torstai 28. huhtikuuta 2016

Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Uudelleen löydetyt klassikot ovat nyt kaunokirjallisuudessa kovassa huudossa. John Williamsin unohdetun Stonerin uusintajulkaisun käynnistämää trendiä jatkaa nyt Ida Simonsin Tyhmä neitsyt. Alunperin jo vuonna 1959 julkaistu Simonsin esikoisromaani seuraa 12-vuotiaan Gittelin edesottamuksia maailmansotien välisessä Euroopassa.

Tyhmän neitsyen alussa Gittelin äiti saa tarpeekseen mokailevasta aviomiehestään ja lähtee tyttärensä kanssa hermolomalle Antwerpeniin sukunsa hoteisiin. Vieraassa kaupungissa seikkaillessaan Gittel tutustuu erikoisiin Mardelleihin. Perheen isä antaa Gittelin soittaa pianoa toimistossaan ja vaihtelee taulujensa paikkoja miellyttääkseen tyttöä, kun taas edelleen kotona asuva kolmikymppinen tytär Lucie ystävystyy Gittelin kanssa vielä syvemmin. Luciessa on heti alusta alkaen jotain epäilyttävää, ja ennen kuin Gittel arvaakaan, uusi aikuinen ja vastuullinen ystävä on järjestänyt Gittelin pahaan pulaan omien salajuoniensa edistämiseksi.

Hieman hämmentävästi Stonerista tuttu petoksen kohteeksi joutumisen teema soi vahvana myös Tyhmässä neitsyessä. Simonsin romaani ei kuitenkaan ole tunnelmaltaan läheskään niin synkkä ja raskas kuin Williamsin yksiniitinen teos, vaan Gittelin näkökulmasta kerrotussa Tyhmässä neitsyessä on samanlaista nasevaa ja ja raikasta huumoria kuin Harper Leen mainiossa klassikkoromaanissa Kuin surmaisi satakielen. Simons höystää varsinkin romaaninsa alkua mielenkiintoisilla ja surrealistisillakin tarinoilla ja jutuilla, joita persoonalliset sivuhahmot kertovat.
Kiitosrukouksen jälkeen en enää voinut hillitä itseäni.
   `Rabbi´, sanoin, kun hän tuijotti eteensä syvällä mietteissään, `rabbi, saanko kysyä erästä asiaa?´
   `Totta kai, poikani´, hän sanoi. `Kysy aivan mitä haluat.´
   `Rabbi´, sanoin, `rabbi, kaikki ruoka oli tänä iltana herkullista. Minkä takia te pilasitte maukkaan ruuan lisäämällä siihen niin paljon pippuria ja suolaa?´
   `Arvelinkin, että kysyisit sitä´, rabbi huokasi. `Kaikkihan sitä kysyvät. Yritän selittää. Kuulehan. Kirjojen mukaan kaikissa maallisissa asioissa täytyy aina olla toivomisen varaa. Yritän elää tämän opin mukaisesti. Kun minulle tarjotaan ruokaa, joka on täysin mieleni mukaista, minusta tuntuu tarpeelliselta lisätä siihen jotain, mikä tekee ruoasta vähemmän maittavaa, koska täällä maan päällä mikään ei saa olla täydellistä. Voitko ymmärtää sen?´
   `Kyllä, rabbi´, minä sanoin, `minä ymmärrän sen ja kiitän teitä, että suostuitte selittämään sen minulle näin selvästi, mutta saanko vielä esittää toisenkin kysymyksen?´
   ´Tottahan toki´, rabbi sanoi. ´Kysy vain, poikani.´
   ´Kuinkahan paljon suolaa ja pippuria teidän onkaan siroteltava vaimonne päälle?`
[s.43-4]
Tyhmä neitsyt vaikuttaakin pitkin matkaa persoonalliselta mutta sinänsä harmittomalta tarinalta, jonka hahmot tuntuvat elävän omassa kuplassaan mullistusten pyörteissä painivassa Euroopassa. Lucien, Gittelin ja herra Mardelille työskentelvän Gabrielin kesäiset päiväkävelyt ympäri Antwerpenia ovat niin kaihomielisen huolettomia, että kateeksi käy.
Hän [Gabriel] vei meidät Scheldejoelle, jonka hitaasti virtaavasta vedestä vaalea kevättaivas heijastui helmiäisenharmaana. Koska olin tottunut mereen, joki olisi minun makuuni saanut olla leveämpikin, mutta jätin sen sanomatta, koska Gabriel alkoi kertoa suurista laivoista, joita tuli joelle läheltä ja kaukaa lastattuina tuoksuvilla mausteilla, norsunluulla, kullalla ja arvokkailla puulajeilla.
   "Minä olinkin jo ihmetellyt", Lucie sanoi, "miten täällä voi olla niin paljon norsunluisia ja kultaisia taloja." Gabriel mulkoili häntä vihaisesti ja sanoi, että helppohan hänen oli nauraa kaikelle. Gabriel kertoi kaupungin asukkaista, jotka lähtivät töihin kaukomaille mutta eivät voineet unohtaa kotiseutuaan, vaan vanhoiksi tultuaan palasivat aina Antwerpeniin ja toivat mukanaan kauneimmat tai tärkeimmät matkojensa varrella kokoamansa aarteet, koska he kaikki halusivat antaa oman panoksensa kaupungin loiston hyväksi. "Aivan niin kuin se vanha taidemaalari, joka koristi nuoren morsiamensa aina erilaisilla kukilla ja koruilla, jotta tämän hehkeä vaalea kauneus tulisi paremmin esiin." Gabrielin suupielet nykivät pidätellystä naurusta hänen sanoessaan niin ja odotin Lucien suuttuvan taas, mutta tämä kysyikin hyvin herttaisesti, oliko Gabriel itsekin ajatellut kasvattaa kaupungin loistoa. "Olen vain köyhä juutalainen muukalainen", Gabriel sanoi, "ja rakastan tätä kaupunkia niin kuin vain joku köyhä ja juutalainen voi jotain rakastaa."
[s.74]
Sitä vastoin romaanin loppu yllättää lukijan, kun Lucien järjestämän juonen laajuus paljastuu ja Gittel on lirissä korviaan myöten. Simons kuitenkin päättää tarinansa kesken aivan seinään, eikä mitään oikein ratkaista tai selvitetä esimerkiksi kunnolla sitä, mitä seurauksia kaikella oli Gittelille. Tämä ei yllättäen haittaa tai ärsytä, vaan juuri tietyn keskeneräisyytensä ja yhtäkkisen loppunsa takia Tyhmä neitsyt jää todella kummittelemaan mieleen. Teoksen loppu jättääkin ensilukemalta jälkeensä lähinnä hämmentyneen tunteen – vasta muutaman päivän pohdinnan ja makustelun jälkeen lukijalle valkenee, miten julma tarina Tyhmä neitsyt oikeastaan olikaan. 

Simonsin romaani on hämäävässä kepeydessään hieman omituinen mutta parhaimmillaan jopa hypnoottisen hieno ja ainutlaatuinen kokonaisuus. Onneksi tämä helmi löysi tiensä 2010-luvulle!


Petter ei ole tutustunut pahemmin hollantilaiseen kirjallisuuteen
Herman Kochin romaaneita lukuun ottamatta.

Alkuteos: Een dwaze maagd
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1959
Suomennos:
Sanna van Leeuwen
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 190
Kansikuva:
Shiori Matsumoto
Lajityyppi: psykologinen romaani, historiallinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Thomas Pynchon: Painovoiman sateenkaari

En tiedä, miten järkevää oli aikoinaan valita Thomas Pynchonin massiivinen Painovoiman sateenkaari kesäkirjaksi – kyseessä on ehdottomasti haastavin koskaan lukemani teos, jonka kanssa suvi loppui kättelyssä kesken. Pynchonin päätyöksi nimitetty Painovoiman sateenkaari ei tee yhtään mitään vähempää kuin määrittelee romaanin käsitteen ja mahdollisuudet kokonaan uusiksi.

Loppuvuonna 1944 saksalaisten ohjukset moukaroivat Lontoota, jossa jenkkiläinen tiedustelu-upseeri Tyrone Slothrop keskittyy työnsä sijaan naisseikkailuihin. Slothropen ei tarvitse vaivata päätään toimintansa peittelemisen kanssa, sillä natsien veekakkosilla on tapana osua seuraavana päivänä samaan paikkaan, jossa amerikkalainen auervaara on juuri edellisenä päivänä touhunnut uusimman valloituksensa kanssa. Pikku hiljaa sekä Slothrop että ylemmät viranomaiset alkavat tajuta, että miehen libido ja raketit liittyvät jollain vähintäänkin kyseenalaisella tavalla toisiinsa.

Niinpä Rakettimies-pilkkanimen saanut Slothrop patistetaan Saksanmaalle selvittämään sekä tätä perverssiä yhteyttä että saksalaisten salaperäisen 00000-rakettiohjelman olemusta. Slothropin tehtävää ei helpota yhtään se seikka, että viimeisiään vetelevä Kolmas valtakunta on muuttunut hallitsemattomaksi Vyöhykkeeksi, jossa eri maiden sotilaat, saksalaiset siviilit ja kummalliset vähemmistöt, kuten noidat ja afrikkalaiset Schwartzkommando-raketti-insinöörit, yrittävät tulla toimeen keskenään.

Välillä tosin käy niinkin, että vapaasti saatavilla olevat huumeet ja kauniit saksattaret vievät Rakettimiehen mennessään ja tämä hukkaa niin itsensä kuin lukijan Vyöhykkeen houkutuksiin. Ympäriinsä sekoilevaa ja välillä paikalleen unohtuvaa juonta kuitenkin tasapainottaa Pynchonin upea ja kaunis kuvaus tuhotusta maasta ja siellä sekoilevista ihmisistä.
Vyöhykkeellä on täysi kesä: sielut ovat vetäytyneet hiljaisuuteen seinän kappaleiden taakse, nukkuvat sikeästi pommikuoppiin käpertyneinä, naiskentelevat siltarummuissa harmaat paidanhelmat liehuen, ajelehtivat unessa peltojen keskellä. Uneksivat ruoasta, unohduksesta, vaihtoehtoisista historioista…
   Täällä hiljaisuudet ovat ääneen vetäytymistä, niin kuin aallot vetäytyvät juuri ennen hyökyaaltoa: ääni valuu tiehensä pitkin akustisia rinteitä kerääntyäkseen jossain muualla suureksi hyökyväksi meluksi. Lehmät – isot, mustavalkolaikukkaat köntykset, jotka on nyt valjastettu kyntötöihin, koska saksalaiset hevoset on Vyöhykkeellä tapettu melkein sukupuuttoon – könyävät ilmeettöminä suoraan talven mittaan kylvettyihin miinakenttiin. Maaseutu kaikuu jumalattomista jysähdyksistä, sarvia, nahkaa ja jauhelihaa sataa kaikkialle, ja kuhmuiset lehmänkellot lojuvat vaienneina apilaniityillä. Hevoset olisivat kenties osanneet karttaa miinakenttiä, mutta saksalaiset haaskasivat hevosia, tuhlasivat niitä ajamalla ne sodan pahimpaan melskeeseen, teräksen kuhinaan, reumaattisille rämeille ja loppuvaiheen rintamiemme turvattomiin talvipakkasiin. Muutama saattoi päästä turvaan venäläisten puolelle, sillä he sentään vielä välittivät hevosista. Heidät voi kuulla usein iltaisin. Heidän leirinuotionsa lähettävät säteitään mailien päähän pyökkimetsiköiden takaa läpi pohjolan miltei kuivan kesäusvan, jota on vain sen verran että se terävöittää tulenkajoa, ja tusina haitaria ja harmonikkaa soittaa samanaikaisesti pörröisiä sointujaan, joissa kaikuu ruohonlehdyköiden särinä, ja laulut ovat täynnä valittavia styveh- ja znyi-äännähdyksiä, jotka nuorten tyttöjen apujoukot lausuvat kaikkein kirkkaimmin. Hevoset hirnahtelevat ja liikehtivät kahisevassa ruohikossa. Miehet ja naiset ovat lempeitä, kekseliäitä, fanaattisia – he ovat iloisimpia Vyöhykkeen kaikista eloonjääneistä.
   Keskellä tätä elävää lihaa kulkee hullu jätteiden keräilijä Tšitšerin, mies jossa on enemmän metallia kuin mitään muuta. Teräshampaat välkkyvät, kun hän puhuu. Hänen pompadourinsa alla on hopealevy. Oikeanpuoleisen polvinivelen ruhjoutunut rusto ja luu on kursittu kokoon kultalangoin toteutetulla tatuoinnilla, jonka muoto on näkymättömyytensä vuoksi aina tuntunut hänen parhaalta kunniamerkiltään, käsin muovatulta kivun sinetiltä, jonka hän vain itse voi tuntea. Nelituntinen leikkaus, vieläpä pimeässä. Se tapahtui itärintamalla, missä ei ollut sulfalääkkeitä eikä nukutuksia. Tietenkin hän on ylpeä.
[s.437–8]
Vaikka Painovoiman sateenkaari onkin sotaromaani, toisella maailmansodalla on yllättävän vähän tekemistä juonen kanssa. Pynchon pitää Slothropin kaukana varsinaisilta sotatantereilta ja kuvaa tämän edesottamusten kautta siviiliväestön ajatuksia, huolia ja toimintaa sodan raiskaamassa maassa. Lähes tuhatsivuinen Painovoiman sateenkaari on myös hahmojensa puolesta suurten lukujen romaani: siinä kohdataan yli 400 sivuhahmoa, joista suurin osa esiintyy tarinassa vain oman kohtalonsa esittelyn verran. Poikkeuksen tästä kaavasta muodostavat Slothropin ohella säännöllisin väliajoin esiin nousevat Schwartzkommando-sakkia johtava Enzian ja hollantilainen kaksoisagentti Katje Borgesius. Moiseen hahmovilinään on yltänyt lähinnä George R.R. Martinin pullataikinan lailla paisunut Tulen ja jään laulu -fantasiasarja, jonka televisiotulkinnan Jenniä hämmentävä hahmojen paljous tuntuu Painovoiman sateenkaareen verrattuna koulunäytelmän roolitukselta.

Pynchonin teoksen sadoilla sivuhahmoilla – kuten seonneella elokuvaohjaajalla, Saksanmaalle lennähtäneillä japanilaisilla kamikazeveljeksillä, Itämeren merirosvoiksi ryhtyneillä äidillä ja pojalla  ja varastetuksi joutuneella saksalaisvalmisteisella hehkulampulla jota kansainvälinen lamppujärjestö lähtee pelastamaan – on kuitenkin tärkeä tehtävä, joka erottaa Painovoiman sateenkaaren muista sotaromaaneista. Ne kertovat kaikessa hulluudessaan, mielikuvituksellisuudessaan ja karheudessaan siitä, kuinka sekä kokonainen maa että ihmisluonto ovat romahtaneet täydellisen anarkian valtaan.

Vaikka sotaväen ja ennen kaikkea tuhoamisleirien uhrien näkökulmista kerrotut tarinat kuuluvatkin omalta osaltaan oleellisesti toiseen maailmansotaan, Painovoiman sateenkaaren erilainen lähestymistapa on vähintäänkin raikas ja innostava. Se puhaltaa toista maailmansotaa käsittelevään kirjallisuuteen Kurt Vonnegutin aina yhtä mainion Teurastamo 5:n tavoin uusia ja raikkaita tuulia.
He astuvat ulos aurinkoon. Lokit alkavat kailottaa, Slothropin päällä oleva vaatekappale leimahtaa eloon. Tantivy nipistää silmänsä kiinni. Kun hän avaa ne uudestaan, kaikki tytöt parveilevat Slothropin ympärillä, sivelevät tämän paitaa, näykkivät sen kauluksenkärkiä ja kuhertelevat ranskan kielellä.
   ”Niinpä niin”, Tantivy ottaa korin käteensä. ”Tottakai.”
   Tytöt ovat tanssijattaria. César Flebótomo -niminen mies, joka toimii Casino Hermann Göringin johtajana, hankki taloonsa kokonaisen tanssiryhmän saman tien kun vapauttajat saapuivat, vaikka ei olekaan vielä ehtinyt muuttaa laitoksensa miehitysaikaista nimeä. Kukaan ei kuitenkaan näytä pahastuvan nimestä, joka edelleen komeilee laastiin upotettujen pienten ja nättien simpukankuorien miellyttävänä mosaiikkina – kuoria on tuhansittain, purppuranpunaisia, pinkkejä ja ruskeita, ja ne korvaavat valtavan osan talon katosta (entiset kattotiilet lojuvat edelleen kasassa Casinon vieressä). Nimen kiinnitti paikoilleen kaksi vuotta sitten muuan Messerschmitt-lentolaivue, joka tarvitsi lomallaan vähän toimintaterapiaa, ja sanat on tehty saksalaisin fraktuurakirjaimin niin isoiksi, että ne voi nähdä lentokoneesta. Nyt aurinko on vielä liian alhaalla osuakseen kirjaimiin sen enempää kuin että ne juuri ja juuri näyttävät erottuvan alustastaan, riippuvat pimennossa eivätkä tunnu enää olevan missään suhteessa tekijöihinsä, miesten kivistäviin käsiin, rakkoihin jotka veri ja tulehdus muuttivat mustiksi auringonpaisteessa – ja ne jäävät kaukaisuuteen seurueen nyt kävellessä ohi hotellin lakanoiden ja tyynyliinojen, jotka on ripustettu kuivumaan rantaan viettävään rinteeseen, hienojen sinisen rajaamien kurttujen ylle, jotka virtaavat tiehensä auringon yletessä, ja kuusi jalkaparia hämmentämässä vielä milloinkaan seulomatonta roinaa, auringossa puoliksi haalistunut vanha pelimerkki, läpikuultavia lokinluita, Wehrmachtin likaisenharmaa aluspaita, repaleinen ja laakerirasvan tuhrima…
[s.243-4]
Pynchon ei kuitenkaan päästä lukijaa erityisen helpolla, sillä tiheään tahtiin vaihtuvien sivuhahmojen myötä tarinan kerrontatyyli saattaa muuttua yhtäkkiä esseemäiseksi ja surrealistisen kieroksi pohdinnaksi esimerkiksi rakettitieteen kommervenkkeihin, saksalaisrunoilija Rainer Maria Rilken tuotantoon tai oikeastaan mihin tahansa liittyen – lukija ei koskaan voi olla varma, mitä Painovoiman sateenkaaressa on luvassa seuraavaksi niin tarinallisella saati kerronnallisella tasolla. Joka tapauksessa näin säkenöivästi hetkessä vaihtuvaa ja elävää kerrontatyyliä on saatu viimeksi ihastella Laura Lindstedtin Oneironissa.
On olemassa teoria, jonka mukaan koko Yhdysvallat oli ja on edelleen jättiläismäinen vapaamuurarien salaliitto, ja korkeinta valtaa siinä käyttää ryhmä, joka tunnetaan nimellä Illuminati. On mahdoton katsella kovin pitkään sitä merkillistä silmää pyramidin huipulla jokaisessa dollarin setelissä ilman että edes vähän alkaa uskoa tuohon teoriaan. Tuhatkahdeksansataaluvun Euroopassa niin moni anarkisti – Bakunin, Proudhon, Saverio Friscia – oli vapaamuurari, ettei se voi olla pelkkää sattumaa. Maailmanlaajuisten salaliittojen ystävät, jotka eivät suinkaan kaikki ole katolilaisia, voivat aina luottaa saavansa vapaamuurareista muutamia kelpo väristyksiä ja selittämättömyyksiä, jos mikään muu ei toimi. Yksi parhaista klassisista vapaamuurarien kummallisuudesta kertovista tarinoista on se, missä tohtori Livingstone (elävä kivi? niinpä niin) saapuu alkuasukaskylään ei edes pimeimmän Afrikan sydämessä, vaan sen alitajunnassa, ja kohtaa heimon, jota ei ole koskaan aikaisemmin tavannut: nuotioita hiljaisuuden keskellä, katseita joita on mahdoton tulkita, Livingstone menee kyläpäällikön luo ja tekee vapaamuurarien käsimerkin – päällikkö tunnistaa merkin, vastaa siihen, hymyilee leveästi ja käskee kaikkia suhtautumaan valkoiseen muukalaiseen veljellisen ystävällisesti ja vieraanvaraisesti. Mutta pitäkää mielessä, että Livingstone, kuten myös Wernher von Braun, oli syntynyt kevätpäiväntasauksen tienoilla ja joutui näin ollen kohtaamaan maailman ponnistaen tuosta eläinradan kaikista pisteistä erikoisimmasta… Niin, ja muistakaa mistä vapaamuurarien mysteerit olivat alkujaan peräisin. (Tutkikaa Ishmael Reediä. Hän tietää asiasta enemmän kuin voitte tästä saada selville.)
   Sitten emme saa unohtaa myöskään kuuluisaa missourilaista vapaamuuraria Harry Trumania, joka tässä nimenomaisessa elokuussa 1945 istuu kuoleman tuomassa virassaan kontrollisormi neiti Enola Gayn ydinklitoriksen yllä valmiina kutkuttelemaan 100 000 pientä keltaista ihmettä hienoksi höyrylaskeumaksi ja kurttuiseksi kamaraksi kiinteäksi sulaneeksi massaksi sulaneen kaupunkinsa raunioilla Sisämeren rannalla…
[s.756-7]
Painovoiman sateenkaarta ei ole maailmanlaajuisessa mittakaavassa pahemmin käännetty alkukielestään muille kielille. Tyylilajia villisti vaihtava tarina sisältää niin paljon kielikukkasia, hankalia ajatusmalleja ja pohdintoja muun muassa taloushistoriasta, okkultismista, fysiikasta ja kemiasta sekä filosofiasta runsaalla erikoissanastolla varustettuna, että englanninkielinen Painovoiman sateenkaari on varmasti ei-natiiville lukijalle loputon suo. Tästä lähtökohdasta katsottaessa veteraanikääntäjä Juhani Lindholm panee Pynchonin teoksen ruotuun suomen kielellä uskomattoman taitavasti – esseemäiset pohdinnat menevät sisältönsä puolesta monelta varmasti yli hilseen, mutta ainakin ne on suomennettu ajatuksella.

Kolmannen kulmansa tähän tyylien sekamelskaan tuovat vähän yllättäen Painovoiman sateenkaaren runsaslukuiset laulut, jotka leikkaavat tarinaan mukaan kuin musikaalissa konsanaan. Niiden merkitys on kuitenkin yllättävän suuri: laulut tasapainottavat yli äyräiden pursuavaa kaunokirjallista paatosta ja huvittavat ja innostavat lukijaa jatkamaan eteenpäin. Parhaiten Lindholmin kielellinen ketteryys pääsee kuitenkin esille ehdottomasti vaativimmissa paikoissa eli juuri laulujen kanssa – hyvänä esimerkkinä tähän sopii Tervetuloa laivalle! -biisi, joka lähtee käyntiin Slothropin livahdettua aristokraattien seksijuhlien miljöönä toimivaan Anubis-alukseen.
Tervetuloa laivalle, ystävä hyvä, satuitpa sopivaan aikaan!
Orgiat on meillä mainiot, eikä siis tarvitse olla vailla –
Kukaan ei muista kuinka se alkoi, mutta
päättyä voi se vain yhdellä lailla!
Hauskaa kuin eläimellä, ei niin kuin Marie-Celestellä,
Joukkoon kyllä sopii mukaan,
ongelmat voi heittää nurkkaan
ja huutaa kovempaa kuin kukaan!

Sievät äidit ystävineen täällä vievät
kohtsiltään miehet tyttäriltään.
Tanakasti seisoo, monet hanakasti
tekee melkein vaikka mitä.
Aivot narikkaan siis laita, sitä
varten Titanic nyt seilaa, väki itseänsä peilaa,
kauhuissansa hosuu, jäävuoreen kun jo osuu,
melua ja rivoutta, niin kuin Walpurgisnacht.
Siihen päättyvätkin riemut taivaan,
tule siis vain mukaan, astu laivaan!
[s.597]
Työskentelin kohta jo kuusi vuotta sitten puhelinmyyjänä eräässä firmassa, ja kovia myyntituloksia joka päivä vetäneellä pomollani oli käytössä myyntikikka, joka palasi mieleeni Painovoiman sateenkaarta tahkotessani. Pomoni veti asiakkaan kanssa jopa kolmen vartin mittaisia maratonpuheluita, joilla hän uuvutti langan päässä olevan raukan: noiden keskustelujen myötä käytiin läpi kaikki päivänpolttavat tapahtumat osakemarkkinoita ja urheilumaailmaa myöten ja ehtipä hän monologissaan Raamatun Uuden testamentin puoleenväliin asti – kaupat lyötiin lukkoon jossain Jeesuksen syntymän ja rahanvaihtajien pöytien kaatamisen välissä olleessa sivulauseessa niin, ettei asiakasparka tajunnut mitään.

Pynchon vyöryttää lukijan silmille vähintään kymmenen romaanin edestä tietoa, hahmoja ja juonenkäänteitä armottomalla tahdilla. Ensimmäisenä reaktiona on välitön ihailu Pynchonia ja tämän valtavaa yleissivistystä ja mielikuvitusta kohtaan, kun yllättävät juonenkäänteet vievät tarinaa aina vain oudompaan ja ihastuttavampaan suuntaan, ja joka nurkan takaa löytyy entistä kummallisempia juttuja. Jossain vaiheessa lukija menee päästään aivan pyörälle, ja juuri tuo hämmentynyt tunne jää vahvimmaksi muistoksi koko romaanista.

Painovoiman sateenkaari vaatiikin runsaasti aikaa, paneutumista ja loputonta kärsivällisyyttä – se sisältää runsaasti erittäin turhauttavia ja tylsänoloisia kohtia. Pynchon hukkaa viimeistään eepoksensa neljännessä osassa tarinan punaisen langan kokonaan, kun romaanin keskushenkilönä toimiva Slothrop katoaa huuruisten tulevaisuusvisioiden ja entistä kovempaan tahtiin esiteltävien sivuhahmojen taakse. Slothropin kaltainen pysyvä keskushenkilö olisi taas tuonut varsinkin lopun lähes käsittämättömiin kohtauksiin tiettyä rauhallisuutta ja nivonut ne edes jollain tavalla yhteen. Pynchonin käsistä karkaavat sekavuus ja irrallisuus heikentävät muuten varsin mainioon loppukohtaukseen päättyvää Painovoiman sateenkaarta harmittavan paljon.

Toisaalta Painovoiman sateenkaaren rauhattomuus kuvaa hyvin sen aihetta ja miljöötä – kyseessä on kuitenkin julma ja armoton toinen maailmansota, joka repäisi miljoonia ihmisiä juuriltaan ja muutti koko Euroopan kartan kertaheitolla. Pynchonin romaani on kaikkien esseistiikka- ja musikaaliosuuksiensa alla kuitenkin selonteko 1900-luvun suurimmasta myllerryksestä, joka on räjähtänyt laajaksi ja vaikeaselkoiseksi, lukijaansa jatkuvasti ja armottomasti halvalla panevaksi kokonaisuudeksi. Painovoiman sateenkaari on vähän turhankin tietoinen omasta nokkeluudestaan ja vallankumouksellisuudestaan, joita on kuitenkin vaikea lähteä kiistämään – se on uskomattoman laaja, syvällinen, monitasoinen, mielikuvituksellinen ja sodan lailla aivan yhtä armoton, ovela ja aggressiivisen päällekäyvä läpileikkaus hurjaan ja järjettömään maailmaansa.

Painovoiman sateenkaaren ohella yksikään länsimaiseen kaunokirjallisuuden edustaja ei ole käsitellyt yhtäkään aihetta näin laajamittaisesti, tyydyttävästi, monipuolisesti ja mielenkiintoisesti. Pynchonin pääteos avasi omat silmäni sen suhteen, miten on mahdollista tehdä ja toteuttaa näin rikas ja mielenkiintoinen maailma romaanitaiteen puolella – on aivan käsittämätöntä, että Slothrop ja kumppanit ovat jyränneet kaunokirjallisuuden rajat nurin jo 43 vuotta sitten!


Petter on saanut puhelinmyynnistä tarpeekseen,
mutta voisi hyvin lukea joskus lisää Pynchonia.

Alkuteos: Gravity´s Rainbow
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1973
Suomennos: Juhani Lindholm
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 982
Kansikuva: Jenni Saari
Lajityyppi: historiallinen romaani, kollaasiromaani, sota
Mistä saatu: lahjakirja

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Margaret Atwood: MaddAddam


Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian samanniminen päätösosa on hankala tapaus. Se vie Oryx ja Crake ja Herran tarhurit -romaanien aloittaman scifisaagan loppuun sinänsä tyydyttävästi mutta ei pääse lähellekään edellä mainittujen teosten loistavuutta.

Tässä vaiheessa on hyvä antaa spoilerivaroitus – arvostelu tulee sisältämään välttämättömiä juonipaljastuksia trilogian aikaisemmista osista. Jos taas olet lukenut ne mutta trilogian päättäminen englanniksi tuntuu haastavalta ajatukselta, ei hätää: MaddAddam on ilmestynyt viime keväänä Otavan kirjastossa Kristiina Drewsin suomennoksena Ihana maa.

MaddAddam alkaa tismalleen samasta kohdasta, johon Oryx ja Crake ja Herran tarhurit päättyivät. Homma lähtee kuitenkin saman tien varsin oudoille urille: Craken suunnittelemat naiivit, sinertävät ihmiskloonit vapauttavat Reniä ja Tobya piinanneet Verikuula-pahikset, ja Lumimies-Jimmy vajoaa aivan yhtäkkiä koomaan. Kloonit vaativat, että Tobysta pitää tulla heidän uusi profeettansa Jimmyn tilalle kertomaan tarinoita niin maailman synnystä, Crakesta kuin Oryxistakin.

Toby, Ren, tajuton Jimmy ja kloonijoukkio vetäytyvät turvaan entisistä Herran tarhureista koostuvan MaddAddam-joukkion tukikohtaan. Siellä kloonit ihastuvat sankarilliseen Zebiin, josta tähän itsekin rakastunut Toby joutuu kertomaan sankaritarinoita. Samalla sekä lukijalle että Tobylle paljastuu, kuinka Zebin johtama MaddAddam-joukkio ja Crake liittyvät nurkissa pyöriviin, Oryxia ja Crakea palvoviin sinihipiäisiin klooneihin. Selviytyjien taivalta ja salaisuuksien ratkeamista tosin haittaavat vähäinen ruuan saatavuus, metsissä vapaina ja kostonhimoisina riehuvat Verikuula-miehet sekä se, että osa ihmisnaisista onkin yllättäen raskaana – vauvojen isiä sattuvat vain olemaan Craken luomat kloonit.

Vähän omituisesta alkuasetelmasta huolimatta MaddAddam pääsee hitaasti mutta varmasti jaloilleen. Lukijasta kuitenkin tuntuu pitkin romaania, että Jimmyn hiljentäminen koomaan ja hiljaisen ja juron Tobyn nostaminen profeetan ja tarinankertojan asemaan on Atwoodilta todella epälooginen ja väkinäinen temppu. Vaikka taustalla on varmasti hyvä tarkoitus muuttaa ja ravistella trilogian vakiintuneimpia asetelmia, ei tunnu kuitenkaan uskottavalta, että ujosta ja käsistään kätevästä Tobysta muodostuu hetkessä pätevä tarinaniskijä – tämän klooneille kertomat kertovat jutut ovat liian viimeisteltyjä hahmon luonteen huomioon ottaen.
And Oryx was there too. Sometimes she was in the form of a woman with green eyes like yours, and sometimes she was in the form of an owl. And she laid teo smaller owl eggs, inside the giant Egg. One smaller egg wass full of animals and birds and fish – all her Children. Yes, and bees. And butterflies too. And ants, yes. And beetles – very many beetles. And snakes. And frogs. And maggots. And rakunks, and bobkittens, and Mo´Hairs, and Pigoons.
    Thank you, but I don´t think we need to list every one of them.
    Because we would be here all night.
    Let us just say that Oryx made very many Children. And each one was beautiful in its own special way.
    Yes, it was kind of her to make each and every one of them, inside the smaller egg that she laid. Except maybe mosquitoes.
    The other egg she laid was full of words. But that egg hatched first, before the one with the animals in it, and you are up many of the words, because you were hungry; which is why you have words insiden you. And Crake thought that you had eaten all the words, so there were none left over for the animals, and that was why they could not speak. But he was wrong about that. Crake was not always right about everything.
    Because when he was not looking, some of the words fell out of the egg onto he ground, and some fell into the water, and some blew away in the air. And none of the people saw them. But the animals and birds and the fish did see them, and ate them up. They were a different kind of word, so it was sometimes hard for people to understand the animals. They had chewed the words up so small.
[s.352-3]
Tobyn Zebistä kertomat seikkailut avaavat hahmon taustojen ohella MaddAddam-trilogiasta uusia asioita. Lukijalle selviää lopultakin muun muassa, kuinka Crakena tunnettu Glenn ja Zeb tapasivat ja miten MaddAddam-porukka sai alkunsa. Näistä arvoituksista varsinkin ensimmäisen asetelma on herkullinen, sillä maailmanlopun yhdessä Jimmyn ja Oryxin kanssa junaillut Craken hahmo on jäänyt trilogian aikaisemmissa osissa hämäräperäiseksi hahmoksi

Tässä on ongelmana vain se, että Atwood ei paljasta Crakesta mitään oikeasti uutta, vaan antaa arvokasta sivutilaa ehkä koko MaddAddam-trilogian tylsimmälle hahmolle eli Zebille. Atwood jaksaa vatvoa Zebin kiemuraisia perhesuhteita ja tämän edesottamuksia muun muassa laittomalla karhufarmilla –  ne kierrättävät turhan paljon varsinkin Herran tarhureissa nähdyn rähjäisen scifidystopian maisemia ja elementtejä. Zebin hahmon avaaminen näin suureen rooliin tuntuu yksinkertaisesti liian varman päälle pelatulta: kunpa Craken hahmo olisi saanut samanlaisen tai edes vähän syvällisemmän käsittelyn!

Edellä mainitut, historiallisten henkilöiden mukaan nimetyt kloonit ovat aiempaa tärkeämmässä ja suuremmassa roolissa, mutta tulokset vain ovat jälleen vaihtelevia. Mieleltään vähän yksinkertaiset kloonit kummastelevat kyynistyneiden ihmishahmojen sananvaihtoa ja sananvalintoja useaan otteeseen, eikä Atwood ei oikeastaan saa tästä asetelmasta revittyä irti muuta kuin pöljää huumoria.
”You´ve had a nightmare”, she [Toby] says gently.
”No. I didn´t. Not about that. Oh fuck.” Jimmy lies back, closes his eyes. ”Oh fuck.”
”Who is this Fuck?” says Abraham Lincoln. ”Why is he talking to this Fuck? That is not the name of anyone here.”

[--] ”You can´t see him”, says Toby a little desperately. ”Only Jimmy, only Snowman-the-Jimmy can see him. He´s –”
”Fuck is a friend of Crake´s?” asks Abraham Lincoln.
”Yes”, says Toby. ”And a friend of Snowman-the-Jimmy.”
”This Fuck is helping him?” says one of the women.
”Yes”, Toby says. ”When something goes wrong, Snowman-the-Jimmy calls on him for help.” Which is true, in a way.
”Fuck is in the sky!” says Blackbeard triumphantly. ”With Crake!”
[s.179]
Atwood ei siis oikein osaa hyödyntää kloonien potentiaalia vaan lähinnä väläyttää mielenkiintoisimpia niihin liittyviä ideoita ja teemoja. Hän unohtaa koko MaddAddamin ajaksi esimerkiksi sen, että osa ihmisnaisista odottaa klooneille lasta – kahden ihmislajin outo yhteenliittymä käsitellään nopeasti alta pois romaanin lopussa eikä siitä oteta todellakaan kaikkea irti.

MaddAddamissa on kuitenkin muutamia erittäin mielenkiintoisia ideoita, joita Atwood ei ole vesittänyt. Merkittävin niistä on ihmiskunnan rippeiden ja gemakko-tappasikojen liitto, jolloin Toby ystävineen ja ihmisen aivokuorta korviensa väliin saaneet töpselikärsät lyövät viisaat päänsä yhteen Verikuula-vihulaisten voittamiseksi.

Sika-armeijan rinnalla sotaan marssiminen on Atwoodin omituista scifiä parhaimmillaan, persoonallisimmillaan ja omimmillaan – näinä harvoina hetkinä MaddAddam osoittaa kuuluvansa Oryxin ja Craken ja Herran tarhureiden kanssa samaan porukkaan. Valitettavasti lopullinen välienselvittely Paradiisi-teknologiakeskuksen uumenissa valahtaa liian ennalta-arvattavaksi ja itsestäänselväksi räiskinnäksi.









MaddAddam on kieltämättä jäänyt epäkiitolliseen alkuasemaan, sillä trilogian erinomaisten alkuosien jälkeen odotukset loppuhuipennusta kohtaan ovat kasvaneet erittäin korkeiksi. Päällimmäinen MaddAddamista jäävä tunne onkin selvästi havaittava väsymys ja tutun aineksen kierrättäminen. Voi olla, että Atwood on pannut kaikkensa saman tarinan eri puolikkaita edustaviin Oryxiin ja Crakeen ja Herran tarhureihin eikä löpöä ei ole yksinkertaisesti riittänyt viimeiseen vetoon.


Petter on sikojen liittolainen viimeistään joulupöydässä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2013
Kustantaja: Virago
Sivumäärä: 474
Kansikuva: Victoria Sawdon
Lajityyppi: scifi, seikkailu
Mistä saatu: omasta kirjahyllystä

torstai 14. huhtikuuta 2016

Kurt Vonnegut: Teurastamo 5







Kurt Vonnegutin Teurastamo 5 on samaan aikaan sekä kamala että hillittömän hauska. Kirjan raameina on vuoden 1945 Dresdenin pommitus, jonka todistajana sotavangiksi joutunut kirjailija toimii. Pääosin kirjassa seurataan kuitenkin sotamies Billy Pilgrimin sekoiluja ja edesottamuksia koko tämän elämän täydeltä.

Sotamiehenä Billy on reppana ja saamaton, mutta nuorella miehellä on tapana ajautua erikoisiin tilanteisiin. Omituisella tavalla välinpitämätön vätys ärsyttää monia muita, mutta jotenkin Billy onnistuu selviytymään tilanteista. Kirjailija seuraa vierestä Billyn sekoiluja.

Billyllä on erikoinen ominaisuus: kyky matkustaa ajassa. Teurastamo 5 poukkoileekin Billyn mukana sinne sun tänne. Kirja ei olekaan kronologinen, vaan Billyn elämä on ripoteltu pieniin paloihin, joista lukija saa pidempiä tai lyhyempiä välähdyksiä pitkin kirjaa. Välillä siirrytään Dresdenin teurastamosta seuraamaan optikko-Billyn keski-ikäistä elämää, välillä käydään avaruudessa tai sairaalassa.

Pakkaa sekoittaakin se, että Billy ainakin uskoo käyneensä avaruudessa, Tralfamadore-nimisessä paikassa, jossa hän on joutunut paikalliseen eläintarhaan näytille kuuluisan elokuvatähden Montana Wildhackin kanssa. Tralfamadoressa ei ole samanlaista aikakäsitystä kuin maassa: kaikki tapahtuu samaan aikaan, jokainen mahdollinen tapahtuma tapahtuu ja jokainen on nyt, kuolema ei kosketa tralfamadorelaisia samalla tavalla kuin maan asukkaita.
Billy ei tietenkään osannut lukea Tralfamadoren kieltä, mutta hän näki sentään miten kirjat oli sommiteltu - pieniä tähtien erottamia symbolirykelmiä. Billy huomautti että nuo rykelmät olisivat voineet olla sähkeitä.
       “Juuri niin”, sanoi ääni.
       “Ovatko ne sähkösanomia?”
       “Tralfamadoressa ei ole sähkeitä. Mutta olette oikeassa: jokainen symbolisikermä on lyhyt, kiireinen sanoma - se kuvaa tilannetta, näkymää. Me tralfamadorelaiset luemme ne kaikki yhtä aikaa, ei yksi kerrallaan. Sanomien välillä ei ole mitään erityistä suhdetta, paitsi että kirjailija on valinnut ne huolellisesti, niin että ne kaikki yhdessä nähtyinä tuottavat elämästä kuvatn, joka on kaunis ja yllättävä ja syvä. Ei ole alkua, ei keskikohtaa, ei loppua, ei jännitystä, ei opetusta, ei syytä, ei seurausta. Se mikä meitä meidän kirjoissamme viehättää ovat yhtaikaa nähtyjen monien suurenmoisten hetkien syvyydet.
[s. 82-83]
Vaikka Teurastamo 5:n toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat ja kuolema ovat synkkä aihe, kirja on kumman hilpeä. Sen satiirinen huumori, kierot käänteet ja kuolemien kuvaaminen saavat lukijan nauramaan hermostuneesti: jokaisen kuolemakuvauksen jälkeen kertoja lisää loppuun “niin se käy”.
Hän kysyi Gluckilta, eikö tämä ollut hirveän nuori olemaan armeijassa. Gluck myönsi olevansa.
       Hän kysyi Edgar Derbyltä eikö tämä ollut hirveän vanha olemaan armeijassa. Derby sanoi olevansa.
       Hän kysyi Billy Pilgrimiltä mikä tämä oli olevinaan. Billy sanoi ettei tiennyt. Hän yritti vain pysytellä lämpimänä.
       “Kaikki oikeat sotilaat ovat kuolleet”, nainen sanoi. Se oli totta. Niin se käy.
[s. 143]
Vonnegut näyttää sodan kamaluuden ja traagisuuden Billyn ja tämän sotilaskumppaneiden kautta: koominen Billy on pukeutunut liian pieneen takkiin ja milloin mihinkin saamiinsa rytkyihin, amerikkalaiset sotilaat tappelevat keskenään ja eräs heistä jopa suunnittelee omaa tappolistaansa. Välillä taas vihollispuolen sotilaat tuntuvat ystävällisemmiltä kuin Billyn kanssasotilaat. Hyvä tai paha ei liity siihen, kenen puolella sotii.

Vaikka Vonnegutin romaani on tiivis paketti, ei se ole niin yksinkertainen kuin mitä päällepäin näyttää. Se on yhtä aikaa ainakin traaginen sotakuvaus, ilmeikäs satiiri sekä yllättäen tieteisromaani. Lajien piirteet limittyvät värikkääksi sopaksi, eikä aikamatkailuun liittyvä poukkoilu tunnu sekavalta.

Teurastamo 5 on näppärä paketti, ja se yhdistelee huumoria, tieteisromaania, satiiria ja sotakuvausta varsin hyvin. Vonnegut onnistuu kylvämään naurua ja huumoria sellaisiin tapahtumiin, joille muuten ei ehkä uskaltaisi nauraa.

Jenni haaveili pienenä aikamatkailusta.

Alkuteos: Slaughterhouse Five, or The Children’s Crusade
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1969
Suomennos: Juhani Jaskari
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 190
Kansi: Pekka Loiri
Lajityyppi: sota, satiiri, scifi, historiallinen romaani
Mistä saatu: lainattu Petteriltä

torstai 7. huhtikuuta 2016

Tommi Musturi: Toivon kirja


Tommi Musturin kaunis, lempeä ja haikea Toivon kirja on kotimaista sarjakuvaa parhaimmillaan. Se onnistuu taivuttamaan niinkin arkisen ja kliseisen aiheen kuin suomalaisen miehen visuaaliseksi matkaksi, jonka ei soisi päättyvän.

Jo heti alussa Musturi onnistuu vangitsemaan lukijan vyöryttämällä Toivon kirjan sivuille mielenkiintoisia yksityiskohtia mökissään vaimonsa kanssa elelevän miehen lähiympäristöstä. Liki elokuvamaiset välähdykset pitävät muuten rauhallisesti etenevän tarinan alati mielenkiintoisena ja eloisana kuitenkaan häiritsemättä sen upeasti soljuvaa ryhmiä.
Toivon kirja käsittelee viidessä osassaan miehen suhdetta luontoon, omaan vaimoon, arjen askareisiin, mielikuvitukseen ja miehen omaan historiaan. Vaikka osat onkin jaoteltu jokseenkin edellä mainittujen teemojen mukaan, jako ei ole näin mustavalkoinen.

Toivon kirja ei kuitenkaan ole aivan tasapainoinen kokonaisuus, sillä sarjakuvaromaanin kolmas osa, jossa mies kuvittelee olevansa varjoaan nopeampi villin lännen pyssysankari, ei oikein istu muuhun tarinaan. Ruudinkäryinen ja houreisiin näkyihin kurottava osa vie tarinaa liikaa pois Toivon kirjan muuten vähäeleisestä ja karustakin kerronnasta, mutta toisaalta taas monipuolistaa ja virkistää muuten verkkaista tarinaa.

Länkkäriseikkailuista haaveilu tuntuukin noin muuten uskottavalta, sillä on helppo kuvitella nuori Mies lukemassa nuoruudessaan 70-luvulla Tex Willeriä, Lucky Lukea ja muiden stetsonhattujen seikkailuja. Tämä alleviivaa sitä, miten realistiselta ja samaistuttavalta hahmolta Musturin päähenkilö lopulta tuntuukaan. Lännen seikkailujen vieraannuttavia väkivaltavisioita se ei kuitenkaan pehmennä, ja ne jäävät lopulta vähän turhiksi kokonaisuuden kannalta.

Toisaalta suomalaisesta miehestä kertoessaan Musturi ei malta olla tarttumatta stereotypioihin, ja aiemmassa kuvakattauksessa esiintynyt piilopullo näyttäytyy tarinassa turhan paljon – ainakin sen olemassaolosta muistutetaan näyttämällä sen piilopaikkaa varsin usein.

Edellä mainitut voimafantasiat, ilmeinen viinanhimo ja miehen melankoliset hetket kuuluvat elämän nurjiin ja ikäviin puoliin, joita Toivon kirjan kaltaisen ihmiseloa ruotivan teoksen tuleekin käsitellä. Lukija jää vain toivomaan, että Musturi olisi saanut sarjakuvaromaaninsa muun hienovaraisuuden ja kekseliäisyyden ulottumaan näillekin osa-alueille.

Toivon kirjan osien alussa esiintyviä hienoja, aukeaman mittaisia tunnelmakuvia lukuun ottamatta jokainen Musturin sivu on kahdeksan ruudun kokoinen elämys. Edellä mainitun yksityiskohtien vyöryttämisen ohella Musturi hyödyntää ruutukahdeksikkojaan ja niille varattua tilaa tehokkaasti erilaisten tapahtumasarjojen tai Miehen oman ajatusmaailman kuvaamiseen.



Musturi on todella taitava niin erilaisten maisemien kuin ihmistenkin kuvaajana. Maisemissa ja miljöökuvauksissa riittää yksityiskohtia, mutta ne ovat tästä huolimatta selkeitä ja näyttäviä. Yksinkertaisissa hahmoissa on luonnetta, ja näiden läheltä kuvatut ilmeet ovat uskottavia ja hauskojakin. Vähän vinon mutta lempeän huumorin kukka puhkeaakin Toivon kirjan viimeisessä osassa loistoonsa, kun Musturi kuvaa miehen ja tämän vaimon suhdetta realistisesti ja lempeästi – se on ehdottomasti yksi romaanin parhaista kokonaisuuksista.

Espanjalaisen Liberdúplex-painon suoltama kovakantinen teos on kompakti teos, jonka komeat näkymät saavat lisäpontta kirkkaista ja kauniista väreistä. Niitä käytetään monipuolisesti ja reippaasti, mikä on tämän mittakaavan visuaalisessa heruttelussa tärkeää. Toivon kirja sopiikin myös kahvipöytäkirjaksi sen selailtavuuden ja yksinkertaisuuden takia – noin 40 sivun mittaiset osat voi lukea haluamassaan järjestyksessään, eikä yhden osan kanssa mene järin kauaa aikaa.

Musturin teoksen runsaan kuvallisuuden alta löytyy kuitenkin mielenkiintoista ja syvällistä sisältöä, jonka takia Toivon kirja ansaitsee kunniapaikan ehdottomasti kahvipöydän ohella myös kirjahyllystä. Suomalaisen miehen elämästä saati siitä kertovasta kirjasta ei ehkä löydy suuria loppuratkaisuja tai tiukkoja juonenkäänteitä, mutta Toivon kirja on itsessään melkoinen elämys, joka kannattaa ehdottomasti lukea ja kokea.


Petter luki lapsuudessaan Aku Ankan Taskukirjoja ja Hämähäkkimiestä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 216
Lajityyppi: sarjakuvaromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu