja oivaltavan. Mahtavaa, että Järvelä on kokeillut kynää myös dekkarimaailman puolella, sillä kokeilu on todella onnistunut.
Kuusikon takana merellä jymisi ukkonen, mutta taivas yläpuolellamme oli kirkas. Kuljimme rinnatusten, väistelimme runkoja.
-Miksi sun nimi on Vorkuta? kysyin.
-Miksi sun nimi on Metro? Vorkuta vastasi.
-Halusin pois Kotkasta johonkin suureen kaupunkiin, jossa voisin matkustaa metrolla duuniin.
-Sun toivehan sitten toteutui, Vorkuta sanoi ja hätkähti kun sen edessä loikki rusakko. - Pääsit ajelemaan metrolla, maalaamaankin niitä.
-Mun piti matkustaa metrolla kuvataidekouluun jossa opiskelisin jonkin kunniallisen ammatin.
-Wraitterihan on kunniallisin ammatti kaikista, Vorkuta sanoi. - Miksi sun pitäisi opiskella ja lukea kirjoja? Kaupungin seinät ovat sun kirjoja. Ei oo mitään kunniallisempaa kuin kylvää nimeään seinille.
[s. 184-185]


Jenni tykkää piirtää ja maalata, tosin seinän sijaan paperille tai kankaalle.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 248
Kannen suunnittelu: Jussi Kaakinen
Lajityyppi: jännitys
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Kirjastokäynnillä: Jätkäsaaren kirjasto


Opus ekan Kirjastokäynnillä-sarjassa on tähän mennessä käyty tutustumassa pitkään palvelleeseen Itäkeskuksen kirjastoon ja kymmenen vuoden ikään ehtineeseen Kymppikirjastoon, joten nyt on sopiva hetki perehtyä Helsingin kaupunginkirjastojen kuopukseen.

Jätkäsaaren kirjasto avattiin lauantaina 19. syyskuuta Tyynenmerenkatu 1:ssä sijaitsevaan Huutokonttoriin. Gunnar Taucherin suunnittelema tiilirakennus valmistui vuonna 1937 ja se on jäänyt uudemmista asuintaloista ja rakennustyömaista hiljalleen täyttyneeseen Jätkäsaareen muistona vanhoista ajoista. Huutokonttorin toisesta kerroksesta löytyvän lainaamon seinille onkin sijoiteltu hauskasti menneestä maailmasta kertovia valokuvia.
















Valoisa ja vaalea kirjasto on miellyttävä yllätys, vaikka se onkin tiloiltaan varsin pieni. Tämä tuli selväksi avajaispäivänä, kun lapsiperheet vaunuineen täyttivät kirjaston tilat. Peremmällä kirjastossa tilanne ei myöskään helpotu, sillä infotaulut, tuolit ja pöydät rajoittavat liikkumismahdollisuuksia vaunujen kanssa. Toivottavaa onkin, että lastenvaunuille kehitetään säilyttämispaikka tai kirjaston sisustusta muutetaan sen verran, että kirjastossa liikkuminen onnistuu ongelmitta.

Jätkäsaareen kirjasto on painottunut voimakkaasti lastenkirjallisuuteen, ja tämä näkyy heti aulassa odottavissa kirjahyllyissä. Kaunokirjallisuudelle on varattu tilaa yhden hyllyn ja Kirjasto 10:stä tutun pokkaritornin verran, kun taas perheen pienimmille suunnattu kirjallisuus on saanut huomattavasti enemmän hyllyrivejä. Lasten sarjakuvia ja lautapelejä löytyy myös kirjaston keskiosan hyllyistä. Lastenaineisto on tuotu Jätkäsaareen Ruoholahden kirjastosta.





































Jätkäsaaren kirjaston panostaminen lastenkirjoihin on ymmärrettävää, sillä rakenteilla oleva kaupunginosa pyrkii houkuttelemaan taloihinsa lapsiperheitä ja vastaamaan näiden lukumieltymyksiin. Ahdas kirjasto ei kutenkaan ihan vielä istu näihin tavoitteisiin, sillä ahtaat tilaratkaisut, lastenvaunut ja innokkaasti juoksentelevat pienet kirjastossa kävijät ovat aika kestämätön yhdistelmä. Toisaalta avajaispäivän hälinän myötä kirjasto oli täynnä ihmisiä, eikä samanlaista ihmisvirtaa tuskin olekaan luvassa esimerkiksi tavallisena arkipäivänä.

Kirjasto pyrkii palvelemaan asiakkaitaan myös infokeskuksena. Kirjaston takaosassa oleva lava katsomoineen, jonka penkit soveltuvat mainiosti myös lukemiseen, on tyylikäs ja rento kokonaisuus, mutta muuten tätäkin ominaisuutta olisi voinut vielä kehittää.

Pahiten infokeskuksen puolelta onnahtavat melkoista yrityspropagandaa sisältävät, Jätkäsaaren rakennushankkeita valottavat valtavat infokankaat. Niiden sisältämän tiedon olisi voinut heijastaa esimerkiksi lavan omalle valkokankaalle PowerPoint-esityksen muodossa tai tarjota muussa sähköisessä muodossa - näin saataisiin lisää tilaa kirjahyllyille tai vaikka pöytiä ja tuoleja lukemista ja hiljaista työskentelyä varten.

Toivottavasti tulevaisuudessa Jätkäsaaren rakennusprojektien valmistumisen myötä kirjastokin malttaa luopua infon määrästä tai ainakin miettiä, miten sitä kannattaisi esittää ja jakaa käytännöllisemmin - esimerkiksi kirjastossa nyt jo esillä olevat puiset pienoismallit Jätkäsaaresta ja Ruoholahdesta esittävät saman tiedon paljon mielenkiintoisemmalla ja visuaalisemmalla tavalla.






















Selvästä keskeneräisyydestään huolimatta Jätkäsaaren kirjasto jättää positiivisen vaikutelman, vaikka viimeistelemättömyys paistaa jo kirjaston aulassa. Vaatimaton kaunokirjallinen valikoima on kirjojen suurkuluttajalle tietysti melkoinen miinus, mutta toisaalta se toimii samalla tavalla kuin Kirjasto 10:n vastaava - kirjastosta on helppoa löytää itselleen nopeasti lukemista. Yllättävän monipuolinen pokkaritornikin pitää sisällään uusimpia taskupainoksia kirjoista.

Alkutaipaleellaan olevan Jätkäsaaren kirjaston toivoo kuitenkin monipuolistuvan ja kehittyvän tästä ja kuitenkin samalla säilyttävän kirjastomaisuutensa infokeskuksena toimimisen ohella. Erityisesti kaunokirjallisen puolen soisi saavan vielä enemmän elintilaa, ja sen ja kirjaston muiden palveluiden kehittymistä ja tapahtumia voi seurata lainaamon kotisivuilta.





Teksti: Petter

Kuvat: Jenni

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Hajime Isayama: Attack on Titan

Attack on Titan -ryhmäkuvasta puuttuvat osat 12-16. On kuitenkin ilahduttavaa huomata, että
Helsingin kaupunginkirjasto on hitaasti mutta varmasti oppinut liimaamaan viivakoodilappuset mangakirjojen takakansiin.
Niin Japanissa kuin maailmallakin suursuosioon noussut Hajime Isayaman Attack on Titan -mangasarjakuva on japanilaisittainkin erikoinen ja omintakeinen ilmestys, joka kuitenkin nappaa lukijan heti koukkuunsa. Syksyllä 2009 Bessatsu Shōnen Magazine -sarjakuvalehdessä taipaleensa aloittaneesta Attack on Titanista on tähän päivään mennessä kasvanut 16 kirjan, lukuisten spin-off -sarjojen, näytellyn elokuvan ja animaatiosarjan mittainen kokonaisuus.

Suomalainen Sangatsu Manga puolestaan on ehtinyt julkaista Attack on Titania kolmen osan verran suomeksi Antti Kokkosen käännöksenä nimellä Titaanien sota. Tässä esittelyssä on mukana muutamia juonipaljastuksia alkuperäisen mangan juoneen liittyen.


Attack on Titan sijoittuu keskiaikaishenkiseen maailmaan, jossa ihmisiä syövät titaanit ovat ahdistaneet ihmiskunnan rippeet valtavan muurin eristämälle, pinta-alaltaan noin Ranskan kokoiselle alueelle. Sadan vuoden titaaniton aikakausi päättyy tietenkin heti tarinan alkumetreillä, kun kaksi voimakasta titaania tekevät turvallisen alueen uloimmista muureista selvää ja päästävät titaanilauman mellastamaan sisäpuolelle. Ystävykset ja Attack on Titanin sankarit Eren, Armin ja Mikasa onnistuvat pakenemaan kolmeen osaan jaetun alueen keskimmäiseen osaan turvaan, mutta uloin osa menetetään lopullisesti titaaneille.

Viisi vuotta myöhemmin jätit ovat jälleen kolistelemassa muurien läpi, ja vastikään sotilaiksi valmistuneet Eren ja kumppanit joutuvat kamppailemaan ylivoimaista uhkaa vastaan Trost-esikaupungin kapeilla kaduilla. Epätoivoinen puolustustaistelu saa kuitenkin uuden käänteen, kun Eren muuttuu kesken kaiken voimakkaaksi titaaniksi ja onnistuu pysäyttämään hyökkäyksen.

Erenin kyky muuttua titaaniksi huolettaa kaupungin silmäätekeviä ja erilaisia ryhmittymiä, kun taas sotaväki haluaisi napata pojan mukaan omiin projekteihinsa. Epäluulo niin Ereniä kuin muita selviytyjiä kohtaan lisääntyy entisestään, kun paljastuu, että viiden vuoden takaisessa kaaoksessa ihmiskunnan rippeiden sekaan on livahtanut muurien ulkopuolelta tulleita, kuin myös titaaneiksi muuttuvia ihmisiä.

Attack on Titania on verrattu laajalti Robert Kirkmanin käsikirjoittamiin Walking Dead -zombieseikkailuihin. Isayaman mangateoksen epätoivoisessa tunnelmassa ja rajussa väkivallassa on paljon yhteisiä piirteitä Rick Grimesin johtaman joukkion selviytymistaistelun kanssa. Merkittävimpänä ja mielenkiintoisimpana erona Walking Deadiin nähden ovat kuitenkin itse titaanit, jotka ovat alastomuudessaan ja kasvoilleen jääneissä karmivissa hymyissään paljon kiinnostavampia vastustajia kuin iänikuiset zombiet. Titaaneissa yhdistyvät hauskalla tavalla alkujaan japanilaisen Godzilla-hirviön suunnaton koko ja toisaalta myös elävien kuolleiden ihmismäinen olemus.

Vaatimattomimmillaan vähän ihmistä pidemmät ja pahimmillaan kerrostalon kokoiset titaanit kasvattavat uusia ruumiinosia jopa tuhoutuneen pään tilalle ja käyvät päälle laumoina, vaikka jo yksikin jätti saattaa tehdä sotilasjoukosta helposti selvää. Titaanien ainoa heikko kohta on niiden niskassa oleva ihokaistale, jonka kimppuun pääsemiseksi sotilaat käyttävät kaasulla toimivia vaijerivaljaita kuin kahdella miekalla varustetut Hämähäkkimiehet konsanaan.


Attack on Titanin toimintakohtaukset ovatkin todella upeita esittäesään, miten Eren ja kumppanit väistelevät ja teurastavat titaaneita niin kaupungin kaduilla kuin ikimetsässäkin. Näyttävä toiminta  on myös todella veristä ja aika sekavaa, kun Isayaman piirrostyyli edellyttää runsasta viivojen käyttämistä. Tämä tekee joistain kohtauksista vaikeasti hahmotettavia.



Ihmishahmoissa sitä vastoin ei lopulta ole paljoa hurraamista – Attack on Titanin keskushenkilö Eren on muiden mangasarjakuvien päähahmojen tavoin omassa oikeudentajussaan ja periksiantamattomuudessaan ärsyttävän yksioikoinen tyyppi. Ereniin rakastunut Mikasa taas on pääkolmikon fyysisesti vahvin mutta vaiteliaisuudessaan salaperäinen hahmo, jonka soisi saavan huomiota muissakin kuin taistelukohtauksissa. Myös fyysisesti heikko ja ryhmän strategikkona toimiva Armin olisi mielenkiintoinen hahmo, jos tämä saisi vain Ereniltä tilaa.

Siitä huolimatta, että Erenin kipuilu hallitsemattomien voimiensa kanssa tuokin hauskalla tavalla mieleen Marvel-sankari Hulkin ja tämän alter egon Bruce Bannerin, joka muuttuu raivostuessaan vihreäksi voimakimpuksi, Isayama ei vie päähenkilöään järin syvälle tässäkään suhteessa. Se on sääli, sillä Erenin kyky muuttua titaaniksi jää oikeastaan hahmon ainoaksi kiinnostavaksi piirteeksi - eri asia olisi, jos esimerkiksi heiveröisellä Arminilla olisi Erenin voimat!

Muut retkueen hahmot ovat unohdettavia tarinassa myöhemmin esiintyvää Kristaa lukuun ottamatta, jonka todellinen syntyperä muuttaa Attack on Titanin kokonaan – toivottavasti hän nousee Erenin rinnalle ja mielellään jopa tämän ohitse yhdeksi mangan tärkeimmistä hahmoista, sillä tämänhetkisen päähenkilön suhteen ei ole tapahtunut minkäänlaista hahmonkehitystä.

 
Attack on Titan on hyvin vakavamielinen sarja, johon perijapanilainen hömelö huumori ei oikein istu millään. Onneksi myös Isayama on tajunnut tämän muutamien sivuhahmojen kohdalla, sillä ruoan ahmimisesta huolestuttavan paljon innostunut Sasha ja titaanien tutkimiselle riehakkaasti antautuva Zoë eivät sovi huumoripainotteisuutensa takia oikein mukaan, vaan tuntuvat väkisin väännetyiltä sivupoluilta. Edellä mainitut hahmot kuitenkin vakavoituvat tarinan edetessä siinä määrin, että alun kauneusvirheet voi antaa Isayamalle anteeksi.

Sitä vastoin mainiot ja pelottavat titaanit menettävät väkisinkin vähän hohtoaan, kun Isayama esittelee Erenin muodonmuutoskyvyn omaavien ihmisten titaaniversioita supervoimineen päivineen. Attack on Titanin kansi- ja mainosmateriaaleissa runsaasti huomiota saanut, anatomianukkea muistuttava Colossus Titan ja haarniskamaisen ihon alla lymyilevä Armored Titan ovat kovannäköisiä ja pelottavia ilmestyksiä, mutta näiden erikoistitaanien suoranaisena pohjanoteerauksena on apinamainen titaani, jota on karvapeitteineen ja pitkine käsivarsineen vaikea ottaa järin vakavasti.

Vaikka kaikilla näillä hahmoilla on oma tärkeä roolinsa itse tarinassa, niiden taistelut titaanimuotoisen Erenin kanssa vievät Attack on Titania liikaa pois sen vahvimmalta alueelta eli ihmisten ja titaanien välisiltä yhteenotoilta. Erenin ja pahistitaanien välienselvittelyt kun muuttuvat lähes poikkeuksetta tylsiksi nyrkkitappeluiksi, joissa ei ole mukana läheskään samanlaista jännitystä kuin epätoivoisessa niskan heikon kohdan etsimisessä.

Toisin kuin niin sankareitaan kuin konniaan tapattavissa Walking Deadissa ja George R.R. Martinin Tulen ja jään laulussa, Isayama suojelee omia päähenkilöitään lähes pakkomielteisesti. Erenin ja kumppaneiden muodostama ydinjengi selviää jokaisesta taistelusta kuin ihmeen kaupalla, mikä tuntuu vaikkapa Westerosin kuuluisten Veri- ja Purppurahäiden jälkeen tylsältä ja ennalta-arvattavalta.

Jännitystä ei pääse syntymään samalla tavalla kuin edellä mainituissa esimerkeissä, kun lukija voi aika turvallisin mielin veikata ainakin Erenin, Arminin ja Mikasan pääsevän taatusti loppumetreille asti hengissä. Sivuhahmoja sitten teurastetaankin sitä kovemmalla tahdilla, ja niiden kuolemat säväyttävät lähinnä julmuutensa takia.







Välillä tuntuu siltä, ettei ensimmäistä omaa mangasarjakuvaansa tekevä Isayama oikein itsekään hallitse oman tarinansa etenemistä, sillä hän jättää surutta mielenkiintoisia teemoja säännöllisin väliajoin alkavan toiminnan alle. Esimerkiksi kaupungin muureja palvovan kultin salaisuudet olisivat kyllä mielenkiintoista luettavaa, mutta turhan paljon heittelehtivä juoni saa lukijan pahimmillaan jopa unohtamaan mielenkiintoisimmat teemat.

Isayama kuitenkin palauttaa tarinan raiteilleen säännöllisin väliajoin, mutta tekee sen aina niin kovalla täyskäännöksellä, että siinä on monella lukijalla kova paikka pysyä kyydissä. Välillä rajut juonenkäänteet kuitenkin toimivat - esimerkiksi Colossus Titanin ja Armored Titanin henkilöllisyydet paljastetaan niin yllättäen, että juonenkäänteen ja sen seurausten lukeminen varmasti herättää mielenkiinnon uudestaan ajelehtivaa tarinaa kohtaan.

Keskeneräisen Attack on Titanin arvioiminen arvosanalla ei olisi reilua niin Isayamaa kuin mangasarjaakaan kohtaan, joka ongelmistaan huolimatta on ruvennut viime lukujen aikana petraamaan tosissaan. Isayama paljastaa kutkuttavasti aiempaa enemmän pitkään vaivanneita salaisuuksia ja lisää tarinan kierroksia siinä määrin, että muutoksen voisi tulkita jopa jonkinlaisen loppukliimaksin alkamiseksi.

Jatkuvasti petraava Attack on Titan onkin ongelmistaan huolimatta toimivaa, näyttävää, mielenkiintoista, persoonallista ja karmivaa luettavaa, joka jättää janoamaan lisää.


 Petter löysi mangan maailman uudelleen viime vuonna
Hiromu Arakawan erinomaisen Fullmetal Alchemistin sivuilta.

Alkuteos: 進撃の巨人 / Shingeki no Kyojin
Alkuperäiset ilmestymisvuodet: 2009 –
Englanninkielinen käännös: Shel Drzka (osat 1-7) ja Ko Ransom (osat 8-16)
Kustantaja: Kodansha Comics
Sivumäärä: yhdessä osassa noin 200 sivua
Lajityyppi: kauhu, toiminta, seikkailu
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 10. syyskuuta 2015

10 kysymystä Opus ekalle



Opus eka sai Marikalta 10 kysymyksen blogihaasteen, johon Jenni ja Petter vastaavat ja heittävät kyseisen kysymyspaketin eteenpäin Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Suketukselle, Reader, why did I marry him? -blogia kirjoittavalle Ompulle ja Lukupino-blogin Simolle.

1. Kerro jotain mitä emme tiedä sinusta.

 
Jenni: Tykkään sienestää (ja haluaisin oppia tunnistamaan sieniä paremmin), nukun omituisissa asennoissa, kuten kädet pään alla ja jalka nostettuna toisen polven päälle, ruotsin yo-kokeen esseeseen valmistauduin opettelemalla ulkoa Kentin laulujen sanoja ja keittiössä ikuisuusprojektini on macaron-leivokset.

Petter: Olen oikeakätinen, pelkään vähän pimeää, olen harrastanut nuorena partiota ja nähnyt eräällä vaelluksella satanistien kokoontumisen Bodominjärven lähistöllä, näin Quentin Tarantino -klassikot Pulp Fictionin ja Reservoir Dogsin ensimmäistä kertaa vasta menneenä kesänä; edellä mainitusta tykkäsin mutta jälkimmäinen tuntui vähän vaisummalta.

2. Onko sillä väliä mitä lukijat ajattelevat blogistasi ja miksi?

 
Jenni: Totta kai toivon, että ihmiset löytäisivät blogiimme ja lukisivat sitä. Pyrin tekemään omannäköistäni mutta kiinnostavaa tekstiä, ja palautteen saaminen kiinnostaa toki. Blogimme on myös vielä niin nuori, että se etsii myös vielä muotoaan - siinäkin mielessä lukijoiden ajatukset kiinnostavat.

Petter: Tietysti, sillä lukijoillehan me tätä teemme! Kaikkia ei tietenkään voi miellyttää tyyliseikoilla, arvosteltavilla kirjoilla tai visuaalisilla ratkaisuilla, mutta minusta on ehdottoman tärkeää tehdä itsensä näköistä ja -tyylistä jälkeä. Se on aitoa, rehellistä ja mielenkiintoista.


3. Miten blogiminä eroaa reaaliminästäsi? 

 
Jenni: Blogissa pyrin ainakin olemaan järjestelmällisempi kuin tosielämässä! Olen huithapelimpi muulloin, mutta pohtiva ote on yhteistä molemmille minille. Toki blogiminä keskittyy suppeampaan osaan elämää kuin reaaliminäni.

Petter: Käsittelen blogikirjoituksissani aika vähän omia asioitani ja keskityn ennen kaikkea kirjoittamaan ennen kaikkea käsiteltävänä olevasta kirjasta tai muusta teemasta – pysyn siis paremmin asiassa kuin todellisen maailman puolella. Lisäksi huomaan muuttuneeni aika tiukaksi kirja-arvosteluja tehdessäni, mutta toivottavasti en ole ihan noin nipo normaalielämässä!


4. Mikä saa sinut nauramaan?

 
Jenni: Tilannekomiikka, kekseliäät sanaväännöt, Hyvät ja huonot uutiset.

Petter: Ihan arjen tilannekomiikka tekee hyvin kauppansa. Aloin viime keväänä tehdä luokanopettajan sijaisuuksia eräällä ala-asteella, ja yhtenä päivänä tokaluokkalainen poika kysyi minulta ikääni. Kerroin olevani 24-vuotias, ja sieltä tuli heti lisäkysymys: ”Ovatko vanhempasi siis vielä elossa?”


5. Mitä luovuus sinulle merkitsee?

 
Jenni: Samalla pikaista, yhtäkkistä oivallusta kuin myös työstettävää, kärsivällistä tekemistä. Tapaa olla, tehdä ja ajatella. Ihanaa ja vaivalloista samaan aikaan. Luomista, vanhasta yhdistelemällä saatua uutta tilaa. Tapaa selviytyä.

Petter: Luovuus tarkoittaa ennen kaikkea kykyä ja rohkeutta ajatella asioita uusiksi, kyseenalaistaa asioita ja nähdä kauneutta, eriskummallisuutta ja jopa pelottavia asioita jutuissa jotka ovat muiden silmissä tavallisia.



 

6. Ketä läheistäsi ihailet?


Jenni: Erästä hyvää ystävääni, joka pystyy vaikeuksista huolimatta tavoitella unelmiaan, tasapainottaa elämänsä ja nauttia siitä tuoden muillekin iloa ja naurua. Tietenkin myös Petteriä, varsinkin blogin kanssa hän jaksaa olla loputtoman kärsivällinen, määrätietoinen ja kannustava. Ja kaikki pätee myös muuhun elämään.

Petter: Jenniä ja vanhempiani, jotka ovat siis edelleen elossa.


7. Mikä sinussa ärsyttää itseäsi?

 
Jenni: Tietynlainen haaveilijamode - välillä jään mieluummin vellomaan haaveisiin ja muihin kuviin, kun voisin tehdä jotain mielekästä. Sitten ruoskin itseäni, kun en tehnytkään mitään mitä olisin halunnut. Epäjärjestelmällisyys.

Petter: Vaikka tykkäänkin tehdä kaikenlaista, välillä laiskuus iskee aika täysillä ja mistään ei oikein meinaa tulla valmista. Olen toisaalta aika tarkka ja kunnianhimoinen tekemisissäni, joten se yhdistettynä tuohon edelliseen tarkoittaa melkoisessa noidankehässä elämistä.

8. Mikä sinussa ihastuttaa muita?

 
Jenni: Kuuleman mukaan olen ystävällinen, kunnianhimoinen ja rento.

Petter: Tuon joskus aika voimakkaasti päälle pärähtävän ahkeruuden ohella olen saanut kuulla olevani hyvä puremaan hammasta yhteen ja hoitamaan hommat loppuun, vaikka aina ei huvittaisi. Olenpa saanut kuulla olevani luova ja kekseliäs – nämä ovat tosin toisen käden tietoa ja koskevat parhaita puoliani, joten tähän kannattaa suhtautua tietyllä varauksella.



9. Mikä sinusta tulee isona?


Jenni: Tasapainoinen ihminen, joka ei ole unohtanut intohimojaan, joka osaa olla oikeudenmukainen, ei kyynisty ja jaksaa lukea ja kirjoittaa edelleen.

Petter: Toivottavasti edelleen onnellisena elävä terve ihminen, joka on nähnyt elämää ja muistanut nauttiakin siitä.



10. Uskotko onnellisiin loppuihin?


Jenni: Mihin määritellään loppu? Uskon pikemminkin onnelliseen prosessiin, jonka aikana koetaan monia tunteita, niin positiivisia kuin negatiivisiakin.

Petter: Sellaisen saavuttaminen vaatii paljon työtä, mutta elämää ei pitäisi elää miettien sitä mitä luvassa on joskus tulevaisuudessa – on tärkeää nauttia nykyhetkestä ja olla onnellinen siitä kaikesta, mitä elämä tarjoaa.

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Miika Nousiainen: Metsäjätti



Miika Nousiaisen Metsäjätti on samaan aikaan synkkä, hillittömän hauska ja vähän liiankin ajankohtainen. Kirja on kertomus menestyvästä ekonomista Pasista, joka lähtee selvittämään työnantajansa Metsäjätin erään tehtaan kohtaloa lapsuudenmaisemiinsa Törmälään, pieneen kaupunkiin, jossa asukasluku harvenee pälvikaljun tavoin ja missä jokaista vaivaa lääkitään Samarinilla. Pasin pääkaupunkiseutulainen, pinjansiementen kuorruttama maailma joutuu kosketuksiin Törmälän toisenlaisen todellisuuden kanssa, jota varjostavat Pasin lapsuuden kipeät muistot ja vanhat koulukaverit, jotka eivät arvosta Helsingin herrojen korulauseita.

Metsäjätin toinen kertoja on Janne, Pasin lapsuudenaikojen paras kaveri, joka on, toisin kuin Pasi, jäänyt Törmälään. Alkoholi- ja perheongelmat niin kuin piilevien kirjoittajakykyjen latistaminen nuoruusvuosina ovat jättäneet jälkensä peruspessimistiseen Janneen, mutta silti miehestä löytyy uskoa tulevaisuuteen. Metsäjätin tehdas tarjoaa turvallisen työpaikan, ensimmäinen lapsenlapsikin on pyörähtänyt maailmaan ja haaveissa on suuremman omakotitalon ostaminen.

Pasin tehtävä ei ole helppo: vanhojen tuttujen irtisanominen YT-rumbassa on kivuliasta, kun kykenee näkemään koulukavereiden elämien murenemisen heidän saadessa kenkää. Samaan aikaan kun Pasi koettaa ristitulessa minimoida tehtaan menetykset, joutuu hän myös järjestelemään perhe-elämäänsä uudelleen. Kotona Helsingissä vaimo Emilia on raskaana, ja uuden elämän aiheuttamaa iloa varjostaa muiden perheiden toimeentulon rapauttaminen.

Nousiainen rakentaa romaaninsa tarinaa taidolla, ja kirjailijan kieli on hurmaavalla tavalla vinksahtanutta – samaan aikaan sekä hyvin totista ja toteavaa että humoristista. Varsinkin Jannen ja Pasin lapsuudenmuistoja rakentaessa Nousiainen on taitavimmillaan. Nauroin monesti ääneen törmäläläiselle mielenmaisemalle, jota Nousiainen uskottavasti kuvaa – ja samalla sen kautta käsittelee monia suomalaisia pessimismin piirteitä. Musta huumori on Metsäjätissä kukkeimmillaan.
Kannatti hommata hakija, sillä pullo oli lahjan osa, josta Janne eniten ilahtui. Annoimme paketin koulussa hiihtolomaviikon jälkeisenä maanantaina ensimmäisellä välitunnilla. Kristakin oli meidän koulussa, ysi beellä, mutta se oli vielä lapsen kanssa sairaalassa ja missasi varpajaiset. Taisi se missata jotain muutakin.        
Janne otti Sorbuksen pakkauksesta ja painui vessaan. Se tuli kolmen minuutin päästä ulos ja laittoi tyhjän pullon roskikseen. Kova jätkä, ajattelimme. Kolmekiloinen nyytti naapurikunnan sairaalassa todisti pillua saadun, ja sitten vielä vetää päälle viinapullon huikalla.         
Menimme historiantunnille. Kerroimme opettajalle iloisesta perhetapahtumasta. Opettaja onnitteli Jannea, joka yritti kätellä, mutta sen sijaan oksensi opettajan päälle. Opettaja otti horjuvasta Jannesta otteen ja auttoi oksentamaan roskakoriin. Samalla hän piti isällisesti Jannen hevilettiä poissa oksennuksen tieltä ja taputteli selkään. Hieno pedagogi, näin jälkeenpäin ajatellen. [s. 183-184]
Törmälän muuttuva identiteetti ja Metsäjätin tehtaan muutokset hiljalleen lähentävät Pasia ja Jannea, ja miehet saavat hiljaisesti ja sanattomasti toisensa kasvamaan: Pasin avulla Janne löytää kirjoittamisen uudelleen, ja Pasi taas pystyy tekemään sovinnon lapsuutensa ja isänsä kanssa. Pasi joutuu myös käsittelemään nuoruutensa ihmisten valintoja uudelleen palatessaan vanhaan kotiinsa.
Jannen vanhemmat olivat oma lukunsa. Tiedän, että hekin lannistamisella ja pessimismillä vain pyrkivät suojelemaan Jannea pettymyksiltä. Mutta Jannen perheessä pessimismi oli suoranainen elämäntapa.          
Janne ei juossut pallon perään liikuntatunilla, kun ei kuitenkaan saisi tehtyä maalia. Lopulta Janne jäi kotiin makaamaan. Odotti ilmeisesti kuolemaa, mutta ei tehnyt Mikan tavoin itsemurhaa, pelkäsi epäonnistuvansa siinäkin.         
Katselin viikonloppuna "Avaraa luontoa" ja ajattelin Jannea ja Mikaa. Mietin, onko ihminen ainoa eläinlaji, joka on luonut elämälleen sellaiset puitteet, ettei moni enää jaksa elää. Luovuttaako mikään muu eläinlaji, lyökö antilooppi läskiksi? Antautuuko kissan jahtaama hiiri koskaan tajutessaan pakoon kirmaamisen järjettömyyden? Onko ihminen ainoa laji, joka luovuttaa, edes joskus? [s. 211-212]
Kirjan todellinen filosofi onkin Janne, joka varsinkin kirjallisen heräämisensä jälkeen analysoi Törmälää ja maailmaa todella kirkkaalla otteella. Janne onkin hedelmällinen hahmo, jonka tukahdutettu pohtija analysoi käytännön kautta Törmälän muuttuvaa siluettia. Jannen ja Pasin kertojaäänet toimivat hyvin yhdessä, ja niiden kautta suomalaisen pikkupaikkakunnan venyvät ääriviivat välittyvät eloisina lukijalle.

Nousiaisen romaanissa yhdistyy taidokkaasti huumori ja ilmiöiden tarkkanäköinen pohdinta, minkä onnistuminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Metsäjätti on myös hämmentävän ajankohtainen, mikä syventää romaania: Nousiainen on pystynyt purkamaan yt-helvetteihin liittyviä ilmiöitä ansiokkaasti. Totinen aihe ei kuitenkaan tukahdu ahdistukseen eikä myöskään huumoriin, vaan kokonaisuus on miltei ilmiömäisen tasapainoinen. Tekisi mieli saman tien lukea Metsäjätti uudestaan.

Metsäjätti oli muuten ensimmäinen Miki-kirja, jonka luin, ja tykkäsin formaatista kovasti! Näppärän kokoinen kirja on mahtava reissukirja, ja sivut pysyvät hyvin auki.


Jenni pitää todella paljon Hyvät ja huonot uutiset -TV-sarjasta ja nauttiikin Nousiaisen huumorista myös TV-ruudun kautta.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2011
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 482
Kuvitus: Markus Pyörälä
Lajityyppi: satiiri, kehitysromaani 
Mistä saatu: omasta kirjahyllystä

torstai 3. syyskuuta 2015

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat



Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat on haastava ja monitasoinen romaani. Viron vuoroin natsien ja vuoroin venäläisten ikeenalaisesta lähihistoriasta kertova tarina on kuitenkin samaan aikaan melkoinen sekasotku. Siihen verrattuna Harri Sirolan hahmokaartiltaan huomattavasti isokokoisempi Kaksi kaupunkia tuntuu paljon selkeämmältä ja vähemmän kikkailevalta kokonaisuudelta.

Varsinkin romaanin alussa on luvassa haasteita, kun Oksanen alkaa rakentaa tarinaansa useiden eri hahmojen näkökulmasta. Nopeat vaihdokset ja Rolandin näkökulmasta kerrotut tapahtumat eivät edes paljasta tämän nimeä lukijalle, mikä viimeistään vaikeuttaa hahmojen välisten suhteiden käsittämistä.

Tarinan keskiössä oleva Juudit pelaa kahta puolta toimimalla natsipamppu Hellmuthin sotamorsiamena ja samaan aikaan vuotamalla tältä saatuja tietoja Rolandille. Identiteettiään vaihtanut Edgar puolestaan yrittää kirjan jälkimmäisellä aikatasolla jäljittää kadonnutta Rolandia ja kestää seonnutta vaimoaan.

Vaikka tarina selkiytyykin alun jälkeen, ärsyttävä pihalla olon tunne seuraa lukijaa koko romaanin ajan. Tarkoituksella reikäjuustoakin aukkoisempi Kun kyyhkyset katosivat ei kuitenkaan täydenny järin luontevasti tai tyydyttävästi tarinan edetessä, vaan lopussa kaikki selviää yhdellä rysäyksellä. Tämä tietysti avaa voimakkaammin sitä, kuka on ollutkin kuka, mutta epäselvä ja tahallaan hämäävä alku turhauttaa melkoisesti. Oksanen kuljettaa tarinansa kuitenkin voimakkaammin ja toimivammin loppuunsa kuin mitä esimerkiksi E. Lockhart tekee rakenteeltaan vähän samanlaisessa We were liarsissa, jonka suurin yllätys häämöttää kuin myös lopussa.

Oksasen romaanin loppu ei kuitenkaan ole järin viimeistellyn oloinen, vaan Rolandin löytyminen tehdään niin yllättäen, että se tuntuu lopulta vähän kömpelöltä ja hätäiseltä ratkaisulta. Toisaalta Oksanen osaa venyttää tarinansa viimeisessä osassa tapahtuvaa kahvila Moskovan väijytystä todella jännittäväksi.

Juudit onkin hämmentävästi koko romaanin keskushahmo, joka jättää Rolandin ja Edgarin aika suvereenisti taakseen tuolla kaksoisagentin roolillaan. Juuditin ja Rolandin kohtaukset eroavat melkoisesti toisistaan ennen kaikkea Oksasen käyttämän kielen myötä, sillä Rolandin ajatukset välittyvät lukijalle varsin raskaan ja faktoja vilisevän tyylin myötä.
Ymmärsin, että näitä vuosia haluttiin tarkastella hyvällä omallatunnolla sittenm kun Viro olisi jälleen: että toiminnan lainmukaisuudesta ja hyvän tavan alaisuudesta olisi oltava todisteita, dokumentoitua materiaalia. Hyvä käytös oli silti jotain, mihin meillä ei ollut varaa, jo bolsevikkien toimet olivat osoittaneet, että maamme ja kotimme olivat sivistystä vailla olevien olentojen hallussa. Ääneen en kapteenia kuitenkaan arvostellut, lukeneena miehenä ja vapaussodan sankarina hän tiesi sotimisesta enemmän kuin minä ja hänen opeissaan oli paljon viisautta. Hän oli kouluttanut joukkoja, opettanut ampumaan, morsettamaan ja pitänyt huolta siitä, että metsässä tärkeintä taitoa, juoksemista, oli harjoiteltu tarpeeksi joka päivä. [s.18]
Kun kyyhkyset katosivat on ongelmistaan huolimatta rohkean erilainen teos Oksasen muuhun tuotantoon nähden. We were liarsin tavoin se vaatinee vähintäänkin toisen lukukerran avautuakseen kunnolla lukijalle, mutta ihan heti kirjankansien sulkeuduttua ei kyllä tee mieli yrittää uudestaan.


Petter sukeltaa seuraavassa kirja-arviossaan keskelle ihmisten ja häijysti virnistelevien,
ihmislihaa syövien jättiläisten välistä kamppailua.
 
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 366
Kansi: Mika Perkiökangas
Lajityyppi: historiallinen romaani
Mistä saatu: omasta kirjahyllystä