torstai 29. lokakuuta 2015

Kazuo Umezu: The Drifting Classroom


Japanilaisessa Weekly Shōnen Sunday -sarjakuvalehdessä vuosina 1972-74 ilmestynyt Kazuo Umezun The Drifting Classroom on jännittävä kauhuseikkailu maustettuna yllättävän modernein ja ajankohtaisin sivuteemoin. Umezun kaikkiaan yhdentoista kirjan mittainen kauhukeitos tuntuukin paljon rikkaammalta ja monitasoisemmalta lukuelämykseltä kuin Stephen Kingin samoihin aikoihin julkaistu Hohto.

Vitosluokkalaisen Sho Takamatsun ja tämän luokkatovereiden koulupäivä saa ihan uuden käänteen, kun Tokiossa sijaitseva Yamaton ala-aste siirtyy henkilökuntineen päivineen keskelle salaperäistä aavikkoa. Tuttujen rakennusten paljastuttua hiekan alta Sho ja muut selviytyjät tajuavat siirtyneensä ajassa eteenpäin ympäristökatastrofien runtelemaan tulevaisuuteen, jossa ihmiskuntaa ei enää ole.

Oppilaiden ja opettajien väliset ja keskinäiset kahakat ja epävakaan ilmaston aiheuttamat luonnonmullistukset tulvineen ja myrskyineen koettelevat selviytyjiä rankalla kädellä, vaikka pahin on vasta edessä. Japanilaisen koululaitoksen edustajat näet joutuvat kohtamaan kuolleelle maapallolle syntyneitä, ravintoketjussa ihmisten paikan ottaneita vaarallisia elämänmuotoja ja samalla ratkaisemaan, kuinka he pystyisivät palaamaan omaan aikaansa ja varoittamaan 1900-luvun lopussa häämöttävistä, ihmiskunnan tuhoavista ilmastonmuutoksista.

The Drifting Classroomin hidas ja itseään toistava alku ei kuitenkaan sytytä, koska Umezu käyttää runsaasti aikaa kuvatakseen hankaluuksien täyttämää alkutaipaletta synkässä tulevaisuudessa. Luvassa on koko joukko erilaisia katastrofeja aina koulun naapurissa asuneen tutkijan oravan levittämästä ruttoepidemiasta (!) yllättäviin vedenpaisumuksiin ja lihansyöjätorakoista Sholle ilman puudutusaineita tai nukutusta tehtävään leikkausoperaatioon asti. Kaikki uhat eivät kuitenkaan tunnu järin uskottavilta vaan jäävät toistensa varjoon, kun Umezu puskee jo uutta uhkaa ja vaaraa Shon ja muiden selviytyjien niskaan.


Tällainen ratkaisu on toiminut varmasti viikkolehtimuotoisessa The Drifting Classroomissa paljon paremmin ja pitänyt sen lukijat jatkuvasti varpaillaan, mutta nyt tarina rupeaa toistamaan itseään nopeasti. Umezu ei lähde missään vaiheessa hajottamaan tarinaansa tai selviytyjien joukkoa esimerkiksi Mikael Niemen Veden varaan -romaanin tavoin useisiin selviytymistarinoihin, vaan fokus pysyy koko ajan Shossa ja tämän lähimmissä ystävissä.

Itsepäisestä ja ärsyttävän oikeudemukaisesta Shosta kehkeytyy tietysti selviytyjien johtaja, joka on vaikkapa Hajime Isayaman Attack on Titan -mangan päähenkilön Erenin tavoin aika rasittava, turhan itsestäänselvä sankarihahmo. Shon rinnalla on reipas Sakiko, joka jaksaa uskoa Shohon sokeasti huonoinakin hetkinä – valitettavasti Umezu ei anna sankarittarelleen oikein tilaa, vaan hengeltään vanhanaikainen kauhusarjakuva kohtelee Sakikoa ja muita naishahmoja välillä häiritsevän syrjivästi ja asenteellisesti.





The Drifting Classroomin sivuhahmot ovat kuitenkin astetta mielenkiintoisempia. Umezu nostaa vähän yllättäen kainalosauvan kanssa nilkuttavan Nishi-tytön tarinan keskiöön, kun paljastuu, että tyttö pystyy olemaan telepaattisessa yhteydessä Shon äitiin. Menneisyydessä poikansa katoamista sureva Emiko Takamatsu päättää auttaa aikamatkustajia piilottamalla omassa nykyhetkessään tavaroita ja varusteita ympäri Tokiota, jotta Sho ja kumppanit löytäisivät ne tulevaisuudessa.

Erityisesti sivutarina, jonka päätteeksi Sho kaivaa muumioituneen pesäpallotähden vatsasta laatikollisen äitinsä piilotamia antibiootteja, on häiriintyneintä ja mielikuvituksellista kauhumangaa hetkeen. Onkin harmi, ettei Umezu ota kahdesta aikatasosta tämän enempää irti.

Puolivälinsä jälkeen The Drifting Classroom käynnistyy toden teolla ja nousee komeasti siivilleen, kun Sho ja kumppanit joutuvat tekemisiin heinäsirkkamaisten hirviöiden kanssa, joita osa oppilaista ryhtyy palvomaan. Ihmisen paikan planeettamme ravintoketjussa ottaneet kauhistukset muuttavat tarinaa muodostamalla ihan konkreettisen ja vaarallisen uhan selviytyjille - semminkin kun osa oppilaista alkaa itse muuttua hirviöiksi.

Myöhemmin tarinassa esiintyvä, Marilyn Monroeta henkivä tappajarobotti ansaitsee seksistisyydestään huolimatta kunniamaininnan, sillä Umezun kyky leikitellä populaarikulttuurin kuvastolla on ollut melkoisesti omaa aikaansa edellä - Umezun Marilyn-tulkinta tuo mieleen kauhukuvastolla niin ikään leikitelleen, Jennin arvosteleman Aapo Rapin Kosmista kauhua -sarjakuvan.

Kaiken kaikkiaan The Drifting Classroomin kauhistukset ovat Kingin Hohdon vastaavia mielenkiintoisempia ja ennen kaikkea pelottavampia ilmestyksiä.




The Driftng Classroomin mielenkiintoinen loppuvaihe ei jää pelkästään mielenkiintoisten hirviöiden varaan. Umezu lähtee selittämään tarkasti ja havainnollisesti ihmiskunnan kohtaloa, joka paljastuu heinäsirkkaolentojen katselemalta mikrofilmiltä. Lajimme historiaa, kehitystä ja lopulta koko tuhoutumista avaava, surumielisen yksityiskohtainen ja uskottava kokonaisuus on yksi mangan hienoimmista hetkistä.



Mielenkiintoisen keskivaiheen jälkeen The Drifting Classroom romahtaa loppuaan kohti, kun keihäin varustetut oppilaat ryhtyvät sotimaan toisiaan vastaan ruokavarastojen tyhjentyessä hälyttävää tahtia. Eri tahojen väliset yhteenotot ovat tietysti jännittävää ja kaivattua vaihtelua yliluonnollisten uhkien jälkeen, mutta varsinkin loppua kohden taistelut alkavat toistaa itseään ihan liikaa ja niihin turtuu aika nopeasti.

Myös sarjakuvan loppuratkaisu, joka päättää Shon ja selviytyjien tarinan kuin seinään ja sirottelee perään naiivia maailmanparannuspropagandaa, on typerryttävä, hölmö ja yhdentekevä loppunäytös. Voi olla, että Umezu on aikoinaan suunnitellut palaavansa vielä tarinan pariin ja siksi jättänyt sen osin kesken, mutta tälläisenaan päätös ei sovi ollenkaan verisen ja painajaismaista kuvastoa tykittävän kauhuseikkailun loppulauseeksi.

Ongelmistaan huolimatta The Drifting Classroom tyydyttää niin psykologisen kauhun kuin splatterinkin ystävien verenhimon parhaimmillaan erinomaisesti. Umezun kauhuklassikko on häkellyttävän monitasoinen ja omintakeinen lukukokemus, jollaista toista tuskin tulee ihan heti vastaan. 


Petter on huojentunut siitä että tulevaisuus lähestyy vain päivä kerrallaan.


Alkuteos: 漂流教室 / Hyōryū Kyōshitsu
Alkuperäiset ilmestymisvuodet: 1972 – 1974
Englanninkielinen käännös: Yuji Oniki
Kustantaja: Viz Media
Sivumäärä: yhdessä osassa noin 200 sivua
Lajityyppi: kauhu, scifi, seikkailu
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Aapo Rapi: Kosmista kauhua






Aapo Rapin sarjakuva Kosmista kauhua on visuaalisesti huumaavaa luettavaa. Piirrosjäljessä selkeästi erottuva viivasto elää kauniisti ja korostaa sarjakuvan psykedeelisyyttä, ja Peppe Koivusen suunnittelemat värimaailmat tarjoavat varsinaisen hemmottelusession silmille. Hahmot on haettu kuuluisista vampyyritarinoista, ja juoni on nopeasti etenevää tykitystä.

Kivisessä linnassa elävät Igor ja Vampyyri, jotka päättävät kirjoittaa kirjan, johon kirjataan ylös “kaikkia yhteisiä idiksiä ja juttuja.” Eräänä yönä ovelle koputtaa valtion virkamies, joka haluaa suorittaa linnassa yleistarkastuksen ja vaatii Igoria ja Vampyyria kirjoittamaan perinpohjaisen selonteon asumisistaan ja toimittamaan sen kaupunkiin virka-ajan puitteissa.






Samaan aikaan Vampyyrin vanha verivihollinen vampyyrintappaja janoaa kostoa ja haluaa selvittää välinsä tämän kanssa lopullisesti. Kuolemattomat olennot joutuvat kosketuksiin modernin kaupungin kanssa, mutta soihtujen kanssa hurmoksissaan kulkevaa, lynkkausmielistä kyläläisjoukkoa ei nykyajankaan yhteisöstä puutu.

Kuten aluksi mainitsin, visuaalinen kerronta on upeaa ja se puhaltaa tarinaan aivan uudenlaisen liekin. Värit kuvaavat kutakin tilaa ja tuntemusta, ja ruutujen käyttö on nokkelaa: välillä suuret ruudut päästävät tärkeät tapahtumat, tunteet ja yksityiskohdat oikeuksiinsa, kun taas pienemmät ruudut antavat tilaa hahmojen puheille. Ruuduissa on rosoa ja eloa, eivätkä ne ole viivasuoria ja rauhallisia. Nerokas on myös esimerkiksi koko sivun kokoinen ruutu, jossa Igor kävelee tietä pitkin kaupunkiin – useiden ruutujen sijaan kävely on kuvattu yhden ruudun sisällä.




Vielä yksi esimerkki taidokkaasta värien käytöstä on kohtaus, jossa Igor käy virastolla toimittamassa hänen ja Vampyyrin selonteon sosiaalioliolle. Valtion virasto on kuvattu kliinisen valkoiseksi, mikä on toimiva kontrasti muuten värikkäälle ja maagiselle kertomukselle.

Kosmista kauhua on nopealukuinen visuaalinen tykitys, jota tukee nokkela kertomus. Nauroin monesti ääneen pääkaksikon letkautuksille, jotka ovat viiltävää analyysiä nykyilmiöistä: Rapilla on silmää kliseillä ja klassikoilla leikittelylle, ja hän saakin vanhoihin vampyyrikliseisiin uutta eloa. Sarjakuvan kuvista tekee mieli nauttia pidempäänkin, niin kauniisti on kuvattu muun muassa pilvet, savu, varjot ja ilmeet. Erityisesti Igorin kumaraselkäinen, mietteliäs ja vähän surumielinenkin olemus on kuvattu todella taidokkaasti, niin että ruutuihin miltei tuntee sulavansa sisään. Värit ovat nautinnollisia maailmoja, joita tekee mieli siemailla silmillä loputtomuuksiin asti. Halloween-lukemista parhaimmillaan.








Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 77
Lajityyppi: kauhu, satiiri
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Katja Kettu: Yöperhonen



Katja Ketun huikea Yöperhonen alkaa vauhdikkaasti Petsamossa vuonna 1935, kun venäläissotilaalle raskaaksi pamahtanut Irga Malinen hiihtää suivaantuneita maanmiehiään pakoon itänaapurin puolelle turvaan. Työläisten paratiisi ei kohtele mykäksi silvottua Irgaa odotusten mukaisesti, vaan tämä päätyy erilaisten mutkien kautta Pohjois-Venäjälle Vorkutan vankileirille. Irga saa yllättäviä liittolaisia nuorisoaktiivi Elena ”Elna” Mihailovasta ja tämän kihlatusta Alekseista, joiden kanssa hän yrittää selvitä gulagin armottomasta arjesta.

Vuonna 2015 Verna Malinen saapuu hakemaan Henrik-isänsä ruumista Marinmaalla sijaitsevasta Lavran kylästä, johon isäukko on saapunut selvittämään omia juuriaan mutta päätynyt ruumishuoneelle jalat ja kädet silvottuna ja kuollut yöperhonen suussaan. Neuvostoaikaan henkisesti jämähtänyt Lavran kylä pullistelee salaisuuksia, joihin marien omat uskomukset ja muinaiset tavat sekoittuvat kuin intiaanilegendat Twin Peaksin pikkukaupungissa konsanaan.

Nykyhetki kuitenkin työntyy väkisin Lavran arkeen, kun Vladimir Putinia henkivä Vova-presidentti nousee Venäjällä helikopterinsa kyytiin ottamaan oman osuutensa Lavran mysteereistä – vaikka sitten väkisin.

Ketun kielenkäyttö Yöperhosessa on vaatimattomasti sanottuna omaa luokkaansa. Eloisa ja rento mutta toisaalta tarkka ja älykäs veistely tekee vähän äkkiväärään tarinaan ja vinoon huumoriin yhdistettynä Yöperhosen lukemisesta jännittävää ja kaikkea muuta kuin itseään toistavaa.
Ymmärsin vihdoin minne olin saapunut. Maanalainen tupa. Luola. Uhkapelin, kiristyksen ja ihmiskaupan oiva potero, toimiva ilmanvaihto ja kaikki. Leirin alkuajoilta säilynyt hylätty kaivos, nykyisin Blatnoin leikkikenttä. Lavoja pöytinä ja tuoleina, korttipöydän ääressä lentäjäntuolista kyhätty jakajanistuin. Kivenmurikan päällä lokikirjoja, kynttilä ja shakkilauta. Laidan päälle asetettu naurusuinen pääkallo. Kaiken keskipisteenä valtaistuin, jossa Tsaari piti majaansa. Melkoinen valtakunta tällä näyttikin olevan. Muistin Olgan sanat: ”Luola, sieltä pysytte poissa. Siellä tuommoisia pikkuritsoja niellään sakuskaksi ja syljetään ruodot suoraan helvettiin.”
    Uhkapelimaailma, jossa lyötiin vetoa mistä vain. Ilmeisesti oli ollut meneillään noppapeli, jonka voittaja sai tuikata puukolla tuoliin sidottua kellerväkasvoista tattaria raajaan. Vaikertavalla miehellä näkyi olevan jo kolme veriniljamaa eri puolilla kehoaan.
[s.135]
Yöperhonen tuokin vankileiriasetelmaan mieleen Harri Sirolan Kaksi kaupunkia -romaanin, jossa matkattiin alistetusta Virosta neuvostoliittolaisiin vankimielisairaaloihin. Ketun karheanrealistinen kerronta ei tee esimerkiksi Vorkuta-kuvauksesta ankeaa ja yksitoikkoista, vaan onnistuu näyttämään gulagin rujonkauniin puolen edellä olevan sitaatin tapaisella yksityiskohtien kuvaamisella.

Niin Vorkutassa kuin Lavran kylässäkin Kettu sekoittaa kerrontaansa mukaan marien muinaisia myyttejä ja tarinoita, jotka tuovat tarinaan mukaan ihan oman surrealistisen lisänsä. Marilaisuus tarinoineen ja perinteineen ovat mielenkiintoista vaihtelua Sirolan teoksen ja Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat -romaanin neuvostoaikaisen Viron maisemiin. Kaikki nämä tuovat yhdessä Yöperhoseen särmää ja syvyyttä, joita Sirolan pintapuoliseksi jäänyt Kaksi kaupunkia jäi kipeästi kaipaamaan.
Elna kertoi loputtomia tarinoita kodistaan. Isoisästä, Suuren Kynttilän eli Kugu Sortan valkoasuisesta mahtimiehestä, joka söi veripalttua ja raakaa lihaa, joka ensimmäisenä päästi naisetkin uhrilehtoihin ja oli niin himokas, että noudettiin vainajien päivänä takaisin haudasta viitenä vuotena kuolemansa jälkeen, jotta pääsi yhtymään vaimoonsa. Pyhistä puista, joissa asuivat maanyliset, hyvät jumalat. Siskostaan Tajrasta, joka oli mennyt naimisiin kyläkomissaarin pojan, Oden Käärmeenkielen kanssa.
    -Siltä halkaistiin kieli kahtia, kun se koitti estää lapsen ortodoksiksi kastamisen, Elna rupatteli ja katsoi mahaani arvioiden. -Ei ole tainnut äitis opettaa, ei noi nuorta. Vaan älähän hätäile, Elna auttaa. Tuo sinun sikiösi, se pitää kylvettää laheissa löylyissä, sellaisessa saunassa että kiukaassa laulaa sata lintua. Kuuraamme sen pihlajavastalla, ei tule tauti eikä ota paha silmä. Pojalta pestään selkä että siitä tulee vahva, tytöltä pakarat ettei tule vääräsäärtä ja pääsee naimakaupoille. Hopearahoja viskelemme vatiin, tulee rikas ja mahtava. Montša Kuva, saunan henki sitä suojelee. Ei tässä mitään hätää ole.
[s.67-8]
Yöperhonen on huomattavasti monimutkaisempi ja suurempi kokonaisuus kuin mitä esimerkiksi sen sivumäärä antaa ymmärtää, ja nykyhetken ja Vorkutan tapahtumien välille syntyy mielenkiintoisia yhteyksiä pitkin romaania. Salaperäinen juoni aukeaa Oksasen samantyylistä romaania mielenkiintoisemmin ja tyydyttävämmin, vaikka pari kertaa lukija voi huomata olevansa aika ulalla tapahtumista. Esimerkiksi runsas sivuhahmojen määrä sekoittaa pasmat useampaan kertaan – vaikka ne ovatkin mielenkiintoisia, pieni rajoittaminen olisi voinut tehdä hyvää ja estää muutenkin monitahoisen ja välillä sekavan tarinan tukkoon menemistä muutamissa kohdin.

Ketun ronski tapa sekoittaa totuutta ja sepitettyä tarinaa keskenään houkuttelee kuitenkin jatkamaan lukemista. Yhtenä esimerkkinä Ketun mielikuvituksellisuudesta toimii Putinia henkivä Vova-presidentti, jonka liittyminen tarinaan mukaan kääntää koko touhun päälaelleen. Kettu myös laukoo melkoista kritiikkiä Putinia kohtaan tarinansa lomassa – suuruudenhullun despootin mielenmaisema on karu, ailahteleva ja  varsin uskottava sellainen, kun miettii lähivuosien tapahtumia.
Koin oivalluksen. Siinä särpi gruusialaista punaviiniä kristallipikarista Venäjän mahtavimman miehen puoliso. Ja mitä tämä muisti kaivanneensa: pyykkikonetta. Sillä sitä nämä ihmiset haluavat. Tupakkaa, länsimaisia farkkuja ja mummot sokeria marjojen säilömiseen. Ymmärsin, että tuosta matalamielisestä naisenkuvatuksesta pitäisi myös päästä eroon. Mieleni olisi ollut suoraan sanoen heitättää tämä alas Uspenskin katedraalin tornista. Tunnustan, että tyydyttävää olisi ollut nähdä tuon mielikuvituksettoman naudan mäjähtävän kiveykselle. Mutta tietenkin tyydyin siedettäväehtoiseen avioeroon.
     Ärähdän ajatuksilleni. Suoran, julkisen väkivallan haittapuoli on, että se aiheuttaa rahvaassa inhoa. Siihen on moni generalissimus kaatunut. Vallasta kieltäytyminen sen sijaan on tempuista ovelin. Toisin sanoen Iivana IV teki saman kuin minkä aion tehdä tänä yönä: lähteä ja jättää Venäjän oman onnensa nojaan. Kuten nuori Iivana IV jätti kansansa verenhimoisten pajarien armoille. Huomisesta lähtien kansalla ei ole ketään johon tukeutua. Se saa aikaan epätietoisuutta. Pelkoa. Kaipausta. Huokaan syvään, näin lapsellinen olen: tahdon kansani ikävöivän minua.
    Sitten vilkaisen vierelläni sakuskaa tikuttavaan sutturaan.
    Jos Tanja on varastanut kynäni, saan sen selville tämän vuorokauden aikana.
[s.145-6]
Yöperhonen on yksi vuoden suurimmista yllättäjistä. Sen ennakkoluulottomuus, omintakeisuus ja villi kielenkäyttö ovat yhdessä vastustamaton yhdistelmä, joka vie lukijan vähintäänkin ikimuistoiselle matkalle.


Petter tykkäsi kovasti Antti J. Jokisen ohjaamasta Kätilö-elokuvasta,
muttei ole vielä lukenut Ketun alkuteosta.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 322
Kansi: Eemil Karila
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani, fantasia
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Colin Meloy, Carson Ellis: Maanalainen Sysimetsä




Colin Meloyn ja Carson Ellisin Sysimetsän kronikat -fantasiatrilogian avausosa Sysimetsä oli miellyttävän vanhanaikainen kertomus Portlandin Suurten metsien uumenissa piilossa olevasta, samannimisestä puhuvien eläinten ja ihmisten asuttamasta fantasiamaailmasta, jonka kaverukset Prue ja Curtis pelastivat leskiruhtinatar Aleksandran kynsistä.

Sysimetsä jäi kuitenkin kokonaisuutena varsin tasapainottomaksi lukuelämykseksi, jossa Meloy yritti tarjoilla kaikille vähän liikaakin kaikkea – esimerkiksi fantasialeffoista tutut massiiviset taistelukohtaukset eivät sopineet tarinan tunnelmaan ollenkaan. Maanalainen Sysimetsä jatkaa yhtä monipuolisella ja viihdyttävällä linjalla, mutta onnistuu olemaan edeltäjäänsä hallitumpi kokonaisuus.

Maanalainen Sysimetsä alkaa pari kuukautta edellisosan päättymisen jälkeen. Kasvien, ruohon ja puiden ääniä kuuleva Prue ei oikein jaksa keskittyä tavalliseen arkeen Portlandissa, ja Curtis on jäänyt ryöväreiden oppiin Sysimetsään. Ystävysten tiet kohtaavat kuitenkin pian, kun Prue joutuu Portlandissa ihmisen ja ketun välillä muotoa muuttavan kitsune-olennon salamurhayrityksen kohteeksi ja pakenee taas kerran sisällissodan partaalla tasapainottelevaan Sysimetsään.

Prue, Curtis ja tämän Septimus-rotta joutuvat jälleen maailmanpelastuspuuhiin etsiessään keinoa, jolla Aleksandran robotiksi muutettu ja jo kertaalleen hajotettu poika saataisiin heräämään henkiin. Näin tuleva kruununprinssi pääsisi valtaistuimelleen yhdistämään Sysimetsän keskenään riitelevät tahot.


Heti Maanalaisen Sysimetsän alussa on luvassa todella epäuskottava juonenkäänne, kun Portlandin puolella asuva Curtisin perhe etsii jäljettömiin kadonnutta poikaansa. Turkissa tehty näköhavainto Curtisista saa tämän vanhemmat sijoittamaan pojan siskot Rachelin ja Elsien kaupungin teollisuusalueella sijaitsevaan Joffrey Unthankin orpokotiin. Aivan romaanin alkupuolella tapahtuva kohtaus yrittää tavoitella selkeästi Lemony Snicketin Surkeiden sattumusten sarjan tragikoomista tunnelmaa kuitenkaan onnistumatta siinä.
Niinpä koko perhe oli ollut riemuissaan, kun isä oli eräänä päivänä rynnännyt työhuoneesta keittiöön ja kertonut jonkun nähneen Istanbulissa nuoren Curtisin näköisen amerikkalaispojan. Selvitettyään matkojen ja hotellien hintoja vanhemmat kuitenkin päättivät, että Elsie ja Rachel jäisivät Portlandiin sillä välin, kun he matkustaisivat Turkkiin Curtisia etsimään. Mutta missä tytöt asuisivat? Koska perheellä ei ollut kaupungissa yhtäkään lähisukulaista, ainoa vaihtoehto oli paikallinen orpokoti, jonne vanhemmat saattoivat tiukan paikan tullen viedä lapsensa täysihoitoon kohtuullista korvausta vastaan.
    ”Jamisonit veivät lapsensa sinne ja lähtivät sukelluslomalle”, vanhemmat olivat sanoneet.
[s.41]
Laitostaan diktaattorin elkein luotsaava Unthank yrittää selvittää kaikin keinoin tapaa päästä valloittamaan metsien uumenissa odottavan Sysimetsän luonnonvarat, ja siskokset joutuvat tämän takia ihan omanlaisiinsa seikkailuihin. Onneksi näin käy, sillä Rachelin ja Elsien seikkailut ja Unthankin kieroilujen seuraaminen ovat Pruen ja Curtisin tavanomaisempiin fantasiaseikkailuihin verrattuna paljon mielenkiintoisempaa seurattavaa. Ihan uusi näkökulma avaa Sysimetsän salaisuuksia ja historiaa ihan eri tavalla kuin pääparin paikalleen junnaamaan jäävät edesottamukset.

Maanalaisen Sysimetsän kuvituksesta vastaava Ellis panee jälleen parastaan, kun persoonalliset kuvitukset herättävät Sysimetsän hienosti eloon. Mielenkiintoiset ja omintakeiset hahmot ovat miellyttäviä väriläiskiä muuten varsin perinteikkäässä fantasiaseikkailussa.



Edellisosan tavoin Meloy esittää sankarittarensa sympaattisena ja ylivoimaisen taitavana hahmona, joka osaa paljon enemmän kuin kovanaamaa entistä kovemmin esittävä, ryöväriksi kouluttautunut Curtis. Kaksikon erossa toisistaan viettämä aika on vienyt heitä entistä loitommaksi toisistaan, mutta ajoittaisen nahistelun jälkeen Prue ja Curtis aina sopivat riitansa kornin dialogin säestämänä –  suunpieksäntä on pahimmillaan todella vaivaannuttavaa luettavaa.
”Loppumme on tullut”, Curtis sanoi.
”Niin on”, Prue sanoi.
”Anteeksi että loukkaisin sinua.”
”Samat sanat. Sitä paitsi sinä et ole itsekäs vaan mahtava tyyppi.”
”Niinkö? Oletko tosissasi?” Curtis kysyi.
”Olen.”
Kitsunet lähestyivät.
”Sinäkin olet hyvä tyyppi”, Curtis sanoi.
”Kiitos.”
[s.281]
Maanalainen Sysimetsä porskuttaa kokonaisuutena eteenpäin ripeästi ja vauhdikkaasti. Näin Pruen ja Curtisin jatkuva soutaminen ja huopaaminen eivät muodostu järin haitalliseksi ainekseksi, kun lukija tietää, että nurkan takana on paljon mielenkiintoisempia juttuja odottamassa. Monipuolisuus ei kuitenkaan anna armoa sen tosiasian suhteen, että pääparin oma tarinalinja laahaa Maanalaisen Sysimetsän juonenlangoista pahiten.

Maanalaisen Sysimetsän kohtalona on kuitenkin lähinnä pedata Sysimetsän kronikoiden päätösosan, Sysimetsän valtakunnan, tapahtumia. Tämä näkyy varsinkin loppua kohti tarinan tahdin selkeänä hidastumisena. Kiusoitteleva loppu ei kuitenkaan turhauta vaan varmasti herättää lukijan pohtimaan Sysimetsän lopullista kohtaloa ja sitä, miten loppuhuipennukseen pääsisi käsiksi mahdollisimman pian.

Maanalainen Sysimetsä tarjoilee hyvin pitkälti samanlaisen fantasiaseikkailun kuin edeltäjänsä, mutta tekee sen tyydyttävämmin, paremmin ja mielenkiintoisemmin. Saa nähdä, pystyykö Meloy pitämään tarinan hyppysissään ja kuljettamaan fantasiatrilogiansa kunnialla maaliin.


Petterin suosikki-Joffrey on Unthankin niljakkeen sijaan
George R.R. Martinin Tulen ja jään laulun hymypoika Joffrey Baratheon.


Alkuteos: Under Wildwood: The Wildwood Chronicles, Book 2
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012
Suomennos: Peikko Pitkänen
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 555
Kansikuva: Carson Ellis, Dana Fritts ja Markus Pyörälä
Lajityyppi: fantasia, seikkailu
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 8. lokakuuta 2015

Pentti Holappa: Savun hajua








Pentti Holapan Savun hajua -runoteos on täydellinen silloin, kun haluaa hetkeksi rauhoittua, laittaa villasukat jalkaan, ottaa kupin höyryävän kuumaa juomaa ja lueskella hyviä runoja. Reseptissä on paljon tuttua, ripaus kirpeää kaipuuta ja huntuna syksyistä melankoliaa. Holapan runot eivät ole liian kokeellisia tai vallankumouksellisia tähän mielentilaan, mutta ne eivät myöskään ole liian yksiulotteisia tai kliseisiä.

Runoteos on jaettu kahtia lyhyisiin ja pitkiin runoihin. Molemmissa toistuvia teemoja ovat muun muassa yksinäisyys, rakkaus, elämä ja oleminen. Kreikkalainen mytologia välähtelee siellä täällä sekä lyhyissä että pitkissä teksteissä. Lyhyet runot ovat pääosin aforistisia, pieniä tunnelmakuvia, mutta mukaan mahtuu myös kokeellisempia tekstejä. Esimerkiksi puhekielinen runo Mä rokkaan sulle muistuttaa rock-kappaleen sanoituksia ja eroaakin muodoltaan kaikista muista teoksen runoista. Se käsittelee samaa teemaa kuin monet muutkin runoista, rakkautta, mutta se tuntuu hieman kömpelöltä:
Mä rokkaan sulle.
Sinun hymys
ja surus ovat kauniita,
ne panevat
mut sekapäiseksi.
Jos luulet, että
mä hellitän,
niin erehdyt, et tunne mua.
Teen ihmeitä,
joita sä hämmästyt.
Ei helvettikään
nujerra mua.
Mä rokkaan sinut taivaaseen
ja taivaassa
me kaksi rokataan.
[s. 23]
Ehkä tunteeni kömpelöydestä johtuu siitä, että runon erotessa niin kirkkaasti muista pompahtaa se esille voimakkaasti ja aiheuttaa vierauden tunteita. Toisaalta se on hyvä kontrasti muuten vähäeleisten runojen joukossa, ja rosoisuus tekee runosta ja sen puhujasta lämpimän ja sympaattisen.

Pitkissä runoissa käydään ainakin Venäjällä, Ruotsissa ja Pariisissa. Monilla matkoilla runon puhuja kohtaa erilaisia ihmisiä, paikkoja ja olemisen muotoja:
Ystäväni Ivan ja Ruth Malinowski
asuvat Smoolannissa Ruotsissa,
vaikka ovat tanskalaisia.
Ruth kutoo kangaspuilla suuria
seinävaatteita pellavasta ja villasta
elämän peruspilareitten varaan.
Neliön ja suorakaiteen mustavalkoliiton
näen, lujien viivojen ja hauraitten
pintojen vuoropuhelun kuulen
hänen rauhoittamastaan maailmasta.
Hän todellakin todistaa, että kaaos
on tilapäistä, jäjestys pysyvää.
[s. 55]
Vaikka pitkien runojen muodostamat tarinat ja ajatukset ovat ihan onnistuneita, mielestäni Holappa on parhaimmillaan lyhyiden runojen kanssa. Pieneissä hetkissä Holapan kieli pääsee oikeuksiinsa, ja juuri lyhyisiin runoihin tekisi mieli palata aina uudelleen.

Tuntuukin, että Holapan runoissa on jotain kytevää. Ensimmäinen lukukertakin on tyydyttävä, mutta runojen säkeitä tekee mieli lukea kerrasta toiseen ja pysähtyä. Välillä kirjojen sivuja harppoo ja ahmii, mutta Holapan runoja tekee mieli siemailla, haistella ja tunnustella.

Holapassa on viehättävää, yksinkertaista charmia: parhaimmillaan hänen runonsa ovat oivaltavia, kuulaita ja jollakin omituisella tavalla tuttuja. Heikoimmilla hetkillä ne sortuvat turhan kulutettuun ja nähtyyn kuvastoon. Kuitenkin runot kestävät monta lukukertaa, ja Savun hajua voisi olla juuri sellainen kokoelma, jonka haluaisin omaan kirjahyllyyni ja josta voisi aina fiiliksen mukaan lukea runon tai pari sohvannurkkaan uponneena.
Olet kauniimpi, kun aloit rumentua.
Ihollasi on pitkien öitten tahroja,
otsallasi vaakasuoria tuskan uria.
[s. 72]
Luin viime vuonna Holapan novellikokoelman Muodonmuutoksia, ja ihastuin tällöin kirjailijan luomiin maailmoihin ja minimalistiseen mutta lämpimään kieleen. Savun hajua vahvisti tätä tunnetta, ja taidankin lähiaikoina painella kirjastoon lainaamaan muitakin kirjoittajan teoksia.


Jenni haisee yleensä savulta partioviikonloppujen jälkeen.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1987
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 83
Lajityyppi: runot
Mistä saatu: Kirjastosta lainattu

torstai 1. lokakuuta 2015

Jhumpa Lahiri: Kaima



Suomessa monikulttuurisuudesta on tullut kova ja vaikeasti sulateltava sana perussuomalaisten kansanedustajan Olli Immosen kansallismielisen Facebook-päivityksen ja Eurooppaa keikuttavien pakolaisvirtojen myötä. Tätä taustaa vasten Jhumpa Lahirin romaani Kaima tuo mielenkiintoisen ja raikkaan sävyn näyttäessään siirtolaisten oman näkökulman kulttuurista toiseen muuttamisesta ja uudesta elämästä uudessa maailmassa.

Kaima on kauniin kaihoisa ja surumielinen romaani oman identiteetin löytämisestä, kulttuurien yhteentörmäyksestä ja perhesuhteista. Päähenkilö Gogol Ganguli syntyy 1960-luvulla Bostonissa ja varttuu Amerikassa, jonka sääntöihin ja outoihin tapoihin pojan vanhemmat Ashima ja Ashoke suhtautuvat kahtiajakoisesti. Ongelmia tulee heti Gogolin synnyttyä, kun sairaala vaatii vanhempia antamaan pojalleen virallisen nimen yllättävän nopeasti. Poika saa nimekseen Gogol isänsä traumaattisten kokemusten myötä, joihin liittyy yllättäen venäläisen Nikolai Gogolin tuotanto.

Erikoisella etunimellä varustettu Gogol kipuilee vanhempiensa kotimaahan tehtyjen pakkolomien, erikoisen etunimensä ja ahdasmielisen bengalilaisyhteisön odotusten ristitulessa. Kaima seuraa tiiviisti päähenkilönsä ja muiden Gangulin perheen jäsenten vaiheita aina uuden vuosituhannen puolelle, jolloin Gogol on kolmikymppinen toisen polven siirtolainen.

Lahiri on rakentanut teoksestaan miellyttävän helposti lähestyttävän ja nopeasti etenevän kokonaisuuden. Gangulin perheenjäsenten eritasoiset identiteettikriisit on tuotu lukijan eteen karulla mutta varsin uskottavalla tavalla. Esimerkiksi erikoisen nimensä ja muiden ongelmiensa kanssa painivasta Gogolista on tehty samaistuttava hahmo, jolle toivoo pelkkää hyvää – siksi tämän vastoinkäymiset vaikkapa ihmissuhteissa tekevät kipeää myös lukijassa.

Vaan ei Gogolin ja tämän pikkusiskon Sonian vanhempienkaan mielenmaailman kuvaaminen jää hutaisuksi – toisaalta Ashima, Ashoke ja muutenkin todella vähälle huomiolle jäävä Sonia haihtuvat tarinan mittaan aika nopeasti taustalle, kun Kaima siirtyy kuvaamaan ennen kaikkea heidän poikansa elämää. Silti varsinkin kirjan alkupuolella Lahiri ottaa vanhemmista kaiken irti hienolla tavalla: Lahiri havainnoi hahmojensa toimia mielenkiintoisesti ja yksityiskohtaisesti.
Parempaa työpaikkaa Ashoke ei olisi voinut toivoa. Hän on aina halunnut opettaa yliopistossa mieluummin kuin mennä jonkun yhtiön palvelukseen. Hänestä on valtavan jännittävää seistä luennoimassa salilliselle amerikkalaisia opiskelijoita. Hän tuntee todella saavuttaneensa jotain kun hän näkee nimensä painettuna yliopiston luetteloon sanan ”Opettajakunta” alle. Hän ilahtuu joka kerta kun rouva Jones sanoo hänelle: ”Professori Ganguli, vaimonne soittaa.” Neljännessä kerroksessa sijaitsevasta työhuoneestaan hänellä on laajat näkymät yli neliönurmen jota ympäröivät villiviinin peittämät tiilirakennukset, ja kauniina päivinä hän syö eväitä ulkona penkillä kuunnellen kellojen soittoa kampuksen kellotornista. Perjantaisin viimeisen luennon jälkeen hän menee kirjastoon lukemaan pitkiin puisiin keppeihin kiinnitettyjä kansainvälisiä sanomalehtiä. Hän lukee siitä kuinka Yhdysvaltojen lentokoneet pommittavat Vietkongin huoltoväyliä Kambodzassa, kuinka naksaliittikommunisteja murhataan Kalkutan kaduilla, kuinka Intia ja Pakistan joutuvat sotaan. Toisinaan hän menee kirjaston aurinkoiseen, melkein tyhjään ylimpään kerrokseen, jossa on kaikki kaunokirjallisuus. Hän käy läpi hyllyrivejä, missä häntä useimmiten vetävät puoleensa venäläiset kertojat, ja hänelle on erityisesti mieleen nähdä poikansa nimi puna-sini-vihreän kovakantisen kirjarivistön selkämyksissä.
    Ashimasta muutto esikaupunkialueelle tuntuu dramaattisemmalta ja traumaattisemmalta kuin muutto Kalkutasta Cambridgeen oli ollut. Hän soisi että Ashole olisi hyväksynyt Northeasternista tarjotun paikan, missä tapauksessa he olisivat voineet jäädä Bostoniin. Hän ei voi käsittää sitä että tässä kaupungissa ei ole juurikaan jalkakäytäviä, ei katuvaloja, ei julkista liikennettä, vain kilometrikaupalla omakotitaloja ilman ainuttakaan kauppaa. Hänellä ei ole minkäänlaista halua oppia ajamaan uutta Toyota Corollaa, joka heidän on ollut pakko hankkia. Vaikka hän ei ole enää raskaana, hän sekoittaa vieläkin silloin tällöin kulhossa riisimuroja, maapähkinöitä ja sipulia. Elämä ulkomaalaisena, alkaa Ashima käsittää, on eräänlainen elämänikäinen raskaus – jatkuva odotuksen tila, ainainen taakka, loppumaton huono olo. Se on pysyvä kuorma, poikkeus arkisesta elämästä joka kerran oli, kunnes eräänä päivänä saakin yllätyksekseen havaita, että entinen elämä on kadonnut ja tilalle on tullut jotakin monimutkaisempaa ja vaativampaa. Kuten raskaus myös elämä ulkomaalaisena, näin Ashima uskoo, on tila joka herättää uteliaisuutta tuntemattomissa, saman sekoituksen sääliä ja kunnioitusta.
[s.76-7]
Yksityiskohtien kuvaamista suosivasta tyylistään huolimatta Lahirilla on koko Kaiman ajan päällä melkoisen ripeä etenemistahti. Siksi sitä lukiessa tuntuu, että tarina etenee vääjämättä eteenpäin ilman, että sen hahmot ehtivät reagoida juonenkäänteisiin tai pahemmin itsekään muuttua. Hyvänä esimerkkinä tästä käy kohtaus, jossa Ashoke paljastaa pojalleen Gogol-nimen taustat, joita Gogol on ihmetellyt koko ikänsä, mutta jälkikäteen paljastuksella ei oikeastaan ole mitään merkitystä. Se ei vaikuta päähenkilöön juuri lainkaan eikä merkittävästi lähennä isän ja pojan suhdetta.

Toisaalta tällainen elämän tärkeimpien tapahtumien lävitse liukuminen alleviivaa sitä ulkopuolisuuden tunnetta, jota hahmot ilmeisesti kokevat jopa omassa elämässään - tätä avataan muualla kirjassa konkreettisesti ja hienosti. Erityisesti kohta, jossa juuri virallisen nimensä Gogolista Nikhiliksi vaihtanut päähahmo kokee vapautuvansa uuden nimensä myötä.
He istuvat vielä vähän aikaa ja keskustelu jatkuu, Gogol on ällikällä lyöty siitä kuinka helposti tämä käy. Hänen mielensä harhailee, hän kuuntelee vain puolittain kun Kim kertoo kursseistaan, kotikaupungistaan Connecticutissa. Hän tuntee yhtä aikaa syyllisyyttä ja mielihyvää, on kuin häntä suojelisi näkymätön kilpi. Koska hän tietää ettei koskaan enää näe Kimiä, hän on sinä iltana rohkea, suutelee tyttöä kevyesti suulle kun tämä puhuu hänelle, painaa jalkansa tytön jalkaa vasten sohvalla, työntää sormensa hetkeksi tytön tukkaan. Tämä on ensimmäinen kerta kun hän suutelee ketään, ensimmäinen kerta kun hän tuntee tytön vartalon ja hengityksen niin lähellä omaansa. ”Uskomatonta että sinä suutelit sitä, Gogol”, hänen ystävänsä sanovat kun he ajavat juhlista kotiin. Hän pudistaa päätään huumaantuneena, yhtä ällistyneenä kuin he, voitonriemu rinnassa paisuen. ”En se ollut minä”, hän on vähällä sanoa. Mutta hän ei kerro heille että Kimiä ei suudellut Gogol. Että Gogolilla ei ollut sen asian kanssa mitään tekemistä. [s.142-3]
Kaiman juoni on kuitenkin aika epätasainen. Gogolin oma elämäntarina on nimikriisiä lukuun ottamatta varsin kliseinen kasvutarina yliopistossa opiskelevasta herkästä ja taiteellisesti lahjakkaasta nuorukaisesta huumehouruisine bileineen, jotka jatkuvat loputtomiin New Yorkin älykköpiireissä. Aivan Kaiman lopussa Lahiri ohjaa tarinansa todelliseen kariin, kun fokus siirtyy Gogolista kuvaamaan tämän Moushumi-vaimon avioliiton ulkopuolisen suhteen kiemuroita.

Vaikka Moushumin pään sisälle siirtyminen yrittääkin tuoda Gogol-voittoiseen romaaniin vaihtelua ja naisnäkökulmaa vanhanaikaisessa kulttuurissa elämiseen, tämä sivupolku alkaa tarinassa liian myöhään ja tuntuu lopulta lukukokemuksen tahalliselta pitkittämiseltä.

Kaima tuokin kauneudessaan mutta tietynlaisessa onttoudessaan mieleen Richard Linklaterin mainion Boyhood-elokuvan. Molemmat ovat alusta loppuun kaunista katseltavaa ja luettavaa, mutta pidemmän päälle niiden kliseisyys ja laskelmoivuus alkavat häiritä. Toisaalta Lahiri osaa taitavasti kääntää romaaninsa puutteet vahvuuksikseen tukemaan ennen kaikkea Kaiman surumielistä ja muista ihmisistä irrallaan elämisen tunnelmaa, johon uppoutuminen koukuttaa lukijan aina uudestaan palaamaan Gangulin sukukronikkaan – se ei ole suinkaan vähäpätöinen saavutus.

Kaima on laadukas ja mukaansatempaava lukuelämys, jonka myös Immosen soisi ottavan mukaan eduskunnan torkkupeiton alle. Lahiri tarjoilee teoksensa myötä melkoisen empatian oppitunnin, joka onnistuu sanomaan ja kertomaan paljon siirtolaisten kivikkoisesta taipaleesta uudessa maassa ja näyttämään, että ”maanvalloittajilla” ei ole aina todellakaan helppoa.
 

Petter on aina ollut ihan tyytyväinen omaan etunimeensä,
vaikka häntä onkin luultu muun muassa norjalaiseksi.
 
Alkuteos: The Namesake
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2003
Suomennos: Kersti Juva
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 413
Kansikuva: Tuija Kuusela
Lajityyppi: kehitysromaani
Mistä saatu: lahjakirja