tiistai 28. huhtikuuta 2015

Lauri Ahtinen: Homepäiväkirja


Lauri Ahtisen Homepäiväkirja on omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani Ahtisten perheestä, joka ostaa unelmien omakotitalon. Kun kellarin märkivän seinän takaa paljastuu homevaurio, alkaa kaikkiaan kolmen vuoden mittainen, Ahtisten perheyksikköä kovalla kädellä koetteleva painajainen.

Homepäiväkirja seuraa hometalon remontointia, evakossa elämistä ja kirjan lopussa häämöttävää kiinteistöoikeudenkäyntiä tarkasti ja tavattoman henkilökohtaisesti, sillä Ahtinen käyttää kirjassaan runsaasti aikaa kuvatessaan sarjakuvallisen alter egonsa päänsisäistä maailmaa.

Erityisesti Homepäiväkirjan alku, jossa peukalo keskellä kämmentä oleva, taiteilijana toimiva perheenisä joutuu luovuttamaan remontointivastuun kokeneelle appiukolleen, tarjoilee hersyvää pohdintaa päähenkilön omasta epävarmuudesta ja kädettömyydestä. Ahtisen humoristinen ja itseironinen näkökulma tasapainottaa tapahtumien toivottomuutta, vaikka tämä sortuukin Puuilo-liikkeen maailmaa kuvatessaan melkoiseen stereotyypeillä revittelyyn.

Useamman vuoden aikana piirretyn Homepäiväkirjan piirrostyyli ja kerrontatapa muuttuvat mielenkiintoisesti tarinan edetessä. Alun hyvin sarjakuvamaisista tunnelmista puhekuplineen ja edes jonkinlaisine ruuturakenteineen edetään sivuihin, joihin on ladottu tekstiä ja kuvia enemmän tai vähemmän sekaisin. Myös Ahtiaisen oma piirrostyyli muuttuu loppua kohden mielenkiintoisesti yksinkertaisemmaksi ja karkeammaksi.

Kokonaisuutena Homepäiväkirjan määritteleminen ei olekaan järin helppoa, sillä lopussa häämöttävät visuaaliset rakennemuutokset vievät sitä huomattavasti enemmän jonkinlaisen kuvakirjan suuntaan. Identiteettiongelmat eivät kuitenkaan pääasiassa syö lukuiloa, vaan Ahtisen tarina kuvaa hometalohelvettiä parhaimmillaan todella aidosti ja vilpittömästi.

Edellä mainittu, teoksen lopussa kiihtyvä tekstin ja kuvan sekoittaminen kuitenkin haastavat lukijaa vähän turhankin paljon, sillä monet Homepäiväkirjan sinänsä mielenkiintoisista sivuista tuntuvat tukkoisilta ja epäselviltä.

Kuvituksen välissä uivat, numeroidut tekstinpätkät uhkaavat kadota kaiken sälän sekaan, mutta toisaalta moinen riehakas sekasotku kuvaa omalla tavallaan päähenkilön päässä myllertäviä, kaoottisia ajatuksia. Moinen idea kuulostaakin paperilla ihan hyvältä, mutta sen toteutus ei oikein toimi, sillä punaisen langan seuraaminen ja varsinkin sen löytäminen on ajoittain turhan työlästä.

Homepäiväkirja on mielenkiintoinen ja persoonallinen sarjakuvaromaani, jolle kannattaa antaa tilaisuus.

Petter oli 17-vuotiaana kesätöissä päiväkodissa, joka paljastui myöhemmin homeiseksi.




Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 96
Lajityyppi: sarjakuvaromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 23. huhtikuuta 2015

Saila Susiluoto: Carmen

Saila Susiluodon Carmen ottaa lähtökohdakseen Georges Bizet’n säveltämän kuuluisan oopperan. Alkuperäisen Carmen-oopperan perusjuonesta Susiluoto rakentaa oman, nykyaikaisen ostarimelodraamansa, jonka moniulotteisuus on hurmaavaa. Runoteos sisältää proosarunoja, flamenco-rytmejä, typografisia kokeiluja sekä esimerkiksi käännöskoneen avulla tuotettua runoutta. Carmen ei kuitenkaan ole sekava kakofonia vaan tasapainoinen kokonaisuus, joka tekee mieli ahmia kerralla.

Susiluodon runoteoksessa tarinaa kuljettavat nuori, raskaana oleva Mikaela, tämän mies Jose ja kohtalokas Carmen, johon Jose rakastuu. Carmen on paljettipukuinen ostoskeskuksen vetonaula, kone, joka on kaikille mutta “kuuluu ei kenellekään”. Carmen ei kuitenkaan pysty pysymään uskollisena Joselle, joten Jose päättää heidän suhteensa peruuttamattomalla teolla. Runojen kokonaisuudesta kehittyy perinteinen kolmiodraama, jota muun muassa ostarin tytöt, äidit, tupakoivat, vartijat ja hankalat lapset kommentoivat.

Teoksen todellinen fokus on Josessa ja hänen tunteissaan Carmenia kohtaan, jotka syöksevät miehen epätoivoisiin tekoihin. Jose edustaa ihmisen pimeää, mustasukkaista puolta, joka on hylännyt turvallisen mutta joka ei saavuta haavekuvaa. Runossa Jose pohtii Mikaelaa ja tulevaisuutta runon minä käsittelee eropäätöstään ja sitä, kuinka ei kykene jäämään nykyiseen tilanteeseen:
Anteeksi: näen vain tylsistymistä, onnen lupausta, lupausten murenemista yksi kerrallaan, kauneuden katoamista, vanhuskoppeja, rintojen rypistymistä maata kohti. Ja minä, minä mieluummin viillän kurkkuni kuin suljen silmät, en keksi mitä tulevaisuudessa voisi olla, en millään keksi: olipa kerran päivä jolloin puhekin loppui, kova aurinko nousi, kova päivä. On kerättävä itsensä, kaikki palaset iholtasi, otettava taksi, mentävä kotiin joka ei ole koti enää, katsottava silmiin häntä, hänen nousevaa vatsaansa, kuplahallia jonka alla elämä velloo, sanottava: tässä kaikki. Mennyt aikamuoto. [s. 55]
Mikaelan kautta taas puretaan petetyn tuntoja: miten kaikki vanha ja turvallinen kaadetaan, miltä tuntuu kantaa uutta ihmiselämän alkua sisällään samalla kun oma elämä ja psyyke ovat aivan sekaisin.

Jännittävää Carmenissa myös on, miten näytelmällisyys on säilytetty tekstissä: runojen seassa on välillä näyttämöohjeita, ja runot on nimetty kohtausten kaltaisiksi, kuten “Jose kävelee ostoskeskuksen aukean poikki”. Monissa runoissa runon esittäjinä toimivat erilaisista ostarin ihmisryhmistä kootut kuorot.
TUPAKOIVIEN KUORO LASTAUSLAITURIN VIERESSÄ 
Carmen, sisältä metallinpaloja, muovisuolenpätkiä
keskellä kimaltavaa ostoskeskusta
kuin langennut enkeli, teräslankoja, rytmikoneen linnunsykettä
rakkautta, niin kärhistynyttä muovia, valuvaa taivasta
syttyvien ja sammuvien muistikuvien keskellä, historia:
ruumiissa kaikki kuvat, ei yhtäkään omaa
[s. 21]
Uskoisin, että Carmen on matalan kynnyksen teos myös runoja karttavalle. Teoksessa on selkeä, tunnettu taustatarina, johon on turvallista tukeutua runoja tulkitessaan. Ehkä jotkut kokevat runojen lukemisessa juuri haasteeksi sen, että runojen jatkumoa on hankalaa hahmottaa. Vaikka Susiluodon teos on monikerroksinen intertekstuaalisine viittauksineen ja runojen muoto ei ole perinteistä, erityisesti proosarunot auttavat lukijaa hahmottamaan tarinaa. Susiluoto myös avaa teoksen lopussa joitakin runojaan, ja selitykset helpottavatkin tulkintaa.

Carmen on kokonaisuudessaan hyvin koskettava. Vanhan tarinan kautta käsitellään universaalia ja nykyistä – miten hyvä ja paha on löydettävissä jokaisesta ihmisestä, mitä rakkaus ja epätoivo heilauttavat ajatusten ja tekojen kulun pimeille puolille.
paha ei lymyä varjossa vaan keskipäivän paahteessa
keskellä toria se seisoo ylväänä ja kaikkien nähtävillä
ja verhoutuu ystävällisyyteen
kauneus ei ole tästä maailmasta, ei pahaa eikä hyvää
sillä on loistavat silmät joilla se katsoo läpi ja murtaa sydämen lasin
sydämen hauraan lasin
puristan kädet nyrkkiin
puristan kädet nyrkkiin
puristan kädet nyrkkiin
kuka tahansa voi mennä tämän rajan yli
tästä yli
kuka tahansa, kuuletko
[s. 105]
Susiluodon teos on koukuttava elämys. Ihan kuin samaan aikaan katsoisi melodramaattista elokuvaa – tai oopperaa – ja samalla sukeltaisi syvälle moniääniseen kirjainverkkoon. Susiluoto nostaa runonsa irti paperista, leikittelee muodoilla ja sanoilla – mutta leikin alla on musta kuva, synkkä ajatus, jonka jokainen kohtaa elämässään tavalla tai toisella. Erityisesti ihoni alle pääsi esimerkiksi Erään tuntemattoman nuoren miehen muistiinpano -runo, joka on aseteltu enkelin tai perhosen muotoon mutta jonka sisältö kertoo pohjalla olevan, kaiken menettäneet miehen väkivaltaisista ajatuksista. Susiluoto nostaa esiin unohdettuja ihmisiä, lähiöiden hahmoja, joiden sanoja ei yleensä halutakaan kuulla. Samalla kirjailija saa uutettua ikivanhasta aiheesta yllättävän tuoreita muotoja, joihin voisi ihastuksissaan uppoutua pidemmäksikin aikaa.


Jennillä oli kerran vaikeuksia rillipäänä samaan aikaan katsella ja kuunnella italiankielistä oopperaa alariviltä, koska oopperan tekstitykset kulkivat katonrajaa pitkin, joten leuka oli koko esityksen ajan suunnattuna kattoa kohti.





Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2010
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 110
Kannen suunnittelu: Tiina Palokoski
Lajityyppi: keskeislyriikka, proosaruno
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Stephen King: Hohto


Stephen Kingin kauhuklassikko Hohto kertoo epäonnisesta Terrancen perheestä, jonka lievästi sanottuna sekaisin oleva Jack-isä onnistuu saamaan uuden työpaikan Overlook-vuoristohotellin huoltomiehenä. Näytelmäänsä pakertavalle ja alkoholisminsa kanssa painivalle Jackille pesti talvisesongin autioittamassa majapaikassa näyttäytyy mahdollisuutena uuden elämän aloittamiseen, vaikka tämän vaimo Wendy suhtautuukin autioon ja varsin verisen historian muovaamaan hotelliin nihkeästi.

Pariskunnan viisivuotias poika Dannykään ei ole ihan tavallisin mahdollinen nassikka, sillä hänellä on kummallinen, hohdoksi kutsuttu erikoiskyky. Danny tapaa unissaan salaperäistä Tonya, joka antaa hänen kurkistaa läheistensä menneisyyden sotkuihin ja tulevaisuuden onnettomuuksiin sekä lukea ajatuksia.

Hohdon lukijan ei kuitenkaan tarvitse itse hohtaa arvatakseen jo kirjan alkupuolella, miten ojasta allikkoon Terrancen poppoon perhe-elämä riistäytyy lumen eristämässä Overlookissa. Dannyn voimakas hohtaminen herättää hotellin värikkäät salaisuudet henkiin, ja pian Terrancet joutuvat selviytymään naamioihin sonnustautuneista, ikuisesti juhlivista hulluista, huoneessa 217 kolistelevasta kalmosta, henkiin heränneistä eläinhahmoisista leikkopensaista – ja toisistaan.

Kingin 650 sivun mittaisen kauhueepoksen ilmeisimmät ongelmat tulevat kuitenkin esille jo alussa, kun Hohto pyörähtää käyntiin todella verkkaisesti. Ensimmäiset parisataa sivua kuluvat pitkälti Jackin ja Wendyn taustojen ja suhteen kertaamiseen ja oviaan talveksi sulkevan Overlookin esittelyyn, joista edellä mainittu on suoraan sanottuna vähän mälsää ja itseään toistavaa luettavaa. King näet käyttää läpi kirjan runsaasti aikaa kaksikon vanhempien kuvailemiseen, jotka ovat – Jackin isä juoppoudessaan ja Wendyn nalkuttava äiti tytärtään jatkuvasti tuomitessaan – turhan itsestäänselviä ja kliseisiä hahmoja.

Varsinkin Jackin isän teot toisaalta pohjustavat hyvin hahmon mielenmaailmaa ja tämän tekemiä virheitä, mutta niiden jatkuva toisteleminen ja lukijan kasvoihin hierominen vievät lukemisesta iloa pahimmillaan aika lailla. Jackin hitaan sekoamisen kuvaaminen on kuitenkin parhaimmillaan vaikuttavaa luettavaa, sillä Kingillä on jännittävä tapa punoa kunkin henkilön ajatuksia oman kerrontansa väliin.
-Löydätkö mitään kiinnostavaa?
-En paljonkaan, hän [Jack] sanoi pyrkien pitämään äänensä nyt ystävällisenä. Wendy yritti urkkia, aivan niin kuin hän oli aina yrittänyt urkkia ja nuuskia silloin kun oltiin Stovingtonissa ja Danny oli vielä kapalovauva.

Minne sinä olet menossa, Jack? Milloin sinä tulet takaisin? Paljonko sinulla on rahaa mukana? Aiotko lähteä autolla? Tuleeko Al mukaan? Kai jompikumpi teistä pitää itsensä selvänä? Aina ja alati.
Wendy oli, anteeksi tämä ilmaisu, ajanut hänet juomaan. Ehkä syitä oli ollut muitakin, mutta sanottakoonpa kerrankin totuus Kristuksen nimeen ja myönnettäköön että siinä oli yksi. Nalkutti ja nalkutti aina vain, teki jo mieli kapauttaa häntä vähän, sen verran että hän tukkisi suunsa ja lopettaisi tuon
(Minne? Milloin? Miten? Oletko? Aiotko?)
loputtoman kysymystulvan. Siitä tosiaan sai varsinaisen
(päänsäryn? krapulan?)
päänsäryn. Lukulaite. Helkkarin lukulaite, joka sumensi tekstin. Siksi hänellä oli tämmöinen vitun päänsärky.
-Jack, mikä sinua vaivaa? Näytät kalpealta–
Hän nykäisi päänsä Wendyn sormien ulottuvilta. -Ei minua mikään vaivaa
.
[s.260-1]
Myös Jackin ja Wendyn hahmot tuntuvat vähän kliseelaarista kaivetuilta, sillä King on tehnyt Wendysta ajoittain hysteerisen mutta muuten sovinnaisen äitihahmon, joka yrittää pitää epätoivoisesti avioliittoaan ja perhettään kasassa. Jackista sitä vastoin on luotu rämäpäinen seikkailija, joka selvittää alussa innokkaasti Overlookin taustoja Wendyn laittaessa kiltisti ruokaa ja huolehtiessa, että Danny-pojalla on lämmintä yllä.

Terrancen perheyksiköstä etäisimmäksi jää kuitenkin Danny, jolle King ei ole oikeastaan keksinyt muuta virkaa kuin hohtamisen. Hahmo jää todella vajaaksi ja ontoksi vanhempiinsa verrattuna. Tietenkään viisivuotiaalla Dannylla ei voi olla samanlaista värikästä henkilöhistoriaa kuin Jackilla ja Wendyllä, mutta lapsihahmoa olisi voinut kyllä syventää huomattavasti enemmänkin. Nyt Danny jää lähinnä vastaanottimen asemaan paljastamaan muutenkin aika ennalta-arvattavia juonenkäänteitä.

Overlookissa kokkina työskentelevä ja itsekin hohtava Dick Hallorann on myös vähän kirveellä veistetty hahmo, joka toistelee jatkuvasti omissa monologeissaan itselleen olevansa nekru ja neekeri. Voikin olla, että Pentti Isomursun käännöksessä on kadonnut näistä kohdista ajan myötä jotain itseironisen oleellista, mutta hahmon rodun jatkuva korostaminen huonossa valossa tuntuu ammattimaisen hahmonkehityksen sijaan siltä, että Homma-foorumin moderaattorit ovat päässeet editoimaan Hohtoa. Toisaalta Dannylle hohtamisesta kertovasta ja loppurähinöihin osallistuvasta Dickistä kuoriutuu oikea sankari, mutta hahmon kova itsekritiikki tuntuu vähän liioittelevalta ja asiattomalta.

Kohta 40-vuotias Hohto onkin menettänyt monessa mielessä terävintä kärkeään kuluneiden vuosikymmenten myötä. Edellä mainitut elävät pensaat eivät oikein pelota saati edes naurata, toisin kuin tarinan loppupuolella esiintyvä koiran ja ihmisen sekasikiö Roger, joka tuntuu haukkumisineen ja nelistämisineen vähän hölmöltä ja irvokkaalta hahmolta. Jackia väkisinjuottava ja kreisibailaava naamioväki taas alleviivaa vähän turhan paksulla kynällä hahmon omia sisäisiä piruja. Huoneen 217 ammeessa polskiva zombie-nainenkaan ei oikein tee säväystä näin Walking Deadin ja muiden eläviä kuolleita hyödyntävien viihdeteosten kulta-aikana.

Mielenkiintoisinta ja taatusti kauhistuttavinta materiaalia Hohdossa onkin sen loppu, kun lopullisesti pimahtanut Jack jahtaa perhettään ympäri pimeää hotellia roque-maila viuhuen. Erityisesti Jackin ja Wendyn välinen hippaleikki on jännittävää ja kiivasta luettavaa.
-Narttu, Jack sanoi. Nuija tuli kohti. Hän [Wendy] hivutti itseään ylöspäin ja se päätyi aivan hänen polvilumpionsa alle. Hänen säärensä oli tulessa. Verta alkoi valua hänen pohjettaan pitkin. Ja sitten nuija tuli jälleen. Hän nykäisi päänsä sivuun ja nuija pamahti porrasaskelmaan hänen kaulansa ja olkapäänsä välistä naarmaisten mennessään lihaa korvalehdestä.
Jack nosti nuijan jälleen ja tällä kertaa hän kierähtikin sitä kohti, alas portaita, heilautuskaaren sisään. Häneltä pääsi parkaisu, kun katkenneet kylkiluut kumahtelivat ja rusahtelivat. Hän iski Jackia vartalollaan sääriin juuri kun se oli ääriasennossa ja se kaatui taaksepäin vihasta ja hämmästyksestä kiljaisten, tanssien jaloillaan tukea porrasaskelmasta. Sitten se jymähti lattiaan ja nuija lensi sen kädestä. Se nousi istumaan ja tuijotti häntä hetken järkyttyneenä.
-Tästä hyvästä tapan sinut, se sanoi.
[s.580-1]
Onkin mielenkiintoista, että Wendyn entinen aviomies muuttuu kesken kuolinkamppailun hänestä siksi. Voikin olla, että King korostaa viimeistään tämän taistelun myötä räjähtäviä jännitteitä ja sitä, kuinka täysin kajahtanut Jack muuttuu Wendyn silmissä eläimelliseksi hahmoksi, josta inhimillisyys on alkanut varista pois jo ennen Overlookiin saapumista.

Hohdon loppu jättää yllättävän paljon asioita avoimiksi. Overlookin tapahtumat tyrkkäävät Dannyn mielikuvitusystävän Tonyn täysin syrjään, ja tämän alkuperä jää lopulta salaisuudeksi. Tämä tuntuu siinä mielessä vähän ihmeelliseltä, että alussa Dannyn mieleen muistoja ja etiäisiä loihtiva Tony on esillä todella paljon, ja sitten tämä vain yhtäkkiä unohdetaan. Voikin olla, että Tonyyn ja itse hohtamiseen paneudutaan tarkemmin vuonna 2013 ilmestyneessä jatko-osassa Tohtori Unessa.

Kingin kauhuklassikko on takuuvarmaa viihdettä kauhun ja miehen kirjojen ystäville, mutta muiden kannattaa suhtautua siihen ehkä vähän suuremmalla varauksella. Terävien kulmien alta löytyy kuitenkin viihdyttävä tarina, jota seuraa mielellään loppuun asti.

Petter on viime vuosina nauttinut kauhuannoksensa lähinnä  Walking Dead -tuoteperheen eri jäsenten seurassa.
 
Alkuteos: Shining
Suomennos: Pentti Isomursu
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1977
Kustantaja: WSOY / Tammi
Sivumäärä: 651
Kansikuva: Juri Patrikainen
Lajityyppi: kauhu
Mistä saatu: lainattu kirjastosta

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä


Juha Itkosen Finlandia-ehdokkuudenkin aikoinaan saanut Myöhempien aikojen pyhiä on kertomus nuorten mormonimiesten Markin ja Davidin lähetysmatkasta Suomeen. Miehet muuttavat Utahista kahdeksi vuodeksi pieneen suomalaiseen kaupunkiin kertomaan ihmisille mahdollisesta pelastumisesta, mutta vastaanotto ei ole aina kovinkaan lämmin. Miehet painivat uskonsa ja tehtävänsä kanssa eri tavoin, eikä suojatusta elämästä maalliseen Suomeen muuttaminen ole kummallekaan ongelmatonta.

Davidin uskoa koettelee lento-onnettomuus, jossa miehen muu perhe menehtyi. David pohtiikin salaa Jumalan hyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta - miten tämä pystyy pudottamaan lentokoneen ja tappamaan monta viatonta, hurskasta uskovaa. Pienessä pohjoisessa kaupungissa David tutustuu naapurintyttö Emmaan ja joutuu painiskelemaan monenlaisten halujen ja kysymysten kanssa. Emma kiehtoo ja kauhistuttaa ensimmäistä kertaa yhteisönsä ulkopuolella elävää miestä, ja David joutuukin pohtimaan, miten syntinen ihminen voi olla niin viaton ja kaunis.

Pidättäytyneessä elämäntyylissä kasvanut David päätyy pian valheiden ja synkkien ajatusten kierteeseen, joka riepottelee miehen vahvaa kuvaa maailmasta. Synti ja puhtaus eivät enää näyttäydy selkeinä: mormonien Suomen lähetyspresidentti vaikuttaa omaisuuksineen tekopyhältä materialistilta, ja tyttö, joka houkuttelee miehen suureen syntiin, taas pelastaa kätilönä työkseen elämiä.

Mark puolestaan käy intensiivistä sähköpostinvaihtoa monenlaisten ihmisten kanssa, yrittäen vakuuttaa heidät myöhempien aikojen pyhien uskon merkityksestä ja totuudesta. Markin sähköpostiviestit myös raottavat lukijalle taidokkaasti, minkälaisia elementtejä mormonien uskoon liittyy. Hän selittää kärsivällisesti mormonien tapoja muun muassa Gabriel-nimimerkin takaa kirjoittavalle henkilölle, jonka kysymykset muuttuvat entistä intiimimmiksi viestien jatkuessa:
Gabriel hyvä,
sähköpostituttavuutemme on käymässä nautittavaksi! Huomaan, ettet aio luopua sävystäsi. Haluat naureskella minulle, säilyttää turvallisen etäisyyden, mutta naurusi on liian äänekästä ollakseen aitoa. Aivan kuin haluaisit jo uskoa, mutta et vielä uskalla. Kuitenkin huomaan ilokseni, että olet vieraillut sivuilla, joilla kehotin sinua käymään. Kysymyksesi osoittavat, että tiedät uskostani jo varsin paljon. Gabriel, olen imarreltu. Kun sinut jonain päivänä kastetaan, muistathan kertoa, mistä kaikki sai alkunsa: yhden pyhän väsymättömästä uurastuksesta tiedon valtatiellä :)
[s. 80]
Nuorten miesten kärvistelyn kohtaaminen on rankkaa, erityisesti uskonkriisissä olevan Davidin. Mies joutuu koko ajan pyytelemään mielessään anteeksi ajatuksiaan, eikä hän valheiden kasvaessa pysty kohtaamaan kunnolla muita liikkeensä edustajia. Mark ja David vetäytyvät hiljalleen erilleen, eivätkä kaksi erilaista miestä pysty kommunikoimaan kunnolla keskenään. Perheensä menettänyt David näyttäytyy Markille ja monille muillekin mormoneille heikompana osapuolena, joka täytyy kantaa vaikeiden paikkojen yli ja jolle itselleen ei voi puhua suoraan. Miehet menettävätkin veljellisen suhteensa, ja Mark alkaa pikemminkin käyttäytyä Davidin huoltajana.

Romaanista löytyy muitakin mielenkiintoisia hahmoja, kuten suomalaiseen mormoniyhteisöön kuuluvat miehet Kalevi ja Eero. Vaikka miehet ovat monilta osin tyypillisiä juroja suomalaisia, ei Itkonen ole sortunut kovinkaan pahasti tyypillisiin stereotypioihin. Suomessa David ja Mark joutuvat kosketuksiin muun muassa mielaloiltaan ailahtelevan yksinhuoltajanaisen ja pubin perältä löytyvän juopon kanssa. Mielenkiintoista on myös, kuinka romaanin hahmojen nimet ovat harkittuja: Emma oli mormoniliikkeen perustajan vaimon nimi, ja Davidin sekä Markin tarinat löytyvät Raamatusta.

Juha Itkonen on taitava kirjoittaja, ja hänen kaihoisa, jopa eteerinenkin tyyli kuitenkin paikoin hieman ärsyttää ja tuntuu horjuvan. Etenkin Emman fokuksesta rakennettu kerronta tuntuu paikoin hämmentävältä, ja Emman ääntä käytetään monesti romaanille varsin tärkeissä paikoissa - tämä latistaakin hieman kirjan käännekohtia:
Minä vain löysin pihalta linnun. Muistatko, löysin pihalta linnun, toin sen sinulle. Sanoit ettei se elä kauan. Sanoit ettei se se enää ikinä lennä. Hait vajasta rukkasen, käskit minut sisälle. Minä itkin, sinä murahdit. Tein vanerista laatikon, toit kaupasta siemeniä. Liian suuria ensin, sitten sopivia. Puhuin linnulle, pidin sitä kädessä. Se parani. Muistatko, se parani.
        Tämä on sama asia. Minulla on sinun kätesi, sain ne sinulta. Minun käteni toimivat. Minä olen hyvä. Minä. Olen. Hyvä.
        Vuoro on ohi, vaihdan kopissa vaatteet. Poljen kotiin, kastelen kukat. Syön kahden edestä, nukun pienten aurinkojen päällä, herään siniseen hämärään. Elämä on yksinkertaista, ihmiset tekevät siitä numeron.
[s. 294-295]
Juha Itkosen esikoisteos on vahva, uskottava ja pirun koukuttava. Itkonen on tarttunut herkkään ja arkaan aiheeseen, mutta mielestäni hän suoriutuu erittäin hyvin. Mormonimiehiä ja heidän uskontoaan ei osoitella muttei myöskään ihannoida. Itkonen rakentaa heidän tarinastaan uskottavan, ja en malttanut laskea kirjaa käsistäni sitä lukiessani. Romaani huipentuu dramaattiseen loppuun, mutta tuntuu jäävän hieman kesken. Olin niin koukussa kirjaan ja sen tuleviin ratkaisuihin, että odotukset ehkä karkasivat hieman liian korkeiksi.

Olen aiemmin lukenut Itkoselta teokset Seitsemäntoista ja Anna minun rakastaa enemmän, jonka toisaalta aikoinaan jätin kesken. Ehkä sille pitää jossakin vaiheessa antaa uusi mahdollisuus - tuntuu että vasta nyt olen                                                                              päässyt Itkosesta jyvälle.

Jenni on kerran unohtanut jäädä omalla pysäkillään pois, koska on lukenut niin tiiviisti koukuttavaa kirjaa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2003
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 295
Kansikuva: Timo Pyykkö
Lajityyppi: kehitysromaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 9. huhtikuuta 2015

Rainbow Rowell: Eleanor & Park



Rainbow Rowellin nuortenromaani Eleanor & Park on melkoisen positiivinen yllätys, joka viettelee hitaasti mutta varmasti puolelleen sympaattisilla ja todenmukaisilla päähahmoillaan ja tunnelmallaan.

Eleanor Douglasin ja Park Sheridanin tarina alkaa Omahassa, Nebraskan osavaltiossa syksyllä 1986, kun 16-vuotiaat nuoret kohtaavat ensimmäisen kerran koulubussissa. Uusioperheen kaoottisesta arjesta ja inhottavasta isäpuolesta kärsivä, kauniisti sanottuna persoonallisesti pukeutuva Eleanor ja äitinsä puolelta korealaiset sukujuuret omistava Park alkavat jutella, lukea yhdessä sarjakuvia ja kuunnella kasetilta The Smithsin tuotantoa. He tutustuvat toisiinsa hitaasti, ja kuten arvata saattaa, tunteet syvenevät ja lempi leimahtaa.

Kaksikon suhteessa on vain harvinaisen paljon mutkia matkassa, sillä omituisesti pukeutuva Eleanor saa koulun suositut oppilaat kimppuunsa, eikä tytön perhettä tyrannisoiva isäpuoli Richie katso Eleanorin ja Parkin suhdetta hyvällä. Koulukiusaaminen ja Eleanorin perhehelvetti nousevatkin yllättäen kirjassa vahvoiksi teemoiksi, joiden synkkiä sävyjä Rowell kuitenkin tasapainottaa hienosti nuorten suhteen kehittymisen kuvaamisella sekä vähän vinolla mutta lämpimällä huumorilla. Näin Rowell on varmistanut, ettei Eleanorin ja Parkin tarina valahda ihan siirappisen tasapaksuksi.
’I miss you. Eleanor. I want to be with you all the time. You´re the smartest girl I´ve ever met, and the funniest, and everything you do surprises me. And I wish I could say that those are the reasons I like you, because that would make me sound like a really evolved human being…
’But I think it´s got as much to do with your hair being red and your hands being soft… and the fact that you smell like homemade birthday cake.’
[s.112-3]
Teoksen ehdottomasti suurimpana onnistumisena voikin pitää juuri Eleanorin ja Parkin suhteen muotoutumisen kuvaamista kaikista ongelmista huolimatta. Hitaasti etenevä tarina ei kuitenkaan tunnu pahemmin pitkäveteiseltä, sillä kaksikon keskusteluiden ja tutustumisen seuraaminen on kaikessa epävarmuudessaan ja kömpelyydessään hauskaa, oivaltavaa ja viihdyttävää luettavaa. Rowell ei ole kuitenkaan tehnyt pääparistaan pliisun täydellistä, vaan molemmilla hahmoilla on omat pulmansa. Eleanorin lihavuus, perhehuolet ja todella synkäksi riehahtava koulukiusaaminen sekä Parkin omat identiteettiongelmat korealaisuuden ja amerikkalaisuuden välillä saavat huomiota runsaasti, mutta Rowell kuvaa myös hahmojen arkipäiväisiä ongelmia taitavasti itku- ja raivokohtauksineen, nahisteluineen ja mykkäkouluineen päivineen – tuollaistahan se on teini-iässä!

Vaikeasti yhteen sommiteltavat hassuttelu, synkistely ja söpöily kulkevat enimmän aikaa Eleanor & Parkissa niin luontevasti käsi kädessä, ettei moista kokonaisuuden hallintaa voi kuin ihailla. Rowellin teos tuntuu esimerkiksi John Greenin Kaikki viimeiset sanat -nuortenromaaniin verrattuna huomattavasti rikkaammalta ja sävykkäämmältä ja siten mielekkäämmältä kokonaisuudelta. Toisaalta Rowellkaan ei tunnu aina oikein pitävän tarinaansa kasassa, ja monet Eleanor & Parkin juonenlangat jäävät vähän irrallisiksi: esimerkiksi Parkin lyhyt kokeilu meikkaamisen parissa jää aika nopeasti unohduksiin sen jälkeen, kun kajalit on palautettu äidille. Tämä tietysti alleviivaa teon kokeiluluonteisuutta, mutta saa jotkin tarinan osat tuntumaan ylimääräisiltä ja jopa vähän turhilta itse kokonaisuuden kannalta.

Greenin teosta vasten peilatessa onkin yllättävää, että eräs Kaikkien viimeisten sanojen ongelma vaivaa myös Eleanor & Parkia. Rowell näet käyttää runsaasti aikaa kuvatessaan Eleanorin näkökulmasta sitä, kuinka ihanan komea ja kuuma Park on persoonallisine kasvonpiirteineen. Tästä tulee mieleen Greenin tapa kuvailla romaaninsa ihanaa Alaska Youngia loputtoman vaivaannuttavilla, lähinnä tytön muotoihin keskittyvillä kohdilla. Kaiken kukkuraksi Rowell ei juuri koskaan siirry Parkin silmillä ylistämään Eleanoria, vaan jopa tähän ihastunut poika arvostelee mielessään kovin sanoin tytön ulkonäköä, oikkuja ja vaatepartta. Tällainen ratkaisu tuntuu vähän epäreilulta muuten virkistävän erilaisessa tarinassa.
Eleanor looked like her mother through a fish tank. Rounder and softer. Slurred. Where her mother was statuesque, Eleanor was heavy. Where her mother was finely drawn, Eleanor was smudged.
After five kids, her mother had breasts and hips like a woman in a cigarette ad. At sixteen, Eleanor was already built like she ran a medieval pub.
[s.18]
Toisaalta monet sivuhahmoista, kuten Eleanorin kaunis mutta ilkeän Richien ikeen alle jäänyt äiti, julmuudessaan aika yksipuoliseksi konnaksi jäävä Richie ja Parkin vanhemmat, ovat aikamoisia stereotyyppejä. Parkin kampaajana toimiva äiti kuvaillaan huonosti englantia puhuvaksi omapäiseksi naiseksi, joka saattaa napata Eleanorin tuon tuosta kampaajantuoliinsa hiuskokeilujaan varten. Parkin isä taas on oikea äijä, joka yrittää karaista Parkia ja tämän pikkuveljeä Joshia käymään taekwondo-harjoituksissa eikä suostu puhumaan vanhimmalle pojalleen tämän meikkikokeilujen aikana, jotka Park lopettaakin perherauhan säilymisen vuoksi. Poikien isä suhtautuukin armeijataustansa vuoksi asioihin karun yksiniitisesti.
’Can´t you get her back?’ his dad asked.
’I can´t even get her to talk to me.’
’It´s too bad you can´t talk to your mother about this. The only way I know how to land a girl is to look sharp in a uniform
.
[s.186]
Greenin tunnetuimmat nuortenromaanit Tähtiin kirjoitettu virhe ja edellä mainittu Kaikki viimeiset sanat nojaavat teoksen lopussa odottavaan tunteikkaaseen juonenkäänteeseen. Eleanor & Park seuraa tätä kyynelkanavien ylääpidosta huolehtivaa trendiä, kun Eleanorin ja isäpuoli Richien välit kiristyvät loppua kohti tavalla, joka pakottaa Eleanorin ja Parkin tekemään nopean ja tuskaisen valinnan. Rowellin romaanin loppu ei kuitenkaan ole erityisen luonteva: yhtäkkiä Eleanor on polttelemassa pilveä kiusaajiensa kanssa autotallissa, sitten tämä lähtee Parkin kanssa pakomatkalle ja kohta ollaankin jo lausumassa jäähyväisiä. Onkin kuin Rowell olisi herännyt rauhallista romaaniaan kirjoittaessaan lopun lähenemiseen ja sitten kursinut teoksensa kasaan väkivaltaisesti.

Myös ratkaisultaan osin avoimeksi jäävä loppu ei oikein tyydytä kaiken sen jälkeen, mitä lukija on saanut kokea Eleanorin ja Parkin seurassa. Rowellin jälkisanat siitä, kuinka lukija saa itse päättää nuorten tulevaisuudesta tuntuvat vähän oudoilta viihdekirjallisuudessa, joka ei ole perinteisesti yrittänytkään aktivoida lukijoita kuvittelemaan tarinoille loppua. Moisen yrittäminen on toki rohkeaa ja virkistävää, mutta se ei vain toimi Eleanor & Parkin tapauksessa.

Eleanor & Park on ongelmistaan huolimatta hurmaavaa luettavaa, joka yllättää monipuolisuudellaan, kauneudellaan ja huumorintajullaan kerran toisensa jälkeen.

Myös Petter tapasi Jennin Eleanorin ja Parkin tapaan aikoinaan bussissa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012
Kustantaja: Orion Books
Sivumäärä: 325
Kansikuva: Debbie Powell
Lajityyppi: draama, nuortenromaani, romantiikka
Mistä saatu: lainattu kirjastosta

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut



Hänen olivat linnut on Marja-Liisa Vartion viimeinen, postuumisti julkaistu teos. Modernistinen romaani on kuvaus ruustinna Adelesta ja tämän apulaisesta Almasta, ja valtaosa teoksesta keskittyy naisten väliseen dialogiin. Parin vuosikymmenen ajan tapahtumia kuvaava romaani sijoittuu ajallisesti jonnekin 1930- ja 1940-lukujen tienoille.

Adelen edesmenneellä miehellä, rovasti Birger Bromsilla oli pakkomielle lintuihin. Mieheltä jääneet täytetyt linnut ovat keskiössä myös Adelen ja Alman elämässä. Usein myös vatvotaan vanhoja perintöasioita ja Birgeriin kuolemaan mahdollisesti vaikuttanutta pappilan paloa. Tarinoinneissa ovat mukana usein myös Birgerin sisaret Teodolinda ja Elsa sekä näiden aviomiehet. Adele on oikukas, unettomuudesta kärsivä ja rasittavakin vanha nainen, johon rovastin maanisuus ja obsessiot ovat tarttuneet. Vähitellen lukijalle paljastuu, että Adelen mieli ei ole täysin eheä ja terve.

Adelen mielen järkkymiseen vaikutti hänen aviomiehensä harrastus ampua lintuja ja täyttää niitä. Ironisesti samaan aikaan rovasti myös saarnasi viikoittain kirkossa taivaan linnuista, jotka vapaasti ja viattomina lentävät taivaalla ja joita ihmisen täytyy suojella. Adelen raskausaikana mies pakotti naisen katselemaan lintujen täyttämistä, ja lintuja lojui joka puolella kotia:
Kun tiesin saavani lapsen, niinä päivinä jolloin se asia selvisi minulle minä pyysin: “Älä ammu lintuja.” En sietänyt katsoa, sydänalassa velloi aamusta iltaan, tämä sama huone, pieniä lintuja, pöydällä rivissä, kuolleita, kangistuneita, ja haju tässä huoneessa. Minä pakenin yläkertaan, haju tunki seinien läpi, kun hän preparoi. Birger lupasi, että tämä pieni lintu olisi viimeinen. Mutta kevätilta kevätillan perään hän kulki soita ja metsiä ja järvien rantoja, ja minun oli kuljettava mukana, poimittava ruohojen seasta, kallioreunoilta maahan suistuneita lintuja, riiputettava niitä kupeellani ja tunnettava lapsen liikkeet noita vainajia vasten. [s. 57]
Pitkin romaania henkilöt vertautuvat eri lajien lintuihin, esimerkiksi rovasti pöllöön ja Adele västäräkkiin. Kerran Alman puhdistaessa lintuja hän vahingossa asettaa pöllön ja västäräkin vierekkäin, ja Adele älähtää, että eiväthän nuo linnut koskaan luonnossa esiinny rinnakkain. Adelen ja Birgerin suhde olikin kylmä ja rakkaudeton: ruustinna ja rovasti eivät alun perinkään sopineet yhteen.

Tasoja tuntuu Vartion romaanissa olevan loputtomiin. Yksi niistä onkin Adelen ja Birgerin suhde ja se, mitä rakkaudettomuus ja välinpitämättömyys tekevät ihmiselle. Kuolleet linnut ovat rovastille tärkeämpiä kuin elävä vaimo. Birgerin pakkomielteen laajuus tuotiin esille muun muassa kertomuksissa pappilan tulipalosta:
Tulipalo syttyi keittiön puolella, sieltä ei saatu pelastetuksi mitään, mutta kanslian puolelta pelastettiin. Ja kanslian ikkunan takana oli kolme kuusta ja sitten minä näin miten kuuset leimahtivat tuleen, ja silloin oli kaikki liian myöhäistä ja linnut pihalla yksinään. Minä vein niitä piiloon, juoksutin kellariin etteivät ihmiset olisi nähneet. Tiedätkö, ihmiset potkivat niitä ja sanoivat että mitä ne nuo ovat, missä ovat ehtoollisvälineet, ja sitten kun kaikki oli ohi, me menimme yhdessä kellariin ja siellä olivat linnut, savusta mustuneina, mutta osa oli aivan vahingoittumattomia. Birger tarkasti ne heti ja sanoi “Jumalan kiitos”. “Etkö kiitä Jumalaa kun minä pelastuin”, sanoin ja aloin itkeä. “Sinäkö, sinulla on jalat”, hän sanoi, “olisinko minä voinut jättää nämä tulen uhriksi.” [s. 51]
Palvelijan ja rouvan suhde on monikerroksinen ja kompleksinen. Maskuliininen Alma pitää jotenkuten ruustinnan aisoissa ja hoitaa huushollin. Molemmat naiset ovat vieraantuneita elämästä ja ovat oman pienen universuminsa rutiineissa kiinni. Samoja vanhoja tarinoita vatvotaan loputtomiin, jankataan, putsataan ylimääräisistä ja vääristä sivujuonteista. Samoin perinnönjakoa käydään läpi yhä uudestaan ja uudestaan ja tavaroihin takerrutaan, kun elämä rajoittuu hyvin pienelle alueelle. Adelekin tuntuu välittävän Birgeristä enemmän kuin koskaan vasta tämän kuoltua, ja linnut ovat nyt myös ruustinnalle elämää suurempi asia. Täytetyt linnut seuraavat hiljaisina naisten tarinoita. Ruustinnalle kertomusten muuttumattomuus on tärkeää: kun hän vaikkapa pyytää Almaa kertomaan tietyn tarinan, hän tarttuu pienimpiinkin yksityiskohtiin ja haluaa palvelijansa kertovan tarinan täysin muuttumattomana.

Modernismille tyypillisenä piirteenä kertoja on häivytetty monesti kokonaan taustalle: välillä hypätään suoraan Alman ja Adelen dialogiin ilman pohjustusta esimerkiksi ajankohdasta tai tilanteesta. Kerronta ei ole kronologista: syy-seuraus-suhteet eivät toteudu ja välillä aikasuhteet hämmentävät, kun naiset siirtyvät kertomuksesta toiseen. Myös toisto on vahva tyylikeino, niin yksittäisten sanojen kuin suurempien rakenteiden tasolla: tarinoita ja tapahtumia toistetaan moneen otteeseen, ja ne eroavat kertojasta riippuen hiukan toisistaan. Tarinoijat eivät ole luotettavia, vaan ihmisen muistin epäluotettavuus toteutuu hahmojen puheissa.

Romaanissa on monia vahvoja viestejä: Miten muistimme toimii ja hiooko aika totuuden aina uudenlaiseksi? Kuka on hullu ja kuka on terve, miten tajunta muovaa toimintaamme? Lukija ei voi luottaa henkilöhahmojen kertomuksiin ja väitteisiin eikä olla varma, mitä tapahtui todella. Modernismille tyypillisesti Hänen olivat linnut kääntyy sisäänpäin ja antaa lukijan möyriä hahmoissa, tutkiskella mielen ja sanojen yhteispeliä. Lukija joutuu pohtimaan, missä menee totuuden ja vääristelyn raja. Ulkopuolisen silmin myös järjetön pakkomielle linnuista tuntuu absurdilta - viattoman keräilyn tai harrastuksen muuttuminen lähimmäisiä haavoittavaksi toiminnaksi on katkeransuloista.

Vartio oli unien mestari. Olen aikaisemmin lukenut hänen romaaninsa Kaikki naiset näkevät unia, ja Vartion romaanien maailma onkin hyvin mielenkiintoinen: kirjailija pureutuu henkilöittensä tajuntoihin ja mielen kuvioihin, luoden surrealistisia maisemia. Hänen olivat linnut -romaanissakaan henkilöiden mielet eivät ole eheitä ja luotettavia: kertomuksien todenmukaisuuteen ei voi luottaa, eivätkä Alma ja Adele itsekään enää tiedä, mitä ovat todellisuudessa tunteneet ja sanoneet menneisyydessä. Ihmisen epäluotettava mieli vääristää muistoja, ja koko ajan naiset alkavat uskoa omiin sepityksiinsä enemmän.

Hänen olivat linnut vaikuttaa sellaiselta teokselta, jolle ei riitä yksi lukukerta. Romaani on täynnä hienoja vivahteita, symboliikkaa ja kuvastoa. Vaikka Hänen olivat linnut on erityisesti kerronnallisesti erittäin merkittävä ja se sisältää monia taitavasti käsiteltyjä teemoja, ei minun lukukokemukseni yltänyt romaanin teknisten hienouksien tasolle. Kahden umpimielisen naisen loputtomien, toistavien keskustelujen seuraaminen on välillä puuduttavaa. Ihan kuin itsekin olisin vuosikymmenien tomun ja pölyn kuorruttama. Olo jää raskaaksi, kun sulkee kirjan kannet kiinni.

Jenni muovaili pienenä muovailuvahasta erilaisia lintuja ja saattoi uppoutua niihin tuntikausiksi.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1967
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 243
Kansikuva: Heikki Haavikko ja Jenni Saari
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu