tiistai 31. maaliskuuta 2015

Don Delillo: Falling Man


Don Delillon Falling Man alkaa lupaavasti, kun lukija tempaistaan Keith Neudeckerin seuraksi keskelle New Yorkin kaaosta syyskuun yhdentenätoista päivänä vuonna 2001. Delillo kuvailee sotatantereeksi muuttunutta kaupunkia ja koko tilanteen järkyttävää järjettömyyttä yksityiskohtaisesti ja mielenkiintoisesti. Miehen kieli on yksinkertaista ja havainnot ihmisistä kuin lauseiksi muuttuneita vilkaisuja:
It was not a street anymore but a world, a time and space of falling ash and near night. He was walking north through rubble and mud and there were people running past holding towels to their faces or jackets over their heads. They had handkerchiefs pressed to their mouths. They had shoes in their hands, a woman with a shoe in each hand, running past him. They ran and fell, some of them, confused and ungainly, with debris coming down around them, and there were people taking shelter under cars.
[--] He wore a suit and carried a briefcase. There was glass in his hair and face, marbled bolls of blood and light. He walked past a Breakfast Special sign and they went running by, city cops and security guards running, hands pressed down on gun butts to keep the weapons steady.
[s.3]
Selkeästi etenevän, yksitasoisen juonen sijaan Falling Manin luvut koostuvat yksittäisistä, terrori-iskua edeltävää ja sitä seuraavaa aikaa kuvaavista kohtauksista. Niiden myötä lukija pääsee osallistumaan muun muassa Keithin entisen vaimon Liannan vetämiin, Alzheimer-potilaille suunnattuihin luovan kirjoittamisen työpajoihin, kuuntelemaan Saksassa kokoontuvien muslimien juonitteluja, pelkäämään Liannan äidin Ninan ja tämän miesystävän kanssa Amerikan tulevaisuuden puolesta ja todistamaan, kuinka Keith rakastuu Florence-nimiseen naiseen, jonka salkun hän löytää paetessaan sortuvista kaksoistorneista.

Romaanin runsas sisältö kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta Delillo ei valitettavasti jaksa syventyä yhteen juonenhaaraan kerrallaan. Luvassa on lukijan juoksuttamista kohtauksesta toiseen vauhdilla, joka sopisi paremmin tv-sarjaan tai elokuvaan. Lyhimmillään muutaman kappaleen mittaiset maistiaiset siellä täällä herättävät kyllä alussa nälän, mutta puolivälin lähestyessä moiset kaunokirjalliset annoskoot alkavat turhauttaa. Pisimmillään taas monen sivun mittaiset, sinänsä taitavasti rakennetut dialogit muuttuvat rönsyilyn myötä puuduttaviksi. Falling Manin epätasainen rytmitys ei juuri auta lukijaa koostamaan sinne tänne ripotellun juonen palasia yhteneväksi kokonaisuudeksi.

Myös keskushenkilönä toimiva Keith jää todella etäiseksi hahmoksi, joka vain vaeltelee ympäriinsä ja tekee kyseenalaisia ja epäuskottavia ratkaisuja. Esimerkiksi Las Vegasiin pakeneminen korttipelien ääreen tapahtuu aika äkkiseltään, eikä sitä pohjusteta tai perustella juuri lainkaan. Tällaiset epäloogiset ja äkkiväärät päätökset toki korostavat Keithin kokemaa tyhjää oloa ja syyllisyyttäkin selviytymisen jälkeen, mutta ne eivät oikein toimi tarinan kannalta: lukija kokee pahimmillaan olevansa juonen kanssa aivan yhtä pahasti eksyksissä kuin Keith on omassa elämässään.

Kuitenkin Falling Manin koko kirjan läpi kulkeva pöllämystynyt, järkyttynyt ja pelokas tunnelma pelastaa paljon. Keithin tekemät yksinkertaisen naiivit havainnot maailmasta, partaveitsenterävät ja varovaiset keskustelut Jumalasta, uskonnosta ja tietenkin siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi, ovat rankkaa ja repivää luettavaa.

Delillo ei kuitenkaan selviä puhtain paperein terroriteon käsittelystä sen tekijöiden näkökulmasta – kirjassa näet kuvataan myös terroristien suunnitelmien laatimista, harjoittelemista ja lopulta itse teon suorittamista. Tähän on valittu edustushenkilöksi kiihkomielinen Hammad, jonka mielenkiintoisesta ja ristiriitaisesta elämästä lukisi enemmänkin:
They looked at the videos of jihad in other countries and Hammad told them about the boy soldiers running in the mud, the mine jumpers, wearing keys to paradise around their necks. They stared him down, they talked him down. That was long time ago and those were only boys, they said, not worth the time it would take to be sorry for the single one.
Late one night he had to step over the prone form of a brother in a prayer as he made his way to the toilet jerk off.
[s.80]
Hammadin hahmoa ei avata juuri ollenkaan, mikä nostaa tällaisten kohtausten kanssa pintaan kiusallisia kysymyksiä. Esittääkö Delillo terroristit tarkoituksellisesti välinpitämättöminä ja eläimellisinä olentoina? Jos näin on, moinen ratkaisu tuntuu moraalia käsittelevistä kirjoistaan tunnetun Delillon kynästä lähteneenä tympeän mustavalkoiselta ja myös jopa vähän sympatian kerjäämiseltä: tuollaiset hullut me saimme kimppuumme! Lopulta Hammadin osuudet alkavatkin tuntua aika yhdentekeviltä, ja kirjan loppukohtaus, jossa Hammad ja Keith kohtaavat ohikiitävän hetken ajan, on vähän väkisin väännetyn oloinen.

Falling Man jättää kaikkiaan oudon maun suuhun. Se on kovin hajanainen, ristiriitainen ja epäyhtenäinen romaani, jolla on kuitenkin omat hetkensä. Ne vain hukkuvat muun, huomattavasti vähemmän mielenkiintoisen ja oleellisen sisällön sekaan.

Tammi on julkaissut Delillon "terroriteoksen" Keltaisessa kirjastossaan Helene Bützowin suomennoksena Putoava mies (2008).

Petter muistaa, miten kymmenvuotiaana luuli televisiossa loputtomiin pyörivää lentokoneen ja pilvenpiirtäjän yhteentörmäystä toimintaelokuvan kohtaukseksi.

Julkaisuvuosi: 2007
Kustantaja: Picador
Sivumäärä: 246
Kansikuva: Katie Day Weisberger
Lajityyppi: draama, kehitysromaani
Mistä saatu: omasta kirjahyllystä
 

torstai 26. maaliskuuta 2015

Leena Krohn: Tainaron



Kun äsken satuin katsomaan peiliin, sinä sanoit sen kaukaa mutta yhtä selkeästi kuin silloinkin. Minä katson harvoin peiliin, mutta aina siellä on joku, joka antaa minulle silmät. Ja nenänjuuri sinertää, jokin viiva on piirretty suupieleen kuin kuivaneulan uurros. Tämä ei ole koevedos, ja jokaisen päivän happo syövyttää, viimeistelee sitä mikä on sielu. --
Mutta eilen aamulla seisahduin suuren tavaratalon eteen, josta aioin mennä ostamaan vaatekappaleita, ja aurinko oli vasta noussut Tainaronin kattojen takaa. Seisahduin, koska satuin katsomaan jalkoihini, ihan muuten vain, ja eteeni jalkakäytävälle niistä kasvoi kaksi varjopuuta, ja kumpikin oli kokonainen, minä ja se toinen.
[s. 65-66]
Leena Krohnin Tainaron keskittyy peruskysymyksiin, kuten elämään ja kuolemaan sekä vierauden ja tuttuuden kokemuksiin. Tainaron on kaupunki, joka ei ole tästä maailmasta, ja sen pinta näyttäytyy omituisena ja kaukaisena. Romaanin kertoja on jostakin syystä päätynyt Tainaronin kaupunkiin, ja hyönteisten kaltaisten opastajiensa avulla hän ihmettelee meidän maailmastamme eroavaa paikkaa.

Tainaron koostuu 30 kirjeestä, joissa kerrotaan kaupungin arjesta, ilmiöistä, tapahtumista ja sen asukkaista. Kirjeiden nimetön kirjoittaja ei muista, miksi on saapunut vieraaseen kaupunkiin, eikä hän saa koskaan vastausta kirjeiden vastaanottajalta, joka myös jää nimettömäksi. Kaupungin asukkaat muistuttavat hyönteisiä ja he kokevat monia ulkoisia sekä sisäisiä muutoksia. Ystävä tai naapuri ei saata olla huomenna sama olento kuin tänään, mutta kaupungin asukkaat suhtautuvat muutoksiin tyynesti ja jopa odottavaisesti.

Tainaronin kaupunki ei olekaan paikka vaan pikemminkin prosessi: se on muuttuva kokonaisuus, jonka palaset eivät pysy yhdessä. Jo kirjan alkusivuilla mainitussa Angelus Silesiuksin sitaatissa sanotaan: “Et ole paikassa vaan paikka sinussa.” Kun teoksen kertoja pyytää Tainaronin karttaa ystävältään Jäärältä, koska haluaa löytää erään kahvilan, vie Jäärä kertojan kaupungin näkötorniin:
Siinä, missä vielä äsken oli kulkenut viivasuora bulevardi, risteilivät nyt kapeat polut. Niiden rihmasto haarautui yhä laajemmalle alueelle aivan silmieni alla.
        – Ja näin tapahtuu kaiken aikaa, loputtomasti, hän sanoi. – Ei Tainaron ole paikka, niin kuin ehkä luulet. Se on tapahtuma, jota kukaan ei mittaa. Ei kenenkään hyödytä ryhtyä kartantekoon. Se olisi ajan ja voimien tuhlausta. Ymmärrätkö nyt?
        En voinut olla ymmärtämättä, että Tainaron eli niin kuin asukkaansa, sekin oli olento, josta oli koko ajan tulossa muuta kuin mitä se oli
.
[s. 109]
Minua kiehtoi Tainaronissa se, ettei kirjeiden vastaanottajaa kerrota: onko vastaanottaja elossa, onko kyseessä rakastettu tai joku, jota ei ole olemassa, vai ovatko kirjeet kirjoittajalle itselleen. Mietin myös kirjoittajan yksinäisyyttä vieraassa maailmassa - eikö hänellä ole ketään, joka hänelle vastaisi ulkopuolisesta todellisuudesta? Myös kertojan kasvottomuus on mielestäni kaunista: se tarjoaa valkoisen kankaan lukijalle, samaistumispinnan, joka on helppoa saavuttaa ilman ulkoisia, esimerkiksi sukupuolisia, tai kulttuurisia merkkejä.

Leena Krohnin kieli on silkkaa hemmottelua aisteille. Se on huolellista, sanat lipuvat miltei maagisesti tajuntaan ja tekstissä yhdistyy sujuvuus ja lumous. Kirjeet lähentelevät samaan aikaan runoa ja esseetä, ja päästessään sanojen pinnan alle lukijalle on tarjolla miljoona maailmaa:
Maa kantaa tänä yönä kaupunkia vakaasti harteillaan. Taivaskaan ei kulje ja taloilla on pitkät juuret. Minä tunnustan: Lukemattomia kertoja olen joutunut palaamaan ja noutamaan kotiin sen, minkä hylkäsin ja heitin pois arvottomana. Suojavärin alta kuultavat toiset värit, ja kuka tietää, mikä niistä on oikea.
        Kun avaa verhon, näen puolihämärän kadun eikä siellä tapahdu mitään, mutta tyhjyydessä, jota askelet eivät nyt riko, yhtyvät ensimmäisen askelen levottomuus ja viimeisen uupumus.
        Tänä yönä näen puolihämärässä kuin olisi kirkas päivä, näen niin kauas ja niin tarkasti, että erotan sinutkin, sinä vaippayökkönen.
[s. 121]
Olen aikaisemmin lukenut Krohnilta teoksen Pereat mundus, jonka otin matkalukemiseksi viime vuonna vaellusreissulle Saariselälle. Sen maailma oli yhtä lailla kiehtova kokoelma lyhyitä tarinoita erilaisten asioiden loppumisista - oli upeaa ja vähän pelottavaakin käpertyä makuupussiin otsalampun valoon lukemaan apokalyptisiä kertomuksia. Teltan ulkopuolella humisi ja puron öiset loiskahdukset saivat lihakset jännittymään ennen unta. Nyt Tainaronia lukiessani olin useimmiten turvallisesti peiton alla, mutta sama jännän aalto liplatti lukukokemuksen taustalla.

Tainaron ei anna vastauksia, se kysyy kysymisen ilosta. Uteliaisuus ja ihmettely ovat teoksen parasta antia. Tainaron on minulle pitkästä aikaa sellainen kirja, joka hullaannuttaa, johon rakastuu kuin johonkin lapsena lukemaansa kirjaan - niin kovin tuttujen mutta kaukaisten hyönteishahmojen piirteet pelkoineen ja rituaaleineen pohdituttavat sekä tulevat yllättävän lähelle, ja kirjan hieman melankolinen, utuinen ja vieras maailma lohduttaa. Usein lohduttavimmat asiat ovat vähän surullisia.

Tainaronin maailma linkittyi mielessäni jostain syystä vahvasti Riston tuotantoon, etenkin uusimpaan levyyn II . Ennen pystyin kuuntelemaan samaan aikaan musiikkia kun luin, mutta nykyään koen sen jostain syystä hankalaksi. Mutta Risto sopisi mielestäni erinomaisesti Tainaronin soundtrackiksi.

Erityismaininta pitää myös antaa Inari Krohnin Tainaroniin luomasta upeasta kuvituksesta.

Jenni eksyy vähän liiankin helposti, vaikka kaupunkien kadut eivät vaihtaisikaan päivittäin paikkaa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1985
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 138
Kansikuva: Inari Krohn 
Lajityyppi: sci-fi, fantasia, kirjeromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Harri Sirola: Abiturientti



Harri Sirolan esikoisteos Abiturientti seuraa viimeistä lukiovuottaan viettävän Ville Siikalan elämää Helsingissä 70-luvun lopulla. Päähenkilön lääkärivanhemmat patistavat ainokaistaan valmistautumaan kirjoituksiin ja näin turvaamaan tulevaisuutensa, mutta kuten arvata saattaa, tulevaa valkolakkia eivät opinnot tai epämääräiset urakuviot Lääketieteellisen pääsykokeineen voisi kiinnostaa enempää kuin kilo kiviä. Ville pakenee epävarmuuttaan tuhoisiin suhteisiin miltei jokaisen tapaamansa naisen kanssa, vaikka aikoinaan Villen jättänyt ihana Jonna yhtäkkiä kiinnostuukin jälleen pojasta.

Kun tähän kaikkeen lisätään vielä Villen ja tämän kaverin Pekan välillä nousevat jännitteet, Villellä alkaa iso pyörä heittää aika äkkiä. Villen sekoamista kuvaava Abiturientti kasvaakin todella vaikuttavaksi ja väkeväksi nuortenromaaniksi, jossa on syvyyttä ja vakavuutta esimerkiksi Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseeseen nähden yllättävän paljon.

Abiturientissa päähenkilön tapaamat naiset ovat suuressa roolissa. Villen kirjaimellisesti koiranjätösten keskelle jättänyt Jonna esittäytyy sairasta äitiään hoitavana ja pianonsoittoa kuulaisesti harjoittelevana mutta päähenkilön tunteilla leikittelevänä viettelijättärenä, jonka käytöstä Ville siirtyy kostamaan teinidiskossa tapaamalleen Sannalle. Villeen täydellisesti rakastuva Sanna ei näe tunteidensa yksipuolisuutta eikä Ville pysty ilmaisemaan omia, olemattomia tunteitaan tälle. Myös koulun kirjastossa työskentelevä ihana Anneli, Villen kanssa samalla luokalla oleva ja samoista paineista kärsivä Jaana ja Villen valmennuskurssilta iskevä Leena pääsevät panemaan lusikkansa tähän soppaan.

Jonnan tarinaan liittyen onkin mielenkiintoista, miten suuren merkityksen ulosteet ovat saaneet Abiturientissa. Jonnan kanssa heilastelua kerratessaan Ville palaa useammin kuin kerran kohtaukseen, jossa hän innoissaan nimitti perheen Tusse-cockerspanielin Tusse Paavali Ensimmäiseksi ja pani korkeaan asemaan päässeen nelijalkaisen ”vihkimään” Jonnan ja hänet mieheksi ja vaimoksi ”uuskakkistisen salaisen veljeskunnan” nimissä.
Jonna, minä viimein melkein itkien huusin, nyt todistajan läsnäollessa vannot suostuvani vaimokseni, vannot sen kaiken Pyhän nimeen, minun uskontoni, meidän uskontomme ja Uuden Kakkismuksen nimeen, vannot luottavasi minuun kuin vain Kaikkivaltiaaseen Suureen Kakkiin. [s.50]
Uuskakkismi ja muut sanaväännökset tuovat mieleen Sigmund Freudin teorian lasten kehitysvaiheista ja ennen kaikkea anaalivaiheeksi nimetyn ajanjakson, jolloin puolentoista-kolmen vuoden ikäinen ihmisvesa on tavattoman kiinnostunut omista eritteistään. Jatkuvasti kakasta puhuva Ville tuntuu tarkoituksella todella lapselliselta ja kypsymättömältä, semminkin kun Ville nakertaa suhdettaan Sannaan piereskelemällä tahallaan seksin aikana. Villen ja Sannan suhteeseen isketäänkin viimeinen niitti, kun vävyehdokas alkaa puhua Sannan vanhemmille J.K. Paasikiven suolistokaasutteluista.

Villen suunnaton ahdistus tulevaisuuttaan kohtaan estää tätä ryhtymästä mihinkään pitkäjänteiseen työhön, ja oikeastaan Abiturientti onkin pitkälti Villen ailahtelevien mielenliikkeiden ja toimien tarkastelemista. Sirola kirjoittaakin ahdinkoisista ajatuksista parhaimmillaan todella vetävästi.
Minä olin haavoittanut toista ihmistä, minä en menisi Annelin luo enää ikinä, minä en piitannut mitä hän ajatteli häivyttyäni; se merkitsi minulle yhtä vähän kuin pyövelille viideskymmenes irtileikattu pää neljänkymmenenyhdeksän jälkeen, yhtä vähän se merkitsi kuin juutalaisen munakarva keskitysleirillä, yhtä vähän kuin tappaminen ammattisotilaalle. Sillä ei kai ihminen toisesta ihmisestä välitä, itsestään hän välittää, vain itsestään, avun ihminen ottaa vastaan tai auttaa toista mielistelläkseen, palkkion toivossa, kyllä ihminen kumartelee ja liehittelee muttei koskaan turhaan, aina itsensä takia ylenemisen halussa tai rahanhimossa; miten minä silloin häpeäisin naisen tunteita loukata, loukata omaksi edukseni. Ei ihminen ole Jumalan kuva, pilapiirros vain, tai sitten on Jumalakin jo vanhuuttaan paatunut ja silmänsä sulkenut, ehkä vain laiskuudessa kellistelee, poikaansa piiskaa ja enkeleiden kanssa rietastelee. Sillä niin kuin minä olin minä, niin kuin ihminen on ihminen, niin lienee Jumalakin vain Jumala, ehkä hänkin tekee niin kuin elämä ihmistä neuvoo: koska sinä et voi tehdä mitään hyvyyden hyväksi pahuutta vastaan sinun on joko kärsittävä ikuista huolta tai – tämä on helpompaa, hedelmällisempää – puhkaise silmäsi niin et näe sotaa ja ristiriitoja, tärvele korvasi niin et kuule tykkien pauketta, murskaa nenäsi niin et haista ruudin katkua, leikkaa kielesi niin voit maistamatta syödä synnin omenan, vala itsesi teräksen sisään niin ei totuuden veitsi sinuun pysty ja lopuksi upota aivosi suolahappoon niin vapaudut ikävistä ajatuksista eikä turha huoli sinua vaivaa. [s.155-6]
Sirolan tyyli on tajunnanvirtamaisen vuolasta ja paikoin itseäänkin toistavaa mutta realistista: Villen jankkaavat ajatukset kertovat vuorollaan tämän epävarmuudesta ja mietteiden mantramaisesta hokemisesta niiden vahvistamiseksi.

Abiturientin alussa lukijaa saattaa kuitenkin hämmentää Sirolan virallinen ja korrekti kirjoitustyyli, joka tuntuu välillä oudoksuttavan juhlavalta. Tämä kuitenkin kuvaa tekstin tasolla hauskasti sitä ulkokuorta ja kulissia, jota romahtamispisteessä jatkuvasti oleva Ville yrittää ylläpitää: viralliset ja kieliopillisesti pätevät, joskin pitkät lauseet on sullottu niin täyteen ahdistusta, ettei moista ristiriitaisuutta voi kuin ihailla.

Villen suhde ainoaan miespuoliseen kaveriinsa Pekkaan on myös erittäin mielenkiintoinen. Älykäs ja sanavalmis Pekka näyttäytyy Villelle useaan otteeseen ystävän sijaan haastajana, joka uskaltaa huomauttaa suoraan Villen älyttömistä tempuista. Kappelissa kahvittelevien ja kaikesta maan ja taivaan välillä väittelevien poikien toveruus on kuitenkin Villen näkökulmasta aika jännittävällä tasolla, sillä Ville ihailee Pekkaa rajattomasti samalla kun suhtautuu tapaamiinsa naisiin joko hullaantuneen kritiikittömästi tai todella alentuvasti.
…minä olin minä ja Pekka oli Pekka ja me olimme ystäviä, me olimme niin ystäviä ettei meidän koskaan tarvinnut sanoa sitä toisillemme tai olla toistemme seurassa vain siksi että olimme ystäviä. Jos olisimme olleet tyttö ja poika olisimme ehkä rakastuneet, mutta onneksi niin ei ollut sillä rakkaus nahistuu jättäen jälkeensä vain haalistuneen spermaläikän äidin lakanoihin, hyvä ystävyys on rajaton onni, ilman sitä ihmisestä tulee hyypiö, ilman Pekkaa minä olisin ollut hyypiö. [s.39]
Kun opiskelujen suhteen yliyrittävä Jaana joutuu lopulta Hesperiaan hoitoon, myös Ville joutuu tarkistamaan omaa suhtautumistaan opintojen ja edessä odottavan työelämän julmuuden ja mielekkyyden suhteen. Nämä ajatukset ja mietteet tuntuvat erittäin ajankohtaisilta myös nykyajan talouskurimuksessa, vaikka yhteiskuntakritiikki ei olekaan Abiturientin vahvinta sisältöä; jatkuva ihmisistä “laudaturkoneita” muovaavan järjestelmän kritisointi jää Villen omaan mielenmaailmaan nähden hieman vaisuksi.

Samoin myös Villen vanhemmat jäävät alun jälkeen sivuun poikansa tarinasta, mutta he pääsevät esille melko perinteisessä valossa: isän kanssa vaihdetaan upouuteen autoon renkaita ja jutellaan tytöistä ja äidin kanssa parannetaan maailmaa keittiönpöydän ääressä. Abiturientin maailman vanhanaikaisuus ei sinänsä häiritse, mutta se puskee kyllä erittäin selvästi esille säännöllisin väliajoin.

Abiturientti on kaikkiaan todella koukuttava ja ajatuksia herättävä lukuelämys, joka singahtaa kotimaisen nuorisokirjallisuuden terävimpään kärkeen Häräntappoaseen rinnalle.

Petter söi ylioppilaskirjoituksiin valmistautuessaan ja niitä tehdessään holtittomia määriä taloussuklaata ja suolaamattomia cashew-pähkinöitä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1980
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 302
Lajityyppi: nuortenromaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Pablo Tusset: Sian nimeen


Pablo Tussetin Sian nimeen on päällisin puolin dekkari, mutta todellisuudessa se kietoo murhamysteerin lisäksi sisälleen eläkkeelle jäävän komisarion tarinan sekä tämän suojatin, virkavapaalla olevan poliisin rakkaustarinan. Tussetin romaanissa kehyksenä on pikkukylän teurastamossa tapahtuva naisen murha, jota poliisit lähtevät selvittelemään. Poliisi T palkataan soluttautumaan kylään ja selvittämään, kuka olisi mahdollinen potentiaalinen murhaaja, ja komisario Pujol on vastuussa tapauksen tutkinnasta.

Samaan aikaan kerrotaan T:n ajasta New Yorkissa, jonne hän on muuttanut virkavapaallaan. Kaupungissa hän tapaa hurmaavan Suzannen vastaanottotiskillä hoitaessaan oleskeluapuraha-asioita. Karismaattinen, kömpelöä englantia puhuva T on supliikki herrasmies, mutta pinnan alta löytyy hiljalleen yllättäviä puolia, jotka ihmetyttävät ja inhottavat lukijaa, mutta samalla koukuttavat ja herättävät uteliaisuuden.

Komisario Pujol puolestaan on lupsakka vanha mies, joka eläkepäiviensä kynnyksellä innostuu populaarikulttuurista ja uusista autoista ja hemmottelee vaimoaan, kun yhteistä aikaa kerrankin löytyy. Vaimo Mercedes on kotirouva, joka kokkailee antaumuksella ja nillittää miehensä vaatevalinnoista ja vanhuudenpäivien villityksistä.

Suurin ongelma minulla oli kirjan hahmojen kanssa - ne tuntuvat jäävän ikävän ohuiksi. Irlantilais-espanjalainen Suzanne tuntuu vain oikean naisen varjolta, jonka syvemmät piirteet eivät selviä lukijalle, mysteerisen T:n elämä ei oikein raotu ja komisariokin jää vain nokkelaksi jääräksi. Olisin kaivannut enemmän tietoa hahmoista ja lukenut mielelläni enemmän heidän elämistään: lukija ei ehdi nyt kunnolla kehittää suhdetta hahmoihin, eivätkä hahmojen kohtalot aiheuta juurikaan minkään sortin tunteita. Tusset myös sortuu monenlaisiin stereotypioihin hahmojensa kanssa, eivätkä ne tunnu erityisen hauskoilta, vaikka ne olisi luotu kieli poskella.
-Kuulkaa, kumpi teistä olisi kantanut kukkakimppua? Tämä on pelkkää heterouteliaisuutta…
-No totta kai molemmilla olisi upeat kurjenmiekkalaitteet.
-Niinpä tietysti, ja kummallakin laahus.
-Nappiin. En tiennyt, että valtion virkamiehet ovat noin neuvokkaita… Puvuista tuli mieleen, käytätkö koskaan univormua, herra kenraali?
-Olen ylikomisario… vain virallisissa tilaisuuksissa: kapinallisten teloituksissa, noitakäräjillä ja niin edelleen.
-Pidän univormuista, joissa on hopeiset napit.. Ja koppalakeista. Oijoijoi… Käytättekö te koppalakkia? Jos käytätte, nauhoitan teille Mónica Naranjon kasetin.
-Turha vaiva. Ostin tässä taannoin pramean cd-soittimen.
-Ihanko totta? Eikö se ole vaarallista teidän iässänne? Mitä jos teillä menee nuppi sekaisin?
-Voi, voi… Minä kyllä pitäisin teinä varani: tehän alatte lämmetä levyjä myyvälle homopojulle.
-Mille homopojulle? Minä tunnen vain kansalaisia, jotka nauttivat seksuaalisesta vapaudestaan… Eikö teillä ole vähän vanhanaikainen tapa suhtautua fallokraatteihin?
-Minäkö vanhanaikainen? Luoja paratkoon, herra hyvä. Ennemmin minä revin naparenkaani irti kuin suostun olemaan vanhanaikainen.
[s. 81]
Sian nimeen on kuitenkin sujuva romaani, eikä sen lukeminen tuntunut mitenkään pakkopullalta - päin vastoin! Se sisältää huumoria ja viittauksia espanjalaiseen populaarikulttuuriin, ja pieni vuoristokylä yhteisöineen on lupaava: kylän eksentriset hahmot, kuten kokaiinille perso norjalainen Heidi ja Kuistibaarin terassilla olutta juova Robocop sekä kirjoittamattomat säännöt ovat kylmääviä, eikä tulokkaita päästetä helpolla. Hylkiöiden ja muiden kulkijoiden yhteisö on kuitenkin lojaali jäsenilleen, ja romaanin mielenkiintoisinta antia ovatkin kyläläisten kertomukset. Romaanin alkupuolella koukuttuminen on taattua, mutta risteävät tarinat eivät mielestäni vain ehdi kehittyä kunnolla, ja varsinkin komisarion kertomus jää kädenlämpöiseksi.

Tussetin romaani ei lunasta takakannen lupausta dekkarista tai rakkauskertomuksesta. Teoksen alkupuoliskon jälkeen valokeilassa on lähinnä T, jonka psyykkistä olemusta kirja jää tarkastelemaan, ja alun jännittävä, ällöttävä ja lupaava murha-asetelma jätetäänkin melkein kokonaan käsittelemättä. Romaanin rakkauskertomuskin jää varsin laihaksi: T:n ja Suzannen dialogi on liiankin nokkelaa ja täydellistä, eikä siitä välity kahden ihmisen kohtaaminen:
T hymyilee, mutta Suzanne ei reagoi ilmeiseen vitsiin: -Aamukävelyn ja kahvilla käynnin jälkeen ehdit jo rakastua, niinkö?
-Melkein… Olen herkkä kaveri…
-Onneksi ette sopineet treffejä keskiyöksi ja kiivenneet portaita Empire State Buildingin huipulle. Suzanne elehtii kuin euforiaan tikahtuva alpinisti.
-Voi kulta pieni, ironia ei taida oikein istua tämän mantereen imagoon…
-Luulen, että saamme sen anteeksi, onhan meillä eurooppalaiset juuret… Suzanne esittää viiksiään sukivaa brittiä.
[s. 262]
Sian nimeen -romaanilla olisikin vahvoja teesejä sanottavanaan ihmismielestä ja sen ailahtelevuudesta, mutta valitettavasti lukijan elämys jää varsin pieneksi. Hahmojen pinnan alle ei tartuta kunnolla, ja näin viimeisillä sivuilla rakentuva sanoma ei saa kaikkea ansaitsemaansa kunniaa. Sian nimeen on sujuva kirja, joka tarjoaa kolmisensataa sivua kiinnostavaa ja hauskaa luettavaa, mutta sitä potentiaalisesti korkeammalle tasolle nostavat elementit jäävät paperitähdenlennoiksi.

Jenni oli vuoden 2011 Ruisrockissa kuuntelemassa Tussetin romaanissa monesti mainittua Manu Chaota.



Alkuteos: En el nombre del cerdo
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2006
Kustantaja: Sammakko
Sivumäärä: 367
Ulkoasu: Riikka Majanen
Lajityyppi: draama, jännitys
Mistä saatu: kierrätyskirja

torstai 12. maaliskuuta 2015

E.L. Doctorow: Homer ja Langley


E.L. Doctorowin romaani Homer ja Langley seuraa New Yorkissa 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla eläneiden Collyerin veljesten Homerin ja Langleyn edesottamuksia. Viidennellä Avenuella vanhempiensa talossa asuneet, yhteiskunnasta hiljalleen eristäytyneet ja 140 tonnin edestä romua asuntoonsa keränneet Collyerit kuolivat jo vuonna 1947, mutta Doctorow on venyttänyt miesten tarinaa muutamalla vuosikymmenellä eteenpäin. Lopputuloksena on huikea läpileikkaus viime vuosisadan merkittävimmistä tapahtumista kahden todella erikoisen ihmisyksilön vinkkelistä.

Teini-ikäisenä sokeutunut Homer kertaa lukijalle veljesten tarinaa kirjoittaessaan elämäkertaansa. Romaanin alussa kuvataan Collyerin perheen ja talon värikkään palvelusväen onnellista elämää, mutta tarina synkistyy todella nopeasti. Langley joutuu mukaan mieltään ja terveyttään järkyttävään ensimmäiseen maailmansotaan, jonka Homer onnistuu välttämään sokeutensa takia.

Epäonni kolhii Collyerin perhettä vielä lisää, kun veljesten vanhemmat menehtyvät espanjantautiin. Homer ja Langley jäävät asumaan taloon kokeakseen yhdessä kaikkiaan neljä sotaa, kurjan lamakauden, viettelevän yöelämän salakapakoineen, gangstereiden kanssa kylki kyljessä elämisen, kukkaiskansan lemmen ja huumeidenkäytön – kaiken tämän kotonaan neljän seinän sisällä erilaisten ihmiskohtaloiden kautta. 1900-luku vyöryy veljesten luokse sellaisella vauhdilla, että näiden olisi kannattanut asentaa pyöröovi talonsa oviaukkoon!

Kun Homerin ja Langleyn on saanut luettua loppuun, on vaikea olla ihastelematta Doctorowin kykyä mahduttaa kokonaisen vuosisadan tärkeimmät ilmiöt ja tapahtumat reiluun pariinsataan sivuun. Tällä tosin on hintansa, sillä romaani etenee liki hengästyttävää vauhtia alusta loppumetreille asti. Homer ei jää pitkäksi aikaa yhteen elämänvaiheeseen rypemään vaan siirtyy nopeasti ajassa eteenpäin kohti vanhuutensa päiviä. Varsinkin romaanin alussa lukijan pää menee äkkiä pyörälle, kun Homer mahduttaa sokeutumisensa, ensimmäisen maailmansodan ja vanhempiensa kuoleman 20 sivuun ja jatkaa siitä henkeä vetämättä pohtimaan kotiapulaisenaan toimivan Julian todellisia motiiveja. Romaanissa ei ole lainkaan lukuja tai muita rytmittäviä ratkaisuja, vaan teksti on yhdessä pötkössä loppuun asti. Toisaalta taas Homer ja Langley on todella helppolukuinen romaani, joka yksinkertaisesti tempaa lukijan virtaansa mukaan.

Homerin tapa olla reagoimatta mitenkään esimerkiksi vanhempiensa kuoleman tai sokeutumisensa kaltaisiin suuriin tapahtumiin vaikuttaa alussa vähän erikoiselta ja jopa (jos ilmaisu sallitaan) vauhtisokeudelta. Vasta kirjan loppumetreillä kliininen suhtautuminen alkaa tuntua luontevalta. Homer on elänyt pitkän elämän ja vääjäämättä lähestyvät kuuroutuminen ja kuolema saavat tämän suhtautumaan kokemaansa elämään kunnioittavasti ja arvokkaasti: tällainen siitä tuli, piditte tai ette. Kirjallisuudessa kovassa huudossa oleva, nuoruuden kaikilla aisteilla maailmaa havainnoivan kiihkeän kuvaamisen sijaan Homerissa ja Langleyssa vanhan miehen itsevarmuus tuntuukin virkistävältä vaihtelulta, semminkin kun Homerin kirjoitustyyli ei jää tasapaksuksi tai tylsäksi.
Olin reipas kävelijä ja arvioin maailman edistymistä katujen muuttuvien äänten ja hajujen perusteella. Ennen vanhaan vaunut ja ajopelit sihisivät, narahtelivat tai murahtelivat, lavarattaat kolisivat, monen hevosen vetämät panimovankkurit menivät jyristen ohi, ja koko tuota musiikkia rytmitti taustalla kavioiden kopse. Sitten sekoitukseen liittyi autojen käryävä säksätys, ja ilmasta katosi vähitellen vuodan ja nahan elimellinen haju, hevosenlannan tuoksu ei enää tuntunut lämpiminä päivinä myrkkyhuuruna katujen yllä, lantaa siivoavien kadunlakaisijoiden kihvelin kolahduksen kuuli aina vain harvemmin, ja lopulta, juuri tuona kuvaamanani aikana, ääni oli pelkästään mekaanista, kun autojen laivastot purjehtivat kumpaankin suuntaan, torvet soivat ja poliisit puhalsivat pilleihinsä. [s.25]
Veljesten kokemat kovat ajat jättävät kuitenkin vahvan jäljen heihin. Mieleltään pelottavan ailahtelevainen Langley ryhtyy keräämään omaa asuntoaan täyteen romua niin mielettömällä vimmalla, että eräänä päivänä ruokasalissa kököttää T-mallin Ford. Langleyn päässään hautoma ns. korvausteoria on hauskasti ristiriidassa niin hahmon kuin koko kirjankin kanssa.
Minulla on teoria, sanoi Langley. Kaikki tässä elämässä korvautuu. Me kaksi olemme vanhempiemme korvautumia aivan kuin he olivat edellisen sukupolven korvautumia.
[--] En sano ettei edistystä ole. Edistystä on, mutta toisaalta mikään ei muutu. Ihmiset valmistavat auton kaltaisia esineitä, tekevät sellaisia keksintöjä kuin radioaallot. Ilman muuta. Tulee parempia syöttäjiä kuin se sinun Walter Johnsonisi, niin vaikea kuin sitä onkin uskoa. Mutta minä puhun nyt muusta kuin ajasta. Se etenee meidän kauttamme, kun korvaamme itsemme täyttääksemme aukot.
[s.17-18]
Onkin kuin ajan vääjäämättömästä kulusta huolimatta Langley haluaisi tavaroita keräämällä yrittää säilyttää jotain muistona nykyhetkestä. Langleyn kotiinsa rakentama pienoismaailma muodostuukin veljeksille vaihtoehdoksi oikealle maailmalle.

Homer puolestaan kaipaa nunnaksi ryhtynyttä soitto-oppilastaan Marya ja taistelee heikkenevän kuulonsa puolesta musiikin avulla. Marya kaipaavan ja omiin ajatuksiinsa pakenevan Homerin mielessä haaveet ja todelliset muistot alkavat sekoittaa miehen identiteettiä ja järjenjuoksua. Homer kuvittelee itsensä noiden visioiden myötä liki yliluonnolliseksi hahmoksi, joka liikkuu romun peittämässä talossa kuulonsa varassa kuin lepakko. Hän myös uskottelee itselleen olevansa Marysta näkemiensä ”ylevien fantasioiden” myötä muiden miesten yläpuolella, vaikka välillä myöntääkin olevansa sokea runkkari, joka odottelee vastoin kaikkia todennäköisyyksiä pääsevänsä Maryn lanteille. Toivoton unelma kuitenkin tekee Homerista nöyrän ja surullisen hahmon.

Lopussa tapahtuva kuuroutuminen vangitsee Homerin entisestään oman päänsä sisään, ja erityisesti kirjan viimeiset sivut ovat todella kaunista ja sykähdyttävää luettavaa, kun kerrontatahti rauhoittuu ja vääjäämätön loppu lähenee hitaasti. Ne sivut pitää lukea ja kokea itse – aivan kuten koko Homer ja Langleykin.

Petter sai lapsena sysäyksen keräilyviettinsä kehittymiseen Pokémon-korttien hamstraamisesta hopeanväriseen muovilaatikkoon. Oli kutkuttavaa omistaa kiiltävä Zapdos, jota kenelläkään muulla ei ollut.

Alkuteos: Homer and Langley
Suomentaja: Helene Bützow
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2009
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 220
Kansikuva: Markko Taina
Lajityyppi: historiallinen romaani
Mistä saatu: omasta kirjahyllystä

sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Anja Kauranen: Sonja O. kävi täällä



Ja sitten tuli pitkä litania miehiä, nuoria kundeja ja vanhoja jääriä, liuta nimettömiä jätkiä hullun sihvilällä, irtomiehiä miljoonakaloja, keitä vain kenen lantion kiikkerään liikkeeseen silmäni jäi kiikkiin Kosmoksessa tai Vanhan Kellarissa tai Bulevardiassa ja lopulta ihan missä vaan puolivillaisissa pikkuräkälöissä. [s. 22]
Anja Kaurasen (nyk. Snellman) aikoinaan kuohuntaa herättänyt opus Sonja O. kävi täällä riepottelee lukijaa nuoren naisen Sonja O:n kokemuksesta toiseen – antamatta armoa lukijoille, varsinkaan miehille. Kirja vie kantajansa Kallion kaduille, moniin makuuhuoneisiin, psykiatriseen sairaalaan ja Leningradiinkin asti.

Sonja O. on levoton parikymppinen nainen, joka kamppailee identiteettinsä ja naiseutensa kanssa vaihtaen miestä kuin sukkaa, välissä viettää puolitoista vuotta mielisairaalassa, kokee suhteen naisen kanssa ja epähuomiossa asettuu hetkeksi aloilleen. Hänen identiteettiään muovaavat myös juopotteleva, rajaton isä ja pidättyväinen äiti sekä venäläiset isovanhemmat baabuska ja dieduska että kehitysvammainen veli Leo.
Minä halusin niin että joko mutsi tai faija tai edes Leo olisivat välittäneet minusta, omistaneet minut, olleet huolissaan tai mustasukkaisia. Mutta ei niillä ollut aikaa, mutsilla ja faijalla, ei niillä ollut aikaa omilta rähinöiltään, rahapulaltaan, evakkohaikailuiltaan. - -  
Baabuska ja dieduska, höppänät vanhukaiset kyllä pitivät minusta mutteivät enää jaksaneet pitää minusta sillä tavoin lujasti kiinni kuin olisin halunnut. Niiden handut tärisi ja silmät lumpsahtelivat kesken minun kertomuksieni. Niin minä opin siihen etten minäkään ole koskaan osannut ottaa lujasti, tarttua kiinni mistään enkä kestään. En minä ole osannut hakea perusturvaa tai olla mustasukkainen, en minä ole osannut luottaa kehenkään. En ole hoivannut ketään enkä sitten itsekään kehenkään takertunut. Minä en ole ollut se paidanpesijänainen, minä olen aina ollut se toinen nainen, rakastajatar. [s. 20]
Sonja O:n kertomus ei ole kronologinen, vaan minäkertoja hyppii eri elämänvaiheissa kertoessaan jo tapahtunutta tarinaa lukijalle. Eri ajanjaksot liukuvat sivuilla tajunnanvirran kautta toiseen. Romaanin osia kehystää alun taksimatka, joka on yhteydessä teoksen lopettavaan Sonja O:n väkevään esitykseen. Välissä poukkoillaan kokemuksissa, jotka ovat rakentaneet lopussa tanssivan, elävän, vahvan naisen.

Kaurasen romaanin yksi erityisimmistä piirteistä on ehdottomasti sen kieli – se on vivahteikasta, runsasta ja rönsyilevää. Kauranen yhdistelee arkisiin ilmauksiin yleviä ja luo näin Sonja O:sta persoonallisen tarinankertojan.
Minä olen auliisti (ja myös uteliaasti) hyväksynyt sen että jaan sinut yleisösi kanssa. Sinä olet julkkisnulkki ja minua puolta nuoremmat oranssipäiset kimulit omistavat sinut niin kuin minun menneisyyteni monet ihmiset ovat kihlanneet iäksi minut, ovat osa minua, reliikkeinä, kerrostumina tajunnassani, tänään, tässä, yhävielä.
       Katso: minun viiruisessa meripihka valossani ne näkyvät kaikki tolalleen jähmettyneinä, minun muistojeni fossiileina.
       Ja miten kauniita ovat tragedioidenkin terrakotansurulliset kerrostumavärit.
[s. 279]
Kirja tarjoaakin monenlaista herkkua kielen muodossa: sen muoto on massiivista, välillä valtavat virkkeet miltei romahtavat lukijan silmille, ja romaanista on löydettävissä monia erilaisia kielen ja kertomusten muotoja. Teoksessa sekoittuvat muun muassa baabuskan ja äidin kertomukset, dialogit eri henkilöitten välillä, kertojaäänen manaavat uhot, syyttelyt, analyysit ja narraatiot sekä miesten dorkalaan lähettämät kirjeet. Romaanissa on myös erittäin runsaasti intertekstuaalisia viittauksia, joita vyörytetään jo aloituskappaleesta lähtien hengästyttävällä tahdilla lukijan vastaanotettaviksi:
Omistan stoorini faijalle, Dostojevskille, veljelleni Leolle, Moosekselle, Zorrolle, Kissamiehelle, Robin Hoodille, Nijinskylle, Reijo Seilorille, Stanka Razinille, Che Guevaralle, Iholintujen muovailijalle, Zeukselle, Pecos Billille, Pirkalle, Roope-sedälle, Väinämöiselle, Osmalle, Don Juanille, tohtori Erikille, Matti Puuhaaralle, Ilari Mestarirunoilijalle, Tohtori Kildarelle, Urho Kaleva Kekkoselle --. [s. 13]
Kaurasen ja muiden naiskirjailijoiden kieltä onkin usein kuvattu toiseksi kieleksi: monet naiskirjailijat ovat pyrkineet luopumaan kirjallisuudessa usein toistuvista kiinteistä muodoista ja pyrkineet uudistamaan kerronnan kieltä. Vaikka Kaurasen teoksessa itse sisältökin on (tai ainakin oli omana aikanaan) hyvinkin uutta ja rohkeaa, on teoksen kieli ehdottomasti se juttu, joka nostaa kirjan klassikon asemaan.

Toinen Sonja O:n ansioista on uudenlaisen naishahmon luominen: Kauranen asettuu muun muassa Minna Canthin ja Edith Södergranin jatkumoon naisen uudistajana suomalaisessa kirjallisuudessa. Sonja O. selvittää itseään ja olemusta miesten kautta, asettuu eräänlaiseksi Don Juan -hahmoksi, joka hyväksikäyttää miehiä ja kokeilee näitä. Sonja O. ja hänen alter egonsa, hyväkäytöksinen ja täydellinen tyttö Sofia kokeilevat naiseuden hyvin kapeita, tyypillisiä rooleja: nainen on yleensä kuvattu joko pyhimyksenä tai huorana. Kauranen luo uuden naisen, joka on näitä molempia ja kaikkea siltä väliltä: inhimillinen, monikerroksinen ja välillä tuomittavakin. Toisin sanoen Kauranen kuvaa aitoa ihmistä, kompleksista nuorta naista, joka ei asetu kumpaankaan naisen kategoriaan.

Sonjassa yhdistyy feminiinisyys ja maskuliinisuus, viattomuus ja seksuaalinen aktiivisuus. Teos purkaa kaksijakoisuutta, osoittaa harmaan eri skaalat mustan ja valkoisen välillä – nämä skaalat usein unohtuvat vieläkin. Sonja O. käyttäytyy miestä kohtaan niin kuin usein mies on käyttäytynyt naista kohtaan: nainen tekee miehestä objektin, arvostelee, mystifioi. Osoittaa sen, mikä naisen asema kirjallisuudessa on usein ennen ollut.

Vaikka Kaurasen kieli onkin taiturillista, välillä minua häiritsi romaanin rivien välissä häilyvä itsetietoisuus. Ehkä juuri runsas intertekstuaalisuuden upottaminen aiheutti välillä kikkailun tunteen, mutta onneksi pääosin lukukokemus ei tuntunut vaivaannuttavalta. Sonja O:sta näkee kuitenkin ajan kulumisen: romaani ja Kaurasen kieli ovat varmasti olleet innoittajina monille muille suomalaisille kirjailijoille. Nykylukijalle kieli ei välttämättä näyttäydykään enää niin poikkeuksellisena kuin suomalaisen proosan kentällä ilmestymisaikanaan. Aika on myös huuhtonut osan sisällön draamasta – ennen poikkeuksellinen ja tabuja kaatanut aihepiiri saattaa tuntua peruspullalta kaiken kokeneelle lukijalle. En kuitenkaan usko, että kaikki kuohu olisi haihtunut nykylukijaltakaan.

Kun luin Sonja O:ta, mieleeni palautui Chuck Palahniukin Tukehtuminen – luonnollisesti teosten yhden aihepiirin, seksin takia. En kuitenkaan rinnastaisi Sonjaa Victorin kaltaiseen addiktiin: pikemminkin Sonja tuntuu etsivän seksistä, miehistä ja naisista itseään, muovaa jatkuvasti identiteettiään sen kautta, mihin on tottunut. Ehkä (kaukaisia) mielikuvia tuli myös Kellopeli appelsiinista Venäjä-aspektien ja päähenkilön runsaan ja rönsyilevän kielenkäytön takia. Myös mieleeni tuli aikalainen, Pirkko Saision Elämänmeno, varsinkin äiti-tytär-suhteesta ja äidin erilaisesta murretaustasta verrattuna yhteisöön. Toki romaanien nuorten naisten kasvukertomukset ovat hyvin erilaiset. Joitakin yhtymäkohtia mietin myös jopa Canthin Työmiehen vaimoon – tosin Sonja selviytyy, Työmiehen vaimon Johanna ei.

Sonja O. kävi täällä ei ole poliittisesti korrekti tai sensitiivinen, se ei pyytele anteeksi, ei taitu vaan pysyttelee omilla jaloillaan. Sonja O. on jonkinlainen manifesti, vastahahmo yhteiskunnan sovinnaisille lokeroille. Kirjallinen vallankumous, jossa jatketaan naiseuden hahmon kapean kuvan rikkomista. Sonja O. säätelee lopulta itse omaa ruumistaan, vaikka monet sitä tahtoisivat rajoittaa. Vaikka kirjan kirjoittamisesta on jo yli 30 vuotta, eivät nämä rajoitushaluiset ihmiset ole vieläkään hävinneet: aina tulee joku, joka kokee valtansa ja oikeutensa riittävän toisen ruumiin hallitsemiseen. Tässäkin mielessä Sonja O. tulee tasaisin väliajoin ajankohtaiseksi.

Sonja O. kävi täällä on hyvä muistutus siitä, miten kirjallisuus kykenee muokkaamaan ajatusmalleja ja sosiaalisia kaavoja. Se on rajakirjallisuutta: se rajaa uuden vanhasta, kyseenalaistaa, asettaa kiperiä kysymyksiä lukijalle ja haistattaa pitkät vanhoille uskomuksille. Tällaiset kirjat ovat tärkeitä.
Ja isälle joka tietää kaiken. Ja isälle joka juo kaiken. Isä meidän. Meidän isä. Tapahtukoon sinun tahtosi niin naisen päällä kuin taivaissa. [s. 13]

Jenni on viime aikoina lukenut paljon kotimaista kirjallisuutta, mutta seuraavassa arvostelussa hän paneutuu eteläeurooppalaiseen murhamysteeriin.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1981
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 295
Kansikuva: Marjaana Virta
Lajityyppi: kehityskertomus 
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

maanantai 2. maaliskuuta 2015

John Green: Kaikki viimeiset sanat



Tähtiin kirjoitettu virhe -nyyhkynuortenromaanistaan tunnetun John Greenin esikoisteos Kaikki viimeiset sanat alkaa, kun 16-vuotias Miles Halter muuttaa Floridasta Alabamaan Culver Creekin sisäoppilaitokseen. Kuuluisten henkilöiden viimeisistä sanoista intoilevan Milesin elämä mullistuu, kun hän ystävystyy kepposia järjestävän kämppäkaverinsa Chip ”Eversti” Martinin ja seksikkään mutta täysin holtittoman Alaska Youngin kanssa, johon Miles arvattavasti rakastuu. Nuortenromaanille ominaisesti lukuvuosi uudessa koulussa tuo Milesin elämään täysin uusia sävyjä ja kokemuksia väkijuomien, Chipin kanssa suunniteltujen kepposten ja ihanan Alaskan suhteen. Kirjan puolivälissä tunnelma kuitenkin muuttuu täysin kohtalokkaan juonenkäänteen jälkeen.

Mikäli Kaikki viimeiset sanat kuuluu lukulistalle, tämän arvostelun lukeminen kannattaa jättää tähän edessä siintävän juonipaljastuksen takia; Greenin teoksen syvempi arvostelu ja tutkiminen ei olisi mielekästä, mikäli sen jättäisi kokonaan huomiotta.

Kahteen osaan jaetun romaanin puolikkaat kertovat tuota käännettä edeltävästä ja sitä seuraavasta ajasta. Osista "Ennen” valloittaa lukijan alussa lievästi sanottuna sekopäisillä hahmoillaan, joita edustavat edellä mainitun kolmikon lisäksi räppäämisestä innostunut Takumi ja viileän kaunis romanialaistaustainen Lara. Koulun nokkimisjärjestyksen selvittäminen, valvojana toimivan Kotkan pakoileminen kepposten jälkeen ja Alaskan mielen salaisuuksien ratkaiseminen ovatkin romaanin alkupuolella sinänsä ihan mielenkiintoisia teemoja, mutta Greenin tapa käsitellä ja kuvailla Alaskaa tuntuu uskomattoman mauttomalta. Miles on näet jatkuvasti kuvailemassa lukijalle tytön ihania muotoja, mikä alkaa kuvailujen määrän kasvaessa vaikuttaa todella tyylittömältä. Teini-ikäisen pojan seksipainotteiset mielenliikkeet ovat tietysti sinänsä uskottavia, mutta liika on silti liikaa.
Hän tuoksui vieressäni pimeässä hieltä, auringonpaisteelta ja vaniljalta, ja näin ohuen kuunsirpin valossa vain hänen siluettinsa paitsi silloin, kun hän imi tupakkaa, silloin kun savukkeen hehkuva pää heitti hänen kasvoilleen punaisen valonkajon. Mutta erotin pimeässäkin hänen silmänsä – loistavat smaragdit. Hänellä oli silmät, jotka viekoittelivat tukemaan kaikkia hänen pyrkimyksiään. Eikä Alaska ollut pelkästään kaunis vaan myös seksikäs; rinnat näkyivät selvästi kireän topin alta, muodokkaat sääret heilahtelivat edestakaisin keinun alapuolella, rantasandaalit roikkuivat varpaista, joiden kynnet oli maalattu sähkönsinisiksi. Juuri sillä hetkellä, odottaessani vastausta labyrinttia koskevaan kysymykseeni, minulle kirkastui kaarevien muotojen tärkeys, se kuinka tärkeitä ovat tyttöjen kehossa ne tuhat paikkaa, joissa yksi osa loppuu ja toinen alkaa, jalkapöydän kaari muuttuu nilkan kaareksi, lantion kaari vyötäröksi ja sitten rinnoiksi, niskaksi, nenän rinne kaartuu otsaksi, olkapääksi, selän notko kaartuu takamukseksi jne. Olin tietysti huomannut kaarevat muodot ennenkin, mutten ollut tajunnut niiden merkitystä. [s.31-32]
Tällaisten kuvailujen ja Alaskan raivostuttavan käytöksen ja ailahtelevien mielialojen myötä Green luo keskeisestä hahmostaan kliseisen hupakon. Alaska leikittelee surutta Milesin tunteilla joka käänteessä antaen ymmärtää vaikka mitä, mutta seuraavalla tapaamisella kaikki onkin aivan toisin. Vaikka Alaska onkin mielenkiintoinen hahmo ongelmineen ja salaisuuksineen, hän ei pääse todellakaan täyteen loistoonsa, koska Green on ilmeisesti ollut niin ihastunut omaan hahmoonsa. Näin tärkeän naishahmon kohdalla moinen käsittelytapa tuntuu ala-arvoisen seksistiseltä ja vanhanaikaiselta.

Myös kertojana toimivan Milesin kanssa on omat pulmansa. Läksyjään kunnollisesti tekevä nörttipoika viedään tarinan edetessä turmion teille, mutta nämä kokemukset eivät oikeastaan muuta hahmoa mitenkään. Hän on yksinkertaisesti vähän mitäänsanomaton muihin Kaikkien viimeisten sanojen hahmoihin nähden, eikä Miles oikein tuo tarinaan mitään lisää. Näin Green on toki antanut huomiota ongelmissaan painiskelevalle Alaskalle ja välillä muillekin hahmoille, mutta lukija tulee väkisinkin miettineeksi, olisiko kertojaksi kannattanut vaihtaa esimerkiksi Alaska, Chip tai muista jengiläisistä esimerkiksi Lara tai Takumi. Olisikin ollut huomattavasti mielenkiintoisempaa kuulla Milesiin rakastuneen Laran näkökulma tähän tarinaan – nyt tyttö jää kokonaan sivuhahmoksi, jonka kanssa Miles puuhailee yhtä sun toista, vaikka on rakastunut Alaskaan. Hieman kyseenalaisesti Milesin suoranaista Laran hyväksikäyttöä ei käsitellä lainkaan.

Juuri nämä moraaliset seikat ja nuorten tupakointi ja runsas juominen herättivät aikoinaan Yhdysvalloissa kovan kohun siitä, minkälaista materiaalia on sopivaa julkaista nuortenromaanin kansien sisällä – vaikka esimerkiksi J.D. Salingerin realistisenkarhea Sieppari ruispellossa nosti nuoruuden kokeiluja esille samalla tavalla jo vuonna 1951. Alaskan muodokkuuksien kuvailua ja Laran ja Milesin suhteen käsittelemättömyyttä lukuun ottamatta Kaikkien viimeisten sanojen suorasukaisuus ja räävittömyys ei kuitenkaan herätä vastenmielistä vastareaktiota, vaan se kuuluu kirjan nuoruuden ristiriitaisuutta kuvailevaan maailmaan, jossa eletään vielä lapsuuden ja horisontissa kimmeltelevän aikuisuuden välimaastossa. Miles ja hänen kaverinsa suunnittelevat hellyttävällä innolla kepposiaan ja saattavat hetken kuluttua kehuskella vaatimattomilla seksikokemuksillaan. Ovelahkot dialogit kärsivät kuitenkin turhasta jankkaamisesta.
”Tiedäthän sen tytön matikankurssilla”, Alaska sanoi, ”puhuu hiljaisella äänellä, sanoo hjuva eikä hyvä. Tiedätkö sen?”
”Tiedän, Lara. Hän istui sylissäni silloin, kun mentiin McDonaldsiin.”
”Täsmälleen. Ja hän piti sinusta. Luulit, että Lara puhui matikasta, vaikka hän puhui selvästi kiihkeästä seksistä kanssasi. Ja sen takia tarvitset minua.”
”Laralla on hyvät tissit”, Eversti sanoi nostamatta katsettaan valaasta.
”ÄLÄ ESINEELLISTÄ NAISKEHOA!” Alaska karjui.
Se sai Everstinkin kääntämään katseensa. ”Anteeksi. Terhakat tissit.”
”Ei paranna asiaa!”
”Varmasti parantaa”, Eversti sanoi.“
Hyvä on naiskehon arviointia. Terhakka
on pelkkä havainto. Laralla on terhakat tissit. Tai siis, voi luoja.”
”Olet toivoton tapaus”, Alaska sanoi. ”Lyllerö
[Miles],
Laran mielestä olet söpö.”
”Kiva.”
[s.91]
Kirjan ”Jälkeen”-loppupuolikkaalla tunnelma muuttuu kertarysäyksellä, kun Green päättääkin tapattaa Alaskan auto-onnettomuudessa. Miles ja Chip ryhtyvät selvittämään, mitä kolarissa oikein tapahtui. Kaikki viimeiset sanat muuttuu hetkeksi liki Viisikko-henkiseksi salapoliisikertomukseksi mutta ei sitten kuitenkaan, sillä hahmot lähinnä juopottelevat ja eivät lopulta saa selville mitään uutta. Miles ja kumppanit kertaavat sen sijaan Alaskan aiemmin paljastuneita ongelmia ja traumoja niin moneen otteeseen, että moinen rautalangasta vääntäminen alkaa tuntua jo vähän lukijan aliarvioimiselta ja tahallaan pitkittämiseltä.

Kun Miles romaanin loppupuolella kirjoittaa esseen, jossa käydään vielä kerran kiellon päälle kaikki Alaskan ongelmat ja jonka päätteeksi Miles antaa koomisen ylevästi tytölle tämän kuolemisen anteeksi, Kaikkien viimeisten sanojen päättyminen tuntuu todella huojentavalta. Seksismin, mielenkiinnottoman päähahmon ja lopun täysin turhan pakkotoiston jälkeen lukijan käteen jää nuortenromaani, jonka sijaan kannattaa lukea mieluummin edellä mainittu Sieppari ruispellossa.

Petter myöntää olleensa Jennin ja teinityttölaumojen kanssa kyyneleet silmissä Fault In Our Stars -elokuvanäytöksessä. Erityisesti kohtaus, jossa Hazel ja Augustus pussailivat Anne Frankin perheen muinaisessa ullakkopiilossa, oli mauttomuudessaan täsmäisku kaikkiin tunnekeskuksiin.

Alkuteos: Looking for Alaska
Suomentaja: Helene Bützow
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2005
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 323
Kansikuva: HarperCollins Publishers Ltd
Lajityyppi: draama, nuortenromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu