sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen








Nobel-voittaja Kazuo Ishiguron Haudattu jättiläinen on omintakeinen fantasiaseikkailu kuningas Arthurin valtakauden jälkeisessä Englannissa.

Kelttiläinen vanhapari jättää kotikylänsä aikomuksenaan matkustaa tapaamaan poikaansa, jonka senioripariskunta on ilmeisesti unohtanut – merkilliset muistinmenetykset tuntuvat vaivaavan kaikkia lähitienoon asukkaita. Yhteisten muistojen puuttuminen ja niiden yhtäkkinen mieleen palautuminen hämmentävät Axlia ja Beatricea, ja muutenkin vaaralliseen matkaan on luvassa mutkia roppakaupalla.

Haudattu jättiläinen on tahdiltaan verkkainen ja salaperäinen romaani, jonka hahmoista ja mielenkiintoisesta maailmasta paljastetaan asioita hitaasti. Ishiguron tarinan karut ja köyhät, sumun peittämät miljööt tuovat mieleen pikemminkin Ursula le Guinin Maameri-fantasiasaagan kuin vaikkapa Game of Thronesin tai Andrzej Sapkowskin Noituri-maailman. Haudattu jättiläinen jättää esimerkiksi politiikan pohtimisen Westerosin asukkaille ja keskittyy kuvaamaan kovaonnisten yksilöiden taivalta kelttien ja saksien rajamailla.

Köyhää rahvasta edustavien Axlin ja Beatricen suhteen kuvaaminen on mielenkiintoista luettavaa, ja onkin harmi, että juoni muuttuu varsin radikaalisti teoksen puolivälin kieppeillä. Axl ja Beatrice nimittäin tempautuvat tapaamiensa sankarihahmojen matkaan,  ja erilaiselta ja oikeasti aikuismaiselta fantasiaeepokselta vaikuttanut romaani muuttuu melkeinpä noiturimaiseksi hirviöjahdiksi kirottuine lapsineen ja väkivahvoine sotureineen.

Tuttu sankaritarina saa kuitenkin lisäsävyjä onnistuneella muistiinmenetyksen käsittelyllä, sillä tienpenkalta löydetyt urhot eivät ihan muista omia tehtäviään tai asemiaan. Vaikka lukija haistaakin suuren osan juonenkäänteistä ennalta, omaleimainen epämääräisen uhan ja epäluottamuksen täyteinen jännite säilyy Haudatussa jättiläisessä alusta loppuun.
Axl muisti taas harmaapäisen sotilaan ja pienen eleen puolikkaan, jonka tämä oli tehnyt sillalla. Kun paksu sotamies oli karjunut ja repinyt Wistania hiuksista, harmaapää oli nostanut kättään sormet melkein osoittaen, moite huulilla. Sitten hän oli antanut käsivartensa vaipua. Axl oli ymmärtänyt täydellisesti. mitä harmaapäinen sotilas oli niiden hetkien aikana kokenut. Sitten sotilas oli puhunut Beatricelle erityisen ystävällisesti, ja Axl oli ollut siitä kiitollinen. Hän muisti, kuinka Beatrice oli seissyt sillalla, ja hänen ilmeensä oli muuttunut synkästä ja varautuneesta pehmeän hymyileväksi. ilmeeksi joka oli Axlille hyvin rakas. Kuva kosketti Axlin sydäntä, mutta sai hänet samaan aikaan pelkäämään. Muukalaisen – joka saattoi olla jopa vaarallinen – tarvitsi vain lausua pari ystävällistä sanaa, ja Beatrice oli taas heti valmis luottamaan maailmaan. Ajatus vaivasi Axlia, ja hänen olisi tehnyt mieli sivellä olkapäätä vieressään. Mutta eikö Beatrice ollut aina ollut samanlainen? Eikö hän juuri senkin takia ollut Axlille niin rakas? Ja eikö hän ollut selviytynyt kaikki nämä vuodet kärsimättä mitään isoa vahinkoa? [s. 164]
Haudatun jättiläisen suhteellisen realistisen oloista maailmaa väritetään vahvasti fantasiaelementeillä, joista osa toimii mainiosti. Esimerkiksi Arthurin ja Merlinin nimien viliseminen hahmojen hölinöissä luo onnistuneesti omanlaistaan tunnelmaa, mutta tappajakeijujen kaltaiset ilmestykset tuntuvat vähän hölmöiltä lisäyksiltä vaikkapa Noituri-maailman persoonallisiin mörrimöykkyihin verrattuina.

Haudattua jättiläistä on sen laadukkuudesta huolimatta hieman vaikea suositella eteenpäin – lajityyppiä karsastavat tuskin lämpenevät tällekään seikkailulle, ja fantasiakirjallisuuden ystävistä Ishiguron romaani voi tuntua tyyliltään liian kikkailevalta ja tuskastuttavan hitaasti etenevältä.


Alkuteos: The Buried Giant
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Helene 
Bützow
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 378
Kansikuva: Jussi Kaakinen
Lajityyppi: fantasia, seikkailu
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Angie Thomas: Viha jonka kylvät


Angie Thomasin nuortenromaani Viha jonka kylvät on omalaatuinen ilmestys kaikessa kunnianhimoisuudessaan ja yhteiskuntakriittisyydessään  se on karhea ja varsin uskottava kuvaus mustaan väestöön kohdistuvasta poliisiväkivallasta. Thomas onnistuu antamaan ilmiölle kasvot niin kiinnostavasti, että Starr-paran tarina vetoaa varttuneempien lukijoiden ohella taatusti myös nuorempaan yleisöön.

16-vuotias Starr joutuu onnettoman illan päätteeksi katsomaan vierestä, kuinka valkoihoinen koppalakki ampuu tytön lapsuudenystävän. Starr temmataan mukaan avaintodistajaksi koko mustan väestön asuinaluetta ja asemaa ravistelevaan oikeusjuttuun, jota riepotellessaan media syventää vastakkainasettelua entisestään – ammutusta Khalilista leivotaan vuorotellen niin marttyyriä kuin kohtalonsa ansainnutta syrjäytynyttä narkkariakin.

Yhteiskunnallista levottomuutta ja oikeudenkäyntiä varjostavat myös mustan yhteisön sisäiset ristiriidat – Starrin perhe temmataan mukaan paikallisen lökäpöksyjengin keskinäiseen nokitteluun, ja poliisina työskentelevä Carlos-eno joutuu luonnollisesti vaikeaan rakoon. Starr ei pääse koulussaankaan helpolla, kun valkoisen väestön kansoittamassa opinahjossa järjestetään mielenilmauksia Khalilin puolesta lähinnä vapaapäivien toivossa.

Starrin todistajana toimiminen on mainio ja selkeä punainen lanka, jonka perässä lukija pysyy kiitettävästi – hitaasti etenevän pääjuonen rinnalla seurataan esimerkiksi Starrin ja tämän valkoisen poikaystävän heilasteluja, Starrin vankilassa olleen isän ja Carlos-enon välisiä jännitteitä ja edellä mainittuja jengikuvioita. Näin valtaisassa kokonaisuudessa kaikki juonikuviot eivät pääse kuitenkaan samanveroisesti esille, ja yksi suurimmista hukatuista mahdollisuuksista onkin Starrin ja Chrisin suhteen kuvaaminen.

Mitään Rainbow Rowellin Eleanor & Park -tyylistä psykologista draamaa ei ole luvassa, vaan Chris-parka jää jatkuvasti enemmän tai vähemmän statistin rooliin. Kielletty rakkaus pääsee toisaalta ajoittain esille hahmojen terävähkössä dialogissa, joka kääntää kliseisiä teemoja päälaelleen yhtä ovelasti kuin mitä Holly Bourne teki Oonko ihan normaali? -nuortenromaanissaan.
”Onks nää niitä mustien juttuja, mitä mä en tajua?”
   ”Okei, beibi, puhutaanko suoraan? Jos sä olisit joku muu, niin mä kattosin sua nyt tosi pahasti kun puhut siitä noin.”
   ”Puhun miten? Ai sanon et se on mustien juttu?”
   ”Niin.”
   ”Mutta eiks se just oo sitä?”
   ”Ei oikeestaan”, mä sanon. ”Ei se niin oo, että tällaset asiat olis vaan mustien juttuja, kuule. Perustelut voi olla erit, mut ite asia on sama. Eiks sun vanhemmilla oo mitään ongelmaa siitä, että me deittaillaan?”
   ”En mä sitä ongelmaks sanois”, Chris sanoo, ”mutta onhan siitä puhuttu.”
   ”No sit tää ei ole pelkästään mustien juttu, vai mitä?”
   ”Perille meni.”
[s. 206]
Thomas kuvaa taitavasti Khalilin kuolemasta traumatisoituneen Starrin mielenmaailmoja ja paineita, joita tämä kokee niin koulukavereidensa, Chrisin kuin perheensä suunnasta. Viha jonka kylvät antaa lukijan tutustua asuinalueelleen ahdistetun mustan väestön elämään, joka ei virkistävästi valahda kurjuudessa ja rappioromantiikassa vellomiseksi. Jengitappeluista ja huumekuvioista huolimatta romaanin maailma tuntuu realistiselta miljööltä, jota esimerkiksi Starrin lapsuusmuistot kuvittavat hienosti.
Steve Jobsin zombiversio tuijottaa julisteesta seinältä kaiken maailma supersankareiden ja Star Wars -hahmojen vierestä. Alapetillä on Luihuinen-viltti, jonka mä taatusti vielä nyysin joku päivä. Seven ja mä ollaan niinku käänteisiä HP-faneja – me ihastuttiin ensin leffoihin ja sitten vasta kirjoihin. Mä sain Khalilin ja Natashankin koukkuun niihin. Mutsi löysi ekan leffan dollarilla halpakaupasta siihen aikaan, kun me asuttiin Cedar Groven vuokrataloissa. Seven ja mä haluttiin olla Luihuisia, koska melkein kaikki Luihuiset oli rikkaita. Kun on pieni ja asuu kaupungin vuokrakaksiossa, rikas on parasta mitä kukaan voi olla. [s. 185]
Viha jonka kylvät kuitenkin vähän hyytyy loppuaan kohden. Väkivaltaiseksi kaaokseksi muuttuva mielenilmaus ja sitä seuraava siirappisen onnellinen loppu tuntuvat väkinäisiltä ja epäuskottavilta osioilta muuten niin raikkaassa ja ennakkoluulottomasti etenevässä romaanissa. Vaikka Thomasin romaaninsa loppumetreillä viljelemä optimismi onkin vähän kornia luettavaa, toiveikkuus paremman maailma puolesta on kaiken Starrin todistaman poliisiväkivallan ja vainon jälkeen tuntuu jopa lohdulliselta.

Viha jonka kylvät on taatusti ajatuksia herättävä ja mieleenpainuva lukukokemus, joka yllättää ja viehättää autenttisuudellaan ja monitasoisuudellaan kerta toisensa jälkeen. Kaijamari Sivillin suomennoskin tuntuu ajoittaisesta kankeudestaan huolimatta uskottavalta, ja kotimaiset ”nuorisokielen” fraasit löytävät hyvin paikkansa niin dialogissa kuin tapahtumien kuvailussa.


Petter löysi tiensä Harry Potterin maagiseen maailman uudelleen
mainion Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -leffan myötä.

Alkuteos: The Hate U Give
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Suomennos: Kaijamari Sivill
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 393
Kansikuva: Päivi Puustinen
Lajityyppi: nuortenromaani, jännitys
Mistä saatu: arvostelukappale

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Marko Leino: Suo









Marko Leinon Suo sisältää erilaisia tilannekuvia satavuotiaan Suomen historian varrelta. Mukaan mahtuu verisiä ja painajaismaisia kohtauksia 1900-luvun alkupuoliskon sotaisilta vuosikymmeniltä uuden vuosituhannen lähiöpuukkohippoihin asti unohtamatta moniarvoistuneen Suomen moraalisia koetinkiviä. Yksi novellikokoelman helmistä kertoo tilanteesta, jossa balettia harrastava kahdeksanvuotias poika pannaan vaihtamaan vaatteita erilleen tyttötanssijoista, ja vesselin isä yrittää tajuta, miksei poika saa olla samassa pukkarissa kuin aina ennenkin.

Tällaiset virkistävät helmet ovat melkoisia kaunokirjallisia ilmataskuja aiheiltaan muuten niin tunkkaisessa Suossa. Suurelta osin Leinon maalaama kuva Suomesta on turhan moneen kertaan nähtyä sotakohtausten ja miestenhuoneissa harjoitetun ”sissitoiminnan” kuvaamista. Perinteisempää kuvastoa edustaa perisuomalainen känninen märehtiminen juhannuksena kesämökillä, kun avioliitto meni mönkään ja ainoana naisseurana on Anne Pohtamon keikistelykuva huussin seinällä.

Suo muistuttaa moniäänisyydessään ja runsaudessaan Maria Peuran Tunkeilijat-novellikokoelmaa mutta jää huomattavasti vähemmän hajanaiseksi kokonaisuudeksi yksinkertaisen tempun turvin. Novelleissa esiintyy näet jatkuvasti koko joukko samoja hahmoja, jotka saattavat esiintyä yhtäkkiä vuosikymmenten päästä ensiesiintymisestään toisen novellin sivuhahmona.

Leino saa tällaisen jatkuvuuden toimimaan parhaiten kätensä jatkosodassa menettäneen sotilaan tapauksessa. Kaveriparka kohdataan Suossa myöhemmin käsipuolena sirkuspellenä, joka on ehtinyt menettää sodan jälkeen vielä enemmän kuin yläraajansa.
Ajattelin, että minunkin olisi ollut paljon helpompi olla koko ajan näkemättä sitä, mikä minulta niin konkreettisesti puuttui, silloin sitä ei ehkä olisi väistämättä ajatellut ja kaivannut joka hetki. Mieluummin minäkin olisin antanut silmäni kuin käteni. Jalattomiakin minä kohta jo kadehdin. Vaikka olisinkin menettänyt jalkani, niin olisin silti voinut pitää kiinni unelmistani, piirtää ja selviytyä arjesta helpommin, riippumattomammin. Olisin voinut syödä itse, peseytyä itse, ajaa partani, kammata hiukseni, kusta seisaaltani, pyyhkiä takapuoleni, panna kädet ristiin ja toivoa. Tai tarvittaessa nostaa käteni oikeasti ylös. Niin kuin nyt olin tekemässä henkisesti.
   Puolen vuoden jälkeen olisin vaihtanut osaa jo sellaistenkin sotainvaliidien kanssa, jotka olivat ottaneet luodin tai riittävästi sirpaleita aivoihinsa ollakseen tajuamatta onnettomuuttaan ja olotilansa lohduttomuutta, ja joita aina hyvällä säällä istutettiin sairaalan paraatipuolen seinustalla rullatuolirivissä virkistäviä aurinkokylpyjä ottamassa. Siinä sekavasti mölisevässä rivissä eivät enää murheet ja sodanmuistot painaneet, eivät painajaiset herättäneet ja valvottaneet öisin. Elämä oli tässä ja nyt, eikä missään muualla. Siihen olisi ollut niin helppo hukuttautua, mölistä päänsä ajatuksista lopullisesti tyhjäksi.
[s. 104–105]
Kiusallisimmillaan Suo on kuitenkin melkoisen tympeää luettavaa. Arvostelun alussa mainittujen esimerkkien ohella vaikkapa maahanmuuttajien välisistä rähinöistä kertovat tekstit ovat jäykkine mukacooleine dialogeineen kaikkea muuta kuin luontevia kokonaisuuksia.

Varsinaiseksi pohjanoteeraukseksi muodostuu neiti Suomen ja psykiatri Arvo Keskustelijan kohtaaminen. Maamme 84-vuotisjuhlan kunniaksi järjestetty juhlallinen keskustelu muuttuu Leinon käsissä niin tökerösti seksuaalisia teemoja ja vihapuhemongerrusta kierrättäväksi mämminjauhannaksi, joka oikein hieroo korostettua kaksinaismoralismiaan lukijan naamaan.
ARVO: Siis sä haluatkin eristäytyä?
   SUOMI: En varsinaisesti.
   ARVO: Etkö?
   SUOMI: En. Mää. Silleen. Toisaalta mää tykkään ja haluan, että muutkin huomaa mut, etten mää aina vaan olisi kun joku seinäruusu. Mutta mulle nyt on vaan aina ollu vähän vaikeeta luoda kontakteja muihin maihin. Siis kunnollisia suhteita. Mää en nyt tarkota näitä yhden illan kännipanoja jotka kaduttaa jo ennen kun alapäät litisten läiskii toisiaan vasten tai posket pullottaa repeämispisteessä kun suu on niin mulkkuja täynnä. Tai kun sää olet sidottuna nelinkontin –
   ARVO: Joo, riittää. Asia selvisi jo.
   SUOMI: Mää nyt olen tällanen ujoileva lempi. Ennen mää kävin puuta ja kumisaappaita nolona myymässä, nykyään yritän vaisusti paperia ja niitä johdottomia puhelimia saada kaupaksi. Ja koko ajan musta tuntuu, ettei ne muut ymmärrä. Että pitävät jotenkin kummajaisena.

[--] ARVO: Sun täytyy tunnustaa tosiasiat ja alkaa pikkuhiljaa rakentaa monikulttuurisempaa ja avarakatseisempaa Suomea maahanmuuttajien avulla.
   SUOMI: Ja paskat mää samon sun monikulttuurisuudellesi! Ainoastaan asuinmaan omaa kulttuuria pitää kunnioittaa. Ja jos ja kun tänne tullaan, niin sitten ollaan niinku suomalaiset. Muussa tapauksessa voi painua helvettiin. Miksi meidän sitten pitäisi ymmärtää muiden tapoja, kun ne muut kerran tulevat meidän luokse, eikä me niiden luokse? Jos täällä ählämeitä aletaan kuunnella. niin kohtahan täällä ei saa saatana edes omassa saunassaan olla alasti! Sitä paitsi, osaahan suomalaisetkin maastamuuttajat käyttäytyä ulkomailla!
[s. 138–140]
Leinon ”pirstaleromaanissa” laatu heittelee eri tekstien välillä aivan liian vallattomasti, ja lukeminen muuttuu heikompien tekstiryppäiden keskellä todella turhauttavaksi eteenpäin puskemiseksi. Tuttujen hahmojen bongaileminen pitkin Suota on tietysti varsin viihdyttävää puuhaa, mutta tällainen sattumanvarainen jatkuvuus ei synnytä romaaniin sen tarvitsemaa selkärankaa.

Suurin osa Suon teksteistä jää itsenäisiksi ja irrallisiksi tunnelmakuviksi, jotka eivät herätä lukijassaan juuri mitään tunteita. Leino yrittää käsitellä teoksessaan suuria Suomen historiallisia teemoja – esimerkiksi sotia, maahanmuuttoa, eriarvoistumista ja postmodernia ahdinkoa – jotka vajoavat nyt muun kokonaisuuden sekaan. 


Petter oli aikoinaan TET-harjoittelussa päiväkodissa, jonka miesten pukuhuone oli muuttunut käyttämättömäksi jäätyään rikkinäisten ulkolelujen hautausmaaksi.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 235
Kansikuva: Sanna-Reeta Meilahti
Lajityyppi: historiallinen romaani, lyhytproosa ja novellit
Mistä saatu: arvostelukappale


Suon aiheita käsitellään erinomaisesti monissa kotimaisissa romaaneissa. Valitsimme Opus ekassa arvostelluista helmistä parhaimmat tähän alle: 

Antti Heikkisen Matkamies maan -romaani ja Ossi Nymanin Röyhkeys pyörittelevät onnistuneesti yhteiskunnallisia kysymyksiä. Minna Rytisalon Lempi ja Katja Ketun Yöperhonen avaavat historiallisia käännekohtia ja tragedioita raikkaasti ja koskettavasti, ja Johannes Ekholmin Rakkaus niinku ja Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta puolestaan käsittelevät uuden vuosituhannen ilmiöitä mielenkiintoisesti ja persoonallisesti.