torstai 26. marraskuuta 2015

Andy Weir: Yksin Marsissa



Andy Weirin Yksin Marsissa kertoo Punaiselle planeetalle yksin jäävän Mark Watneyn uskomattoman tarinan. Romaani sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on lopultakin onnistunut suorittamaan miehitettyjä lentoja Marsiin, mutta kolmannella tutkimusmatkalla kaikki meneekin sitten komeasti mönkään.

Ares 3 -aluksen miehistö joutuu hiekkamyrskyn kouriin ja keskeyttämään tehtävänsä. Evakuoinnin aikana Mark loukkaantuu vakavasti ja tiimellyksessä hänen avaruuspukunsa hajoaa niin, että kommunikointi muiden areslaisten kanssa ei onnistu, ja he luulevat Watneyn kuolleen. Niinpä Mark jää yksin Marsiin ryhmän jättämien varusteiden kanssa ilman mitään mahdollisuutta päästä omin neuvoin kotiin. Kun NASA:n satelliitit havaitsevat uunituoreen ”marsilaisen” liikkuvan planeetan kamaralla, pelastustoimet käynnistyvät – mutta miten Mark meinaa pärjätä vaatimattomin ruokavarannoin usean vuoden ajan Marsissa?

Yksin Marsissa seuraa sekä Markin edesottamuksia että Maassa suunniteltavan pelastusoperaation etenemistä. Romaanin päähenkilön vaiheiden luulisi olevan näistä kahdesta mielenkiintoisempaa luettavaa, mutta toisin käy – Weir on tehnyt Markista suoraan sanottuna vähän puisevan sankarin, joka selviää täysin mahdottomista olosuhteista lopulta kuin ei mitään. Kasvitieteestä ja insinöörin hommista luonnollisesti kaiken tietävä Mark perustaa piskuiseen avaruusasemaansa perunamaan, jota lannoittaa omilla ulosteillaan ja taikoo ryhmän jälkeensä jättämistä kulkupeleistä isompia ja vahvempia yhdistelemällä niitä tuosta noin.

Moisen McGyveroinnin seuraaminen muuttuu hyvin nopeasti tylsäksi, kun Weir jaksaa valuttaa hahmonsa ajatuksiin loputtomia listauksia avaruustekniikasta ja kemiallisista aineista ja niiden toiminnasta. Toisaalta Weir on jatkanut hienosti ajatusleikkiään siitä, mitä kaikkea noilla tavaroilla ja niissä olevilla aineilla voi tehdä, mutta kemian oppikirjan kappaleita muistuttavaksi muuttuva proosa on tylsää ja kankeaa luettavaa – Mark ei todellakaan säästä meiltä kemialta. Toivottavasti Ridley Scottin ohjaama, Weirin kirjaan pohjaava elokuva keskittyy kirjan tekniikalla rehentelyn sijaan ennen kaikkea näyttämään Markin toimia, sillä nyt kirjamuodossa tarina katoaa tekniseen höpötyksen lomaan.
Yksi pikku juttu: veden vapauttaminen hydratsiinista on… siis… raketit toimivat sillä tavalla. Tulee kirjaimellisesti kuumat paikat. Ja vaaralliset. Jos teen tämän happipitoisessa ilmassa, vastavapautunut kuumentunut vety räjähtää. Vettä syntyy roppakaupalla mutta minä olen liian kuollut arvostaakseni sitä.
    Pohjimmiltaan hydratsiini on melko yksinkertainen. Saksalaiset käyttivät sitä rakettimoottoriavusteisissa hävittäjissä polttoaineena niinkin kauan aikaa sitten kuin toisessa maailmansodassa (ja välillä räjäyttivät itsensä kappaleiksi sen takia).
   Ei tarvita muuta kuin katalyytti (irrotan sen laskeutujasta), jonka päälle hydratsiini juoksutetaan, ja hydratsiini muuttuu typeksi ja vedyksi. Säästän teidät kemialta, lopputuloksena viidestä hydratsiinimolekyylistä tulee viisi harmitonta N2-molekyyliä ja kymmenen ihastuttavaa H2-molekyyliä. Prosessiin kuuluu ammoniakkinen välivaihe. Kemia, vetelä hutsu kun on, pitää huolta, ettei ammoniakki reagoi hydratsiinin kanssa vaan pysyy vain ammoniakkina. Pidättekö ammoniakin tuoksusta? No, siitä tulee yhä helvetillisemmäksi käyvän olemassaoloni vallitseva haju
.
[s.37]
Markin mainitsemia kuumia paikkoja ja läheltä piti -tilanteita onkin luvassa koko romaanin verran. Ne eivät vain muuta Markia millään tavalla, vaan tämän jaksaa posottaa eteenpäin yhtä määrätietoisesti – hahmo ei kehity tai kasva ollenkaan tarinan aikana, ja siksi Mark jää vähän ohueksi päähahmoksi.

Markin astronauttikaverit ovat joukkio aikamoisia stereotyyppejä, joista saa turhaan etsiä tasoja tai minkäänlaista samaistumispintaa. Romaanin loppua lukuun ottamatta vähän statisteiksi jäävien astronauttien videopuhelut Maassa odottavien sukulaisten kanssa ovat todella imelää, epäaitoa ja kiusallista luettavaa.
”Okei”, Martinez sanoi, ”sinua ärsyttää.”
”Ai se näkyy?” Marissa sanoi. ”Yritin peitellä sitä.”
”Me olemme olleet yhdessä viisitoistavuotiaista. Minä tiedän, kun sinua ärsyttää.”
”Sinä ilmoittauduit vapaaehtoisena jatkamaan tehtävää viisisataa kolmekymmentäkolme päivää”, Marissa sanoi, ”kusipää.”
”Joo”, Martinez sanoi. ”Arvelinkin, että se oli se syy.”
”Lapsesi on päiväkodissa, kun tulet takaisin. Hänellä ei ole minkäänlaisia muistoja sinusta.”
”Tiedän”, Martinez sanoi.
”Minun täytyy odottaa vielä viisisataa kolmekymmentäkolme päivää ennen kuin saan seksiä!”
”Niin minunkin”, Martinez puolustautui.
[s.265]
Kuolleeksi luullun Markin elossa olevaksi paljastuminen synnyttää niin NASA:n riveissä kuin tavallisissakin kansalaisissa erilaisia reaktioita ja johtaa mielenkiintoisiin seurauksiin. Niiden kuvaaminen ei ehkä ole järin syvällistä, mutta tuo mielenkiintoisen lisätason Weirin tähtitieteelliseen robinsonaadiin.
”Tervetuloa takaisin”, Cathy sanoi kameralle. ”Jututamme Yhdysvaltain postiviraston Marcus Washingtonia. Herra Washington, ymmärätääkseni operaatio Ares 3 on aiheuttanut ainutlaatuisen tilanteen koko postin historiassa. Voisitko selittää mistä oikein on kysymys?”
”Tuota, kyllä”, Marcus sanoi. ”Aluksi kaikki luulivat, että Mark Watney oli ollut kuolleena jo yli kaksi kuukautta. Sinä aikana posti julkaisi sarjan muistomerkkejä hänen kunniakseen. Kaksikymmentätuhatta merkkiä painettiin ja lähetettiin postitoimistoihin ympäri maan.”
”Ja sitten paljastui, että hän olikin elossa”, Cathy sanoi.
”Joo”, Marcus sanoi. ”Mehän emme siis paina postimerkkejä elävistä ihmisistä. Me pysäytimme jakelun välittömästi ja perimme merkkejä takaisin mutta tuhansia oli jo myyty.”
”Onko näin käynyt koskaan aikaisemmin?” Cathy kysyi.
”Ei. Ei kertaakaan Yhdysvaltain postin historiassa.”
”Merkeistä on arvatenkin tullut melkoisen arvokkaita.”
Marcus hekotteli ääneen. ”Ehkä näin. Mutta kuten sanoin, tuhansia on jo myyty. Ne ovat harvinaisia mutta eivät huippuharvinaisia.”
[s.100-1]
Vaikka Yksin Marsissa onkin varsin ohut lukuelämys, se on kuitenkin helposti lähestyttävä ja nautittava sellainen. Kömpelyydestään huolimatta se tarjoaa viihdyttävän tarinan, jonka ahmaisee todella nopeasti – on sitten eri asia, jääkö Weirin romaanista mitään mieleen.



Petter haluaisi kuollakseen tietää, mitä Yksin Marsissa -romaanin kannessa olevan,
kontaktimuovin alle jääneen tarran alla olisi ollut.

Alkuteos: The Martian: A Novel
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2011
Suomennos: Kaj Lipponen
Kustantaja: Into
Sivumäärä: 387
Kansikuva: Eric White
Lajityyppi: scifi
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Liebster Award










Opus Eka sai lyhyen historiansa toisen blogihaasteen! Vastaamme nyt Rakkaus on koira helvetistä -blogin antamaan haasteeseen ja kiitämme tunnustuksesta.

Haasteen säännöt:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Tässä ovat vastauksemme blogihaasteessa esitettyihin kysymyksiin:

1.Mille hyllylle astelet kirjastossa ensimmäiseksi?

Jenni: Usein varmaan runo- tai kaunokirjallisuushyllylle. Yleensä sinne, mikä sattuu olemaan lähimpänä.
Petter: Pikalainahyllyn kautta kaunokirjallisuuden puolelle. Joskus sarjakuvahylly vetää puoleensa heti alussa.

2.Lähikirjastot vai isot keskuskirjastot?

Jenni: Molemmat on jees! Lähikirjastoissa voi olla pienen paikan tunnelmaa, mutta isojen kirjastojen hyllyjen väliin on välillä kivaa vajota.
Petter: Lähikirjastoissa on omanlaistaan leppoista tunnelmaa, ja niiden hiljaisissa lukutiloissa on oikeasti todella rauhallista. Lähikirjastojen vaatimattomampi kirjavalikoima mahdollistaa löytöjen tekemisen, kun ei tarvitse väsyttää itseään kymmenien hyllyjen välissä kahlatessa.

3.Jos pääsisit tapaamaan jotakuta kirjallisuuden henkilöä, kenet haluaisit tavata?
Jenni: Albus Dumbledoren.
Petter: Tyrion Lannisterin.

4.Luetko koskaan kirjoja toiseen kertaan? Miksi / miksi et?

Jenni: Luen, koska haluan nauttia hyvistä kirjoista, ja niistä voi löytyä uusia yksityiskohtia, jotka olen ensimmäisellä lukukerralla ohittanut. Tai joskus luen uudelleen jotkin kirjat, jotka ovat olleet merkityksellisiä minulle jossakin vaiheessa elämää. En kestä ajatusta, etten voisi palata joidenkin tekstien äärelle.
Petter: Luen välillä toisen tai kolmannenkin kerran, jos kirjassa on jäänyt jokin mietityttämään, mutta noin yleisesti ottaen kirjallisuus on minulle tässä mielessä aika kertakäyttöviihdettä. Tosin poikkeuksiakin on, sillä Kurt Vonnegutin Teurastamo 5:n pariin tulee palattua suht säännöllisesti: vaikka se on nopealukuinen teos, siitä tuntuu aina löytävän jotain uutta.

5.Pokkarit vai kovakantiset kirjat?

Jenni: Yleisesti pidän enemmän kovakantisista, mutta pokkarit ovat kätevämpää matkalukemista.
Petter: Molemmat! Pokkareissa tosin hienot kansitaiteet eivät aina pääse välttämättä ansaitusti esille, mikä on sääli. Lisäksi joissain paksummissa taskulaitoksissa kustantajat ovat päättäneet säästää metsiä painamalla kirjan todella pienellä fontilla, mikä on välillä vähän ärsyttävää.

6.Mikä on ollut mykistävin elokuvakokemuksesi? Miksi?

Jenni: Jostain syystä American Beauty on jäänyt mieleen – katsoin sen muutama vuosi sitten yksin, pimeänä talvi-iltana. Kokemuksessa oli jotakin lumoavaa. Elokuvan tunnelma on jäänyt syvästi mieleen.
Petter: Viimeaikaisista Inside Out on ollut ehdottomasti paras mielikuvituksellisuudessaan ja hauskuudessaan. Myös Halloweenina katsomani Elävien kuolleiden yö oli yllättävän toimiva zombieleffojen pioneeri, vaikka se häviääkin joka suhteessa Walking Deadille.


7.Mikä on elokuvista ”guilty pleasuresi”?

Jenni: Hilary Duffin tähdittämä Kesän sävelet (Raise Your Voice), joka on korni ja kamala musiikkipainotteinen romanttinen teinidraama. Se pitää kuitenkin katsoa tietyin väliajoin, koska siitä on jäänyt ystävien kesken hyviä inside-vitsejä.
Petter: Se taitaa olla ihan kokonainen genre eli toimintaelokuvat – joskus on virkistävää heittää jalat pöydälle ja katsoa pauketta ja tuhoa mitään sen ihmeempiä pohtimatta tai analysoimatta. Tänä vuonna Mad Max: Fury Road on tarjonnut ehdottomasti parhaan ruutisirkuksen, jota tuskin tullaan ennen uuttavuottaa ylittämään.

8.Minkälaisen arvon annat elokuvien tekstitykselle?

Jenni: Mielestäni on hienoa, että elokuvat tekstitetään dubbauksen sijaan. Omalla kohdallani riippuu ihan elokuvasta ja sen kielestä: joskus en seuraa niitä, joskus vilkuilen, joskus luen kokonaan.
Petter: Huomaan itse lukevani niitä, vaikka ymmärtäisinkin englanninkielisistä leffoista ihan riittävästi niistä nauttiakseni. Olen sen verran kuitenkin tottunut tekstityksiin, että niiden puuttuminen olisi kyllä vähän erikoista.

9.Häiritseekö sosiaalisen median käyttö keskittymiskykyäsi?

Jenni: Kyllä, varsinkin jos pitäisi tehdä jotakin vähän epämiellyttävämpää. Olen yrittänyt kiinnittää siihen huomiota ja esimerkiksi välillä pitää Facebookin kiinni, kun kirjoitan koulujuttuja.
Petter: Toisinaan kyllä, siihen siirtyminen puhelimella tai tietokoneella ollessa on valitettavan helppoa ja sinne kellumaan jääminen sitten vieläkin helpompaa, mutta kyllä tässä selvitään – on vain vähän harmi, että hommia ei tule välillä tehtyä kovin intensiivisesti yhteen asiaan keskittyen.

10.Onko tietokirjoilla tulevaisuutta?

Jenni: Mielestäni on! Mututuntumalla sanoisin, että erityisesti viihteellinen tietokirjallisuus vetää tällä hetkellä todella hyvin. Ja esimerkiksi kaikenlaiset oppaat ovat kovassakin suosiossa.
Petter: Ehdottomasti on – hyvin jäsennelty lajiteltu, syvällinen tietopaketti on hyvä ja yhtenäinen vastine kaikelle netissä hajallaan olevalle informaatiolle.

11.Onko järkeä antaa kirjaa/elokuvaa joululahjaksi?

Jenni: kyllä, varsinkin jos hieman haistelee, minkätyyppinen paketti voisi olla mieluinen vastaanottajalleen.
Petter: Minulle ainakin kelpaavat moiset elämykset vallan hyvin – on tietysti eri asia, minkälaisesta taide- tai viihdemuodosta kukin itse tykkää. Vaikka kirjoja ja leffoja saakin kirjastoista, niiden antaminen lahjaksi kertoo myös antajastaan.

Haluamme välittää tunnustuksen ja haasteen Lukijattarelle sekä Aina joku kesken -blogin Tanille. Toivomme teiltä vastauksia seuraaviin kysymyksiin:

1. Mitä kirjoja toivoisit pukinkonttiin? Miksi?
2. Mikä sai sinut aloittamaan kirjabloggaamisen?
3. Pystytkö kuuntelemaan lukiessasi musiikkia? Jos, niin mitä?
4. Mikä kirja kaikkien pitäisi lukea ennen täysi-ikää, jos saisit päättää?
5. Mikä kirja on saanut sinut suuttumaan? Miksi?
6. Minkä kirjan lopun haluaisit kirjoittaa uusiksi?
7. Onko blogin pitäminen muuttanut lukemistottumuksiasi?
8. Mitkä tänä vuonna lukemasi kirjat ovat tehneet sinuun vaikutuksen?
9. Jos olisit kirja, mikä kirja olisit?
10. Minkä kirjan olet viimeksi valinnut pelkän kannen perusteella?
11. Minkälainen kirjanmerkki sinulla on käytössä? (P.S. kuva olisi kiva!)

torstai 19. marraskuuta 2015

George Saunders: Joulukuun kymmenes



George Saundersin novellikokoelma Joulukuun kymmenes tarjoilee monipuolisen mutta laadultaan heittelehtivän kokoonpanon nykypäivän amerikkalaiseen elämäntapaan ja sen äärimuotoihin sukeltavia tarinoita. Novellit on julkaistu alun perin The New Yorkerissa ja Harper´sissa vuosina 1995-2012.

Saundersin tarinoissa päästään muun muassa seuraamaan, miten naapuruston outo poika todistaa tämän torjuneen tytön kidnappausta, kuinka tavallinen perhe yrittää ostaa valkoisen roskaväen edustajilta koiranpennun ja millä tavalla arpajaisvoitto sekoittaa neuroottisen perheenisän pään.

Melkein kaikissa novelleissa on samanlainen kaava: erikoiset hahmot tempaistaan pois näiden mukavuusalueelta vielä erikoisempiin ja oudoimpiin tilanteisiin. Saundersin huumorintaju ja tarkka ja kiinnostava kuvaus kuljettavatkin tarinoista parhaita eteenpäin miellyttävän raikkaasti, vauhdikkaasti ja juuri sopivasti liioitellen ja kärjistäen. Näin tapahtuu esimerkiksi neuroottisen isän arpajaisonnea kuvaavassa novellissa Semplica-päiväkirjat.
En halua särkeä Lillyn sydäntä enkä muistuttaa turhan takia miten ahtaalla tässä ollaan. Luoja tietää että Lilly saa kuulla muutenkin ihan tarpeeksi usein miten ahtaalla tässä ollaan. Kun Lillyn luokalle annettiin kotitehtäväksi ”Meidän piha”, Leslie Torrini näytti kuvia kotipihan aasialaisesta sillasta ja kertoi S-tytöistä (ikä, kotimaa yms.) niin kuin ”kaikki muutkin luokkakaverit”, kun taas Lilly vei tunnille 1940-luvun kondomilaatikon, joka löytyi viime vuonna kesken jääneeltä kasvimaalta. Ehkä vähän tyhmää antaa Lillyn viedä kondomilaatikko kouluun? Minusta historiallinen esine oli hyvä idea ja ajattelin että ehkä kovin moni ei hoksaa sitä kondomilaatikoksi. Mutta opettaja hoksasi ja sanoi ja siitäkös koko luokka nosti metelin, mutta opettaja käytti tilaisuutta hyväksi ja alkoi kertoa turvaseksistä, mikä oli hyvä juttu luokan mutta ei ehkä niin hyvä Lillyn kannalta. [s.113-4]
Kokoelman tarinoista parhaassa eli Pako hämähäkin sydämestä -kertomuksessa Saunders tosin yllättää lukijansa täydellisesti. Lääkkeiden ja piristeiden vaikutusta selvittäviin ihmiskokeisiin pakotetun Jeffin tarina on scifi-henkisyytensä ja häiriintyneisyytensä myötä juuri sopivan outo ilmestys piristämään muuten varsin turvallisilla vesillä pysyttelevää Joulukuun kymmenettä.
Koska olin saanut kerran Synkmustaa™ itse, en yksinkertaisesti halunnut antaa sitä kenellekään. En siinäkään tapauksessa, että kyseessä olisi ollut epämiellyttävä tai suorastaan vihattava tyyppi.
”Viisi sekuntia”, Abnesti sanoi.
”En minä osaa päättää”, minä sanoin. ”Ihan sama.”
”Täysin yhdentekevää?” hän sanoi. ”Selvä. Siispä minä annan Synkmustaa™ Heatherille.”
Istuin ja tuijotin.
”Ei sittenkään”, hän sanoi, ”minä annan sitä Rachelille.”
Istuin ja tuijotin.
”Hyvä on, Jeff”, hän sanoi. ”Uskotaan. Sinusta se on tosiaan täysin yhdentekevää. Sinä et aseta etusijalle kumpaakaan. Selvä juttu. Siksi minunkaan ei tarvitse tehdä sitä. Tajuatko mitä me olemme juuri osoittaneet? Sinun avullasi? Ensimmäistä kertaa? Yhdistelmästä ED289/290? Siitä mitä tänään testattiin. Sinun on pakko myöntää että olit rakastunut. Kahdesti. Etkö ollutkin?”
”Olin”, minä sanoin.
[s. 53-4]
Vaikka Joulukuun kymmenes sisältääkin edellä mainittujen kertomusten kaltaisia helmiä, Saundersin kokoelmaan on päässyt kuitenkin livahtamaan turhan paljon huteja. Ne tietysti korostavat onnistuneiden kirjoitusten laadukkuutta, mutta saavat lukijan väkisinkin pohtimaan, että vähemmälläkin novellimäärällä olisi pärjännyt. Erityisesti kokoelman päättävä, syöpäsairaan miehen pelastusoperaatiosta kertova Joulukuun kymmenes on kaikessa sekavuudessaan ja tylsyydessään aikamoinen pettymys.

Lisäksi joidenkin Saundersin tarinoiden asetelmien samankaltaisuus alkaa häiritä jossain vaiheessa. Köyhempään yhteiskuntaluokkaan kuuluvien ja keskiluokkaisten hahmojen keskinäiset konfliktit voivat olla tietysti tuloeroiltaan jyrkemmässä amerikkalaisessa yhteiskunnassa jännitteisempiä ja ajankohtaisempia, mutta näin suomalaisesta näkökulmasta niistä jatkuvasti ammentaminen tuntuu vähän yksipuoliselta.

Joulukuun kymmenes on kokonaisuutena turhan epätasainen, mutta Saundersin laadukkaimmat tekstit pitävät sen onnistuneesti pinnalla. Niiden ansiosta novellikokoelma on ehdottomasti tutustumisen arvoinen paketti.


Petter odottaa joulukuussa eniten sen 24. päivää.

Alkuteos: Tenth of December
Kokoelman alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2013
Suomennos: Markku Päkkilä
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 229
Kansikuva: Ilkka Kärkkäinen
Lajityyppi: novellit, satiiri
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe


Anthony Doerrin sinikantinen tiiliskivi Kaikki se valo jota emme näe tarjoilee sujuvasti etenevän ja kauniin kertomuksen toisesta maailmansodasta, sokeudesta ja rohkeudesta.

Sokea teini-ikäinen Marie-Laure asuu Pariisissa kaupungin luonnontieteellisessä museossa lukkoseppänä työskentelevän isänsä kanssa, joka on opettanut tyttärensä liikkumaan kaupungissa rakentamalla tälle Pariisin pienoismallin tunnusteltavaksi ja tutkittavaksi näppituntuman avulla. Toisen maailmansodan syttyessä Marie-Laure ja isänsä pakenevat meren rannalle Saint-Malon pikkukaupunkiin, mutta lukkoseppä ei ole jättänyt entistä työpaikkaansa tyhjin taskuin: Marie-Lauren isä on ottanut vastuulleen arvokkaan jalokiven, Liekkien meren.

Kirottu jalokivi antaa kantajalleen ikuisen elämän ohella kohtuuttoman annoksen huonoa onnea, jota on muutenkin ilmassa natsien edetessä Saint-Maloa kohti. Sakemanneista uhkaavin on kuitenkin Kolmannen valtakunnan tulevia taideaarteita keräävä vääpeli Reinhold von Rumpel, joka tarvitsee Liekkien meren parantuakseen kehossaan ripeään tahtiin etenevästä syövästä.

Samaan aikaan Saksan puolella Zollverein kaivosalueella valkotukkaiset sisarukset Werner ja Jutta yrittävät selvitä orpokodin arjesta. Werner pääsee SS-yksikön tekniikkapuolelle koulutettavaksi todistettuaan matemaattisen lahjakkuutensa, mutta ankaran ja armottoman opiskelun jälkeen joutuu kuitenkin mukaan sotaan. Lopulta Marie-Lauren, Wernerin ja von Rumpelin tiet risteävät Liekkien meren ja sodan kautta.

Doerr onnistuu tuomaan sotaisaan romaaninsa ihan uudenlaista ainesta kuvaamalla todella taitavasti Marie-Lauren sokeutta ja tämän värikkään sisäisen maailman kiemuroita. Marie-Lauren sokeus tekee kirjan toivottomasta ja synkästä maailmasta kauniin ja hienovaraisen, ja vamman kuvaileminen ja sen kanssa elämisestä kirjoittaminen on yhtä kiinnostavaa ja yksityiskohtaisen hiottua kuin esimerkiksi E.L. Doctorowin samasta teemasta ammentavassa Homerissa ja Langleyssa.
Marie-Laure piirtää päässään karttoja, purkaa auki satoja metrejä kuvitteellista lankaa, kääntyy ja kerii sen takaisin. Kasvitiede haisee liimalta, imupaperilta ja prässätyiltä kasveilta. Paleontologia kivipölyltä, luujauheelta. Biologia formaliinilta ja vanhoilta hedelmiltä; osasto on täpötäynnä painavia viileitä tölkkejä, joiden kelluvaa sisältöä hänelle on vain kuvailtu: narukerää muistuttavia kelmeitä kalkkarokäärmeitä, gorillojen irti hakattuja käsiä. Entomologia lemuaa koipalloilta ja öljyltä: tohtori Geffard selittää, että säilöntäaineen nimi on naftaliini. Työhuoneissa tuoksuu hiilipaperi tai sikarinsavu tai konjakki tai parfyymi. Tai kaikki neljä.
[--] Vastaan tulevat lapset ovat pakahtua kysymyksiin: sattuuko se? Pidätkö sinä silmiä kiinni, kun nukut? Mistä sinä tiedät, mitä kello on?
   Ei satu, hän selittää. Eikä mikään ole täysin pimeää, ei sillä tavoin kun he luulevat. Maailma koostuu verkoista ja ristikoista ja äänten ja pintojen sekoituksista. Hän kiertää museon pääsalin suunnistaen narisevien lattialankkujen mukaan, hän kuulee ylös alas portaita tömistävät askelet, pikkulapsen kiljahduksen ja uuvahtaneen isoäidin huokauksen tämän istuessa penkille.
[s. 52]
Tarinan edetessä Saint-Maloon Marie-Laure tapaa aistiharhoista kärsivän Etienne-setänsä, jonka kanssa tämä ystävystyy. Kahden siipeensä saaneen ihmisyksilön – yksi näkee asioita joita ei pitäisi ja toinen ei näe yhtään mitään – kohtaamiset radiokokeiluineen ja vastarintaliikkeen toimintaan osallistumisineen ovat tunnelmallisia valopilkkuja muuten varsin synkäksi vetävässä romaanissa.

Vaikka Liekkien meren tarina ja sen voimat eivät olekaan kovin realistisia, sen käynnistämä jalokivijahti piristää muuten ankeaa sotakuvausta, jota valitettavasti on luvassa Wernerin seikkailujen myötä. Tylsät ja sekavat retket ympäri sotatantereita eivät ole tarinan vahvimpia aineksia, vaan ne jäävät muuta kokonaisuutta vasten mitäänsanomattomiksi. Pojan osuus ei ole kuitenkaan kokonaisuuden kannalta mitenkään turha, vaan Wernerin kautta lukija pääsee perehtymään kansallissosialistisen koulutusjärjestelmän täysin naurettaviin piirteisiin.

Kokelaita on sata, kaikki poikia. Mustaan univormuun pukeutunut virkailija määrää pojat neliriveihin. Mitalit kilisevät miehen rinnassa hänen mittaillessaan lattiaa. »Te olette pyrkimässä maailman parhaisiin kouluihin», hän toitottaa. »Kokeet kestävät kahdeksan päivää. Kouluun hyväksytään vain puhtaimmat, vain vahvimmat.» Toinen virkailija jakaa pojille univormut: valkoiset paidat, valkoiset shortsit, valkoiset sukat. Pojat heittävät siitä paikasta omat vaatteensa yltään.
   Werner laskeskelee, että joukossa on kaksikymmentäkuusi hänen ikäistään. Kahta lukuun ottamatta he ovat häntä pidempiä. Kolmea lukuun ottamatta he ovat vaaleatukkaisia. Kenelläkään ei ole silmälaseja.
   Pojat viettävät ensimmäisen aamun täyttäen lomakkeita kirjoitusalusta sylissään uudet valkoiset vaatteet yllään. Kuuluu vain lyijykynien rapina, kuulustelijoiden askelet ja valtavan lämpöpatterin naksahtelu.
   Missä isoisäsi syntyi? Minkä väriset silmät isälläsi oli? Onko äitisi ollut koskaan konttorityössä? Sukutaustaa koskevista sadastakymmenestä kysymyksestä Werner pystyy vastaamaan täsmällisesti vain kuuteentoista. Loput vastaukset ovat arvauksia.
   Mistä äitisi on kotoisin?
   Vaihtoehtoa imperfekti ei ole. Saksasta.
   Mistä isäsi on kotoisin?
   Saksasta.
   Mitä kieliä äitisi puhuu?
   Saksaa.
[s. 118-9]

Kaikki se valo jota emme näe on rakennettu muutaman sivun mittaisten lukujen muodostaman kokonaisuuden varaan. Tarina ei etene yksittäisessä luvussa kovinkaan paljon, vaan kyseessä onkin usein eräänlainen tuokiokuva yhteen kohtaukseen, josta Doerr siirtyy välittömästi eteenpäin. Tällainen elokuvamainen tyylikeino ei tunnu liian levottomalta tai hyppivältä, vaan lukujen lyhyyden takia niitä on helppo ahmia useampi kerralla.

Nopean etenemistahdin myötä Doerr kuitenkin juoksuttaa välillä hahmojaan turhan nopeasti tarinan vaiheesta toiseen ilman, että ne oikeastaan vaikuttavat hahmoihin millään tavalla. Esimerkiksi Fredrickin ja Wernerin yhteisen juonikaaren lopetus ei oikeastaan vaikuta tarinaan millään tavalla, vaikka itse siihen liittyvien tapahtumien luulisi järkyttävän ainakin Werneriä.

Kaiken kaikkiaan tarina etenee varsin mallikkaasti edellä mainittuja sotaretkiä lukuun ottamatta, ja erityisesti kirjan loppu ansaitsee kiitosta: se kerii Marie-Lauren ja Wernerin risteävät kohtalot kasaan todella tyydyttävästi ja järjestelmällisesti olematta kuitenkaan tylsä saati sentimentaalinen.

Kaikki se valo jota emme näe on koukuttava ja mielenkiintoinen romaani, jossa Doerr sekoittaa yliluonnollisia ainesosia historiaan onnistuneesti ja mielikuvituksellisesti.


Petter ei ole pelannut Afrikan tähteä vuosikausiin.

Alkuteos: All the Light We Cannot See
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Hanna Tarkka
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 543
Kansikuva: Tal Goretsky ja Lynn Buckley
Lajityyppi: historiallinen romaani, fantasia
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

tiistai 10. marraskuuta 2015

Sofi Oksanen: Norma



Tämän syksyn yksi hypetetyimmistä kirjoista on ollut odotetusti Sofi Oksasen Norma, joka on kirjailijalta yllättävä askel pois omalta mukavuusalueelta. Norma ei nimittäin käsittele Viroa millään tasolla, ja (inho)realismin sijaan liikutaan varsin erilaisissa, osin jopa taianomaisissa tunnelmissa.

Kolmikymppisen Norman elämä muuttuu, kun hänen äitinsä Anita juoksee metron alle Sörnäisten metroasemalla. Anita on ollut Norman lähin ihminen, eikä vähiten sen takia, että Norman hiukset kasvavat metrin päivässä ja hiusten avulla nainen pystyy esimerkiksi aistimaan, valehteleeko ihminen tai onko tämä vakavasti sairas. Selvittäessään Anitan kuolemaa Norma sotkeutuu äitinsä vanhan ystävän Helenan lasten ja näiden sukulaisten klaaniin, joka puuhailee hämärähommia hiusbisneksen varjolla.

Normassa on kaukaisuuden tunteesta huolimatta yhteyksiä Oksasen edellisiin romaaneihin erityisesti rakenteellisissa piirteissä. Nytkin liikutaan kahdella eri aikatasolla: nykyhetkessä ja Anitan kuvaamilla videoilla, joissa selitetään sekä menneisyyttä että Anitan motiiveja liittyä klaanin toimintaan. Muissakin Oksasen romaaneissa esiintyvä arvoituksellinen elementti on entistä selkeämmin esillä Normassa: kirjassa on trillerimäisiä aineksia, ja alkuasetelman rikkonainen kuva selkeytyy pala palalta kirjan edetessä. Tällä kertaa lajityyppi on vain puhtaammin jännitystä, vaikka dekkarimaisia piirteitä on ollut näkyvissä aiemmissakin romaaneissa.

Mielenkiintoista on kauneusalan ja hiustenpidennysten käsitteleminen kirjassa, ja kuinka ihmiskauppa kietoutuu sekä hieman viattomampaan hiusalaan kuten myös sijaissynnytysten eettisiin ongelmiin. Vaikka näennäisesti pinnallinen aihe tuntuu kaukaiselta verrattuna esimerkiksi Puhdistukseen, kritisoi Oksanen jälleen heikoimpien riistämistä, tällä kertaa erityisesti kehitysmaiden naisten kustannuksella mahdollistettua kauneusbisnestä.

Varsinkin yhteiskunnallinen puoli Normassa on kiehtovaa: irvokasta on esimerkiksi se, kuinka valikoitua ihmisten eettinen välittäminen on. Romaanissa kritisoidaan esimerkiksi luomutietoisia ihmisiä, joita ei kuitenkaan hiuslisäkkeiden alkuperä kiinnosta. Tärkeintä on, että hiukset eivät sisällä täitä.
Norma oli kuvitellut, että asiakkaat olisivat kuin Planin kummit, jotka toivoivat kummilapsen lähettävän heille koulukuvia ja kirjeitä opiskelujen etenemisestä, ja tiesivät, mihin tarkoitukseen ja kenelle heidän rahansa menivät, mutta ei. Näille naisille heidän päähänsä liimattava tukka oli persoonatonta, kasvotonta hiusmassaa, eivätkä he halunneet tietää, kenelle se oli kuulunut ennen heitä. He eivät halunneet tietää, että joku muu oli niissä samoissa kutreissa rakastanut, raivonnut, toivonut, itkenyt ja unelmoinut, he olivat korkeintaan huolissaan täistä ja taudeista. [s. 117]
Olisin mielelläni lukenut enemmänkin kauneusbisneksen kääntöpuolista, ja mikä on länsimaiden kauneuden tavoittelun hinta esimerkiksi kehitysmaissa. Mielestäni myös ihmis- ja lapsikauppaa olisi voinut käsitellä laajemminkin: nämä olivat romaanin mielenkiintoisinta antia. Harmillisesti ne jäivät maagisten elementtien ja salaperäisen juonen varjoon. Parhaimmillaan Oksanen onkin ihmisarvon kuvaamisessa, välillä erityisesti sen saadessa groteskeja piirteitä: varsin vahva on esimerkiksi kuvaus nuorista naisista, joita huijataan synnytystehtaisiin puhelinpalkalla, jotta korkea-asemaistet, länsimaalaiset pariskunnat saisivat sijaissynnytysvauvan. Unelmilla riistäminen ja rahastaminen on romaanin vahva teema.

Norma ei ole huono kirja, ei missään nimessä. Silti tuntuu, että jokin tärkeä elementti puuttuu: kaksiulotteisuus kaipaisi vielä jotakin syventävää ulottuvuutta. Kielellisesti Norma on uskottava, mutta tarinakehikko taipuu – hype ei ole mielestäni ollut kirjan mittojen mukainen. Romaani on sujuva ja sievä sekä aiheeltaan oivaltava ja raikas, mutta kokonaisuus ei räjäytä tajuntaa. Esimerkiksi taiturulliseen Kun kyyhkyset katosivat -romaaniin (josta itse pidin kovin) Norma ei yllä, mutta ei sen pidäkään. Romaani tuntuukin hieman isompien projektien väliseltä kokeilualustalta (mikä sinänsä ei ole huono asia), mutta täysin valmiilta kirja ei tunnu. Saako Norma koskaan jatkoa vai jääkö se yksittäiseksi kokeiluksi, on mielestäni mielenkiintoinen ajatusleikki.

Norma pitää tiukasti otteessaan, ja halu saada tietää lisää vie lukijan tiiviisti loppuun saakka. Romaani on rakenteeltaan eloisa, nopealukuinen ja viihdyttävä, mikä on mukava kontrasti monille edeltäville, hyvin raskaillekin teoksille. Se myös sivuaa tärkeitä ja mielenkiintoisia teemoja: miten yhteiskunta kohtelee normista poikkeavia yksilöitä, miten valmis ihminen on menemään äärimmäisyyksiin ja vahingoittamaan lukuisia muita, jotta oman läheisen elämä helpottuisi ja unelmat toteutuisivat. Hiusteollisuus ja kauneusala ovat raikas aihe, ja tiivis paketti kestää varmasti monta lukukertaa.
Thaimaalaiset käyttävät mieluummin vietnamilaisia naisia, tai myanmarilaisia tai taiwanilaisia. Kyse ei ole vain hinnasta, vaan kulttuurieroista. Thaimaalaiset kunnioittavat enemmän omia naisiaan. Minusta tuntuu, että sama koskee kaikkia muitakin. On helpompi käyttää jotakuta joka ei ole samanlainen kuin itse. Sinun on hyvä muistaa se. [s. 236]

Jenni ei ole koskaan ottanut hiustenpidennyksiä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 304
Kansi: Anne Kursu ja Toni Härkönen
Lajityyppi: jännitys, psykologinen romaani, maaginen realismi
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 3. marraskuuta 2015

Kari Hotakainen: Henkireikä




Kari Hotakaisen uusin romaani Henkireikä on yksi tämän vuoden kovimmista kotimaisista. Se on myös melkoinen harppaus Hotakaisen lievästi onnahtaneeseen, julkisen terveydenhuollon ylistyslauluna toimineeseen Luonnon lakiin nähden.

Henkireiän kertojana toimii sekakuorossa laulava rikoskomisario, jonka kuorokaverit Suntio ja Parturikampaaja tasapainottelevat yllättävän rankkojen ongelmien kanssa. Suntio on ryhtynyt ryöstämään hauta-arkussa maahanpanemista odottavien vainajien vaatteita, jotta työttömäksi jäänyt ompelijavaimo voisi tehdä niistä uusia vaatekappaleita ja myydä "kierrätettyjä" kuteita eteenpäin. Parturikampaaja taas kärsii kotona murjottavan, pyörätuoliin invalidisoituneen miehen käsissä ja hautoo tämän tappamista.

Kuorokavereiden ongelmat kuitenkin karkaavat rikoskomisarion ulottumattomiin, kun Suntio menee kertomaan vaateryöstöistään Parturikampaajalle. Parturikampaaja puolestaan uhkaa paljastaa Suntion toimet kirkolle, ellei tämä auta pyörätuolissa märehtivän aviomiehen murhaamisessa.

Kolmeen osaan jakaantuva Henkireikä on alusta asti hotakaismaisen komeaa ja viiltävää analyysia, joka ei hienosta sanankäytöstään huolimatta tunnu missään vaiheessa elvistelyltä tai kikkailulta. Tarina virtaa koko ajan eteenpäin – mitä nyt lukija voi pysähtyä matkan varrelle maistelemaan parhaita paloja.
Minusta tuli ihmisten lukija. Aluksi hävetti. Että kävi ihmisten ajatuksissa heidän tietämättään, heille ilmoittamatta. Mutta olen huomannut, että ajatusten lukeminen on maan tapa. Pakko niitä on lukea, jos ihminen ei itse ilmoita mitä se haluaa. Ajatusten lukeminen ja ymmärtäminen, sen pitäisi olla kouluaineena, matematiikan, biologian ja vieraiden kielten lisäksi. Ihmisten aikeet ja ajatukset nimenomaan ovat vierasta kieltä.

Valmistin tietämättäni itseäni nykyiseen ammattiini, mutta silloin en tiennyt mihin ammattiin. Sen tiesin, etten ollut kiinnostunut tieteestä. Enkä varsinkaan taiteesta. En halunnut luoda uutta, vaan ymmärtää vanhaa. Ihminen on vanha.
[s.40-1]
Henkireikä tuntuu kuitenkin alussa vähän yllätyksettömältä – analyyttinen ja syvällisiä pohdiskeleva minäkertoja kun on Hotakaisen teoksissa varsin tiuhaan esiintyvä elementti, jota hän käyttää lähes samalla tavalla romaaniensa hyvinkin erilaisten päähahmojen kanssa. Henkireikä lähtee kuitenkin aika nopeasti ihan muille raiteille, sillä kertoja ryhtyy vyöryttämään lukijan silmille ratkomiaan rikostapauksia ja julmia esimerkkejä ihmisen julmuudesta.

Potilaansa pahoinpidelleen Mielenterveyshoitaja-Lauran ja muiden tarinat pohjustavat hyvin päähenkilön omaa kaiken nähnyttä mielenmaailmaa ja ennen kaikkea tekevät Hotakaisen romaanin alusta erilaisen ja mielenkiintoisen. Episodimaiset kertaukset tapauksista kuitenkin meinaavat muuttua pitkän päälle vähän itseään toistaviksi, vaikka mielenkiintoisia ovatkin. Ennen kaikkea ne taustoittavat hienosti Suntion ja Parturikampaajan omia mielenliikkeitä ja tulevia toimia ja todistavat, miten jokaisella meistä voi napsahtaa erilaisten olosuhteiden myötä.

Kertojan kokemuksia vasten tuntuu kuitenkin vähän erikoiselta, miten tämä yhtäällä kehuu nähneensä kaiken ihmisen julmuuteen liittyvän, muttei toisaalta osaa tai halua nähdä lähellään tapahtuvia asioita. "Ihmisen lukijan" hälytyskellojen luulisi soivan täysillä, kun tämä näkee epätoivoisen ja epävarman kirkonmiehen sekä manipuloivan ja katkeran kauneusalan ammattilaisen lähentyvän kuoroharjoitusten tauolla.

Komisarion passiivisuus lopun tapahtumien suhteen voi kuitenkin olla selitettävissä tämän kieron logiikan kautta. Komisario näet puhuu pitkin Henkireikää erilaisista tarinoista ja ihmisten rooleista niissä ja käyttää itse kokemiaan tapauksia esimerkkeinä – voiko olla, että hän antaa Suntion ja Parturikampaajan yhteisen tarinan edetä omalla painollaan, koska haluaa itsekin nähdä, mihin se vie, ja sitten käyttää tapausta uutena esimerkkinä?

Vaikka päähenkilön toimet eivät olekaan ihan loppuun mietittyjä, Henkireiän loppu kruunaa Hotakaisen romaanin komeasti, tyydyttävästi ja mielenkiintoisesti. Kertojan poissaolo lopussa odottavasta jännitysnäytelmästä tekee siitä heti mielenkiintoisemman ja arvaamattomamman, kun paikalle ei ilmestykään päivää pelastavaa sankaria. Tiivistahtinen ja -tunnelmainen loppunäytös ei myöskään yllättäen kärsi Hotakaisen harjoittamasta filosofisesta pohdinnasta, vaan hienot mieli- ja kielikuvat tuovat juuri sopivasti pitkitettyyn puukkohippaan mielenkiintoisia lisäsävyjä.
Mies kysyy, mitä mieltä Suntio on vammaisten asemasta nyky-yhteiskunnassa. Suntiolla ei ole asiasta mielipidettä, mutta nyt on oltava, koska ilman mielipidettä ei nykyisin kannata lähteä ihmisten ilmoille. Joka asiasta täytyy sanoa jotain, huudahtaa, parahtaa, pahastua, innostua. Vammaisten asema on ilmeisesti heikko, kysymys sisältää valmiin vastauksen, kysymysmerkki on ylösalaisin käännetty ongenkoukku, jolla pyydetään vastauksia. Suntio sanoo, että vammaisten asia on tärkeä, ja hän sanoo sen niin ponnettomasti, että olisi yhtä hyvin voinut sanoa appelsiinia keltaiseksi, ja tuon ponnettomuuden tunnistaessaan mies saa raivokohtauksen, ei ulkoista, vaan sisäisen, joka työntää hänestä ulos pitkän monologin, köydeksi punoutuneen oksennuksen, joka valuu rinnuksia pitkin lattialle ja keriytyy itsensä ympärille kuin märkä, kuollut käärme. Yksinpuhelu sisältää kaiken eikä siitä mitään puutu. Se on surua, raivoa, yksinäisyyttä, katkeruutta, tiheää pimeyttä, sitä miltä on tuntunut katsoa vuosikausia typerän tyyntä järven pintaa, sitä millaista on rullata tuolia paikasta toiseen kun ensimmäinen paikka on keittiö, toinen makuuhuone ja kolmas olohuone, sitä miltä tuntuu taistella älyllä tunnetta vastaan kun tietää aina häviävänsä, sitä millaista on katsella ja kuunnella television ajankohtaisohjelmaa, jossa hyväosaiset jaarittelevat huono-osaisten määrärahoista, keskeyttelevät toisiaan ja kallistelevat päitään. [s.179-180]
Henkireikä on kauttaaltaan tiivistunnelmainen, kokonainen ja laadukas romaani, jonka asetelmat ja tapahtumat pyörivät päässä kauan tarinan loppumisen jälkeen. Hotakainen on löytänyt lestinsä komeasti ja raikkaasti.


Petter oli jossain ihan muualla, kun lauluääntä ja musiikillisuutta jaettiin.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 200
Kansi: Elina Warsta
Lajityyppi: kehitysromaani, psykologinen romaani, jännitys
Mistä saatu: kirjastosta lainattu