tiistai 23. helmikuuta 2016

Pirkko Saisio: Kohtuuttomuus



Minunkaltaisiani miehiä ovat virastot, jaostot, lautakunnat ja erilaiset yhteiskunnalliset, mediaan ja kulttuuriin liittyvät toimikunnat täynnä.

Mutta. Silti. Kuitenkin.

Minä olen erilainen.

Minä olen erilainen, koska hän, Hän Itse, teki minut erilaiseksi.
         Hän meni, mutta erilaisuus jäi.

Nämä liuskat, hyvä titaanikapselin avaaja, kertovat tästä erilaisuudesta.
         Nyt minä menen asiaan.
[s. 32]
Pirkko Saision Kohtuuttomuus on huimaava kirjallinen matka. Romaanin nimetön päähenkilö kertoo monologissaan kertomuksen Hänestä, ihmeellisestä miehestä, jonka avustajana (tai orjana) kertoja toimii muutamien vuosien ajan. Kertojan ihannoima Hän on karismaattinen, oikukas ja itsekäs mies, joka karismansa avulla perustaa provosoivan talk show -ohjelman ja pääsee kansanedustajaksi. Kirjassa kuohuvat muun muassa narsismi, politiikka, perhesuhteet, media, yksinäisyys, välinpitämättömyys ja 1990-luvun Helsingin kapakat.

Nimetön kertoja on toimittaja ja yhden lapsen isä kohdatessaan Hänet. Nimettömällä on kaikki päällisin puolin hyvin: talo, vaimo, lapsi ja vakaa työtilanne. Kertojan vaimo Marjut tosin ikävöi kuolleen entisen miehensä perään, ja heidän poikansa Joona tuntuu lipsuvan kertojan otteesta koko ajan kauemmas. Heidän arvoaan kertoja ei tajua ennen kuin on liian pitkällä Hänen punomassa todellisuudessa. Nimetön suorastaan huumaantuu Hänestä ja tämän karismasta, vaikka Hän käyttääkin miestä sekä fyysisesti että henkisesti hyväkseen. Lopulta kertoja huomaakin uhranneensa kaiken seuratakseen Häntä. Perhe ja koti muuttuvat hotellihuoneiksi, epävarmuudeksi, Hänen nopeasti vaihtuvien mielialojen sietämiseksi sekä ajoittaiseksi menestykseksi. Nimetön tuntuu olevan välinpitämätön kaikkea muuta kuin Häntä kohtaan.
Hän katsoi minua (Hänen silmänsä olivat vauhkot ja Hänen nenänsä kiilsi rumasti) ja sanoi:

-Minä pystyn ihan mihin tahansa.

-Niin pystyt, minä sanoin, mutta en ollut varma sanoinko sitä edes ääneen, sillä minusta tuntui, ettei minua enää ollut. [s.437]
Saision kerronta on kirjan ehdoton hedelmä. Kohtuuttomuus vaikuttaa käsissä järkäleeltä, mutta kirja on suurimmalta osaltaan koostettu lyhyistä kappaleista, jopa vain virkkeen tai sanan pituisista. Kirja humahtaakin huomaamattomasti nopeaa vauhtia viimeisille sivuille. Lyhyistä kappaleista syntyy myös vaikutelma lyriikan mimikoinnista. Sen lisäksi lyriikalle tyypillinen tehokeino toisto on yksi Saision romaanin peruselementeistä: monesti edellisen kappaleen viimeinen lause toistuu, ja siitä rakennetaan pala uutta tietoa.
Nyt kerron hänestä.

Nyt kerron Hänestä, enkä edes yritä erottaa faktaa ja fiktiota.
         En kykene sellaiseen. Kukaan ei kykene. [s. 48]
Kertoja kertoo tarinaansa nimettömälle, mahdolliselle lukijalle, jonka kertoja nimeää Avaruuden Tuntemattomaksi. Kertoja ei ole varma, onko Tuntematon edes meidän maailmastamme, vaan selittää välillä tälle, mitä tarkoittaa evoluutio, kulttuuri tai miehen paikka. Kertojan rooli on vahva, ja kerronta on paikoin kirjemäistä tai yksinpuhelua hiljaiselle kuulijalle. Tästä tuleekin mieleen yhteys Leena Krohnin Tainaroniin.
Minun on pakko kertoa sinulle televisiosta, siltä varalta, että te ette ole tätä instituutiota lainkaan keksineet, tai siltä varalta, että se on teillä jäänyt jo niin kauaksi historiaan, että et kykene eläytymään sen asemaan ja vaikutusvaltaan yksilön (maan matosen), yhteiskunnan (matosten muodostaman lainsäädäntö- ja kommunikaatiokennon) sekä maailman (sen maan ja ilman, jonka vaikutuspiiriin olemme tuomitut) kannalta.

Televisio on ikkuna, josta voi katsoa sisään muttei ulos.

Televisiosta sinua, maan matosta, katsoo silmiin toinen maan matonen. Hän puhuttelee sinua, ja voi sinua, joka et ymmärrä olevasi yhteydessä olemattoman kanssa. [s. 253]
Myös ironia ja satiiri ovat romaanissa vahvasti läsnä. Kertoessaan Avaruuden Tuntemattomalle yhteiskunnastaan kertoja parodioi esimerkiksi ihmissuhteita ja seksiä redusoimalla miehen kepiksi ja naisen reiäksi. Myös Hänen perustama talk show ironisoi ohjelmille tyypillistä vastakkainasettelua, äärimmäisyyksien käsittelemistä ja tv-persoonien mahtipontista yksinvaltijuutta.

Saision romaanissa fakta ja fiktio häilyvät: kertoja myöntää, että kaikki hänen kertomansa ei välttämättä ole totta. Totuuden ja tarun rajoilla häilyminen yhdistettynä lyhyisiin, virtamaisiin kappaleisiin mielestäni vain lisää romaanin viehättävyyttä - välillä Kohtuuttomuus on kuin sarja nopeasti vaihtuvia kuvia, vilahtelevia muistoja, joista lukija joutuu itse rakentamaan kuvansa.

Imin Kohtuuttomuuden rivit ahneena loppuun. En ole varma, tyydyttikö loppu minut, mutta kirja jäi polttelemaan näppejä. Kohtuuttomuus on niin hyvä, että välillä vain avaan sen jostain kohtaa, luen muutaman rivin ja nautin lyhyisiin paloihin jaetusta herkullisesta tekstistä.

Jenni haluaisi säilöä titaanikapseliin talteen vanhoja käsinkirjoitettuja sivuja tästä ajasta.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2008
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 583
Kansi: kuvat Pirjo Honkasalo, graafinen suunnittelu Elina Warsta
Lajityyppi: aikakausiromaani, satiiri, monologi
Mistä saatu: lahjakirja

torstai 11. helmikuuta 2016

Viiden kirjan blogihaaste ja bloginsisäinen lukuhaaste













Sirrin Opus ekalle antama viiden kirjan haaste sai meidät nostalgisoimaan ja palaamaan tärkeiden kirjojen pariin. Vaikka uutta lukemista tulee joka tuutista, tämän ajan loppumattomana kohisevassa informaation ja taiteen virrassa seisoo muutamia kaunokirjallisia kivenlohkareita, joiden päältä sukellamme kerran toisensa jälkeen tuohon koskeen uusien elämysten perässä.

Nuo virtaa halkovat teokset ovat jollain tavalla vaikuttaneet ainakin omaan lukemiseemme ja ehkä parhaimmassa tapauksessa ainakin osittain myös siihen, minkälaisiksi ihmisiksi olemme muotoutuneet. Niinpä esittelemme muutamia meille tärkeitä teoksia.

Kirja jota luen parhaillaan

Jenni: Juuri nyt minulla on superkiireistä opiskelujen, töiden ja muiden juttujen kanssa, joten on ollut vähän hankalaa tarttua mihinkään kirjaan. Tällä hetkellä luenkin lähinnä metro- ja bussimatkoilla Wendy Copen Vakavia asioita -runokokoelmaa. Se on tiivis ja runot hymyilyttäviä ja ironisia, joten niihin on helppoa uppoutua hetkeksi. Samalla yritän kahlailla Vladimir Nabokovin Lolitaa yhdelle kirjallisuuskurssille.

Petter: Tällä hetkellä minulla on John Williamsin Stoner paistattelemassa lukulampun alla. Williamsin unohdettu mutta toisen mahdollisuuden saanut romaani on jähmeän alkunsa jälkeen parantanut melkoisesti ja ollut parhaimmillaan komeaa luettavaa. Williamsin hidas ja koruton  kerrontatyyli ei ehkä iske minuun sadan salaman lailla, mutta tarina kulkee eteenpäin mukavasti.

Kirja josta pidin lapsena

Jenni: Astrid Lidgrenin Peppi Pitkätossu sekä Maikki Harjanteen Minttu-kirjasarja. Pidin Peppi Pitkätossusta niin paljon, että pahimmillaan nukuin tarhassakin jalat tyynyllä enkä vastannut kuin nimeen Peppi. Minulta jouduttiin kieltmään letit ja Pepin leikkiminen, jotta tilanne saatiin aisoihin.

Petter: Elke Heidenreichin sympaattinen Nero Corleone -kissatarina oli lapsena kovaa kamaa: siinä oli jännitystä, suurta seikkailua ja sivukaupalla Quint Buchholzin sympaattisia kissapiirroksia.

Kirja, joka jäi kesken

Jenni: Todella noloa myöntää, mutta Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen. Aloitin sen ensimmäisen kerran muutamia vuosia sitten, mutta jostakin syystä se vain jäi. Toisen kerran aloitin lukemaan sitä noin vuosi sitten kotimaisen kirjallisuuden kurssilla, mutta pursuavan lukulistan takia se jäi toisenkin kerran kesken. Kolmas kerta toden sanoo, vai miten se menikään...

Petter: Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjan englanninkielisen version kanssa tuli aikoinaan toppi vastaan reilun puolenvälin jälkeen. En ihan tarkkaan muista, miksi jätin sen kesken, mutta Frankin päiväkirjan viimeistelemättömyys on jäänyt vaivaamaan – varmasti osittain siksi, että sen hillitty selkämys mulkoilee minua kirjahyllystä itse asiassa tätä kirjoittaessanikin.

Kirja, joka teki vaikutuksen

Jenni: Pentti Holapan Muodonmuutoksia tulee ensimmäisenä mieleeni. Teoksen novelleissa realismi ja sadunomaisuus kohtaavat kauniisti, ja novelleja lukiessa tuntui kadottavan ajan kulun.

Myös Steven Hallin Haiteksti teki minuun aikoinaan suuren suuren vaikutuksen, ja olen lukenut sen moneen kertaan. Kirjassa leikitellään kielen ja mielen yhteispelillä, sekä konkretia ja käsite sekoittuvat toisiinsa ja vaihtavat paikkaa. Typografisia elementtejä käytetään kirjassa erityisen hienosti: mieleenpainuvaa on sivuilta lukijaa lähestyvä, kirjaimista kursittu hai. Romaani vilisee erilaisia yksityskohtia, ja tulkintojen eri rihmastoja roikotetaan lukijan edessä. Tekisi mieli lukea se jälleen kerran.

Petter: Olen varmaan hehkuttanut ihan tarpeeksi viimeaikoina lukemistani kirjoista Iida Rauman maton jalkojen alta vienyttä Seksistä ja matematiikasta -romaania. Niinpä taida suunnata katseeni joten taidan suunnata katseeni vähän kauemmaksi menneisyyteen. Sieltä löytyy David Nichollsin hurmaava Sinä päivänä, joka oli todella kaunis, sujuva, huumorintajuinen ja runsas romaani rakkaudesta ja ajan vääjäämättömästä kulusta upeine päähahmoineen.

Kirja, johon palaan uudelleen

Jenni: Vaikka Charmian Husseyn Salaisuuksien laaksolla on harvinaisen lattea nimi, tykkään aika ajoin lukea sen uudelleen, kun kaipaan lohtua ja turvallista nojatuolimatkaa. Paikoin romaani on naiivi, mutta pidän silti sen lämmöstä. Romaanissa orpopoika Stephen saa asianajotoimistosta kirjeen, että hän on perinyt sukunsa cornwallilaisen vanhan kartanon. Kartano on kuitenkin tyhjillään, mutta omituinen, tuntematon eläinlaji pitää Stephenille seuraa, kun hän lukee kartanosta löytämiään isosetänsä päiväkirjoja. Hussey kirjoitti kirjan aikoinaan pojalleen, ja Salaisuuksien laakson käsikirjoitus lojui ullakolla vuosikaudet ennen sen julkaisemista.

Petter: Ehdottomasti Kurt Vonnegutin Teurastamo 5. Ostin sen vuoden 2007 kesälomareissulla Tammisaaresta ja siitä pitäen olen säännöllisin väliajoin kulkenut Billy Pilgrim -paran kanssa niin toisen maailmansodan raunioittamassa Saksassa kuin Tralmafadore-planeetan pinnalla. Vonnegutin julmannasevan yksinkertainen tyyli toimii ja Teurastamo 5:n monitasoisuus saa edelleen pään pyörälle - tämä scifisotasirkus on aivan erilainen ilmestys vaikkapa Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen nähden.





Tämän blogihaasteen lopuksi heitämme myös toisillemme lukuhaasteen – luemme kumpikin yhden teoksen, joka on toiselle tärkeä. Jenni tutustuu Billy Pilgrimin uskomattomaan elämään Teurastamo 5:n myötä ja Petter heittäytyy Haitekstin vauhdikkaaseen ja visuaaliseen seikkailuun.

Kirjoista puhuessamme nämä nimet ovat pyörineet keskusteluissamme varsin pitkään, ja nyt molemmilla on hyvä tilaisuus selvittää, mistä näissä teoksissa oikein on kysymys – ja ehkäpä oppia samalla jotain uutta toisesta bloginpitäjästäkin!

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Milan Kundera: Merkityksettömyyden juhla


Milan Kunderan teokset eivät ole sieltä kirjallisuuden helpoimmasta päästä, ja näin Merkityksettömyyden juhlan arvostelun alussa on hyvä todeta, ettei Kunderan uutuusromaanikaan jää tässä suhteessa nuolemaan näppejään – se rooli on jätetty lukijalle.

Merkityksettömyyden juhla seuraa viiden vanhemman herrasmiehen eli Ramonin, Charlesin, Alainin, D´Ardelon ja Caliban-nimeä itsestään käyttävän miekkosen edesottamuksia. D´Ardelo saa kuulla syöpäepäilyn osoittautuneen virheelliseksi, mutta valehtelee olevansa sairas ja järjestää juhlat, kun taas Alain kamppailee oman äitisuhteensa kanssa ja viehättyy uuden muotivillityksen paljaaksi jättämistä naisten navoista. Charles kirjoittaa näytelmää Josef Stalinin hovin kulissien takaisesta valtapelistä, Ramon on jäänyt eläkkeelle ja arvoituksellinen, jatkuvasti naamioitu Caliban pestautuu D´Ardelon bileisin tarjoilijaksi ja hämmentää juhlaväkeä valeasullaan, jonka takia häntä luullaan pakistanilaiseksi.

Samaan aikaan kertoja kuvaa Charlesin näytelmän tapahtumia ja Stalinin vetämiä, tämän tovereita hiillostavia kokouksia. Romaanin edetessä tunnelma kiihtyy sekä viiksekkään neuvostojohtajan palaverissa että D´Ardelon juhlissa melkoiseksi kaaokseksi.

Merkityksettömyyden juhlan yhdeksi hahmoksi voisi nostaa romaanin kertojan, joka esiintyy tarinassa yllättävän aktiivisena toimijana. Tämän jatkuva korostaminen kuitenkin syö vähän tempun vaikuttavuutta, sillä kertojan liioiteltu itsetietoisuus välillä jopa ärsyttää.
Minun uskonnottoman sanakirjassani on vain yksi pyhä sana: ystävyys. Olen esitellyt teille neljä toverusta, Alainin, Ramonin, Charlesin ja Calibanin, ja minä pidän heistä. Koska he miellyttävät minua, annoin Charlesille tuon Hruštšovin kirjan, jotta he saisivat siitä hupia. [s.28]
Mielenkiintoisista lähtöasetelmista ponnistava Merkityksettömyyden juhla on turhankin tajunnanräjäyttävä kokemus, sillä Kundera onnistuu solmimaan historiallisen kertomuksen, miesten omat tarinat ja yhteiskuntakritiikin kaikkea muuta kuin saumattomasti yhteen. Lopussaan romaani alkaa hajota aivan liikaa, ja lopun kohtaus, jossa Stalinin tarina yhdistyy nykypäivän pariisilaispuistossa porisevien pappojen rauhalliseen iltapäivään, tekee Merkityksettömyyden juhlan rajuita juonenkäänteistä merkityksettömyyden oloisia – lopulta sama hahmokööri hengailee puistossa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kunderan romaani on selvästi myös stereotyyppinen miehinen kertomus. Muut miehet kuittailevat Alainille tämän nuoresta naisystävästä eivätkä tiedä, miten tämä kärsii jouduttuaan nuorena äitinsä hylkäämäksi. Kaupungilla kauniita napoja seuraava Alain vaikuttaakin vähän säälittävältä vanhalta vaarilta, mutta eivät muutkaan selviä ihan puhtain paperein. Ramon jahtaa D´Ardelon bileissä kauniin Julien takapuolta ja naisten kauniit muodot nousevat useaan otteeseen käsittelyyn romaanin aikana, mikä saa Merkityksettömyyden juhlan tuntumaan ikävällä tavalla kuolaavan vanhan papparaisen horinoilta.
Pitkän tarjoilupöydän takana Charles kiinnitti edelleen katseensa La Franckin etusormen yläpuolella leijuvaan höyheneen ja Ramon riemuitsi kaikkien ylös kääntyneiden päiden keskellä siitä, että lopultakin oli tullut hetki, jolloin hän voisi vaivihkaa ja huomaamatta häipyä Julien kanssa. Hän etsi joka puolelta, mutta Julieta ei näkynyt missään. Hän kuuli yhä tämän äänen; Julien viimeiset sanat, jotka kuulostivat ehdotukselta. Hän näki edelleen tämän upean takamuksen, joka loittoni kutsuvana. Oliko Julie mennyt vessaan? Korjaamaan meikkiään? Hän meni käytävään ja jäi oven taakse odottamaan. Sieltä tuli useita naisia, he katsoivat häntä epäluuloisina, mutta Julieta ei näkynyt. Juttu oli liiankin selvä. Tyttö oli lähtenyt. Antanut hänelle pakit. Sillä hetkellä hän halusi vain häipyä tuosta niljakkaasta seurasta, jättää sen heti, välittömästi, ja marssia kohti ulko-ovea. [s.84-5]
Onkin mielenkiintoista, miten seksuaaliset ajatukset tuntuvat tällaisten iäkkäämpien hahmojen päissä säälittäviltä ja surumielisiltä, vaikka seksuaalisuus on osa ihmistä koko tämän eliniän ajan. Ehkä valtavirran mediassa esitetty malli, jonka mukaan seksuaalinen käytös kuuluu ”pelkästään” nuorille ja kauniille ihmisille, synnyttää myös ihmismielessä tällaisia rakenteita – se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että Kunderan pappakööri on joko tahallisesti tai tahattomasti kuvattu vähän huvittavan oloiseksi kokoonpanoksi. Toisaalta myös nuoremman miehen ylitsevuotavaaa seksuaalista himoa kuvaavat Chuck Palahniukin Tukehtuminen ja Lars Ramslien Fatso lähestyvät aihetta satiirin kautta, mikä tuntuu paljon monitasoisemmalta lähestymistavalta.

Kunderan romaanista ei jää tukkoista jälkimakua lukuun ottamatta paljoa käteen ainakaan tällä kertaa käteen. Toinen lukukerta ehkä auttaisi löytämään tästä sekamelskasta uusia ulottuvuuksia tai sävyjä, mutta nyt kynnys on jäänyt uusintakierrosta ajatellen aivan liian korkeaksi.


Petter on ihan tyytyväinen omaan napaansa, vaikkei se olekaan maailman keskipiste.

Alkuteos: La fête de l'insignifiance
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2013
Suomennos: Ville Keynäs
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 127
Kansikuva: Milan Kundera
Lajityyppi: kollaasiromaani, historiallinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu