tiistai 26. kesäkuuta 2018

Jaakko Yli-Juonikas: Jatkosota-extra






Jaakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-extra on Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren ja Miki Liukkosen O:n kanssa samoissa kokeilevissa sfääreissä huiteleva romaaninjärkäle politiikasta. Yli-Juonikas seuraa Perussuomalaisten taivalta Arkadianmäellä aina kevään 2011 Jytky-juhlinnasta neljää vuotta myöhemmin leimahtaneeseen pakolaiskriisin jälkijäristyksiin saakka. Kokonaisuuden keskiössä pyristelee perussuomalaisen kansanedustajan avustajana työskentelevä Mika Kingelin, joka pääsee seuraamaan kuohuvaa poliittista elämää paraatipaikalta. Parlamentaarista työskentelyä on virkistämässä esimerkiksi kadonneen veteraanipoliitikon tapaus, jonka selvittäminen johdattaa keskelle päivänvaloa kestämättömiä asekauppoja, eikä sisällissodan varjokaan suostu siirtymään salaisuuksien päältä.

Jatkosota-extra haastaa lukijaansa alusta loppuun tyylillisellä tilkkutäkkimäisyydellään – tarinaa kerrotaan esimerkiksi blogipäivitysten, klikkiotsikoiden ja ristikoiden muodossa, ja romaanin jännittävä loppukohtaus vilistää menemään komeasti nuottiviivastojen päällä. Kokonaisuutena Jatkosota-extra on varsin haastava lukuelämys kaikessa laajuudessaan ja moninaisuudessaan unohtamatta romaanin tyylilajia eli satiiria, joka ei päästä sekään lukijaa helpolla. 

Tosimaailman poliittisten hahmojen ja fiktiivisten päättäjien kansoittama hahmogalleria on valtavan sekalainen seurakunta, jonka jäsenten perässä pysymistä fiktiivisten hahmojen omituiset mutta hauskat nimet ovat kuitenkin helpottamassa. Kari Vihapuheloisen, Platon Alienin ja Ramses Hirvisaaren kaltaiset nimiväännökset sekä puolueen henkistä ilmapiiriä luotaavat sopivan alleviivaavat ”Valhalla-aholaisuus” ja ”maahantunkukriittisyys” livahtavat tehokkaasti tarinaan mukaan.

Yli-Juonikas ymppää teoksensa kieleen häikäilemättä mukaan poliittista ympäripyöreää jargonia, teknologista sanastoa ja muoti-ilmaisuja. Yhdistelmästä rakentuu kuitenkin mielenkiintoista ja sisällöltään runsasta luettavaa, jonka eri tasojen oivaltaminen edellyttää niin medialukutaitoa kuin yleissivistystäkin.
– Kahden virkkeen mittaiset kommentit sulla menee aina nappiin. Pystyt upeasti paketoimaan parilla lauseella esimerkiksi jonkin kuntaliitosmallin. Mutta kolme vähänkin pidempää virkettä liikkuu jo ehdottomasti riskirajalla. Jos ajatellaan että tulee tilanne, jossa täytyy kylmiltään pitää laveampi puheenvuoro.
   – On se suuri kysymysmerkki. Oikeastaan harmittaa, kun on tähän ikään asti päässyt niin helpolla. On perheen ja kavereiden kanssa voinut ikäänku tuudittautua siihen, että Toodit TousonGets Tax Profits From Housing Rapefugees #StopIslam #AltRight bit.ly/2ndBbW1
   – Stop stop. Nimenomaan. Tästä me juteltiinkin jo toisessa langassa. Sulla on aina ollut rinnalla joku läheinen joka viheltää pelin poikki heti kun juttu eksyy väärälle raiteelle. Elikkä olisiko tässä sinun mielestä paikallaan ihan vain semmoinen kylmä, voisiko sanoa
rousseaulainen meininki, että me ja kannatusryhmä jätetään sinut pärjäämään omillasi? Jolloin sinä ehkä joutuisit ihan oikeasti kohtaamaan ja käsittelemään tämän asian ja etsimään siihen oman ratkaisun?
   – Niin. Täytyy sanoa, että pelottava ajatus. #Huh #seksivau. Mutta kaipa sellaistakin vois kokeilla, hetken vähintään. Kun ei oo muutakaan lääkettä löytynyt.
[s. 551]
Markus Pyörälän suunnittelema taitto runsaine kuvituksineen ja kerronnallisia ratkaisuja tukevine visuaalisine krumeluureineen on sanalla sanoen täysosuma kansitaiteessa savuavaa Eduskuntataloa myöten. Yli-Juonikas osaa liikkua sujuvasti tyylilajista ja tekstilajista toiseen, ja Pyörälän rustaamat autenttiset näköisversiot esimerkiksi kommenttipalstojen öyhötyksistä tekevät kerran toisensa jälkeen vaikutuksen.


Juonensa puolesta Jatkosota-extra on kuitenkin ongelmallinen tapaus – Painovoiman sateenkaaren ja O:n tapaan luvassa ei ole erityisen vakaasti tai järjestelmällisesti etenevää kokonaisuutta, mutta Yli-Juonikkaan romaani kestää yllättävän vähän aikaa ennen hajoamistaan. Trillerimäiset elementit ja salaliittokuviot valahtavat Jatkosota-extran muutenkin kieli poskessa -hengessä harmittavan nopeasti koomisiksi episodeiksi, jotka eivät ole lopulta järin mielenkiintoista luettavaa. Täysistuntojen dynamiikan kuvaaminen ja ”edarilaisten” virkistystoiminnan seuraaminen puolestaan tempaisevat hienosti mukaansa, ja Jatkosota-extrasta löytyykin runsaasti mielenkiintoisia ja viihdyttäviä yksittäisiä kohtauksia sekä näennäisen irrallisia mutta tenhoavia tekstinpalasia. Jälkimmäisistä mieleen jää varmasti eräs luku, jossa Yli-Juonikas vertailee Human Centipede -elokuvasarjan eri osien teemoja perussuomalaisten menestystarinaan 2010-luvulla.

Sitä vastoin Mika Kingelin ei nouse tarpeeksi vahvaksi punaiseksi langaksi Jatkosota-extrassa esimerkiksi Painovoiman sateenkaaren Tyrone Slothropiin nähden. Neuroottisessa ja toisaalta vallasta huumaantuvassa Kingelinissä olisi kyllä syvyyttä ja kiinnostavuutta, mutta Yli-Juonikas jakaa miesparalle turhan vähän huomiotaan. Mutta ne määrällisesti vaatimattomat paistattelut valokeilassa ovat onnistuneita ja hulvattomia – hyvänä esimerkkinä sosiaalisia tilanteita kammoavan Kingelinin tähtihetkistä toimii miehen ekskursio maaseudulle tekemään poliittisia ovensuukyselyitä. Yli-Juonikas osaa taitavasti asettua Kingelinin nahkoihin, ja tämän vinksahtaneen mielenmaailman luotaaminen tuo mieleen Liukkosen O-romaanin uskottavat psykologiset syvänteet. 
Vihdoin Mika oli kypsä myöntämään, että hän oli lapsesta asti asemoinut itsensä kaikkien muiden ihmisten alapuolelle. Välttämättä ihmisyhteisöt eivät olleet koskaan hyljeksineet häntä, kuten hän oli aina itse alitajuisesti uskonut – ehkä hän oli joka kerta valinnut hylkiön roolinsa itse. Luultavasti hän oli muiden silmissä jotain yhdentekevän ja näkymättömän väliltä, ei niinkään vastenmielinen. Mutta itseään kohtaan hän oli potenut tiedostamatonta kieroutunutta inhoa koko ikänsä. Oma naamataulu, kroppa, olemus ja varsinkin persoonallisuus oli iljettänyt häntä aina, mutta vasta nyt totuus kirkastui hänelle kaikessa kolkkoudessaan. Toisten ihmisten seurassa hän oli aina pelännyt näyttävänsä rumalta tai vähintään naurettavalta. Huoli helpotti vasta yksinäisyydessä. Koska hän viihtyi parhaiten yksin, hän oli päätellyt olevansa ihmisvihaaja.
   Sikäli käsitteiden määrittely oli yhdentekevää, että itseinho otti Mikan valtaansa vain toisten ihmisten läsnäollessa. Noustakseen pintaan itseinho vaati katalyytiksi toisia ihmisiä. Joten onko sillä väliä, miksi minä tautiani kutsun, Mika tuumi toikkaroidessaan keskellä mustan messun meluisaa rituaalikauhua. Jos kerran vihaan itseäni vain silloin kun näen peilikuvani toisten ihmisten lasittuneissa katseissa, on minulla kai hyvä syy vihata ja karttaa myös peilejä eli toisia ihmisiä.
[s. 467–468]
Jatkosota-extra tuo kotimaiseen kirjallisuuteen omanlaisensa raikkaan tuulahduksen, joka uskaltaa koetella romaanitaiteen rajoja. Tyyli ja tarkoitus kulkevat pääasiassa moitteettoman kuuliaisesti käsi kädessä, mutta sisällölliset tasapaino-ongelmat tekevät muutenkin sirpaleisesta romaanista varsin haastavan luettavan – täysin varauksetta Jatkosota-extraa ei siis voi suositella kokeilevan kirjallisuuden ystävällekään.


Petter ei ole ehtinyt sivistämään itseään Human Centipede -leffojen parissa, 
mutta on kärvistellyt Sharknado-toimintasähellysten kanssa saamatta haikammoa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 669
Kansikuva ja graafinen suunnittelu: Markus Pyörälä 
Lajityyppi: kollaasiromaani, satiiri, scifi
Mistä saatu: lahjakirja 

torstai 21. kesäkuuta 2018

Nadja Sumanen: Terveisin seepra


Nadja Sumasen toinen nuortenromaani Terveisin seepra seuraa Iris Björkin taivalta yhdeksännen luokan ajan. Ahdistunut ja itseään viiltelevä nuori nainen kärsii niin kotona kuin koulussakin mutta ryhtyy kirjeenvaihtoon maalla asuvan ikätoverinsa kanssa. "Runotyttö" onnistuu etäisyyksien päästä johdattamaan Iiristä kohti uusia haasteita ja maailmoja, joista taiteellisten kunnianhimojen herääminen ja perheenjäsenten kanssa yhteisen sävelen löytäminen eivät ole suinkaan pienimpiä etappeja.

Terveisin seepra -romaanin ehdottomasti tärkeimmät teemat ovat Iriksen veitsenterällä häilyvä mielenterveys sekä Björkien perheenjäsenten keskinäinen kipuilu, joista jälkimmäinen nousee huomattavan isoon rooliin tarinan edetessä. Björkin ruokakunnan ongelmien kuvaileminen ja käsitteleminen tuovat vahvasti mieleen samoja aiheita sivunneen Cara Delevingnen ja Rowan Colemanin Mirror mirror -nuortenromaanin.

Kuluneet hahmoasetelmat eivät kuitenkaan innosta aluksi kauheasti – Iriksen isä huitelee omilla työmatkoillaan, päihdesekoiluilla asiansa sotkenut velipoika on kipeä muisto ja äiti pakenee ongelmia liikunnan pariin. Sumanen päätyy hieman yllättäen syventämään edellä mainitusta kolmikosta Iriksen isää, joka perehdyttää tyttärensä vanhanaikaisen filmikuvauksen saloihin, ja ajan kuluessa toisistaan vieraantuneet Iris ja Erik lähentyvät hitaasti mutta varmasti. Isäukon kanssa on luvassa parikin sykähdyttävää juonenkäännettä, ja Sumanen osaa kirjoittaa kiinnostavasti isän ja tyttären uudelleen lämpenevistä väleistä.
– Mitä valokuvaus sun mielestä edes on? puuskahdin. – Onks tää taidetta vai tekniikkaa?
   Erik mietti. Vastaus ei tulisi olemaan ”on” tai ”ei”. Sen näki siitä, miten Erik erotteli rypyn nenänsä varresta ja otti sen peukalonsa ja etusormensa väliin. Nopeasti olin oppinut Erikille tyypilliset maneerit; parran mietteliään hieroskelun, otsaryppyjen harkitsevan puristelun ja sen, että kun asiaan liittyi jotain tunteita herättävää, Erik nytkytti peukalon ja etusormen välissä nenäänsä.
   – Ensin pitäisi määritellä, mitä on taide. Taide taas on jotain, mikä pakenee määritelmiä, Erik sanoi ja nosti katseensa.
   Harmaa hiussuortuva oli valahtanut isän otsalle, ja hän harasi sen takaisin korvansa taa. Korvan ja posken välissä oli ryppy. En ollut huomannut sitä aiemmin.
[s. 114]
Mielenterveysasiat pyyhkäistään näennäisen huomaamattomasti syrjään, kun Iris yhtäkkiä reipastuu ja valpastuu valokuvauksen löytämisen myötä. Vaikka lukijan on siis turha odottaa Holly Bournen Oonko ihan normaali? -nuortenromaanin tyylistä päänavausta, onnistuu Sumanen kuitenkin ajoittain osumaan todelliseen kultasuoneen kuvatessaan Iriksen itseinhon ja ahdistuksen sävyttämää mielenmaailmaa. Mielenterveyden heilahdukset tuntuvat useimmiten uskottavilta, ja sykähdyttävimmät niistä jäävät mieleen yllättävän pitkäksi aikaa – Björkien painajaismainen jouluaatto ja Iriksen ja Oidipus-käärmeen viimeinen kohtaaminen lukeutuvat Sumasen nuortenromaanin puhuttelevimpiin kohtauksiin.

Sitä vastoin Runotyttö on vuolaine ja yksityiselämää kiusallisen paljon valottavine kirjeineen erikoinen lisäys romaaniin, ja Sumanen on selvästi itsekin ollut vähän epäileväinen hahmon hyödyntämisen suhteen – pliisu loppuratkaisu kytkee hahmon mukaan kokonaisuuteen kaikkea muuta kuin luontevalla tavalla. Salaperäinen Runotyttö esiintyy Terveisin seepra -romaanissa pelkästään rustaamiensa kirjeiden muodossa, ja kahden nuoren henkilön välinen viestittely ei oikein missään vaiheessa puhkea kukkaansa tavalla, jota olisin odottanut teoksen nimen perusteella.

Sumanen on lähtenyt riskillä rakentamaan Runotytöstä korostetun herkkää haaveilijaa, joka unelmoi Helsinkiin muutosta ja taidelukiossa opiskelemisesta eikä meinaa kestää pienen kotipaikkakuntansa toilailuja. Siirappiset mielenmaisemoinnit alkavat kuitenkin syödä varttuneemman lukijan kärsivällisyyttä, enkä usko, että nuoremmatkaan lukijat sulattavat imelimpiä maalailuja täysin mukinoitta.
Me ollaan Jennin kanssa hiihdetty ja istuttu meidän lempikuusen juurella pihkamöykyt sieraimissa juomassa kuumaa mehua, niin kun ennen lapsena. Kun me oltiin pieniä, me koristeltiin se kuusi talvisin maitotölkeistä tehdyillä lintulaudoilla. Nyt me vaan istutaan sen alla havumajassa, haaveillaan ja puhutaan salaisuuksistamme, ja paluumatkalla tehdään pellolla enkeleitä lumeen.
   Sanon nyt ihan suoraan, että Jennin haaveet on tosi tylsiä. Se on minun ihan paras ystävä, mutta silti. Jenni haaveilee koirasta, perheestä ja omakotitalosta. No, tiedän mistä se johtuu, mut se on vaan niin tylsää. Ei ne ole mitään oikeita haaveita! Ne on vaan asioita, joita kaikki tekee. Haluan jotain enemmän! Haluan nähdä maailmaa, oppia elämää, tulla sielukkaaksi. Haaveilen siitä, että kun muutan Helsinkiin, tapaan kirjastossa sielunkumppanini. Me tartutaan samaan runokirjaan yhtä aikaa, aletaan puhua runoista ja meille selviää, että me molemmat osataan ulkoa samat runot. Tai sitten me istutaan ratikassa rinnakkain ja kaivetaan repuistamme sattumalta esiin samat romaanit.
[s. 125]
Vaikka Runotytön toteuttaminen ei olekaan osunut aivan nappiin, Sumanen onnistuu hahmon kautta käsittelemään ajallemme tyypillisiä kysymyksiä, kuten omien asioiden puimista netissä – lukija ja Iris ovat takuulla aivan yhtä pyörällä päästään pohtiessaan, mitä yksityisasioillaan ilkamoivalle Runotytölle oikein uskaltaisi vastata. Voisin kuvitella, että Runotytön hahmon ja tämän motiivien pohtiminen saattaisi synnyttää vaikkapa yläkoulun äidinkielen tunneilla vilkasta keskustelua. Voiko Runotyttöön luottaa ja onko mikään tämän kertoma lopulta edes totta?

Terveisin seepra on runsas ja vaiherikas romaani, joka etenee selkeästi eteenpäin – yhdessä luvussa käsitellään harvemmin yhtä teemaa tai juonikuviota enempää asioita. Ajoittain itsestään selvistä sisällöllisistä ratkaisuista huolimatta olin ilahtunut Sumasen ratkaisusta jättää lajityyppiin kuuluvat rakkauskuviot hyvin minimiin, sillä romaanissa on kuitenkin pohjimmiltaan kyse Iriksestä ja tämän omasta kivisestä tiestä. Terveisin seepra on sävyltään mukavan voimaannuttava ja parhaimmillaan varsin viihdyttävä lukupaketti.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 264
Lajityyppi: nuortenromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Elin Willows: Sisämaa



Elämäni ei vie tilaa. Kaikki mitä toin tänne mahtui yhteen autoon. Enää ei mahtuisi, mutta tavaraa ei vieläkään ole paljon. Mietin, minne muuttaisin jos lähtisin ja mitä jättäisin tänne saadakseni kaiken mahtumaan yhteen autoon. Siihen ei ole selvää vastausta. En voi muuttaa takaisin. Tiesin sen jo lähtiessäni. En siksi että olisin nimenomaan jättänyt jotakin taakseni, vaan enemmänkin siksi että tein valinnan. Päätin lähteä tänne ja päätin jäädä vaikka erosimme, ja nämä kaksi valintaa estävät minua muuttamasta mieltäni. Takaisin palaaminen olisi mielensä muuttamista.
   Tarvitsisin syyn lähtemiseen, mutta en keksi sellaista, ja siksi jään tänne. [s. 88]
Elin Willowsin esikoisromaani Sisämaa on kauniin vähäeleinen kertomus yksinäisyydestä, vapaudesta, arjesta ja ihmisen kyvystä sopeutua uuteen. Sisämaan päähenkilö muuttaa romaanin alussa pohjoisruotsalaisen rakkautensa perässä pieneen kaupunkiin. Suhteen nopean kariutumisen jälkeen nainen jää asumaan uudelle kotiseudulleen, vaikka poikaystävä myöhemmin muuttaakin paikkakunnalta opiskelujensa perässä. Nainen työskentelee täkäläisessä ruokakaupassa, katsoo rikossarjoja videolta, ajaa jossain välissä itselleen ajokortin ja tutustuu hitaasti kaupungin asukkaisiin – ulkopuolisuuden tunne ei vain päästä naista otteestaan missään vaiheessa.

Sisämaa on arkirealismia komeimmillaan ja kauneimmillaan kannesta kanteen. Willows osaa kuvailla tarkkanäköisesti päähenkilön ympärillä tapahtuvia asioita sekä hahmon omaa, melko nurinkurista suhtautumista asioihin. Willowsin teksti tuo hypnoottisuudessaan mieleen Ossi Nymanin samanlaisella älykkäällä naivismilla kirjoitetun Röyhkeys-romaanin.
Löydän vuokrattavana olevan asunnon ja menen katsomaan sitä yhtenä keskiviikkona töiden jälkeen. Asunnon varsinainen vuokralainen työskentelee toistaiseksi ulkomailla ja vuokraa kaksion kalustettuna. Asuntoa esittelee hänen poikansa. Poika vaikuttaa stressaantuneelta, seisoo koko ajan eteisessä ja riisuu vastahakoisena kengät, kun kysyn parvekkeesta. Tiedän heti kättelyssä, etten aio vuokrata asuntoa.
   Kävelen kotiin pitemmän kautta ja kuuntelen musiikkia. Asunto on alueella, jolla on omakotitaloja ja kerrostaloja, ja yhdessä toimitilassa on myös vapaakirkko, mutta ei mitään muuta. Luonto ei ole täällä läsnä. Alue voisi olla missä tahansa, mutta se on täällä.
[s. 35–36]
Sisämaan tapahtumien kuvailu etenee varsin tajunnanvirtamaisella logiikalla, ja aiheet saattavat vaihdella varsin villisti yhden luvun sisällä – aluksi nainen pohtii kaupungin jättämistä opiskelujen merkeissä, mutta hetken kuluttua kertookin ensikäynnistään pizzeriassa ja tämän jälkeen kuvailee rauhallista järvimaisemaa.

Lukijan mielikuva naisesta ja tämän elämästä, ajatuksista ja toiveista täydentyy ja muuttuu mielenkiintoisesti Sisämaan edetessä. Willows osaa taitavin koukuin rakentaa päähenkilöstään mielenkiintoisen ja monitasoisen hahmon, joka muuttuu ja kehittyy huomattavasti syvemmäksi tuttavuudeksi kuin olisin lopulta uskonutkaan.
Ennen kuin tapaan hänet, ennen kuin opin tuntemaan tämän paikan edes nimeltä, ajattelen tätä maankolkkaa metsänä ja vuorina ja susina ja karhuina. Olen nuori eikä naiiviuteni ole mikään ihme. Tosiasiassa en ole koskaan edes ajatellut tätä maankolkkaa, mutta näin jälkeenpäin tiedän, että juuri noin olisin ajatellut. Mutta enhän minä sellaisia mieti. En piittaa eikä minua kiinnosta, sillä minulla on liian paljon muuta ajateltavaa. [s. 80]
Sisämaa on hienovarainen lukuelämys, joka vaatii lukijaltaan kärsivällisyyttä varsinkin alussa – näennäisen helppoon ja verkkaiseen mutta rikkaaseen kerrontatyyliin sisälle pääseminen vie oman aikansa. Ulkopuolisuuden, yksinäisyyden ja arkisten tapahtumien uskottava ja inhimillinen kuvaus toimii hienosti romaanin kantavana voimana.


Petter myöntää, ettei hänen maantiedollinen hahmottamisensa 
ole vahvimmillaan Pohjois-Suomen kohdalla.

Alkuteos: Inlandet
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustantaja: Teos & Förlaget
Sivumäärä: 191
Kansikuva: Camilla Pentti
Lajityyppi: psykologinen romaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale