perjantai 27. helmikuuta 2015

Pirkko Saisio: Elämänmeno





Pirkko Saision esikoisteos Elämänmeno on sukellus 1950-1960-lukujen Helsinkiin ja Niemisten perheen arkeen. Kirja kertoo viisihenkisen yksikön elämästä 15 vuoden ajalta ja keskittyy erityisesti äidin Eilan sekä tämän esikoisen Marjan tuntemuksiin.

Eila on tyytymätön ja kokee elämänsä menevän hukkaan ahtaassa asunnossa: nuoruudenhaaveet merille lähdöstä vaihtuivat vaivihkaa niukkaan arkeen. Ennen nykyistä hitsaajamiestään Alpoa Eilalla oli suhde mieheen, jonka kanssa hän sai Marjan. Auvo ei kuitenkaan kestänyt, ja nykyisessä tilanteessa Marja on aina muistuttamassa lyhyestä menneestä onnesta. Alpon kanssa saadut Anneli ja Seppo ovat aivan eri maailmasta kuin perheen musta lammas Marja, mikä ei ainakaan helpota Eilan ja esikoistyttären suhdetta.

Köyhä perhe ja ymmärtämätön, remmiä antava äiti nolottavat ja suututtavat Marjaa aika ajoin. Marjan tukipilari on kommunistinen kummitäti Lempi, jonka luokse tyttö voi mennä asumaan silloin kun koti tuntuu ylitsepääsemättömältä. Välillä lukemisesta nauttiva haaveilija etsii itseään Runotytöstä ja Pikku naisista, välillä taas Jeesuksesta. Marja on herkkä ja vakava tyttö ja ei aina muista hoitaa esikoisen velvollisuuksia.
Ja taas äiti tuli Nokialta kotiin kynnenaluset mustina ja käsivarret konerasvassa. Ja näki likaiset astiat ja pölyiset matot ja rikkinäiset sukat tuolin karmilla. Ja kuljetti Marjaa niskatukasta keittokomeroon ja työnsi nenän rasvaisiin lautasiin.
        Marja itki ja tiskasi, mahaa ja päätä särki. Kuuma vesi loppui kesken kaiken, ja sormiin jäi paksu rasva ja eltaantunut kastikkeen haju.
 [s. 110]
Saision kuvaama helsinkiläinen – erityisesti kalliolainen – elämä on nostalgista mutta karua. Tunteista ei puhuta, kiroilusta ja ulkona myöhään olemisesta annetaan piiskaa ja alkoholin kanssa löträtään. Lastenkin maailma on karu: kotoa ei aina lämpöä ja syliä löydy, ja he joutuvat liian nuorina ottamaan paljon vastuuta ja katsomaan sivusta aikuisten virheitä. Kotona keittokomerosta haetaan ranskanleipää ja lauantaimakkaraa. Piirustuspaperiin ja kyniin ei ole varaa, joten ranskanleipäpaperiin piirretylle äidille on tehty punainen tukka ja sininen hame koulun sinipunakynällä. Vaikka henkilöt ovat rikkinäisiä ja köyhyys on hyvin konkreettista, kirjassa ei kaiu ainoastaan epätoivo tai synkkyys - tunnelma on usein pikemminkin valoon päin taittuva ja pehmeä.
Hautausmaan keskelle on ilmestynyt merisotilaiden kunniakuja. Sotilaat ottavat käsivälin ja etsiskelevät paikkojaan.
        Lempi on pyyhkinyt poskensa paperinenäliinalla ja hymyilee.
        - Onpas salskeita poikia. Katos Marja kun toi yks poika tuijottaa sua.
        Marja vilkaisee, ja sotilas iskee marjalle silmää.
        Marja punastuu.
        - Semmoista elämä on, Lempi sanoo ja nauraa Marjan harmistunutta ilmettä. - Ei vainajatkaan nuorta lempeä pahastu.
[s. 211]
Ehkä juuri Saision kirkkaan ja rönsyilemättömän kerronnan ansiosta toivo häilyy rivien takana. Kerronta onkin taitavaa: sekä nuoren tytön että varttuneen naisen mielenmaisemat tuntuvat uskottavilta. Saisiolla vähemmän on enemmän - hahmojen tuntemuksia ei ronkita levälleen, vaan hienovaraisin liikkein lukija pystyy raottamaan ihmiskohtaloiden nahkoja. Saisio on pystynyt tallentamaan erityisen hienosti sen aikaisen kalliolaisen tunnelman. Uskoisin, että erityisesti 50-60-luvun Helsingissä eläneille teos tarjoaa upean ja vähän haikean matkan menneeseen.

Myös murre on iso osa kerrontaa ja Eilan identiteettiä: karjalaistaustaisen Eilan sanailu on hyvin värikästä verrattuna stadin nuorten slangiin, ja Marja välillä häpeääkin äitinsä puhetapaa. Eilan puhetta on nautinnollista lukea – nainen ei sanan säilää säästele ja sutkautukset ovat riemukkaita:
Siihe aikaa ol Imatralt muuttant Helsinkii meijä naapuri likka, Aune nimeltää, oikei nätti likka ja minnuu viitise vuotta nuorempikkii. Ja vajjaa vuue aikan siit ko se tult, se ol iha puskaleenan asteel, nii et mikä viihtymättömyys se sitäki ajo siihe jammaa. Minnuu oikei hirvitti, ko miul alko valeta se tottuus täst elämäst, jot se taitaakii olla puhast tuurii, jot milt puolelt katuojjaa sitä täs toisiimme katotaa. Ja miulhaa män kyl hyvi, noi päällisi puoli, ol perhe ja asunto ja työpaikka sentää. [s. 186]
Niemisen perhe, kuten muutkin aikalaisensa, elävät murrosten maailmassa. Sodanjälkeinen niukkuus ja haavat koskettavat edelleen, eikä työläisperheen vanhempien ole helppoa tuoda leipää pöytään. Erityisesti nykyihmisen sydämeen pistää Lempin onnellisuus, kun tämä löytää torilta tuoretta kurkkua pöytään tarjottavaksi. Arkielämä keskittyy perusasioihin: ruokaan, vaatteisiin ja työhön. Samaan aikaan perheen lapset yrittävät kivuta vanhempiaan korkeammalle koulutuksen arvostuksen lisääntyessä. Piirtämisestä haaveilevan Marjan sekä muiden nuorten ei ole yksinkertaista etsiä paikkaansa, kun edellinen sukupolvi vielä parantelee haavojansa muun muassa viinan voimalla.

Elämänmeno sai aikoinaan J. H. Erkon palkinnon, enkä ihmettele tunnustusta ollenkaan. Teos on uskottava niin miljöönsä kuin kehitystarinansa osalta. Harvoin pääsee puhumattoman, sulkeutuneen kansan nahkoihin näin sydäntä riipivästi ja syvälle. Erityisesti Saision romaani on kertomus äidin ja tyttären suhteesta: miten kahden eri sukupolven naiset tuntevat ja elävät, miten koettavat sovittaa unelmiaan elämän realiteettien pieniin raameihin. Heittelehtivä maailma on samalla rajoittava ja avoin; käsinkosketeltavissa ja niin kovin kaukana.

Jenni pitää Kallion kaduille eksymisestä sekä erityisesti niiden varrelta löytyvistä kahviloista.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1975
Kustantaja: Kirjayhtymä/Tammi
Sivumäärä: 229
Kansikuva: Ritva Immonen
Lajityyppi: kehitysromaani
Mistä saatu: omasta kirjahyllystä

maanantai 23. helmikuuta 2015

Roope Lipasti: Rajanaapuri



Leskeksi jääneen historianopettajan kesään alkaa Roope Lipastin Rajanaapuri-romaanin alussa kuulua kummia, kun tämän naapurissa perheineen asusteleva pellepeloton saa päähänsä rakentaa tontilleen rantasaunan. Vaikka omakotitalon lähellä ei ole rantaviivasta tietoakaan, se ei estä naapuria – äkkiäkös toimen mies pykää tekolammen omaan pihaansa! Elämäänsä täydellisen järjestelmällisenä pitävä kertoja-opettaja katselee verhojensa välistä rakentamista, kuuden lapsen ympärillä pyörivää elämänmenoa ja naapurin himottavaa vaimoa, eikä malta olla puuttumatta viereisen tontin elämään tuhoisin seurauksin.

Lipasti on onnistunut luomaan nimettömäksi jäävästä päähenkilöstään raivostuttavan omahyväisen kyylän, joka pitää omaa valmistaloaan ja elämäänsä täydellisinä kaapeissa kolisevista luurangoista huolimatta. Kertoja näet tekee tahallaan ilkivaltaa naapurinsa saunanrakennuspuille, pukeutuu kerran edesmenneen vaimonsa alusvaatteisiin ja tekee kaikkea muutakin holtitonta. Kaikki kertojan toimet eivät tunnu mitenkään järkeviltä, eikä tämä edes yritä perustella niitä itselleen saati lukijoille. Samalla osa tempauksista, kuten tuo vaimovainaan pikkuhousuihin sonnustautuminen, jäävät vähän irrallisiksi ja siksi oudoiksi hetkiksi hauskuudestaan huolimatta.

Rajanaapurin suorasukaisesti, kuivan analyyttisesti ja mustavalkoisesti maailmaa havainnoivasta päähenkilöstä tulee mieleen Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä -romaanin kuin myös nimettömäksi jäävä kertoja. Yhteistä näiden kahden kirjan sinänsä erilaisille päähahmoille – Lipastin leskimiehelle ja Jalosen teinipojalle – ovatkin kärkevät mielipiteet, kiusallisten sosiaalisten tilanteiden ylianalysointi ja loputon epävarmuus, jotka tekevät molemmista hahmoista surullisella tavalla ulkopuolisia.
Lapsetkin hän sekoitti projektiinsa: maalla niistä muka kasvaisi terveempiä, kun olisi pieni koulu ja pienet ympyrät. Koska olimme vasta tavanneet, en kehdannut huomauttaa, että pienissä ympyröissä lapsista kasvaa ihmisiä, jotka ovat kasvaneet pienissä ympyröissä. [s.25]
Lipastin kertoja ei luonnollisesti tiedosta omia ongelmiaan, ja tällä on mielestään varaa kävellä toisen tontille arvostelemaan rakennushankkeita ja haastelemaan rennon naapurin kanssa elämästä, yhteiskunnasta, miehistä ja naisista, lapsista, muuttuvasta maailmasta ja kaikesta muustakin. Saunarakennuksen ja tekolammen valmistumisen lomassa poreilevat keskustelut ovatkin pitkälle romaanin puoliväliin sen kantavana voimana.
Naapuri ryhtyi pohtimaan koivun feminiinisyyttä: lapset kiipeilevät siinä ihan kuin äidissä ja koivun lämpöominaisuudet ovat monin verroin paremmat kuin männyn – se käy ärsytettynä paljon kuumempana. Nyökkäilin. Koivun tuohi on kaunista niin kuin L'Oréalilta ostettu iho. 
– Männyn kuoresta taas tulee mieleen Ihmenelosten Möykky tai ylipäänsä iho, joka ei ole koskaan nähnyt kosteusvoidetta.
Myönsin.
– Mänty paukkuu kun sitä poltetaan, miehet paukkuvat muuten vain, naapuri sanoi.
Muistutin, että koivu on kaunista puusepän puuta ja siitä tehdään Aalto-huonekaluja. Männystä sen sijaan tehdään huonekaluja ja siinäkin vähäisessä tehtävässään ne narisevat. Koivulla on kallis maku ja se osaa hakeutua hyvään seuraan – kartanoihin mennään aina koivukujaa pitkin. Mäntymetsästä on turha odottaa löytävänsä mitään hylättyä torppaa suurempaa.
[--] – Entä jos mies ei olisi havupuu? mietin.
Naapuri uskoi, että silloin mies olisi tammi. En ollut asiasta aivan varma. Olisi tietenkin komeaa olla tammi, mutta se tarkoittaisi myös sitä, että olisi tolkuttoman painava ja hidas kehittymään. Naapuri myönsi tämän:
– Eikä sellaisesta miehestä ole mihinkään, joka on lopulta niin iso, ettei siihen ympärille mahdu mitään muuta, naapuri sanoi.
[s.146-7]
Elämänkirjoa hienosti kiteyttävät keskustelut kuitenkin kärsivät, kun Lipastilla on tapana toistaa luvusta toiseen miltei sama tapahtumien rakenne. Luvun alussa kertoja heittää heti herättyään jonkin ylevän ajatuksen, vilkaisee ikkunasta ulos ja taivastelee itsekseen rakennustyön etenemistä ja miten tekisi itse kaiken paremmin. Sitten tämä harppoo naapurin luokse tarjoilemaan tietojaan, mielipiteitään ja olutta, jota hörpitään tauolla syvällisen keskustelun kyytipoikana. Lopulta naapurin ihana vaimo leijailee jossain näkökentän laitamilla, kertoja vilkuilee tätä salaa ja sitten syvällinen pulina jatkuu.

Mikäli Rajanaapuria lukee useamman luvun kerrallaan, rakenteellinen pakkotoisto alkaa syödä lukunautintoa. Lisäksi hienoja pohdintoja tulee esille niin tuhkatiheään, että ne vähän varastavat toisiltaan huomiota. Tämä on sääli, sillä Lipastin helppolukuista ja nokkelaa proosaa tekisi mieli ahmia suurissa erissä, mutta isot suupalat alkavat nopeasti maistua pakkopullalta. Rajanaapuri onkin kirja, jonka etenemisessä lukija joutuu toppuuttelemaan itseään – tosin ajanpuutteen tai tärkeämmän tekemisen sijaan tarinan omien ongelmien takia.

Kirjan puolivälissä Lipasti heittää mukaan aivan uusia mausteita. Saunarakennuksen valmistuessa ja sen sisustuksen suunnittelun alkaessa juonikin muuttuu hauskasti intiimimmäksi, kun yllättävä onnettomuus saa naapurin miehen hetkeksi pois kuvioista ja päähenkilö alkaa liehakoida tämän vaimoa oikein urakalla. Kertoja vaanii tätä naapurinsa tontilla öisin, puhuu outoja ja ei suostu millään ymmärtämään, että kyse on yksipuolesta rakkaudesta.

Juuri naapurin vaimon hahmo tuntuukin todella oudolta halki kirjan. Romaanin alussa hän on pelkkä kertojan päiväuni, jota kuvaillaan tarkan eroottisesti ulkoisesti etäältä. Kun kertoja saa lopultakin tilaisuuden lähestyä tätä, vaimo ei oikein reagoi millään tavalla mihinkään eikä edes kerro miehelleen oudon naapurin pokausyrityksistä, joista kuutamouinnille hakemaan tuleminen alasti ei ole edes räikeimmästä päästä. Onko vaimolla sittenkin tunteita kertojaa kohtaan, kun hän salailee tämän toimia mieheltään? Tämä jää Rajanaapurissa ilmaan heitetyksi kysymykseksi.

On myös mielenkiintoista, miten naapurin miehen ja vaimon etunimet paljastetaan vasta kirjan loppupuolella. Tämä tosin tapahtuu vasta sen jälkeen, kun peruuttamattomia asioita ja juonenkäänteitä on ehtinyt tapahtua. Nimien paljastuminen ehkä kuvaa sitä, kuinka tavoittamattomaksi varsinkin naapurin vaimo muuttuu kommellusten myötä; hän ei ole enää kertojan tavoittelema palkinto, vaan elävä olento, jolla on oma tahto ja joka kuuluu toiselle miehelle.

Kolmiodraama alleviivaa myös hauskasti koko teoksessa vallitsevaa eristyksissä olemisen tunnetta, joka ulottuu päähahmosta koko miljööseen. Ellei illuusion särkeviä satunnaisia rakennusmiehiä ja lupatarkastajia lasketa mukaan, tuntuu kuin muuta maailmaa ei olisikaan kahden omakotitalon ulkopuolella. Tätä tukee myös se, että muut naapurit eivät tunnu joko näkevän tai välittävän, kun kertoja hiipii vieraalla tontilla aina vain enemmän ja enemmän.

Rajanaapuri onkin kaikkiaan mainio romaani, joka onnistuu yllättämään ja naurattamaan. Kahelin
kertojan äkkiväärät ajatusvirrat, naapurin kanssa käydyt keskustelut ja lopun yllättävä tunnelmanmuutos pitävät Lipastin tarinaa hienosti pinnalla. Arvoituksellinen loppu naapurin vaimon vaiettuine tarkoitusperineen jättää asioita ehkä hieman liikaakin auki – lukijalle jää hämmentynyt olo siitä, että vastahan tämä alkoi!

Petter tapasi kerrostalonsa hississä vähän aikaa sitten vitoskerroksessa asuvan, hieman huonosti suomea puhuvan vanhemman miehen, jolla oli sylissään kitara ja ruotsinkielisiä syntymäpäiväkortteja.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012
Kustantaja: Atena Kustannus
Sivumäärä: 247
Kansikuva: Elina Warsta
Lajityyppi: komedia, draama
Mistä hankittu: lahjakirja

torstai 19. helmikuuta 2015

Chuck Palahniuk: Tukehtuminen


Ensimmäistä kertaa pidempään aikaan kuin jaksan edes muistaa, tunnen oloni rauhalliseksi. En onnelliseksi. En surulliseksi. En ahdistuneeksi. En himokkaaksi. Aivojeni kuorikerros vain pistää putiikin kiinni. Aivokuori. Pikkuaivot. Siellä se minun ongelmani on.Minä yksinkertaistan itseäni.Tasapainossa jossakin onnen ja surun täydellisessä keskipisteessä.Koska alkueläimillä ei ole koskaan huono päivä. [s.278]
Chuck Palahniukin Tukehtuminen on hillitöntä luettavaa. Teos kertoo nuoresta miehestä Victor Mancinista, jonka elämä pyörii seksin, sairaan äidin ja 1730-luvun Irlannin ympärillä. Lääkiksen kesken jättänyt Victor rahoittaa äitinsä sairaalakulut esittämällä renkiä elävässä museossa, joka on pysähtynyt vuoteen 1734, sekä tukehtumalla iltaisin ruokaansa lukuisissa ravintoloissa. Pelastajat lähettävät hänelle rahaa ja tekevät muita palveluksia, koska vanhan kiinalaisen tavan mukaan "hengenpelastaja on ikuisesti vastuussa pelastetusta". Teoksessa kuvataan myös Victorin kamppailua seksiaddiktionsa kanssa. Roisi, konstailematon minäkertoja panee parastaan: Victorin havainnot maailmasta ovat teräviä mutta kieroja.
Edellinen tyttö - vaaleaverikko hänkin, mutta hänellä oli sellaiset vanhanaikaiset silikonit, joissa voisi vetää leukoja - edellinen potilas poltteli tupakkaa esityksensä osana, joten kysyin, oliko hänellä ollut pitkäaikaisia selkä- tai vatsakipuja. [s.105]
Kasvattiperheissä varttunutta, isästään tietämätöntä Victoria kiinnostaa oman alkuperänsä selvittäminen, mutta muistisairas äiti ei pysty avaamaan poikansa menneisyyttä. Sairaskodissa viehättävä lääkäri Paige Marshall koettaa saada Victorin auttamaan huonokuntoista äitiään kyseenalaisin keinoin, mutta Victor ei kaipaa lapsuutensa dominoivaa ja harhaista naista takaisin. Kun kielitaitoinen Marshall tulkitsee Victorin äidin vanhaa, italiaksi kirjoitettua päiväkirjaa, heräävät myös epäilyt miehen mahdollisesta jumalallisesta alkuperästä. Välillä kirjassa kuljetaan ajassa taaksepäin urkkimaan Victorin lapsuutta, jossa hänen äitinsä palaa kerta toisensa jälkeen kidnappaamaan poikansa.

Mielenkiintoinen hahmo on myös Victorin ystävä, työtoveri sekä kanssa-addikti Denny, joka joutuu jatkuvasti elävän museon jalkapuuhun rikottuaan museon luomaa illuusiota 1730-luvun Irlannista. Syyksi riittävät pala nykyaikaista sanomalehteä, purkan syöminen ja käteen unohtunut rannekello. Kun Victor yrittää selättää addiktionsa kirjoittamalla kaikki riettautensa ja hairahduksensa ylös, Denny koettaa korvata seksiriippuvuutensa suuntaamalla energiansa johonkin muuhun tekemiseen - kivien keräämiseen. Jokainen kivi merkitsee seksitöntä päivää: ne ovat onnistuneiden päivien hautakiviä, muistomerkkejä addiktion voittamisesta. Kivien kerääminen muuttuu kuitenkin hamstraamiseksi, ja Denny tuntee, että hän rakentaa niistä vielä jotakin suurta. Kivillä onkin merkittävä rooli kirjan loppupuolella, eikä Jumalan liittäminen niihin ole täysin perustelematonta.
“Musta tuntuu siltä, että kun Jumala halusi luoda maan kaaoksen keskeltä, niin ensimmäiseksi hän keräsi kokoon paljon kiviä.”  [s.145]
Palahniuk ei anna armoa hahmoilleen: kirjailijan kieli on suoraa ja hän ei käytä kiertoilmaisuja esimerkiksi seksikohtauksissa. Juonenkäänteet eivät ohita absurdeimpiakaan vaihtoehtoja. Palahniukin tyylissä on puolensa: parhaimmillaan teksti on oivaltavaa, nopeatempoista ja koukuttavaa, eikä kirjaa malta laskea käsistään. Heikkoina hetkinään se sortuu kikkailuun, ja nokkeluudet kuulostavat lähinnä itsetietoisilta sekä lyhyet virkkeet turhan dramaattisilta. Jotkin juonenkäänteet tuntuvat paikoittain epäuskottavilta, mutta onneksi ne ovat lähinnä häivähdyksiä taitavan satiirin seassa.

Victor on filosofinen ja pohdiskeleva hahmo, joka analysoi omaa ja muiden toimintaa. Esimerkiksi Dennylle Victor perustelee tukehtumisnäytöksiään sillä, että hän hän haluaa palauttaa seikkailun ihmisten elämään ja luodakseen sankareita.
Jos en pysty olemaan merkittävä lääkäri, joka pelastaa satojen potilaiden hengen, voin olla merkittävä potilas, joka luo satoja tulevia lääkäreitä. - - Tukehtumalla sinusta tulee heidän keskuudessaan legenda, jota he hellivät ja toistelevat kuolemaansa asti. He uskovat antaneensa sinulle elämän. Saatat olla ainoa hyvä teko, ainoa kuolinvuoteen muisto, joka oikeuttaa heidän koko olemassaolonsa.
Ole siis päättäväinen uhri, suuri luuseri. Ammattimainen epäonnistuja.
Ihmiset tekevät mitä vain, jos heidät saa tuntemaan itsensä jumaliksi.
Se on Pyhän Minun marttyyriutta.
[s.56]

Kautta kirjan tekstissä viljellään vihjailuja Victorin roolista eräänlaisena vapahtajana. Äitinsä vanhainkodissa muistisairaat vanhukset sekoittavat Victorin johonkuhun henkilöön, joka on heille tehnyt pahaa menneisyydessä. Victor ei jaksa vastustella syytöksiä, vaan myöntää jokaiselle vanhukselle olevansa syyllinen. Mies kantaa muiden synnit ja antaa vanhuksille rauhan vanhoista murheista. Hän ei torju muiden syytöksiä hänen synneistään, vaan antaa toisten ihmisten määrittää oikean ja väärän.

Palahniuk leikittelee tulella kuvatessaan Victorin eräänlaiseksi anti-Jeesukseksi. Samalla hän tulee satirisoineeksi yhteiskuntaansa, jossa järjettömät mekanismit ovat korvanneet järjelliset: lihas harjoitetaan koneella, työ tehdään paperilla ja raha on ottanut isännän paikan siirtäen ihmisen rengiksi. Ihmisten tekopyhyys, pyrkimykset sensaatioihin ja pinnallisuus heijastuvat irvokkaasti yhteiskunnan niin sanotuista täysjäsenistä. Syvällisyyden ja elämän totuuden etsimisen Palahniuk osoittaa aivan muualta - miehistä, jotka ovat potentiaalisia yhteiskunnan pudokasehdokkaita. Rakennelma huipentuu kirjan viimeisiin lukuihin. Kivien arvoitus saa merkityksensä. Nykyinen malli ei ole ainoa vaihtoehto, vaan rappion jälkeen voi ponnistaa uuteen suuntaan - antamatta muiden määritellä, oletko sankari vai uhri.

Victor ei herättänyt minussa surkuttelua, vaikka tätä ristiriitaista ja surullistakin hahmoa kuvataan inhorealismiin asti. Victorin itseironia ja analyyttinen ote maailmaan yhdistettynä viettien kanssa painimiseen tekevät lukukokemuksesta riehakkaan. Sujuva kerronta, yllättävät käänteet ja nokkela dialogi pitävät nenän tiiviisti kiinni kirjassa. Lyhyet luvut tukevat Palahniukin pistelevää ja nopeaa tyyliä. Erityisesti Palahniukilla on taito kuvata hahmojaan ja antaa näille henki. Jokaisen hahmon henkilökohtainen rappio ei ainakaan vähennä heidän inhimillisyyttään. Omaleimainen ääni kuuluu ja kovaa.

Vaikka Tukehtuminen sisältää paljon ällöttäviä kohtauksia ruumiineritteineen, en kokenut kirjaa liian mässäileväksi. Kirjallisuuden yksi vahvuus on, että lukija pystyy hetkeksi eläytymään sellaisen ihmisen todellisuuteen, jota ei tässä maailmassa ylettyisi koskettamaan. Miksi siis viettiensä ja menneisyytensä vangille Victorille, harhaiselle, yhteiskunnan loppulimoissa hengittävälle vanhukselle sekä addiktioiden kanssa painiville, syrjäytymisvaarassa oleville nuorille ei saisi stigman sijaan antaa ääntä? Pidän siitä, kuinka Palahniuk laittaa lukijansa painimaan omien ennakkkoluulojensa ja inhojensa kanssa sekä antaa lukijan itse päättää, tuomita vaiko hyväksyä hahmot.

Tukehtuminen ei ole helpoin arvioitava eikä helpoin luettava. Jos kestää kaunistelemattomat kohtaukset seksiaddiktien pakonomaisen riettaasta elämästä ja ei pelkää ällötystä, Tukehtuminen on ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Kirjan vinksahtanut maailma lumoaa ja saa epäröimään itseään: miksi pystyn samaistumaan näihin ihmisiin ja saako tälle nauraa? Palahniukin räiskyvän tyyli saattaa aluksi sokaista, mutta hyväksyttyään iholle tuodut röyhkeydet nautinto on taattu. En ole Palahniukin muihin teoksiin aiemmin tutustunut, mutta tämä lukukokemus vie minut varmasti uudelleenkin kirjailijan tuotantoa kohti.

Jenni muistaa melkein tukehtuneensa South Parkin jaksolle, jossa elävän museon työntekijät eivät luovu 1860-luvun rooleistaan panttivankitilanteesta huolimatta.


Alkuteos: Choke
Suomentaja: J. Pekka Mäkelä
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2001
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 287
Kansikuva: Eliza Karmasalo
Lajityyppi: satiiri/draama
Mistä saatu: lahjakirja

keskiviikko 18. helmikuuta 2015

Esittelyssä Opus ekan Petter

Nimi: Petter
Ikä: 24













Mitä teet tällä hetkellä elämässäsi?
Opiskelen viimeistä kevättä medianomiksi ja yritän pärjätä talvisen flunssan jälkimainingeissa.

Mistä haaveilet?
Vähän lämpimimmistä keleistä, varmasta ja hyvästä työpaikasta ja ehkä jonkin kirjallisen tuotteen julkaisemisesta sitten joskus. Siitä, että saisi, ehtisi ja voisi lukea niin paljon kuin sielu sietäisi!

Mistä asioista pidät?
Lukemisesta ja kirjoittamisesta, vihreistä kuulista, uusissa paikoista käymisestä, 59:n kyydissä Pasilaan matkustamisesta, elokuvista, videopeleistä, makaronilaatikosta.

Miksi luet?
Lukeminen vie pois tästä räkäisestä vähän stressaavasta nykyhetkestä. Se antaa muuta ajateltavaa, on rentouttavaa ja tarjoaa mainiota ajankulua esimerkiksi pitkille bussimatkoille ja unettomille öille. Nimenomaan fyysisen kirjan lukeminen tuntuu ihanalta vaihtelulta erilaisten monitorien ja näyttöpäätteiden tuijottamiselle, joita tulee tapitettua muutenkin liian paljon. Fyysinen kirja on käsissä rennosti, se ei karkaa siitä mihinkään ja tuoksuu yleensä aika hyvältä; joihinkin vanhoihin kirjoihin, erityisesti pokkareihin, tulee muuten ajan myötä hieman makea sivutuoksu. Sitä kelpaa nuuhkia tarinan lomassa ja miksei muutenkin, kunhan kukaan ei näe. Muuten joutuu selittelemään taas kaikkea.

Mitä luet?
Aivan kaikenlaista proosaa ja sarjakuvia. Välillä valitsen luettavaa tekemäni (ja jatkuvasti täydentämäni) lukulistan mukaan, joskus taas valikoin kirjastojen hyllyistä ihan sattumanvaraisesti kiinnostavaa luettavaa. Käteen osuu tällä yhdistelmällä sekä hittejä että huteja, mutta molempia on ainakin mielenkiintoista lukea. Poden pitkään huonoa omaatuntoa, jos luettavana ollut kirja jää syystä tai toisesta kesken. Yksi vuoden 2014 parhaista lukemistani kirjoista oli muuten Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat, joka oli inhorealistisesti 1800-lukua sekä villiä Grönlantia kuvatessaan samaan aikaan raakaa, hurjaa ja hauskaa luettavaa.

Missä luet?
Sängyllä, siellä bussin kyydissä mieluiten kasvot menosuuntaan ja välillä metrossa. Autossa lukeminen onnistui nuorempana, nyttemmin lukemisesta tulee koslan kyydissä vähän huonovointiseksi.

Mikä on lempikirjastosi ja miksi?
Vuosaaren kirjasto on ainakin yksi suosikeistani. Tykkään sen puulattioista ja korkeasta katosta ja siitä, kuinka oikeasta kulmasta iskevä auringonvalo valaisee koko lainaamon. Kaikki muu kirjastossa toimii läntisellä seinällä roikkuvaa, kornin glitteröivää Kaunis-tekstiä lukuun ottamatta loistavasti. Olin aikoinaan lukiossa kirjaston vieressä, joten se ja muukin Vuotalo tulivat tutuiksi. Muista lainaamoista voisin mainita Rikhardinkadun ja Roihuvuoren kirjastot, joista jälkimmäinen on yllättävän hienosti ja kompaktisti suunniteltu: kaunokirjat ovat kirjaston keskellä olevassa, alemmassa kerroksessa, jossa käydessään voi tuntea olevansa kirjojen ympäröimänä.

Kuka on suosikkikirjailijasi? Miksi?
Kurt Vonnegut ja Paul Auster ovat aika kovia nimiä. Vonnegutissa viehättää tämän kyky kirjoittaa liki ajatonta tekstiä: Teurastamo 5 tuntuu melkein yhtä purevan hurjalta ja hauskalta kuin ensilukemalla kesällä 2007, vaikka lukukertoja onkin kertynyt sen jälkeen useampi. Myös miehen muut romaanit, kuten Mestarien aamiainen ja Siniparta, ovat taattua laatua. Austerin kirjat taas osaavat olla todella pelottavan synkkiä ja vaikuttavia, liki painajaismaisia elämyksiä, joista voisi nostaa esille kirjailijan myöhempään tuotantoon kuuluvat Sunset Parkin ja Näkymättömän. Onkin harmi, että Austerin omaelämäkerralliset teokset, kuten Talvipäiväkirja ja Yksinäisyyden äärellä, ovat olleet huomattavasti heikompia tuotoksia.

Varhaisin lukukokemuksesi jonka muistat?
Mieleeni on jostain syystä syöpynyt Elke Heidenreichin kirjoittama ja Quint Buchholzin kuvittama lastenkirja Nero Corleone, joka on surullisen kaunis kissatarina. Voikin olla, että palaan siihen kirja-arvion kautta tämän kevään aikana…

Mikä on mielestäsi onnistunein näkemäsi kirjasta tai sarjakuvasta tehty filmatisointi ja miksi?
David Fincherin ohjaama, Chuck Palahniukin samannimiseen romaaniin perustuva Fight Club vie onnistuineimman kirjafilmatisoinnin tittelin ihan siitä syystä, että se onnistuu loistavalla lopullaan ja ripeällä etenemistahdillaan olemaan tarinana huomattavasti parempi kuin alkuteos. Myös Robert Kirkmanin ja kumppaneiden Walking Dead -sarjakuva ja George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -fantasiakirjasarja ovat saaneet laadukkaat ja kunnianhimoiset tv-tulkinnat, joiden jaksoja on mahdotonta katsoa vain yhtä kerrallaan.

Mikä on ikimuistoisin kirjailijakohtaamisesi?
Kirjailija Hannu Niklander asui edesmenneen mummoni kanssa samalla kylällä Otalammella, ja kerran kylän teemapäivänä 2000-luvun puolivälissä huomasin olevani hieman persoonallisena tunnetun kirjailijan seurassa. Kysyin häneltä, milloinkas seuraava teos ilmestyy, ja Niklander tokaisi siihen, että “silloin kun se on valmis!” ja marssi muualle takinliepeet hulmuten.

Kenet kynäniekan haluaisit tavata ja miksi?
Kurt Vonnegutin tapaaminen olisi ollut mielenkiintoista, sillä hänellä olisi ollut taatusti jotain nasevaa sanottavaa digitalisaatioon ja sosiaaliseen mediaan, älylaitteisiin, viime vuosina leimahdelleisiin ulkopoliitisiin kriiseihin ja kiihtyvään globalisaatioon. Nyt olisi “tyydyttävä” juttutuokioon esimerkiksi Kari Hotakaisen kanssa; haluaisin kovasti tietää, kuinka hänen komeat, elämää upeasti kuvaavat lauseensa ja mietteensä syntyvät. Myös Pirkko Saision tapaaminen olisi jännittävää, sillä hänessä on räiskyvyyttä ja kärkevyyttä, jota kovin harvassa kotimaisessa kirjailijassa on.

Mitä odotat blogin pitämiseltä?
Kirjoista keskustelemista ja niiden vähän syvällisempää analysoimista näin niistä kirjoittamisen kautta. Myös tulevat lukuelämykset kiinnostavat ja innostavat!

Esittelyssä Opus ekan Jenni

Nimi: Jenni
Ikä: 21









Mitä teet tällä hetkellä elämässäsi?

Opiskelen tällä hetkellä toista vuotta suomen kieltä. Lisäksi aikaa kuluu partioon, kirjoittamiseen, lukemiseen sekä teen juomiseen.

Mistä haaveilet?
Siitä että saisin luetuksi vielä enemmän kirjoja, että kirjoittaminen joskus konkretisoituisi julkaisuiksikin asti, mielekkäästä työstä, matkustamisesta, suklaasta, musiikista, Tampereen kissakahvilasta… pää on aika usein muualla kuin ruumis!

Mistä asioista pidät?
Kissavideoista, kirjoittamisesta, lukemisesta, kahviloista, junista, piirtämisestä, Käpylästä, Tallinnasta, Euroviisuista, Melodifestivaleista, kielistä, keikoista, ystävistä ja mojitoista, näin muun muassa.

Miksi luet?
Lukeminen vie pois arkitodellisuudesta ja sen avulla pääsee sisälle maailmoihin, joihin ei muuten olisi mahdollista tutustua. Lukemisen avulla voi tutkia muita ihmisiä, tuntea, pohtia, raivota, rauhoittua, innostua. Olen utelias ja kirjat ruokkivat tiedonhaluani vielä pidemmälle!

Mitä luet?
Tällä hetkellä paljon kotimaista kirjallisuutta opintojen takia. Yritän olla avoin kaikenlaiselle, niin arvostetulle kuin vaihtoehtoisellekin kirjallisuudelle. Pidän kokeellisuudesta ja kielellä leikittelystä, kiinnostavista maailmoista ja tarinoihin uppoamisesta. Pidän myös paljon runoista!

Missä luet?
Viltin alla sängyllä, viltin alla sohvalla, yliopiston kirjastossa, bussissa, metrossa...

Mikä on lempikirjastosi ja miksi?
Rikhardinkadun kirjasto. Siellä tunnelma on jotenkin kohdallaan: runsaat kirjahyllyt, jykevät portaat ja ikkunoiden ääressä olevat pienet pöydät korkeimmissa kerroksissa houkuttelevat jäämään pidemmäksikin aikaa. Kirjastosta löytyy joka käyntikerralla aina jotakin uutta.

Kuka on suosikkikirjailijasi? Miksi?
Vaikeaa nimetä vain yhtä! Mutta tällä hetkellä olen todella innostunut Leena Krohnista - tutustuin häneen lukiessani viime syksyn vaellusreissun aikana Pereat mundus -teoksen. Krohnin kieli on syvää sekä hiottua, ja pidän hänen teostensa ihmettelevästä perusvireestä.

Varhaisin lukukokemuksesi jonka muistat?
Ahmin ala-asteen alussa Kari Levolan Rouslain-kirjoja, jotka kuuluvat Tammen Kirjava Kukko -sarjaan. Kun aikoinaan opin lukemaan, luin miltei kaiken mitä eteen sattui tulemaan.

Mikä on mielestäsi onnistunein näkemäsi kirjasta tai sarjakuvasta tehty filmatisointi ja miksi?
Olen oikeastaan yllättävän vähän nähnyt filmatisointeja kirjoista (tai en ole lukenut kyseisiin leffoihin perustuvia kirjoja) - ehkä joskus on jopa tullut välteltyä näitä, koska “haluan lukea kirjan ennen kuin näen leffan”. Täytyypä joskus ottaa haasteeksi lukea leffoiksi sovitettuja kirjoja ja katsoa päälle niiden filmatisoinnit!

Kenet kynäniekan haluaisit tavata ja miksi?
Haluaisin tavata Philip Reeven ja kysyä, miten hän on lähtenyt rakentamaan Kävelevät koneet -sarjaansa, jota rakastin nuorempana ja rakastan edelleen. Idea toisiaan syövistä kävelevistä kaupungeista on minusta niin mieletön ja hurmaava, ja niihin yhdistyvät inhimilliset henkilöhahmot ja heidän tarinansa jaksavat edelleen pitää otteessaan.

Mitä odotat blogin pitämiseltä?
Haluaisin pysähtyä pidemmäksi aikaa lukemiini kirjoihin, ja niiden analysoiminen ja tuntemuksien pukeminen sanoihin auttaa syventämään lukukokemusta. Odotan kirjoista, kirjallisuudesta ja kielestä keskustelemista, kirjallisuusinnon jakamista muiden kanssa!

Tervetuloa Opus ekan pariin!

Nukkemestarimme Jenni on luonut Opus ekan bloggareista hienot nuket.

Nenäsi edessä on uusi kotimainen kirjablogi, jota ylläpitää kirjoista, lukemisesta ja kirjoittamisesta pitävä helsinkiläinen nuoripari. Kirjat ovat meille kaikki kaikessa, ja haluamme jakaa kirjoihin ja lukemiseen liittyviä ajatuksia ja tunteita kanssasi.

Opus ekassa pääosan saavat kirja-arvostelut, joita julkaisemme vuorotellen. Pyrimme muutenkin lukemaan mahdollisimman erilaisia teoksia, jotka edustavat eri kulttuureja, tyylilajeja ja lajityyppejä. Valitsemme itse Opus ekaa varten arvostelemamme kirjat ainakin näin alkuvaiheessa, mutta myöhemmin otamme myös lukuvinkkejä vastaan. Kevään aikana tulemme arvostelemaan muun muassa kahdesta romua keräävästä veljeksestä kertovan teoksen ja kotimaisen modernistisen romaanin, jossa ovat pääosissa höperö ruustinna, kuuliainen palvelija ja täytetyt linnut.

Pyrimme pelkän juonen kuvaamisen sijaan pohtimaan arvosteluissamme tarkemmin teoksen teemoja, hahmoja ja heidän kohtaloitaan sekä kirjoittajan tekemiä ratkaisuja onnistumisineen ja kehityskohtineen.

Kirja-arvostelun lopussa teos saa loppuarvosanan asteikolla 1-10:

10 Pakko lukea
9 Elämää suurempi
8 Hyvä valinta
7 Kannattaa lukea
6 Kokeilemisen arvoinen
5 Keskinkertainen
4 Paremman puutteessa nautittava
3 Kirjallinen ongelmatapaus
2 Enimmäkseen ajanhukkaa
1 Kehno

Tähän asteikkoon päädyimme, koska se on laajempi ja sävykkäämpi kuin esimerkiksi elokuva-arvioista tuttu viiden tähden systeemi, mutta samalla myös suppeampi ja mielekkäämpi kuin 1-100 pisteen välillä liikkuva järjestelmä. Viimeksi mainitussa pisteitä heruu yleensä vain asteikolla 70-96, eli käytössä on ainoastaan alle kolmannes koko systeemistä - tässä ei tuntunut olevan mieltä eikä järkeä.

Pelkkä arvosana ei kuitenkaan kerro kaikkea teoksesta, vaan itse arvostelun lukeminen puoltaa paikkaansa. Haluamme jakaa innostavia lukuvinkkejä eteenpäin ja herätellä uusia ajatuksia mahdollisesti jo aikaisemmin luetuista kirjoista. Odotamme innolla arvosteluista syntyvää keskustelua!

Emme aio kuitenkaan jäädä pelkästään kirjojen parissa nuhjaamiseen, vaan jo tämän kevään aikana tulemme julkaisemaan blogissa erilaisia juttuja ja kirjoituksia lukemiseen liittyen. Aiomme esimerkiksi tutustua tarkemmin pääkaupunkiseudun kirjastoihin ja perehtyä erilaisiin lukemistottumuksiin muun muassa mahdollisen taustamusiikin kuuntelemisen suhteen.

Meille kummallekin Opus eka on ensimmäinen kirjablogimme. Olemme jo nyt täpinöissämme tulevista lukuelämyksistä - tervetuloa mukaan kirjavalle taipaleelle!

Terveisin,
Jenni ja Petter