torstai 22. maaliskuuta 2018

Hiromi Kawakami: Sensein salkku









Hiromi Kawakamin Sensein salkku on herkkä ja oikukas rakkaustarina. Tsukikon ja tämän entisen lukio-opettajan kohtaloiden yhteen kietoutuminen jää persoonallisuudessaan ja japanilaisen alkoholikulttuurin kuvauksen kautta takuuvarmasti mieleen. Tämä arvostelu pitää sisällään pari paljastusta Kawakamin romaanin juonesta.

Sensein salkun keskiössä on siis elämässään eksyksissä olevan Tsukikon ja tämän korrektin ja suoraselkäisen entisen opettajan suhde. Tsukiko on virkistävän suorasanainen ja omatoiminen naispuolinen päähenkilö japanilaisessa kirjallisuudessa, eikä entisen kansankynttilänkään verbaalinen liekki ole päässyt sammumaan – Sensein salkun päähahmojen humalaiset keskustelut ovat mielenkiintoista seurattavaa kautta linjan. 
”Tsukiko, sinä muistutat jotakin”, Sensei sanoi samalla kun tyhjensi oman tuoppinsa. ”Mitähän? Se on ihan kielen päällä.”
   Minä tilasin
yūdōfua ja Sensei tilasi teriyaki-kalaa.
   ”Hei, siinähän on joulukuusi! Vihreä takki, punainen neule, ruskeat housut, kuin kuusipuu”, Sensei huudahti hieman kimakasti.
   ”Mutta nythän on jo uusi vuosi.”
   ”Vietitkö joulun poikaystäväsi kanssa?” Sensei kysyi.
   ”En.”
   ”Eikö sinulla ole poikaystävää?”
   ”On minulla, kymmenen poikaystävää.”
   ”Vai sillä lailla.”
[s. 93]
Tsukiko ja Sensei kasvavat molemmat romaanin edetessä mielenkiintoisiksi ja syvällisiksi hahmoiksi, joista jälkimmäinen kuitenkin onnistuu varastamaan valokeilan kerran toisensa jälkeen. Sensei vaikuttaa aluksi Tsukikon käytöstä ja puhetapaa korjaillessaan ärsyttävältä ja stereotyyppisen virkaintoiselta opettajahahmolta, jonka pikkumaisen ja omituisen käytöksen taustatekijät alkavat hiljalleen valottua. Kawakami vetää esille säännöllisin väliajoin mielenkiintoisia paljastuksia Sensein omituisesta perhe-elämästä ja tapahtumista, jotka ovat tehneet miehestä baareissa pikkupöhnässä pörräävän herrasmiehen.

Sitä vastoin rakkaustarinana Sensein salkku ei pääse aivan versomaan parhaimpaan mittaansa. Kawakami yrittää venyttää tarinastaan vähän väkisin kolmiodraamaa, ja Tsukikoa liehittelevän Kojiman hahmo jää kiusalliseksi väliintuloksi keskelle sujuvasti kulkevaa romaania. Toisaalta taas Kawakami avaa lukijalle Tsukikon hahmoa ja tämän maailmankuvaa kertomalla, kuinka nainen pyörittää hetken aikaa varsin luontevasti kahta miestä. Tsukikossa on asennetta mutta myös mielenkiintoinen ripaus röyhkeyttä ja häikäilemättömyyttä, jotka tekevät hahmosta entistä monitasoisemman. Kawakami antaa omituisessa rakkausromaanissaan onnistuneesti palttua perinteisille sukupuolirooleille, ja Tsukiko on ihan eri kaliiperia verrattuna esimerkiksi Haruki Murakamin romaanien naishahmoihin nähden.

Toinen mielenkiintoinen elementti Sensein salkussa on alkoholin kulutuksen saama suuri rooli. Olen harvoin nähnyt moista tänne länteen rantautuvissa japanilaisissa fiktiivisissä teoksissa – lähimmäksi taitaa osua Yakuza-konsolipelisarjan osissa nähty japanilaisessa baari- ja yöelämässä mellastaminen. Sensein salkku ei kuitenkaan villiinny Yakuzojen riemukkaan ilonpidon saati Kalle Lähteen Happotestin alkoholismin sävyttämien läträysseikkailujen tasolle, vaan baaritiskillä puhutaan edellä olevan sitaatin sävyisesti epäsuoraan vaikeista asioista.

Kawakami avaa mielenkiintoisesti japanilaista juoma- ja ruokakulttuuria tarinankerronnan varrella. Minulle oli yllätys, että täkäläisissä anniskeluliikkeissä vedetään väkevien yhteydessä ruoka-annoksia! Lisäksi lukija pääsee ihmettelemään sienireissun aikana tapahtuvaa ryyppäämistä, kun riisiviinat kaivetaan ruokailun yhteydessä esille.
Sienisoppa oli loppunut kokonaan, mutta Tōru kaivoi taikalaukustaan ruokia yksi toisensa perään: kuivattuja sieniä, riisikeksejä, savustettua kalmaria, kokonaisia tomaatteja ja katsuo-tonnikalahiutaleita.
   ”Nyt juhlitaan”, Tōru sanoi. Miehet joivat kunnon kulauksia kertakäyttömukeista ja popsivat tomaatteja.
   ”Sake ei nouse niin pahasti päähän, kun syö tomaattia alle”, he selittivät juodessaan.
   ”Sensei, onkohan autoilu turvallista tämän jälkeen?” minä kysyin hiljaa.
   ”Henkeä kohti juomista tulee noin yksi
, eli eiköhän ole”, Sensei vastasi. Sake sai sienisopan lämmittämän vatsan lämpenemään entisestään. Tomaatit olivat herkullisia. Pureskelimme niitä sellaisenaan, lisäämättä edes suolaa. Tomaatit oli kuulemma kasvatettu Tōrun kotipihalla. [s. 75–76]
Japanilaisen kulttuurin ja kirjallisuuden ystäville Sensein salkku on tämän kirjakevään ehdoton valopilkku. Sensein salkku on japanilaisen omintakeinen ja karukin rakkaustarina, jota oivat päähenkilöt ja omaleimainen tunnelma kannattelevat.


Petter tykkää levittää ketsupin aterialla nauhamaiseksi hunnuksi
esimerkiksi ranskalaisten päälle.

Alkuteos: センセイの鞄 / Sensei no kaban
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2001
Suomennos: Raisa Porrasmaa
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Sivumäärä: 243
Kansikuva: Satu Kontinen
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 15. maaliskuuta 2018

Jessie Burton: Muusa






Jessie Burtonin Muusa on jännittävä ja yllättävä romaani kadotetuksi luullun maalauksen takana olevasta salaisuudesta ja rikoksesta. 

Vuonna 1967 trinidadilaistaustainen Odelle pääsee kenkäkaupan puotipuksun hommista astetta parempiin hommiin – mystinen Marjorie Quick palkkaa naisen konekirjoittajaksi hienoon taidegalleriaan. Eipä aikaakaan, kun galleriaan tepastelee Lawrie-miekkonen arvokas taulu kainalossaan. Lawrien äidiltä perinnöksi saatu taulu paljastuu nimekkään Isaac Roblesin teokseksi, mutta uusia kysymyksiä nousee pintaan välittömästi. Mistä Lawrien äiti on saanut kadonneen Roblesin käsiinsä? Miksi Quick käyttäytyy oudosti taulusta puhuttaessa?

Muusan toinen puolikas sijoittuu 1930-luvun lopun Espanjaan, jossa eletään näennäisen tyyntä aikaa sisällissodan ja toisen maailmansodan välissä. Schlossin perhe asustelee suhteellisen rauhassa vuokraamallaan tilallaan, mutta seinien sisällä kuohuu – Sarah-äiti on mieleltään sairas ja holtiton, Harold-isä ei juuri vietä aikaa kotona ja Olive-tytär maalaa salaa vanhemmiltaan. Oliven tutustuttua perheeseen pestattuihin paikallisiin tytön päässä alkaa kehkeytyä maalaustaiteeseen liittyvä juoni, jossa palvelijattarena toimivalla Teresalla ja tämän veljellä eli Isaac Roblesilla on omat tärkeät roolinsa.

Muusa on Burtonin Nukkekaappi-esikoisromaanin kaltainen monitasoinen ja jännittävä mutta helposti seurattava kokonaisuus, jonka paljastukset ja käänteet muuttavat asetelmia jatkuvasti. Äkkinäinen yllätys yhdellä aikatasolla kääntää kuviot ylösalaisin, ja Muusaan onkin todella helppo jäädä koukkuun, kun mielenkiintoisia juonenkäänteitä pudotellaan säännöllisin väliajoin lukijan syliin. Burton onnistuu myös hämäämään lukijaa erittäin onnistuneesti käsitellessään tarinassa tärkeässä roolissa olevia vääriä henkilöllisyyksiä – viimeistä käännettä on mahdotonta arvata etukäteen, ja yllätys tuntuu tyydyttävältä.

Valitettavasti Nukkekaapin heikkoudet ovat löytäneet tiensä myös Muusaan – etäiset ja yksiulotteiset hahmot ovat kuitenkin vähän omituisesti Burtonin tarinan riesana vain Lontoon aikatasolla. Odelle ei pääse kasvamaan missään vaiheessa kunnolla mittaan, jota tarinanpuolikkaan keskushenkilöltä voisi odottaa. Tarinan kannalta erittäin tärkeässä roolissa oleva Marjorie Quick on varsin hämmentävä hahmo, joka tuntuu olevan omituisella tavalla ihan eri aaltopituudella muiden hahmojen kanssa, eivätkä hänen toimensa oikein istu kokonaisuuteen mukaan loogisella tavalla.

Odelle jää yksipuoliseksi salapoliisimaiseksi nuuskijaksi, jonka motiiveja esimerkiksi taulun salaisuuksien selvittämiseen ei avata ollenkaan. Myös suhde Lawrien kanssa jää kummalliseksi harharetkeksi, kun Burton ei vaivaudu selittämään kunnolla, miksei Odelle halua päästää ketään lähelleen. Burton kuitenkin avaa mielenkiintoisesti Lontooseen kotiutuneen Odellen mietteitä, ja olisin mieluusti lukenut tästä puolesta enemmän saadakseni naisesta paremman käsityksen.
Useimmat tapaamani englantilaiset kyselivät minulta saaresta ja odottivat, että sovittaisin koko Trinidadin moninaisuuden tähän yhteen kehoon heidän ilokseen. Kukaan ei ollut ikinä käynyt siellä, joten me olimme kuriositeetti, näytteitä trooppisesta petrimaljasta, jonka yllä brittilippu vielä hiljan liehui. Suurimman osan aikaa, kuten Pamelan kanssa, perienglantilaisten kiinnostus ei ollut pahansuopaa (paitsi silloin kun oli) – mutta heidän kyselemisensä sai minut tuntemaan itseni erilaiseksi, vaikka minut oli kasvatettu ymmärtämään brittien tavat täydellisesti, olinhan minäkin imperiumin lapsi. 
   […]
Melkein jokainen englantilainen uskoi, valistuneetkin ihmiset, että meillä olisi enemmän yhteistä sudanilaisten kanssa kuin heidän kanssaan. Mutta mitä minä tiesin Saharasta, kameleista tai beduiineista? Minun kauneus- ja glamourihanteeni oli koko lapsuuden ajan prinsessa Margaret. Lawrien kanssa olin jutellut James Bondista tai oudosta pomostani tai maalauksesta, tai perhanan Gerrystä, kuolleista vanhemmista. Asioista jotka sitoivat meidät pariksi ja jotka eivät pakottaneet minua edustamaan kokonaista saarta, jota en edes ollut nähnyt viiteen vuoteen. [s. 176, 177]
Schlossien perheen ongelmien kuvaaminen on puolestaan mielenkiintoisuudessaan aivan eri tasolla Odellen jäykistelyihin nähden. Espanja-osuudet tuovat tarkalla perhedynamiikan kuvaamisellaan mieleen Burtonin Nukkekaapissa esiintyvän Brandtin vinksahtaneen huushollin, jossa salaisuudet erottivat mutta toivat myös ihmisiä yhteen kaikkea muuta kuin tervehenkisin seurauksin. Näin käy myös Muusassa, kun Oliven juoni muuttuu parin petoksen myötä täysin hallitsemattomaksi kuvioksi – Burton osaa hienosti kuvata niin taitojaan salailevan taiteilijan päänsisäisiä muutoksia kuin koko talossa tapahtuvaa tunnelman muutosta. Olive on erittäin mielenkiintoinen ja ristiriitainen hahmo, jonka kohtalo ja kärvistely mielisairaan vanhemman synkistämässä kodissa tempaisevat mukaansa välittömästi.
”Onhan se raskasta”, Olive sanoi. ”Isä kutsuu niitä hänen 'myrskypilvikseen', mutta se on vain kohtelias tapa sanoa, että hän retuuttaa meitä mukanaan. Lääkärin mukaan hänen mielensä on kuin hunajakenno, kennoa kennon päällä, joka rikkoutuu yhä uudestaan ja uudestaan. Tiesitkö, että hän näkee tuskansa väreissä? Teräksensininen, mustelmankellertävä, vihurirokonpunainen.” Olive naurahti kolkosti ja Teresa yritti ymmärtää vieraita sanoja. ”Sairaus on aina ollut hänen puolen suvussaan. Yksi isoisoäideistäni on haudattu siunaamattomaan maahan, ja täti – josta kukaan ei ikinä puhu – on teljetty hullujenhuoneelle. Sitten on serkku, Johnny; hän inhosi sisäoppilaitosta ja yritti hukuttautua Ousejokeen. Se on inhottava tauti, ja olen niin itsekäs, että pelkään vain olevani seuraava.”
   Teresa kuuli Oliven hengityksen takertuvan kurkkuun ennen kuin hän imi taas pitkään isänsä tupakkaa. ”Tunnen sen joskus luissani – kuinka helposti se voisi tarttua äidistä.” Olive kääntyi katsomaan häntä. ”Luuletko, että se tarttuu, Tere?”
   Huoli häivähti Oliven kasvoilla, pisamarykelmä nenän päällä, tummanruskeat silmät, suu hiukan auki. ”En usko, että sinusta tulee hullu”, Teresa sanoi. Olive nauroi ja pukkasi häntä olkaan, ja kosketus järkytti Teresaa.
[s. 106–107]
Muusan tasapaino-ongelmat verottavat kuitenkin kokonaisuuden tenhoavuutta sen verran tehokkaasti, että Burtonin uusin ei pääse aivan nousemaan mainion Nukkekaappi-esikoisen tasolle. Luvassa on kuitenkin taiteen tekemistä sekä taiteilijuuden synkkää puolta avaava mainio ja koukuttava tarina, jonka hurjimmat käänteet jäävät takuuvarmasti mieleen.


Petter tietää, että sukuunsa on joskus muinoin
kuulunut avoimesti kommunistinen henkilö.

Alkuteos: The Muse
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Natasha Vilokkinen
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 443
Kansikuva: Lisa Perrin
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Anneli Kanto: Lahtarit




Anneli Kanton Lahtarit lähestyy sisällissotaamme moniäänisen historiallisen kerronnan kautta. Seikkailunhaluisten ilmajokelaisten eli valkoisten puolelle päätyvien Hermannin ja Arvon sotaretki muodostaa jonkinlaisen kehyskertomuksen Lahtareissa, mutta sisällissodan kuohuntaa ja käännekohtia seurataan usean eri hahmon ja lukuisten sivustajakatsojien vinkkeleistä – oman näkemyksensä sodasta pääsevät tuomaan esille niin kornetinsoittaja, vapaaehtoinen ruotsalainen sotilas kuin pelokas suomenhevosparkakin. Lahtareiden hahmokavalkadin monimuotoisuus tuo vahvasti mieleen toista maailmansotaa samalla tavalla avanneen Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren.

Kanto pohjustaa Lahtareiden alussa onnistuneesti sitä, kuinka kahtia jakautunut kansa kääntyy toisiaan vastaan. Bolshevistien vastustamista ajavan kansanliikkeen toimet eskaloituvat nopeasti ja armottomasti hallitsemattomaksi tappamiseksi, jota oikean ja valkoisen Suomen ”pelastajat” perustelevat varsin harhaisin ja kiivain mielipitein. Eri ääripäihin ajautuneiden suomalaisten mielenmaailman kuvaaminen on uskottavaa ja kylmäävää luettavaa. Vuoden 1918 henkisen ilmapiirin vertaaminen nyky-Suomessa koettuun vastakkainasetteluun on ehkä jo vähän kulunutta, mutta esimerkiksi Lahtareiden Frans Ketoluoman öyhöttämisessä on hyvin paljon samaa kuin vihapuhemongerruksessa nykypäivänä.
Meidän on katsottava kauas ja ymmärrettävä vastuumme tulevan Suomen kansan kasvattamisessa ja kehittämisessä. Oikeaa isänmaan ja kansan rakkautta on kitkeä pois kelpaamaton hylkyaines ja raivata tilaa terveelle ja vahvalle sukupolvelle. Tulevaisuuden vuoksi olemme tässä sodassa, sillä näemmehän kirkkaasti kaksi tietä, joille maamme voi kääntyä: rappioitunut ja matalamielinen bolshevismi tai raikas ja voimakas suomalaisuus. On itsestään selvää, kumpi tie on katkaistava armottomasti ja kummalle raivattava tilaa. [s. 103104]
Lahtarit avaa siis uskottavasti ja mielenkiintoisesti valkoisten puolella olevien kannustimia ja mietteitä sotaan liittyen, mutta valitettavasti nämä hahmot ovat ohuita ja mielenkiinnottomia ajopuita sisällissodan vuolaassa ja verisessä virrassa. Kansanopistosta rintamille muonitushommiin siirtyvän Helenan ja valkoisten joukossa taistelevan Samuli-siipan rakkaustarinassa olisi eniten potentiaalia kasvaa tarinan (hirtehisesti sanottuna) punaiseksi langaksi, mutta lupaavat ja kiinnostavat elementit katoavat sotaoperaatioiden ja väkivallalla heruttelun sekaan.

Kerronta vaihtelee tarinan edetessä hahmon näkökulmasta toiseen sen verran nopealla tahdilla, että hahmot sulautuvat väkisinkin toisiinsa – erityisesti sotilashahmoja on muistaa tai erottaa toisistaan muuten kuin vahvasti murteellisten puheenparsien ohella. Eniten tällainen massaan hukkuminen harmittaa Martti Heino -nimiseksi miessotilaaksi sukupuolensa takia naamioituneen Martta Heinon kohdalla, jonka motiivit sotaan lähtöön saati muutos rintamalla eivät tunnu samanlaisten kehityskaarien joukossa oikein miltään. Ehkäpä yksi onnistuneimmista kasvun paikan kuvaamisesta puolestaan nähdään Samulin kohdalla, kun Kanto kuvaa miesparan vaurioituneen mieleen ja romahtaneen kristillisen maailmankuvan yhteentörmäystä.
Äiti uskoo, että Jumala varjeli minut, koska varalleni on taivaallinen suunnitelma. Hän kertoo rukoilleensa minulle Jumalan varjelusta ja uskoi, että rukouksiin on vastattu. Toista kertaa minulle ei sodassa mitään satu. Salama ei iske kahdesti samaan paikkaan, hän toisteli.
   En halua väitellä äidin kanssa, mutta ajattelen toisin. Jumala antoi minulle ankaran varoituksen mutta säästi henkeni. Hän vei minulta järjen mutta soi sen takaisin, nyt suuremman ymmärryksen ja viisauden kanssa. Hän näytti, mitä seuraa siitä, että kristitty lähtee vainoamaan veljiään.
   Olen outo tässä maailmassa. Puolet minusta on vieläkin rajan toisella puolen. Kukaan ei kysynyt Latsarukselta, halusiko hän tulla kuolleista herätetyksi. Ehkä hän ei halunnut, kun oli jo mennyt ajattomuuteen. Minäkään en ole varma, halusinko jäädä henkiin, eikä minulta sitä kysytty. Vaikka en muista tapahtumia, muistan hetken, kun ymmärsin kuolevani. Siinä ei ollut yhtään tunnetta, ei pelkoa, ei tuskaa, ei toivoa. Olin aivan rauhallinen ja kirkas. Kuoleminen ei ole kauheaa, koska kuoleva ei ole enää täällä.
[s. 155–156]
Latteiksi jääneiden sotilashahmojen kohtaloiden kuvaamisen ohella Lahtarit avaa sotatapahtumien etenemistä esimerkiksi todellisiin dokumentteihin pohjautuvien propagandatiedotteiden muodossa. Tavallisen kansan kärsimyskin nostetaan esille säännöllisin väliajoin, ja tästä sodan puolesta olisin lukenut mieluusti enemmänkin. Esimerkiksi suorasanaisen emäntä Ida Korpelan tarina sodan jaloista pakenemisesta ja vuorotellen punaisten ja valkoisten ryöstämäksi joutumisesta on tietyntasoisessa tragikoomisuudessaan puhuttelevaa luettavaa sodan järjettömyydestä.
Sitten punaset lähti takasin Tampereelle, ja me kotio elukkain kanssa. Koto oli paskottu ja särjetty. Ikkunat ja ovet oli lyöty rikki, talo jäässä, laattialla kuraa, olkia, räkälönttejä, peltipurkkeja, sanomalehtee, patruunoita, astiat revitty kaapeista ja särjetty, kaikki varastamisen arvoinen viety vaikkei sitä kyllä paljon ollu, kun oli otettu vähänen arvotavara mukaamme, mutta perkele ku peilikin oli kelvannu vaikkei se kummonen ollu, laikuilla oli ja väänsi naaman vinoon, että minkä takia punikit viitti semmosesta peilistä itteään kattella ja millä konstilla ne sen Tampereelle mukanansa vei. Meitin hääkuva ei ollu kelvannu, oltiin vissiin äijän kanssa liika rumia, niin olivat ampuneet sen pyssyllä paskaks. Naamaan olivat tähränneet ja osuneet kans. Että en oo kyllä työväenvaltaa sen jälkiin kannattanu.
   […] Seuraavaks tuli lahtarit suksilla ja sano, että ny tulee meinaan kauheet taistelut, menkää hyvät ihmiset etemmäs, tässä vapahretaan Suomi punasesra kulkutaurista ja polsujen hirmuvallasta. No mikä siinä autto. Otettiin lehmät ja hevonen ja kanat mutta porsasta ei enää ollu ja taas ne jauhosäkit rekeen ja eiku yrittään sinne saunanporstuaan. Tie aivan soosina valkosten sotakoneitten ja hevosten jäliltä. Helvetti ku ihmistä viittitään kiusata. [s. 162–163]
Lahtarit on parhaimmillaan vaikuttavahko faktaa ja fiktiota sekoittava selonteko sisällissodasta. Pökkelöt ja mielenkiinnottomat hahmot sekä tarinan yleinen onttous koettelevat lukuiloa harmittavan paljon, eikä Kannon laahaava sotakronikka nouse oikein missään vaiheessa siivilleen Painovoiman sateenkaaren tavoin.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 382
Kansikuva: Jenni Noponen
Lajityyppi: historiallinen romaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Erkka Mykkänen: Something not good

















Erkka Mykkäsen Something not good on rennon kepeällä otteella etenevä pienimuotoinen sukupolviromaani. Pääosassa nähdään elämässään harhaileva Veikko, jonka kanssa lukija pääsee ajautumaan naishuolesta toiseen, tekemään siviilipalvelusta kirjastoon, vetelehtimään yliopistoon kirjallisuustieteen opintojen parissa sekä reppureissaamaan Aasiassa vieraaksi muuttuneen kaverin kanssa. Tämä arvio sisältää pari juonipaljastusta Something not goodin tapahtumista.

Romaanin alkukohtaus, jossa Veikko pohtii lukioaikaisen tyttöystävänsä Kaisan kanssa tatuoinnin ottamista, on oiva esimerkki Something not goodin hyväntuulisen itseironisesta kerronnasta. Mykkänen pudottelee pitkin kertomustaan edustamani ikäpolven maailmankuvaan ja sukupolvikokemuksiin erinomaisesti täsmääviä viittauksia – referenssit videopelikulttuuriin tai Sannin oivaltaviin sanoituksiin ovat vain jäävuoren huippu. Samalla Something not goodiin rakentuu ajoittain turhankin alleviivaavasti tehtyä ajankuvaa esimerkiksi turvapaikanhakijoiden surkuteltavista kohtaloista tai Tinderissä tapahtuvista soidinmenoista, ja Mykkäsen romaani tuo tässä suhteessa ajoittain mieleen Johannes Ekholmin Rakkaus niinkun.
Kun kaikki kosahti, Veikko oli käynnistänyt haparoivan tinderöinnin aikakauden. Maija oli ollut Tinderissä alusta asti ja pani kuulemma kahdesti viikossa aina jotain uutta tyyppiä.
   – Kokkeile ees, se sanoi.
   Kiihottavat selfiet vilisivät oikealle, mutta matcheja ei tullut ainuttakaan. Veikko tiesi, ettei hänen läppärin kameralla ottamansa kuva ollut edustava, mutta sentään se tuntui rehelliseltä: eihän hän kokenutkaan olevansa edustava. Pitikö kuvalla valehdella.
   Vasta kun Veikko lisäsi Larin ottaman kuvan itsestään kalliokiipeilyvarusteissa, tippui muutama osuma.
   Mutta eivät ne mitään osumia olleet, tavatessa ainakaan.
   Kolmannen hutin jälkeen Veikko hälytti Maijan kriisibisselle Mustaan härkään. Siellä kävivät nykyisin kuulemma ”kaikki”. Mutta nyt se oli kylläkin autio ja ylivalaistu räkälä.
[s. 101–102]
Something not goodin juoni ei ole mitenkään erityisen omaperäinen kokonaisuus – lopulta kyse on jälleen kerran yhdestä kirjoittavan parikymppisen nuorukaisen kasvukertomuksesta. Tarkoituksellisen itsestään selviä juonenkäänteitä käsitellään puolivillaisesti ja huolettomasti, mutta ripeätahtinen kerronta pitää lukijan koukussa suurimman osan ajasta. Mykkäsen tarkkaavaisuushäiriöinen ja venkoileva tyyli muuttuu kuitenkin joissain romaanin kohdissa riippakiveksi, kun mielenkiintoinen aines tönäistään syrjään Mykkäsen omien kerronnallisten maneerien tieltä.
Kuukausi sitten Veikko ja Sakari olivat käyneet Harjutorin saunassa. Eivät he menneitä olleet sen kummemmin purkaneet, mutta oli siinä tunnustelua ilmassa, että voisiko välillä olla taas tällaista. Lauteilla Veikolle oli tullut mieleen, että siinä jökötti vierekkäin kaksi penistä, jotka olivat molemmat, ja niin edelleen. Mutta kyllä ajatuksia päähän mahtuu, ei niihin tarvitse jumittua, ja sitten Sakari olikin jo sanonut jotain kiinnostavaa, ja siitä se oli lähtenyt, juttu. [s. 136]
Something not good vähän väljähtyy loppuaan kohden. Viimeistään Yhdysvaltojen maankamaralla suoritettava itsensä etsiskely muuttuu nopeasti yhdentekeväksi haahuiluksi, jonka varrella katsellaan suuren maailman meininkiä ja Make America Great Again -lippistä käyttävää vanhusta alta kulmain. Lisäksi loppua kohden Mykkäsen omat kaunokirjalliset venkoilut alkavat vähän ärsyttää – englanninkieliset osuudet, joissa Veikko seuraa tapahtumia sisäisen maailmanmies-Billin vinkkelistä, ovat aika yhdentekeviä lisäyksiä muutenkin sisältörikkaaseen romaaniin.

Mykkänen on oikeastaan parhaimmillaan kuvatessaan Veikon kehitystä – hahmon persoonallisuus muuttuu aina vain kulmikkaammaksi ja kyynisemmäksi uusien vastoinkäymisten myötä. Esimerkiksi kimuranttien ihmissuhteiden haastavuus alkaa näkyä Veikossa hyvin nopeasti, ja Mykkänen osaa esimerkiksi kuvata hienosti, kuinka Kaisan menettäminen ja reissuihastus Elinin kaipaus raastavat Veikkoa.

Something not good on sisältörikas mutta levoton kokonaisuus, josta kuitenkin löytyy tilaa niin herkkyydelle ja pätevälle ihmiskuvauksellekin – ainakin silloin tällöin. Rentoa mutta suhteellisen syvällistä lukuelämystä etsivien kannattaakin ehdottomasti antaa Mykkäsen viimeisimmälle mahdollisuus.


Petter köröttelee aina koulumatkallaan bussin kyydissä Mustan härän ohitse.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 153
Kansikuva: Elina Warsta
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu