torstai 31. elokuuta 2017

Andrzej Sapkowski: Noituri – Viimeinen toivomus







Puolalaisen Andrzej Sapkowskin maailmankuulusta Noituri-fantasiakirjallisuudesta on melkein mahdotonta puhua mainitsematta aiheesta tehtyä interaktiivista viihdettä – niin ikään puolalaisen CD Project Redin Witcher-videopelitrilogia salakuljetti Sapkowskin kirjallisen tuotannon kunnianhimoisesti tietokoneisiin ja pelikonsoleihin sekä esitteli Geralt Rivialaisen kumppaneineen maailmalle. Vuonna 2015 ilmestynyt The Witcher 3: Wild Hunt ei olekaan yhtään vähempää kuin yksi kaikkien aikojen parhaista roolipeleistä, johon olemme Jennin kanssa kaataneet elämästämme enemmän tunteja kuin kehtaamme näin julkisesti myöntääkään.

Noituri-kirjallisuuden alkupamauksena voidaan pitää Puolassa alun perin jo 1993 ilmestynyttä Viimeinen toivomus -novellikokoelmaa, jossa harmaahapsinen noituri harventaa fantasiamaailmansa hirviökantaa maksua vastaan ja tutustuu saagansa oleellisempiin hahmoihin, kuten velhotar Yennefer Venderbergiin ja sulavasanaiseen Valvatti-trubaduuriin. Witcher-pelinsä pelanneet jo tietävätkin, millä tavalla kokoelmalle nimensä antaneen novellin otsikko liittyykään Yenneferin ja Geraltin suhteeseen…

Viimeinen toivomus
eroaa pääosin hyvällä tavalla novellimuotoisuutensa turvin muista länsimaisen fantasiakirjallisuuden jättiläisistä – Geraltin hahmoa, noituruutta ja ihmisten asemaa hirviöiltä vallatussa maailmassa avataan hitaasti eri tarinoiden muodossa, ja lukija pääsee ilman raskasta aloitusta mukaan hahmon retkille. Novellien välille taas on rakennettu suhteellisen hyvin kantavia aasinsiltoja, joissa Geralt hengailee parantajanunnien luona ja joissa Sapkowski selvästi petaa tulevien Noituri-osien tapahtumia. Risuja taas satelee novellien itseään toistavasta rakenteesta ja mielikuvituksettomuudesta, kun Geralt joutuu kohtaamaan hälyttävän useassa tarinassa kerran toisensa jälkeen pelastamistaan odottavan, hirviöksi muuttuneen prinsessan.

Sapkowskin aikoinaan niin vallankumoukselliseksi mainostettu fantasiakirjallisuus, jossa genren ilmeisimmät roolit on käännetty ylösalaisin, on selvästi menettänyt tehoaan nimenomaan asetelmiensa osalta muutamissa novelleissa. Prinsessahirviöiden ohella Noituri-maailman tunnetuin etnografinen piirre, jossa ylhäisistä haltioista on tehty köyhää slummikansaa ja äksyt kääpiöt on nostettu rikkaaksi herrasväeksi, ei tunnu kovin kummoiselta teemalta. Tavallista kansaa ja rahvaan rappiollista elämää kuvatessaan Sapkowski ei myöskään mitenkään kierrä suurimpia fantasiakirjallisuuden kliseitä.

Kultaisessa hovissa, kaupungin parhaassa majatalossa. oli täyttä ja meluisaa. Asiakkaat, niin paikalliset kuin muualta tulleet, olivat enimmäkseen uppoutuneet omiin puuhiinsa, kukin kansansa tai ammattinsa mukaisesti. Isot kauppiaat riitelivät kääpiöiden kanssa tavaran hinnasta ja luoton korosta. Vähäpätöisimmät kauppiaat nipistelivät olutta ja hernekaalia kantavien tarjoilijatyttöjen takapuolia. Paikalliset kylähullut olivat tietävinään kaikesta kaiken. Portot koettivat olla rahakkaiden mieleen ja torjua tyhjätaskut. Ajurit ja kalastajat joivat kuin humalanviljely oltaisiin aikeissa kieltää huomenissa. Merimiehet lauloivat lauluja, joissa ylistettiin merten aaltoja, kapteenien rohkeutta ja seireenien suloja – viimeksi mainittuja havainnollisesti ja yksityiskohtaisesti. [s. 110]
Viimeisen toivomuksen tarinat ovat parhaimmillaan kuitenkin kaikkea muuta kuin mustavalkoisia tai ennalta-arvattavia – kunhan Sapkowski malttaa jättää prinsessasadut taakseen, meininki muuttuu astetta mielenkiintoisemmaksi. Pitkiksi venähtäneissä novelleissa on yllättäviä juonenkäänteitä toisensa jälkeen, ja Geraltin kulloistenkin liittolaisten uskollisuus tai luotettavuus ovat varsin kyseenalaisia. Vastustajavalikoimakin kokee melkoisen ehostuksen, kun Geralt ja lukija kohtaavat esimerkiksi noiturin kotiinsa kutsuvan hirviön tai maataloustöissä kaalipalkalla auttavan ”pahulaisen”. Näinä hetkinä Sapkowski uskaltaa irrotella tarinoissaan ja suo lukijalle hengähdystauon muuten niin melankolisena ja synkkänä pysyttelevän tunnelman keskellä. Pilke löytyy silmäkulmasta kuin Douglas Adamsin tai Terry Pratchettin teoksista konsanaan esimerkiksi silloin, kun vieraanvarainen hirviö käpälöi Geraltin ikonista noiturikorua.
Portaissa hirviö kääntyi.
   ”Mikä sinulla heiluu kaulassa, arvon vieras? Mikä se oikein on?”
   ”Katso.”
   Otus otti medaljongin käpäläänsä ja nosti sen silmiensä eteen niin että Geraltin kaulan ympäri menevä ketju kiristyi.
   ”Onpas ruma ilme elikolla. Mikä se oikein on?”
   ”Killan tunnus.”
   ”Ahaa, ammattisi on siis kuonokoppien valmistaminen. Tänne päin, ole hyvä! Valoa!”
[s.59]

Viimeisen toivomuksen luettuani en oikein tiedä, kuinka Noituri-kirjallisuuteen tulisi suhtautua saati jatkaa niiden lukemista. Aika on päässyt puraisemaan Sapkowskin proosaa sen verran pahasti, etteivät lukemani novellit saati kokoelma kokonaisuutena tehneet kovin suurta vaikutusta – tähän on varmasti vaikuttanut se tosiseikka, että osa novellien tarinoista oli minulle ennestään tuttuja The Witcher 3: Wild Hunt -videopelistä. Näin epätasaista jakoa en ole kuitenkaan aikaisemmin kokenut minkään monimediallisen brändin kohdalla. Esimerkiksi The Walking Dead toimii yhtä hyvin niin alkuperäisten sarjakuvien kuin televisiosarjankin muodossa.

CD Project Red saikin Viimeisen toivomuksen tahkoamisen myötä yhden lisäsulan hattuunsa kyvystään muuttaa näin keskinkertaista fantasiakirjallisuutta huomattavasti toimivammaksi interaktiiviseksi viihteeksi. En ole aivan varma, pitäisikö minun antaa vielä seuraavalle Noituri-kirjalle mahdollisuus vai keskittyä palaamaan sähköisen Witcherin maailmaan – kolmososan Blood and Wine -lisäosa odottaa vielä korkkaamistaan.


Petter aloitti konsoliroolipelaamisen kymmenisen vuotta sitten
PS2-klassikko
Dragon Quest VIII: Journey of The Cursed Kingin seurassa.

Alkuteos: Ostatnie życzenie
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1993
Suomennos: Tapani Kärkkäinen
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 336
Kansikuva: Kai Toivonen
Lajityyppi: fantasia, seikkailu, lyhytproosa ja novellit
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Holly Bourne: Mikä kaikki voi mennä pieleen?



Holly Bournen
Oonko ihan normaali? -nuortenromaani yhdisteli tasa-arvokysymysten pohdiskelua ja mielenterveysongelmia nuortenkirjallisuuteen – kyseessä oli monipuolinen ja yllättävän tasapainoisena pysynyt katsaus pakko-oireisen häiriön kanssa painivan Evien elämään. Bournen Normaali-trilogian keskimmäinen osa Mikä kaikki voi mennä pieleen? esittelee meille puolestaan onnettoman äitisuhteensa kanssa painiskelevan Amberin.

Amber lähtee toiveikkaana Amerikkaan töihin äitinsä ja tämän uuden miehen hallinnoimalle lasten kesäleirille – tyttö haaveilee kovasti selvittävänsä välinsä äidin kanssa, mutta kuten romaanin nimi paljastaa, ei ruoho ole rapakon takana kovinkaan vihreää. Amberin alkoholistitaustainen äiti on etäinen ja haluton viettämään laatuaikaa tyttärensä kanssa, ja leirin tunnelma on jatkuvasti kireä ja kiireinen, mutta onneksi Amberin työkaverina on komea prom king Kyle…

Mikä kaikki voi mennä pieleen? herättää aluksi huolta tietynlaisella tavanomaisuudellaan, mikä tuntuu kieltämättä pettymykseltä edellisosan lennokkuuden ja yllättävyyden takia – leirin myöhäisteini-ikäisistä koostuva henkilökunta ryypiskelee vapaa-ajalla ja Amber tuskastuu Kyleä piirittävään ja seksuaalista aktiivisuuttaan korostavaan Melody-huutosakkilaiseen. Illat puolestaan menevät Amberin, Lottien ja Evien välisissä Skype-puheluissa, joissa meuhkataan edellisosan tavoin feminismistä hyvin ylimalkaisesti. Amerikkalaisen cheerleaderkulttuurin panettelu onkin korkealentoisinta tasa-arvokeskustelua, jota tässä nuortenromaanissa pääsee seuraamaan.

Evien työkaverit puolestaan ovat Melodya, Kyleä ja esimerkiksi intiaanitaustaista Russia myöten melkoisen stereotyyppisiä jenkkinuoria, joihin verrattuna Amber tuntuu liitoitellun naiivilta ja kokemattomalta äänekkäiden ja kokeneiden amerikkalaisten keskellä. Vaikka Mikä kaikki voi mennä pieleen? käsitteleekin myöhemmin vahvasti erilaisia roolimalleja ja niihin liittyviä odotuksia, alun hölmö huumori ei yksinkertaisesti tempaise mukaansa.
Ja he kaikki hylkäsivät askartelunsa ja juoksivat Kyleä kohti hakemaan omaan purkkiinsa appelsiinimehua. Huomasin kuinka Kyle suojasi huolellisesti haaransa ja hymyili. Hän katsoi minuun, näki mihin minä katsoin, hymyili ja sitten punastui.
   ”Tarttee suojella poikia”, hän sanoi lauhkeasti.
   Poikia? Tarkoittiko hän pallejaan? Voi Luoja, kyllä hän tarkoitti. Menin syvän punaiseksi. Nyt en pystynyt lakkaamaan ajattelemasta hänen pallejaan. Mikä sai minut olemaan vähän vähemmän ihastunut. En tosin ollut ikinä nähnyt yksiäkään, mutta sen perusteella, mitä Lottie oli kertonut minulle, en ollut menettänyt paljonkaan. ”Tiedätkö kun ylipainoiset ihmiset laihtuvat paljon ja niillä on paljon ylimääräistä ihoa?” hän oli kertonut meille. ”No, kuvitelkaa kaikki se iho kiedottuna kahden luumun ympärille, jotka haisee vähän juustolta.”
[s. 121–122]

On myös omituista, miten pienessä roolissa Amberin ja tämän äidin ongelmallinen suhde lopulta on kokonaisuuden kannalta. Bourne keskittyy suurelta osin kuvailemaan lähinnä leirielämän tapahtumia sekä Amberin ja Kylen välille kehkeytyvää kuviota ja unohtaa siinä rytäkässä äidin melkein kokonaan. Amberin äiti jää siis varsin etäiseksi ja epäloogisesti toimivaksi hahmoksi, jonka toimien taustoja ei oikeastaan selitetä mitenkään – Amber ja lukija ovat sikäli ovelasti pelkästään muilta romaanin hahmoilta saatujen tietojen varassa.

Bourne ei ole kuitenkaan täysin unohtanut saati todellakaan mokannut äiti-tytärsuhteen kuvaamista. Amberin ja äiskän kohtaamiset ja kipakat sanavaihdot leirin melskeiden keskellä ovat erittäin mielenkiintoista luettavaa, ja naisten lopullinen välienselvittely romaanin loppumetreillä on yllättävine loppuratkaisuineen ihan eri tasolla romaanin muun kohelluksen kanssa. Onneksi mukaan onkin eksynyt todellisia helmiä, jotka valottavat Amberin kokemia pettymyksiä karvaasti mutta vähän itsestään selvästi.
”Mutta mulla on ikävä mun äitiä”, yksi vinkui nousten istumaan kahdeksannen kerran kymmenen minuutin sisään.
   Vedin syvään henkeä. Hermojani raastoi, kaikki voimavarani olivat menneet.
   ”On hyvä tottua ikävöimään äitiä”, sanoin. ”Kun olet vanhempi, sinun täytyy viettää paljon aikaa poissa äitisi luota.”
   Varsinkin jos hän muuttaa toiseen maahan eikä ota sinua mukaan.
   ”Mutta mä en HALUA”, pentu protestoi istuen edelleen.
   Työnsin tytön kevyesti takaisin hänen tyynyynsä. ”No, kuule, elämässä joutuu tekemään paljon asioita, joita ei haluaisi tehdä.”
[s. 154]
Mikä kaikki voi mennä pieleen? on virkeään edellisosaan verrattuna nähtyä ja koettua nuortenkirjallisuutta, jota rustatessaan Bourne on turvautunut turhan usein helppoihin ja tuttuihin ratkaisuihin. Vaikka romaanin jälkipuolisko on karkumatkoineen ja välienselvittelyineen alkupuolta mielenkiintoisempaa ja jännittävämpää luettavaa, kokonaisuus jää sinänsä viihdyttäväksi mutta turhauttavan keskinkertaiseksi ja latteaksi. Ensi vuonna suomeksi ilmestyvän Mitä tytön täytyy tehdä? -päätösosan lukeminen ei tämän jälkeen tunnu kauhean innostavalta, vaikka onkin toisaalta mielenkiintoista nähdä, mitä Bourne saa aikaan feministi-Lottien kanssa – pääsisivätkö feministiset teemat lopultakin tasavertaiseen asemaan muun sisällön kanssa?


Alkuteos: How Hard Can Love Be?
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Kristiina Vaara
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 448
Kansikuva: Usborne publishing
Lajityyppi: nuortenromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 17. elokuuta 2017

Margaret Atwood: Orjattaresi

Margaret Atwood on aina ollut silmissäni upeiden scifi-maailmojen luoja, vaikka hurjien tieteiskuvitelmien sepittäminen onkin vain yksi Atwoodin kirjallisen nerouden osa-alueista. Atwoodin Oryx ja Crake -romaani sekä sen sisarteos Herran tarhurit yhdistelevät ennakkoluulottomasti ja varsin mielikuvituksellisesti tieteiskirjallisuuden vakiintuneempaa sisältöä uusiin ideoihin ja kehitelmiin – siksi odotinkin kulttimaineessa paistattelevan Orjattaresi-dystopiaromaanin lukemista niin kovasti.

Orjattaresi kertoo vaihtoehtoisesta Yhdysvalloista, joka on muuttunut arvokonservatiiviseksi Gilead-valvontayhteiskunnaksi. Valtaan päässeet uskonnolliset kiihkoilijat ovat vieneet kaikilta gileadilaisilta naisilta ihmisarvon ja alistaneet nämä synnytyskoneiksi, joita ei saa opettaa lukemaan saati kirjoittamaan. Orjattaresi seuraa yhden tällaisen naisen eli omistajansa mukaan Frediläiseksi nimetyn sankarittaren edesottamuksia patriarkaalisen koneiston ikeessä. Nykymenoon nähden Orjattaresi onkin aiheiltaan erittäin ajankohtainen, kun miettii vaikkapa Donald Trumpin naisten ulkonäköä suomivia ”pukuhuonepuheita”.

Orjattaresi muistuttaa rakenteeltaan hyvin paljon alussa mainittuja Atwoodin myöhempiä romaaneja – Atwood avaa hitaasti mutta varmasti sekä Frediläisen omia taustoja että Gileadin häiriintynyttä tapakulttuuria, ja jossain näiden teemojen välissä myös romaanin juoni etenee säännöllisin väliajoin. Orjattaresi onkin hyvin sirpaleinen ja kaikkea muuta kuin kronologinen romaani, jossa Atwood onnistuu kyllä pitämään kaikki pallot jotenkin ilmassa – kaikki juonikuviot eivät vain ole yhtä mielenkiintoisia tai kantavia kuin toiset.

Atwoodin klassikkoromaani on sävyltään dystopiaromaaniksi hyvin seksuaalinen ja eroottinenkin kokonaisuus, jossa Frediläinen jaarittelee lukijalle hyvin paljon aikojen saatossa muuttuneista seksikäsityksistä – naisen ajatuksenjuoksu eri aikoina esiin versovasta seksuaalisuudesta on parhaimmillaan erittäin mielenkiintoista ja sivistävääkin luettavaa.
En saa aikaani kulumaan. Se on niitä asioita joihin en ollut valmistautunut, tämä täyttämistä vaille jäävä ajan määrä, pitkät tyhjät välit. Aikaa kuin valkoista kohinaa. Kun voisin edes ommella. Kutoa, virkata, tehdä jotain käsilläni. Tahtoisin tupakan. Muistan kuinka kuljeskelin taidegallerioissa, 1800-luvun osastoilla: miten pakonomaisesti haaremit niitä taiteilijoita askarruttivatkaan. Kymmeniä maalauksia haaremeista, lihavia, divaaneilla lojuvia, turbaanipäisiä tai samettimyssyisiä naisia, joita viilennettiin riikinkukonsulkaviuhkoilla eunukin seistessä taustalla vartiossa. Tutkielmia liikkumattomasta lihasta, sellaisten miesten maalaamia jotka eivät koskaan olleet nähneet mitään vastaavaa tosielämässä. Kuvien oli tarkoitus olla eroottisia, ja niin ne minusta olivatkin, silloin; mutta nyt tajuan kyllä mistä ne todellisuudessa kertoivat. Maalaukset esittivät pysähdystilaa; odotusta, olentoja jotka eivät olleet käytössä. Niiden aiheena oli ikävystyminen.
   Mutta ehkäpä juuri ikävystyminen on eroottista, naisten ikävystyminen, miesten mielestä.
[s. 45]
Orjattaren juonessakaan ei ole varsinaisesti valittamista. Frediläisen oman menneisyyden paljastuminen orjattareksi kouluttautumisineen on hyvin puhuttelevaa luettavaa siitä, kuinka yksilön oikeudet painetaan mutkitta lokaan vallankumouksen tiimellyksessä. Myös nykyhetkessä tapahtuvat, Frediläisen kotitalon sisäiset valtapelit ovat erittäin mielenkiintoista mutta loppua kohden hivenen ennalta-arvattavaa luettavaa. Valitettavasti Frediläinen jää kiinnostavuudestaan huolimatta etäiseksi hahmoksi, joka katoaa muun kokonaisuuden sekaan.

Tylysti ja armottomasti kuvatut Gileadin sairaat rituaalit niin sanottuine ”syntypäivineen” ja kapinahenkisten naisten joukkoteloituksineen päivineen ansaitsevat erityismaininnan. Gilead-kultti onkin erittäin realistinen ja uskottavasti kasattu ideologia, joka ottaa tosimaailman huuhaahommien tavoin aineksia niin kristinuskosta, islamista kuin luonnonuskonnoistakin ja keittää ne yhdessä kauhistuttavaksi kokonaisuudeksi.

Orjattaresi yksinkertaisesti vakuuttaa alusta loppuun. Ainoat varsinaiset ikääntymisen merkit tässä Atwoodin klassikossa ovat juonen tietyntasoinen ennakoitavuus sekä muutamien teemojen kohdalla turhan paksulla kynällä tehty alleviivaaminen.
Verhojen läpi työntyy sisään harmautta, usvaisen kirkasta, tänään ei aurinko paljoa pilkistele. Nousen sängystä, menen ikkunaan, polvistun ikkunapenkille, kovalle pienelle USKO-tyynylle ja katson ulos. Ei näy mitään.
   Mietin mitä molemmille muille tyynyille on tapahtunut. Niitähän on kaiketi ollut alun perin kolme. TOIVO ja RAKKAUS, minne ne on tungettu? Serena Joy on säästäväinen ihminen. Ei hän heitä mitään pois niin kauan kuin siitä on vähänkin jäljellä. Onkohan toinen Ritalla ja toinen Coralla?
[s. 158]
Orjattaresi on harmittavan tuntemattomaksi jäänyt mutta räväkkä ja provosoiva klassikko, jonka soisi pääsevän parrasvaloihin George Orwellin 1984:n rinnalle koululukemistoihin. Sekä Orjattaresi että 1984 tarjoavat taatusti unohtumattoman ja mielipuolisen painajaisen, jota vasten lukija voi peilata oman aikansa yhteiskuntaa ja sen arvoja.

Petterin mielestä Game of Thronesin teräväkielinen Varys on
ehdottomasti populaarikulttuurin pähein eunukki.

Alkuteos: The Handmaid´s Tale
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1985
Suomennos: Matti Kannosto
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 436
Lajityyppi: scifi, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 13. elokuuta 2017

Jussi Valtonen: Vesiseinä



Jussi Valtosen Vesiseinässä seurataan Antti-nimisen miehen edesottamuksia ja suorastaan tragikoomisia, romaanin eri osiksi rajattuja elämänvaiheita. Näiden vaiheiden yhteisenä tekijänä toimii vesiseinäksi määritelty muuri Antin ja tämän lähipiirin välillä. Vesiseinän jonkinlaisena kantavana ideana onkin ilmeisesti kuvata sitä, kuinka yksin me kaikki olemme elämän merkittävimpien hetkien äärellä.

Valtosen romaani ei ole kuitenkaan masentavan hidastempoinen murhenäytelmä vaan Herman Kochin romaaneista tutulla virtaviivaisella tyylillä etenevä kokonaisuus, jossa tarina vilistää lukijan silmien editse hirvittävää vauhtia. Parhaiten ratkaisu toimii Antin kasariaikaiseen lapsuuteen ja nuoruuteen perehtyvässä Vesiseinän alussa, jossa nopeat väläykset menneistä tapahtumista kuvittavat hienosti sekä ajankuvaa että Antin muistoja.
Isästä tehdään toimituspäällikkö. Alakaapin pullojen perusteella tiedän, että sitä juhlitaan meillä.
   Isä istuu Bärimanin Jussin ja Aaltosen Kalevin kanssa sohvalla lasi kädessä. Mä olen ajatellut koota noista kolumneista kirjan. Helevetin hyvä idea Masa. Mä olen miettinyt sitä ennenkin. Sulla on Masa hyvä lause. Onkse nyt sitten Salve vai. Soitas Jussi taksi. Tarjoos Kallu vielä tupakka.
   Seuraavalla viikolla isästä on kuva Helsingin Sanomissa. Kuvassa se katsoo sivulta ohitseni. Se näyttää minusta vähän sotilaalta
.
[s. 21]
Vesiseinän eri osien tietty novellimainen vaikutelma syntyy siitä, kuinka itsenäisiltä romaanin eri osat tuntuvat suhteessa toisiinsa. Painajaismainen lomamatka, Antin vanhan koulukaverin aloittama vainoaminen Anttia ja Elliä kohtaan sekä Ellin sairastumisen kuvaus ovat keskenään täysin erillisiä tarinoita, joissa ei esimerkiksi viitata aiempiin tapahtumiin oikeastaan millään tavalla – mikäli tarinoiden hahmojen nimet vaihdettaisiin, ne muuttuisivat itsenäisiksi novelleiksi varsin helposti.

Erikoisesta rakenteellisesta yleisfiiliksestä huolimatta Valtonen osaa kuvata Vesiseinän hahmoja toimineen, haluineen ja pelkoineen erittäin uskottavasti. Antin ja Ellin suhteen kuvaus on aina yhtä mielenkiintoista luettavaa, ja Valtonen osaa taitavasti pukea sanoiksi Antin päässä rymistelevän tunteiden vuoristoradan pahimmat kolinat.
And what do you do, Aanti? Änkytyin huonoa englantiani, tutkijaa tarkoittava englanninkielinen sana lipesi jotenkin väärällä painotuksella suustani niin että amerikkalaiset eivät ensin ymmärtäneet. Neurotiedettäkään en onnistunut lausumaan englanniksi oikein, ne ymmärsivät vasta kun Elli sanoi brain. Ai yliopistossa, Jospeph ilahtui: You´re a professor! Kielsin hämilläni, mutta Elli polkaisi varpailleni pöydän alla. Kun en osannut hämmästykseltäni jatkaa, Elli alkoi kuvailla lakijuttujaan. Käräjäoikeuden rutiineissa oli yhtäkkiä enemmän draamaa ja Ellillä vastuuta. Henkilöt olivat kuitenkin säilyneet samoina, miestuomari joka yritti kampittaa lahjakkaita nuoria naisia, syyttäjä joka pelasi vilunkipeliä. Välillä näin Ellin peilaavan itseään ravintolan ikkunoista, joista kynttilänvalo heijastui pimeää iltaa vasten. Kuunnellessaan Rachel loi meihin harjoitellut innostuneita katseita: Really? Oh, that´s wonderful! [s. 58–59]
Edellä mainittu vauhtisokeus kuitenkin kostautuu myöhemmin Vesiseinässä, kun traagisemmat ja isommat tapahtumat hukkuvat vyöryttämisen alle – vauhdin hidastaminen olisi ollut poikaa muutenkin pitkäksi venähtäneessä, Ellin masennusta kuvaavassa Afrikka-osassa.

Ajoittaisista tasapaino-ongelmistaan huolimatta Vesiseinä vakuutti minut Valtosen kirjailijankyvyistä – kyseessä on taidokkaasti kirjoitettu romaani, joka tarjoaa nopeasti luettavan mutta hurjan lukuelämyksen. Antin edesottamusten jälkeen Valtosen Finlandia-voitokkaaseen He eivät tiedä mitä tekevät -romaaniin tarttuminen tuntuu aina vain houkuttelevammalta tarjoukselta.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2006
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 213
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: lahjakirja

tiistai 8. elokuuta 2017

Hanya Yanagihara: Pieni elämä










Hanya Yanagiharan Pieni elämä on kertakaikkisen mukaansatempaava ja rikas romaani, joka on ehdottomasti ansainnut kaiken suitsutuksensa. Kyseessä on eeppisyydessään likimain Miki Liukkosen O-romaanin tasolle nouseva teos, joka ei kuitenkaan tunnu Liukkosen runsaudensarven tavoin ylimitoitetulta tai liialliselta missään vaiheessa – on aivan uskomatonta, että kaikki erikoisemmatkin osaset asettuvat Pienessä elämässä paikoilleen nätisti ja luontevasti. Tämä arvostelu sisältää muutaman paljastuksen romaanin tapahtumista.

Pieni elämä on lähtöasetelmaltaan hyvin yksinkertainen teos, eikä sen juonen lyhyt kuvaus oikeastaan kerro romaanista vielä mitään. Yanagihara esittelee neljä nuorta kunnianhimoista ja vikoineenkin hurmaavaa miestä – Willemin, Jean-Baptisten eli JB:n, Malcolmin ja Juden – joiden edesottamuksia pääsemme seuraamaan useamman vuosikymmenen edestä. Jude nousee vammoineen ja salaperäisine taustoineen kuitenkin romaanin keskushenkilöksi ja kantavaksi voimaksi, jonka paljastuvat salaisuudet vaikuttavat eri tavoin miesnelikon dynamiikkaan ja muihinkin lähipiirin jäseniin.

Kun sain Pienen elämän päätökseen ja aloin kertailla kokemaani elämystä, ensimmäinen mieleeni tullut ajatus oli se, kuinka aidolta ja uskottavalta kokonaisuus tuntuu. Yanagihara osaa kuvata romaaninsa sivuilla samaan aikaan erilaisia tunteita, tiiviin miesporukan toimintaa ja nelikon vanhenemista aivan huikealla tavalla – unohtamatta Juden oppi-isän Haroldin näkökulmasta kuvattuja lukuja, joiden aikana Yanagihara livahtaa uskottavasti vanhan, traagisia asioita kokeneen ja ylianalyyttisen vanhuksen nahkoihin uskottavasti.
[…] kun lapsi kuolee, vanhempi tuntee kaiken sen, mitä odottikin tuntevansa, tunteita, jotka niin moni on dokumentoinut jo niin perusteellisesti, etten edes vaivaudu luettelemaan niitä tässä, muutoin kuin sanomalla, että kaikki, mitä suremisesta on kirjoitettu, on samanlaista, ja syystäkin – nuoteista ei juurikaan poiketa. Joskus tuntee enemmän yhtä ja vähemmän toista, joskus tuntee ne väärässä järjestyksessä, ja joskus tuntee ne pidemmän tai lyhyemmän ajan. Mutta mitä tunnetaan, se pysyy samana.
   Mutta tästä kukaan ei puhu – kun se on oma lapsi, osa sinua, erittäin pieni mutta silti ohittamaton osa sinua tuntee myös helpotusta. Sillä lopulta se hetki, jota on odottanut, jota on pelännyt ja johon on valmistautunut vanhemmaksi tulostaan lähtien, on koittanut.
   No, sanot itsellesi,
se on tullut. Tässä se on.
   Ja sen jälkeen ei tarvitse enää pelätä mitään.
[s. 216–217]
Pieni elämä muistuttaa tietynasteisessa saippuaoopperamaisuudessaan ja ihmissuhdepainotteisuudessaan Jonathan Franzenin Puritya, joka niin ikään tasapainotteli aavistuksen kepeähkön ihmissuhdekuvauksen ja ajankuvan luotaamisen välillä. Yanagihara uskaltautuu kurottamaan omassa teoksessaan vielä pidemmälle, ja Pieni elämä tuntuu melkein John Irvingin romaaneja muistuttavalta kronikalta, joka vain jatkuu ja jatkuu ja jonka harmaantuvien ja vanhenevien päähenkilöiden toilailuja saa seurata melkein loputtomiin – kaikki hahmogallerian edustajat eivät luonnollisesti ole mukana ihan viimeisissä näytöksissä.

Yanagihara ei kuitenkaan päästä Pientä elämää lerpahtamaan tylsäksi peukaloidenpyörittelyksi missään vaiheessa, vaan tarina koukuttaa lukijan nimenomaan Juden avulla. Hahmon rimpuilujen ja kärsimysten seuraaminen sekä salaisuuksien paljastuminen pitävät tuulen hallitusti romaanin purjeissa, mutta muuttuvat hahmojen väliset suhteet tuovat muassaan sen viimeisen piristävän pasaatituulen. Erityisesti Juden suhteet Haroldiin ja näyttelijäksi haluavaan Willemiin ovat koetuksella Pienessä elämässä, ja jälkimmäisen kohdalla tapahtuvat juonenkäännökset pistävät koko romaanin komeasti uusiksi puolivälin paikkeilla. Willemin ja Juden yllättävän parisuhteen kuvaaminen on kaunista ja raastavaakin luettavaa, mutta Yanagihara suoriutuu tästäkin suorastaan loistavasti liikkuen luontevasti kokonaan muuttuneen ihmissuhteen eri tasoilla. Pienet arkiset asiat ja hellyydellä tehdyt kädenojennukset muuttuvat Yanagiharan käsissä kauniiksi ja merkityksellisiksi kohtauksiksi.
Willem on hyvin innostunut uudesta strategiastaan: sen sijaan, että kieltäisi häntä [Judea] tekemästä sitä tai tätä, koska se ei tee hyvää jaloille tai selälle, Willem yrittääkin saada hänet luopumaan ajatuksesta antamalla ymmärtää, ettei itse pysty siihen. Nykyään Willem on aina liian väsynyt tai kipeä kävelläkseen, tai liian kuumissaan tai kylmissään. Mutta hän tietää, ettei se ole totta. Kun he eräänä lauantaina olivat käyneet galleriakierroksella, Willem oli sanonut, ettei jaksa kävellä Chelseasta Greene Streetille (”väsyttää liikaa”), joten he olivatkin menneet taksilla. Mutta seuraavana päivänä Robin oli sitten sanonut: ”Eikö ollutkin kaunis päivä eilen? Kun Willem tuli kotiin, me käytiin lenkillä – jotain kolmetoista kilometriä, eikö niin, Willem? – moottoritielle asti ja takaisin.”
”Vai sillä tavalla?” hän kysyi Robinilta ja loi katseen Willemiin, joka hymyili hänelle hämillään.
”Minkä sille mahtaa?” Willem sanoi. ”Piristyin yllättäen.”
[s. 387–388]
Järkälemäinen Pieni elämä on ulkomuotoonsa nähden mielettömän herkkä, tunteikas ja kerta kaikkiaan loistava romaani alusta loppuun. Se on sivumääräänsä ja sisältönsä määrään nähden uskomattoman tasapainoinen ja harkittu kokonaisuus, joka kuitenkin onnistuu jatkuvasti yllättämään ja saa lukijan kiintymään hahmoihinsa melkein pelottavan voimakkaasti. En ole aikapäiviin lukenut ystävyyttä, rakkautta ja ihmissuhteita näin viisaasti ja monitasoisesti käsittelevää romaania – Pieni elämä kuuluu ehdottomasti kuluvan kirjavuoden parhaimmistoon.


Alkuteos: A Little Life
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Arto Schroderus
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 937
Kansikuva: Markko Taina
Lajityyppi: kollaasiromaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale