torstai 27. syyskuuta 2018

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys


Edward St Aubynin Patrick Melrose -sarja on paistatellut maailmalla kulttisuosiossa vuosikausia, ja viisiosainen kirjasarja löysi tiensä lopultakin Suomeen viime keväänä. Loistava menneisyys -kokoomalaitos niputtaa Patrick-paran tarinan kolme ensimmäistä osaa samojen kansien väliin suorastaan huikeaksi lukupaketiksi. Tämä arvio sisältää väistämättä muutamia paljastuksia kaikkien kolmen romaanin tapahtumiin liittyen.

Mitäs pienistä seuraa David ja Eleanor Melrosen järjestämiä illallisia perheen Ranskassa sijaitsevalla tilalla. Nuori Patrick-parka pääsee todistamaan pöyhkeilevän ja turhantärkeän yläluokan edustajien koketeerausta, ja monet romaanissa tavattavista ylhäisön edustajista kohdataan myös sarjan tulevissa osissa. Mielenkiintoiset sivuhahmot tekevät vaikutuksen jo ensiesiintymisellään, ja St Aubyn on luonut hahmoistaan vähän stereotypioita tuulettavia ja inhimillisiäkin tuttavuuksia. Esimerkiksi hopeaketun ja elämännälkäisen nuorikon alkutekijöihinsä väljähtäneen suhteen kuvaus on häpeämättömän häijy ja kiusallisen tarkkanäköinen sivupolku.
Nicholas katseli pitkää ja verkkaisesti etenevää arabien jonoa, joka oli nousemassa Air Francen koneeseen. Hän mietti Algerian kriisiä vuonna 1962 ja petettyjen siirtomaajoukkojen uhkausta tehdä maahanlasku Pariisiin. Ajatuskulku katkesi, kun hän alkoi miettiä, miten kaukaa tarina pitäisi aloittaa jos hän haluaisi selittää sen Bridgetille, joka luultavasti luulisi Algeriaa italialaiseksi muotisuunnittelijaksi. Tuttuun tapaan hän alkoi kaivata rinnalleen kolmekymppistä naista, joka oli opiskellut Oxfordissa historiaa ja tiesi mistä milloinkin puhuttiin, eikä kaipuuta hillinnyt lainkaan se, että hän oli eronnut jo kahdesta sellaisesta naisesta. Kumpikaan heistä ei ollut ollut kovin kiinteälihainen, mutta muistikuvat älykkäistä keskusteluista piinasivat Nicholasia kuin unohdettuun vankityrmään leijaileva herkullinen ruoantuoksu. Miksi hän kaipasi aina sitä, minkä oli jättänyt taakseen? [s. 62]
Mitäs pienistä -osan puistattavimmat hetket nähdään tyrannimaisen David-isän ja Patrickin välillä, ja illan raadolliset tapahtumat kääntävät Patrick-paran elämän täysin päälaelleen – rajut käänteet kaikuvat uskottavasti aikuistuneen Patrickin vaiheita kuvaavissa myöhemmissä osissa. Mitäs pienistä nostaa järkyttävillä tapahtumillaan romaanisarjan sävyn ja tunnelman sen kuuluisalle traagiselle tasolle, ja ilmeisesti St Aubynin omakohtaisiin kokemuksiin perustuva murhenäytelmä vetää lukijan kuin lukijan varmasti hiljaiseksi tylyllä tavalla.

Ilta kuitenkin jatkuu isän ja pojan välikohtauksesta huolimatta, ja seuruetta kiusaavan ja häiriköivän David Melrosen ympärillä pyörivä illanvietto muuttuu koko ajan vain häiriintyneemmäksi kurimukseksi. St Aubyn kasvattaa ylitsevuotavan kohteliaiden vieraiden ja pahansuovan isännän välisen jännitteen upealla tavalla äärimmilleen, ja lopulta juhlava kärvistely päättyy hienovaraisen yksinkertaisella ja unohtumattomalla tavalla. Kokonaisuutena Mitäs pienistä on huimaavan jyrkillä nousuilla ja traagisilla laskuilla lukijaa riepotteleva kaunokirjallinen vuoristorata-ajelu, jollaisen kyytiin pääsee erittäin harvoin.

Ikävä juttu puolestaan seuraa parikymppisen Patrickin edesottamuksia New Yorkissa, jonne heroiiniriippuvainen nuorukainen on saapunut hakemaan kuolleen David-isänsä tuhkia. Sadistisen ja julman vanhemman poismenon käsitteleminen on kova pala Patrickille, joka joutuu kohtaamaan isänsä synkistä puolista autuaan tietämättömiä vanhoja ukkoja. Ikäviä muistoja ja kiusallisia kohtaamisia voi toki paeta Ison Omenan houkutuksiin, joista huumediilerien seura vetää Patrickia eniten puoleensa.

Aikuistunut, varakas ja tyylikäs Patrick kätkee sisälleen kohtuuttomia määriä surua, katkeruutta ja pettymyksiä. Hahmo tuntuu uskottavalta varttuneemmalta olomuodolta Mitäs pienistä -romaanin surullisen kohtalon kokeneelle pikkupojalle, ja Patrickin kaoottinen oleskelu New Yorkissa on varsin traagista luettavaa. Rähjäisissä ympäristöissä kohdattavista diilereistä, narkkareista ja muista kummajaisista koostuva hahmogalleria tuo autenttisuudessaan ja rehellisyydessään mieleen Julia Berlinin Siivoojan käsikirja -novellikokoelman karut tarinat amerikkalaisen yhteiskunnan laitamilta.

Ikävä juttu nostaa huumeiden käyttämisen varsin vahvaksi teemaksi Patrick Melrosen saagassa. Piikityskokemuksia, juopottelua ja sekakäyttöä kuvataan Berlinin proosan tavoin avoimen raadollisesti mutta myös jopa kauniin runollisesti. Esimerkiksi romaanin puolivälissä käynnistyvä hallusinaatiovyörytys on sekopäisen happoista seurattavaa, joka tuo mieleen Netflixin huumehöyryisen Happy-sarjan. Myös Patrickin pöhnäiset ajatukset vaikkapa ravintolassa ruokaa odottaessa ovat varsin huumaavaa luettavaa.
Ei, sitä ei saanut ajatella, eikä mitään muutakaan, ei varsinkaan heroiinia, koska vain heroiiniin saattoi luottaa täysin, vain se saattoi pysäyttää tämän nelistyksen vastausta vaativien kysymysten hamsterinpyörässä. Heroiini oli ratsuväki. Heroiini oli puuttuva tuolinjalka, joka oli niin huolellista tekoa, että se istui täydellisesti katkenneen jalan jokaiseen sälöön. Heroiini asettui kallon pohjalle lempeästi kehräten ja kietoutui tummaksi verhoksi hermojen ympärille kuin lempityynylleen käpertyvä musta kissa. Se oli pehmeä ja täyteläinen kuin sepelkyyhkyn kaulan höyhenpeite tai paperille tipautettu sinettivaha tai kämmeneltä toiselle soljuva helminoro.
   Hän suhtautui heroiiniin niin kuin muut suhtautuivat rakkauteen ja hän suhtautui rakkauteen niin kuin muut suhtautuivat heroiiniin: se oli vaarallista ja käsittämätöntä ajanhukkaa. Mitä sanottavaa hänellä oli Debbielle? ”Sinä tiedät, että isän vihaaminen ja rakkaus huumeisiin ovat kaksi tärkeintä asiaa minun elämässäni, mutta haluan tehdä selväksi, että sinä tulet heti kolmantena.” Kukapa nainen ei olisi ylpeä mitalisijasta sellaisessa kisassa?
[s. 181–182]
Ikävä juttu on painajaismainen kuvaus menneisyytensä kanssa painiskelevan Patrickin elämästä – yläluokkaisen nistin toikkarointi päättyy puhuttelevaan kohtaamiseen omien ongelmiensa piinaaman Rachelin kanssa. Viimeistään tämä onneton ja kömpelö tapaaminen osoittaa järkyttävällä ja julmalla tavalla, minkälainen ihmisraunio isänsä tuhkien kanssa ympäri New Yorkia haahuileva Patrick lopulta onkaan.

Lukupaketin kolmas ja viimeinen romaani Toivon mukaan esittelee jälleen vähän erilaisen Patrickin. Kolmikymppiseksi varttunut päähenkilö on onnistunut saamaan heroiiniriippuvuutensa jonkinlaiseen hallintaan, ja Patrick on alkanut tajuta, että tulevaisuus voisi olla muutakin kuin seuraavan piikittämiskerran vartomista.

Lähitulevaisuuden suunnitelmiin kuitenkin kuuluu Bridgetin ja tämän uuden miehen Sonnyn juhliin osallistuminen ja kyseisestä kalaasista selviäminen selvinpäin. Paikalle on saapumassa isäntäväen harmiksi muitakin haastavia vieraita kuin Patrick – kaikkea muuta kuin poliittisesti korrekti kuningasperheen jäsen ja Sonnyn uskollisuutta koetellut kohukaunotar nostavat tunnelman kattoon kumpikin omalla tavallaan.

Toivon mukaan on romaanikolmikon hajanaisin osa, jonka valtavan hahmogallerian kanssa lukija kokee olevansa aluksi melkoisessa pulassa. Lukuisat uudet tuttavuudet panevat pään sekaisin ripeätahtisen esittelykierroksen myötä, eivätkä tämänkertaisen hahmokavalkadin räikeimmätkään tähdet tee samanlaista vaikutusta kuin Mitäs pienistä -osan illallisseurueen jäsenet. Bridgetin ja Sonnyn juhlat jäävät kiinnostavuudessaan ja purevuudessaan valitettavasti valovuosien päähän ensimmäisen osan kireätunnelmaisista illanistujaisista. St Aubynin kyhäilemä kolmiodraama isäntäpariskunnan ja miestennielijän välillä tuntuu vähän väkinäiseltä ja epäoleelliselta kuviolta muun kokonaisuuden kannalta.

Sitä vastoin bileet täydellisesti sekoittava kruunupää on mainio lisä yläluokkalaista pönöttämistä kärkkäästi suomivaan kokonaisuuteen. Nopeatahtinen ja kursailemattoman suorasukainen kuvaus juhlatilaisuudesta tuo tyyliltään mieleen Sadie Jonesin Kutsumattomat vieraat -romaanin kepeän nyrjähtäneen seurapiiriporinan. Kuningasperheen arvosteleminen ei tunnu nykylukijasta kovinkaan raflaavalta, mutta ilmestymisaikanaan Toivon mukaan on taatusti ollut tietyiltä osiltaan liikaa joillekin brittilukijoille.
Kun Sonny näki Jacquelinen palaavan, hänen ahdistuksensa yltyi taas, mutta prinsessa ei ollut millänsäkään vaan alkoi kertoa Sonnylle tarinaa ”tämän maan tavallisista kansalaisista” ja heihin tuntemastaan ”järkähtämättömästä uskosta”, joka perustui täydelliseen tietämättömyyteen kansalaisten elämästä ja lujaan luottamukseen, että nämä suhtautuisivat kuninkaallisiin suopeasti.
   ”Matkustin kerran taksilla”, hän aloitti äänellä, jonka tarkoituksena oli saada Sonny ihastelemaan hänen ennakkoluulottomuuttaan. Sonny kohotti kuuliaisesti kulmakarvojaan toivoen osoittavansa tahdikasta ihmettelyä ja ihastusta. ”Tony sanoi kuljettajalle `Hotelli Royal Gardeniin’, joka on meidän pihatiemme päässä, niin kuin tiedätte. Kuljettaja sanoi – ” prinsessa kumartui hieman voidakseen esittää juttunsa huippukohdan aksentilla, joka olisi hyvin saattanut käydä cockneysta Kiinassa, ja pudisteli samalla rehvakkaasti päätään – ”’Kyllä mä tiedän missä rouva asuu.’” Prinsessa hymyili Sonnylle leveästi. ”Mainiota väkeä, eikö vain? hän kaakatti. ”Eikö vain? Mainiota väkeä kerta kaikkeaan!”
[s. 401]
Toivon mukaan -romaanin päihdepuoli eroaa melkoisesti edellisosan kummitusjunamaisesta heroiiniseikkailusta – Patrickin paranemisen sijaan St Aubyn nostaa esille päähenkilön Johnny-kaverin, jonka kanssa lukija pääsee käymään anonyymien narkkarien kokouksessa. Ikävän jutun hedonistinen ja painajaismainen sävy on vaihtunut realistisempaan ja jopa hivenen nöyrempään kerrontaan, kun Johnny tapaa enemmän tai vähemmän kuivilla olevia heroinisteja. St Aubyn osaa taitavasti kuvata kokoontumisen jännittynyttä ja mukarentoa tunnelmaa, jossa Johnny ja muut ihmisparat pyristelevät. Päihteidenkäyttöteema ei siis koe St Aubynin käsissä inflaatiota vaan muuttaa muotoaan entistä kiinnostavammaksi.
Kun ryhmä oli kiittänyt Sallya, sihteeri ilmoitti, että oli ”tulokkaan vuoro” ja että hän olisi kiitollinen, jos jollekin tulokkalle toisiaan annettaisiin puheenvuoro. Sanoja seurasi melkein joka kerta hiljaisuus, sillä joko yhtään tulokasta ei ollut paikalla tai tulokas oli liian pelokas sanomaan yhtään mitään. Viimeisen viisiminuuttisen kaappaisi sitten joku vanha jermu, joka oli ”ihan romuna” tai ”halusi vain tuntea että oli mukana kokouksessa”. Tällä kertaa paikalla kuitenkin oli aito tulokas, joka uskaltautui avaamaan suunsa.
   Hän kertoi olevansa Dave ja ensimmäistä kertaa kokouksessa eikä hän voinut tajuta, miten tämä muka auttaisi häntä jättämään huumeet. Oikeastaan hän oli jo ollut lähdössä, mutta sitten joku oli kertonut sinapista ja lusikasta ja viivojen vetämisestä, ja koska hän oli kuvitellut olevansa ainoa joka oli tehnyt sellaista, tuntui hassulta kuulla että joku muukin puhui samasta asiasta. Hän oli rahaton eikä voinut käydä missään, koska oli velkaa kaikille. Hän oli selvin päin ainoastaan siksi, ettei jaksanut enää varastaa. Television hän vielä omisti, mutta häntä riivasi ajatus että televisio oli hänen vallassaan, ja nyt hän ei enää uskaltanut katsella sitä, koska edellisenä iltana hän oli alkanut pelätä suututtaneensa televisiossa puhuneen tyypin tuijotuksellaan. Enempää sanottavaa hän ei keksinyt.
[s. 350–351]
Patrick Melrosen tarinan kolme ensimmäistä osaa ovat huikean älykästä, viiltävää, kauhistuttavaa ja ennen kaikkea mukaansatempaavaa luettavaa. Kukin romaaneista on vaatimattomasta teoskohtaisesta sivumäärästään huolimatta erittäin intensiivinen ja sisältörikas lukupaketti, joten en suosittele missään tapauksessa ahmimaan Loistavaa menneisyyttä kannesta kanteen yhtenä suupalana. Jään sen sijaan innolla jännittämään, minkälaisen päätöksen St Aubyn tarjoilee sarjan kaksi viimeistä osaa sisältävän Toivoa sopii -kokoomalaitoksen muodossa.


Alkuteokset ja alkuperäiset ilmestymisvuodet:
Never Mind (1992), Bad News (1992) ja Some Hope (1994)
Suomennos: Markku Päkkilä
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 455
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Rein Raud: Rekonstruktio


Rein Raudin Rekonstruktio on kunnianhimoinen dekkari, jonka kuolemansairas päähenkilö Enn Padrik yrittää selvittää tyttärensä kohtaloa. Viisi vuotta sitten Anni Padrik ja tämän omituiset kulttiystävät tekivät joukkoitsemurhan syrjäisessä talossa, ja Enn yrittää käyttää jäljellä olevat päivänsä tekoon johtaneiden syiden paljastamiseen – edessä on lähtökohdiltaan erittäin mielenkiintoinen mutta lopulta pitkäveteiseksi ja sekavaksi juoksettuva seikkailu.

Rekonstruktio yrittää kovasti olla paljon enemmän kuin tavanomainen dekkari, ja tämä kunnianhimoisuus tekee valitettavasti melkoista hallaa kokonaisuudelle. Vetävän alun jälkeen Raud jää junnaamaan Neuvosto-Viron lähimenneisyyden ja Ennin avioliiton ja perhe-elämän kuvaukseen aivan liian pitkäksi aikaa. Kovapäisen vaimon ja idealistisen tyttären mollaaminen alkaa kyllästyttää todella pian, sillä hahmojen avaaminen ei lopulta tuo kokonaisuuteen mitään oleellista mukaan. Niinpä Rekonstruktion alkupuoli valahtaa kuluneeksi perhe-elämän kuvaukseksi, joka kuitenkin sivuaa esimerkiksi Viron itsenäistymisen jälkeistä aikaa ja käsittelee myös nykypäivänä puhuttelevia teemoja.
Minun on todettava, että seurasin heidän väittelyään sivusta ja ihmettelin kaksin verroin. Mairen kykyä argumentoida ja pysyä tarkasti jyvällä yhteiskunnallisista asioista yhtä lailla kuin Annin maailmanparannuksellista uhmakkuutta. Ja minusta tuntui, että he täydensivät toisiaan, mikä auttoi kumpaakin pitämään katseensa kirkkaana. Niin olikin jossain määrin. En tosin jakanut Mairen varmuutta siitä, että jos jollakulla menee heikosti vapaassa Virossa, niin se on täysin hänen omaa syytään – sillä vähäinenkin aloitteellisuus ja ahkera työnteko johtaa kyllä vihreälle oksalle – mutta en ollut samaa mieltä Anninkaan kanssa, jonka mukaan yhteiskunnan on aina taattava kaikille tasavertaiset mahdollisuudet ja jos joku ei pysy muiden tahdissa, hänet tulee lykätä muiden tasalle yhteisin voimin huolimatta siitä, kykeneekö tuo joku edistymään vai ei. Lopulta en hyväksynyt kummankaan kantaa. Eihän yksikään populaatio ole elinvoimainen, jos se toteutuu vain laboratorio-oloissa, vaikka toisaalta ihmisyhteiskunta ei ole mikä tahansa populaatio. Niin minä liityin heidän keskusteluunsa kolmanneksi pyöräksi, joka vuoroin hillitsi yhtä, sitten taas toista osapuolta. Myöhemmin heiltä hävisi tuo väittelyvimma. Ilmeisesti kummankin argumentit olivat menettäneet tuoreutensa kuulijan kannalta. [s. 52–53]
Viron lähihistoriasta lukeminen on kyllä kiinnostavaa, ja esimerkiksi ulkomaille paremman elämän toivossa lähteneiden virolaisten kohtalot ovat varsin synkkiä. Annin kovat vaiheet Pariisissa valottuvat hitaasti ja varmasti tarinan edetessä, ja hahmosta rakentuu lopulta varsin uskottava ja kiinnostava kuva. Lopulta on katkeransuloisen selvää, mikä on saanut kunnianhimoisen Annin vetäytymään maailmasta oudon kultin helmoihin syrjäseuduille.

Sitä vastoin Padrikin vaimon Elo-siskon oma tarinalinja on surullisuudestaan huolimatta selvää täytemateriaalia, joka ei oikein löydä muusta kokonaisuudesta paikkaansa. Annin oma kertomus olisi kyllä riittänyt välittämään lukijalle sanoman siitä, kuinka kova paikka neuvostotodellisuudessa kasvaneella on edessään vapaan Euroopan kamaralla.

Rekonstruktio muuttuu kokonaan viimeisellä kolmanneksellaan, kun dekkari jättää salapoliisityön seuraamisen taakseen kulttielämän kuvauksen saadessa tilaa. Raud osaa kuvata Emma Clinen Tytöt-romaanin tavoin oivallisesti sitä, kuinka hulluus alkaa levitä hitaasti mutta varmasti eristyksissä olevien ihmisten keskuudessa. Valitettavasti Raudin hahmot eivät oikein tee vaikutusta, ja Anni jääkin kulttilaisista ainoaksi oikeasti kiinnostavaksi hahmoksi. Stereotyyppisistä pikkunilkeistä ja sekopäistä koostuvat kultin jäsenet eivät voittaneet sympatioitani puolelleen, eivätkä esimerkiksi pelottavan karismaattisen Androidin hullut höpinät nousseet Tyttöjen uhkaavan ja vaarallisen tunnelman tasolle missään vaiheessa. 
[…] Me kaikki olemme Michael Jacksoneja, voimme laulaa ja liikkua täydellisesti, kaikki huiput on valloitettu, kansajoukot koomassa, mutta väri väärä. Shit happens, eikö vain? Se on muuten tosi hyvä esimerkki, koska se auttaa selittämään, miksi ihmiset lopulta jakautuvat kahteen leiriin. Kutsukaamme heitä potilaiksi ja laskuvarjohyppääjiksi. Potilaat ovat niitä, joiden diagnoosi on Michael Jackson ja hoito kauneusleikkaus. Ajattelet, että ostat itsellesi uuden naaman ja oletkin uusi ihminen. Se joka haluat olla. Tai sanotaan että hankit jonkin uuden vempaimen, auton tai naisen, ei sen väliä. Se ei tietenkään ole hoitoa joka parantaisi ketään, vaan hoitoa jonka he ovat itse itselleen valinneet. Ja joka juuri samasta syystä ei tehoa heihin. Heidän sairautensa ei edes ole parantumatonta laatua, kuten vaikka… sanotaan vaikka sokeritauti tai homoseksuaalisuus. He eivät vain halua parantua.” [s. 192]
Rekonstruktio on aivan liian moneen suuntaan kurottava kertomus, jonka turhankin moninaiset sisällöt eivät muodosta luontevaa kokonaisuutta. Samalla tavalla menneisyyden salaisuuksia tonkivaa dekkaria etsivien kannattaa kääntää katseensa mieluummin kohti Joël Dickerin erinomaista Baltimoren sukuhaaran tragediaa.


Alkuteos: Rekonstruktsioon
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012
Suomennos: Hannu Oittinen 
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 288
Kansikuva: Tommi Tukiainen 

Lajityyppi: kollaasiromaani, 
historiallinen romaani, jännitys
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Piia Leino: Taivas


Suomalainen tieteiskirjallisuus on pikkuhiljaa pääsemässä parrasvaloihin, vaikka tyylilajin harvat edustajat ovat Johanna Sinisalon ja Leena Krohnin tuotantoa lukuun ottamatta jättäneetkin toivomisen varaa. Piia Leino lähtee Taivas-dystopiaromaanissaan hyvin eri suuntaan kuin mihin Tuomo Jäntin Verso-ekokatastrofikuvitelmat harhailivat, ja Leinon realistisempi ja karumpi ote 2050-luvun Suomen kuvaamisessa toimii vähäeleisen hienosti.

Taivas kertoo entisestä Helsingistä eli Valon kaupungista, joka on muuttunut kansallissosialistiseksi kaupunkivaltioksi. Pakolaisvirtojen, luonnonkatastrofien ja lopulta sisällissodan runtelema Suomi taantui 2000-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä sisäänpäin kääntyneeksi fasistimaaksi, joka on lopulta eristäytynyt kokonaan muusta maailmasta kammottavin tuloksin – Helsingin kadut ovat täynnä apaattisia kerjäläisiä, ruokaa ei meinaa riittää oikein kenellekään rauhanomaisesta ja vakaasta tulevaisuudesta puhumattakaan.

Valo kuitenkin tarjoaa kärsiville asukkailleen leipää ja sirkushuveja Taivas-virtuaalimaailman muodossa. Taivaan niityillä kaiken vapaa-aikansa viettävä tutkija Akseli tapaa virtuaalimatkoillaan kauniin ja kiinnostavan Iinan, joka asuu yhdessä Taivasta korjaavan ja kehittävän Jalon kanssa. Iina ja Aleksi siirtävät pian tapaamisensa raunioituneen Helsingin kaduille, ja ennen pitkää uudenlaiset ja vaarallisetkin ajatukset alkavat muuttua myös teoiksi.

Taivas on varsin uskottava ja raadollinen näkemys mahdollisesta tulevaisuuden Suomesta ja Helsingistä hyönteisruokineen, Hakaniemen torilla huojuvine kerjäläisineen ja propagandistisine julistuksineen ”puhtaan” isänmaan puolesta. Leino suoriutuu romahtaneen ja nyrjähtäneen yhteiskuntajärjestyksen kuvaamisesta yhtä luontevasti ja mielenkiintoisesti kuin Laura Gustafsson Korpisoturi-romaanissaan. Vanhoja dokumentteja tutkivan Akselin kautta Leino onnistuu mielenkiintoisesti avaamaan Suomen romahdukseen johtaneita syitä ja nostamaan esille tässäkin ajassa kyteviä katastrofin aineksia – kuten viiltävältä dystopiaromaanilta voisi odottaakin.
Akseli lukee vuosituhannen alun arvioita masennuksen yleistymisen syistä, muttei osaa päätellä, kuinka uskottavia ne ovat. Kirjoitusten mukaan monien oli vaikea kestää muutosta, kun vakituiset työpaikat katosivat, uskonnot menettivät merkitystään ja sosiaalinen kanssakäyminen siirtyi verkkoon. Elämä koettiin yksinäiseksi ja merkityksettömäksi. Masennus ja siihen käytetyt lääkkeet aiheuttivat seksuaalista haluttomuutta ja kyvyttömyyttä ja ne taas pahensivat masennusta, mutta asioiden syy-yhteys jää kirjoituksissa melko hämäräksi.
   […] Akseli on lukenut vasta muutaman sivun, muttei kykene enempään. Hän riisuu lasinsa ja painaa kasvot käsiinsä, maistaa suussaan yhtä torakkajauhon happaman maun. Vuosituhannen alun runsas ja viisasteleva teksti takoo hänen päässään. He kirjoittivat niin paljon, mutta ymmärsivätkö he mitään? [s. 48]
Dystopiaromaani on haastava ja varsin suosittu lajityyppi, ja harmittavasti Taivaan rahkeet eivät oikein riitä ulkomaisten synkkien tulevaisuudenkuvausten rinnalla. Leinon näkemys toimii kyllä romaanin näyttämönä oivallisesti, mutta valvontayhteiskuntaversio Helsingistä tuntuu vähän nukkavierulta esimerkiksi Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaanin Gileadiin nähden. Siinä missä Atwood avaa omassa teoksessaan naisvihamielisen Gileadin syntyhistoriaa ja ideologisia vaikuttimia, Leino puolestaan jättää Valon valtakunnan liiaksi hämärän peittoon – kolmesta päähahmosta kyllä kaivetaan esille takaumia, mutta ehdottomasti mielenkiintoisimman elementin avaaminen jää rikollisen vähälle. Lukija toki osaa yhdistellä mielessään yhteiskunnallisten mullistusten takana olevia ilmiöitä Akselin kaivamista muinaisdokumenteista, mutta populaarikulttuurissa esiintyviin dystopiakuvauksiin tutustuneelle Taivas ei valitettavasti tarjoa tässä suhteessa mitään erityisen omaperäistä.

Leino osaa hyödyntää raunioitunutta Helsinkiä hauskalla tavalla romaanissaan, kun päähahmot tutkiskelevat pääkaupungin rähjääntyneitä maamerkkejä ja nähtävyyksiä. Hiippailuhetki autiossa Töölön kirjastossa tarjoaa reilun annoksen jännitystä, ja Akselin ja Iinan treffit tuhotulla Linnanmäellä tekevät romaaniin varsin tunnelmallisen ja kaikessa nyrjähtäneisyydessään jopa omaleimaisenkin sivupolun. 

Romaania lukiessani yllätyin siitä, kuinka virtuaalimaailmaan tehdyt todellisuuspaot toivat mieleen loppukesästä ilmestyneen We Happy Few -videopelin. Sekakäytön sävyttämistä juonenkäänteistä tunnettu Compulsion Gamesin dystopiaseikkailu toi huumehörhöilyillään valvontayhteiskuntakuvaukseen tragikoomisia ja visuaalisesti komeita lisäelementtejä, ja hieman hämmentävästi samantapainen päihdepuoli on edustettuna myös Taivaassa. Lääkehuuruissa vallankumousta puuhaavien Akselin ja Iinan toikkarointi on varsin lohdutonta seurattavaa puhumattakaan Akselin omasta virtuaalimaailmariippuvuudesta, johon edes rakastuminen ei tunnu purevan.

Taivas uskaltaa lähestyä maailmanloppua ja ihmiskunnan tulevaisuutta varsin omintakeisesta vinkkelistään – vaikka Leinon vision olisi voinutkin viedä huomattavasti tämänhetkistä toteutusta pidemmälle, kyseessä on vaikuttavan vähäeleinen mutta miellyttävän monitasoinen dystopiakuvaus.


Petter suosittelee painajaismaisen scifin ystäviä tarttumaan Atwoodilta sittemmin ilmestyneisiin 
Oryx ja Crake- sekä Herran tarhurit -romaaneihin, joissa maailman kohtalosta huolestuneen kirjailijan mielikuvitus laukkaa pelottavalla poljennolla.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Sivumäärä: 250
Kansikuva: Jussi Karjalainen
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani, scifi
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 9. syyskuuta 2018

S. K. Tremayne: Ennen kuolemaani

S. K. Tremaynen Ennen kuolemaani -jännäri on tekijältään uskalias muutos jo Jääkaksoset-pelinavauksessa muodostuneeseen menestyskaavaan. Aluksi meininki tosin tuntuu masentavan tutulta – mukana on jälleen onnetonta perhe-elämää, suojattomia syrjäseutuja ja omituisesti käyttäytyviä lapsihahmoja. Tremayne kuitenkin koukuttaa lukijan seuraamaan Redwayn perheen murhenäytelmää muutamalla varsin yksinkertaisella mutta toimivalla tempulla.

Kath Redway on jäänyt henkiin yritettyään joulun välipäivinä itsemurhaa, mutta perheen arki on kokenut peruuttamattoman muutoksen. Yksiniitinen ja muutenkin juro Adam-siippa pakenee ääneen lausumattomia totuuksia metsänvartijan velvollisuuksien pariin, ja pariskunnan tytär on vielä hurjemmassa kunnossa. Asperger-oireyhtymästä mahdollisesti kärsivä mutta diagnosoimatta jätetty Lyla käyttäytyy entistä holtittomammin ja kertoilee äidilleen Dartmoorin nummiseuduilla toikkaroivasta tuntemattomasta miehestä.

Kath ei valitettavasti osaa tukea tai lähestyä tyrmistyneitä perheenjäseniä, sillä hän ei muista tekoaan edeltävistä viikoista juuri mitään. Naisparka kuitenkin alkaa saada muistojen palautuessa vihiä omista tekemisistään ja niihin johtaneista paljastuksista, joiden jälkijäristykset koettelevat Redwayn ruokakunnan ohella myös Kathin Dan-velipojan perhettä. Kallonkutistajakäly-Tessa saa useaan otteeseen huomata haukanneensa aivan liian ison palan luvattuaan auttaa Kathia totuuden selvittämisessä.

Ennen kuolemaani nojaa nimensä mukaan vahvasti Kathin muistojen ja sitä kautta tämän itsetuhoisen teon taustavaikuttajien selvittämiseen. Uusia muistikuvia ja välähdyksiä Kathin joulukuusta tarjoillaan säännöllisin väliajoin, kun päähenkilö viilettää pitkin kotiseutuaan ja takaumat heräävät henkiin tuttujen maisemien ja tuoksujen myötä – varsinkin jälkimmäisten kohdalla mennyt palaa päähenkilön mieleen suoraan sanottuna epäuskottavankin tehokkaasti.

Joka tapauksessa paljastukset kääntävät kokonaisuutta päälaelleen mukavan armottomalla tavalla, ja olin varsin vaikuttunut siitä, kuinka ilkeän kipeä salaisuus häiriintyneine lieveilmiöineen lopulta onkaan Kathin oirehdinnan taustalla. Tremayne uskaltaa lähteä kokeilemaan uusia psykologisia tasoja suorastaan pöyristyttävän hyytävin tuloksin.

Lyla on arvoituksellinen ja mielenkiintoinen hahmo – eikä vähiten siksi, että fiktiossa tai mediassa ylipäätään esitellään harvoin naispuolisia Asperger-henkilöitä. Tremayne osaa mielenkiintoisesti kuvata arkea erityislapsen kanssa puhumattakaan siitä, miten epätoivoista on saada tyttö puhumaan todistamistaan kipeistä tapahtumista. Kaiken kaikkiaan Lyla tuntuu uskottavalta ja monitasoiselta tuttavuudelta, joka tuo uudenlaisia sävyjä dekkarien vakiintuneisiin perhesuhteiden kuvauksiin.
Lampaat on täällä ylänköseudulla tapana merkitä maalaamalla niiden turkkiin tietyn värinen läikkä. Lyla on kehittänyt käytännön pohjalta oman lampaanbongauspelinsä, jossa punaisella merkitystä lampaasta saa yhden pisteen, sinisellä merkitystä kaksi ja vaaleanpunaisella värjätystä viisi. Välillä me pelaamme lampaanbongausta koko perheen voimin, koska silloin saamme Lylan havahtumaan mietteistään ja sanomaan edes jotain. Vaitonaisella tuulella ollessaan hän suostuu yleensä kommunikoimaan vain hyvin säännönmukaisten tilanteiden kautta, esimerkiksi numeroista keskustellessaan tai jonkinlaisen pelin tai leikin välityksellä. [s. 112–113]
Lylan kautta käsitellään myös varsin riipaisevin tuloksin esimerkiksi yksinäisyyden teemoja, ja tyttöparan ankeiden syntymäpäiväjuhlien kuvaus on todella karua luettavaa. Tremayne osaa käsitellä Lylaa ja tämän erityisominaisuuksia mielenkiintoisesti ja toki omalla tavallaan puistattavasti kuitenkaan repimättä tytöstä kuitenkaan irti samanlaista kauhua ja pelkoa kuin aiempien romaaniensa häiriintyneistä lapsihahmoista. Ennen kuolemaani saa Lylan ansiosta pirtaansa uudenlaista syvyyttä ja monitasoisuutta, mikä nappasi ainakin minut koukkuunsa. Huomasin lukiessani jännittäväni ehdottomasti eniten sitä, kuinka Lylalle lopulta käy ja miten tämän pää kestää lievästi sanottuna raastavien koettelemusten keskellä.

Toisaalta taas mielestäni oli vähintäänkin epäuskottavaa, että Adam ja Kath eivät ole hankkineet selvästi Asperger-oireilevalle tyttärelleen apua ja tukea. Adamista on tehty modernia maailmaa halveksiva, perinteisille arvoille lämpenevä ja luontoa kunnioittava mörökölli, jonka rinnalla Kath on oikeastaan vain alistunut ja mukautunut omaan rooliinsa korvessa elävänä perheenäitinä. Romaanin alkupuolella Kathin hehkutukset perhe-elämästään ja onnekkuudestaan tuovat naiviudessaan mieleen Elin Willowsin Sisämaan vähän samassa asemassa olevan päähenkilön mielenliikkeet – Kathin itsemurhayrityksestä tietoinen lukija toki tajuaa heti, että Redwayn idyllissä on jokin pahan kerran pielessä.

Kathin muistoista paljastuvat kauheudet ja salaisuudet tuottavat uskottavia jälkijäristyksiä myös Danin ja Tessan perheessä. Tremayne onnistuu kyllä onnistuneesti hämäämään lukijaa toiseen perheeseen liittyvillä käänteillä – onko niillä lopulta mitään tekemistä Kathin teon ja traumaattisen muistiinmenetyksen kanssa vai ei? Kuten jo aikaisemmin totesin, Ennen kuolemaani -romaanin taustalla vaikuttava salaisuusvyyhti on varsin monimutkainen, ja eri asioiden vuorovaikutussuhteet valottuvat tyydyttävästi vasta tarinan jälkipuoliskolla.

Ennen kuolemaani on myös miljöönsä puolesta varsin mieleenpainuva. Tremayne osaa loihtia Dartmoorin nummimaista seudun mytologian ja historiallisten nähtävyyksien avulla omintakeisen ja mielenkiintoisen tapahtumapaikan. Paikallishistoriaa ja pakana-ajan tapoja avataan muun muassa Kathin ja Lylan yhteisten seikkailujen myötä, ja menneen maailman erikoisuudet on myös nivottu osaksi nykyhetkeä parilla erittäin mielenkiintoisella käänteellä. Kaiken kaikkiaan historialliset osuudet luovat osaltaan toimivasti jännäriin omintakeista tunnelmaa, minkä ansiosta kokonaisuus tuntuu raikkaalta ja kovin epädekkarimaiselta.
Lyla suuntaa minuun rävähtämättömän katseen.”Mustan surman aikoihin nummien asukkaat veivät kivikehien sisään ruokatarvikkeita. Sen jälkeen rannikolta saapui ruttoon sairastuneita ihmisiä, jotka kävivät hakemassa ruoan ja jättivät maksuksi kulta- ja hopearahoja etikalla täytettyyn juomakaukaloon. Ruton leviämistä yritettiin sillä tavoin estää.” Lyla räpyttää silmiään ja jatkaa puhettaan. ”Eikö ole ihmeellinen juttu? Täällä Dartmoorissa oli siis ruttoepidemian aikaan erityinen markkinapaikka, jossa ihmisten ei tarvinnut kohdata toisiaan. Myyjät ja ostajat kävivät siellä eri aikaan ja olisivat yhtä hyvin voineet olla toisilleen kuin haamuja. Ja rahat upotettiin vielä etikkaan.” Hän kurtistaa kulmiaan ja pyörittelee yksittäistä ruohonkortta sormiensa välissä. ”Se ei kuitenkaan auttanut, tai niin tekstissä ainakin sanottiin. Musta surma levisi siitä huolimatta tännekin, ja kaikki ihmiset kuolivat. Edes etikka ei auta, äiti. Kaikki kuolevat joka tapauksessa. [s. 61–62]
Ennen kuolemaani on miellyttävä yllätys aiemmin niin tasaisen varmalta ja vakaalta Tremaynelta – ovelilla koukuilla ja lisätasoilla voi puhaltaa yllättävän vaivattomasti omintakeisuutta perinteiseenkin jännäriin. Kyseessä on laadukas kokonaisuus, joka kipuaa Ruth Waren Nainen hytissä 10 -trillerin rinnalle yhdeksi loppukesän jännittävimmistä lukuelämyksistä.


Alkuteos: Just Before I Died
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Suomennos: Antti Autio
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 431
Lajityyppi: psykologinen romaani, jännitys, kauhu
Mistä saatu: kirjastosta lainattu