Pirkko Saisio: Kohtuuttomuus

Minunkaltaisiani miehiä ovat virastot, jaostot, lautakunnat ja erilaiset yhteiskunnalliset, mediaan ja kulttuuriin liittyvät toimikunnat täynnä.

Mutta. Silti. Kuitenkin.

Minä olen erilainen.

Minä olen erilainen, koska hän, Hän Itse, teki minut erilaiseksi.
         Hän meni, mutta erilaisuus jäi.

Nämä liuskat, hyvä titaanikapselin avaaja, kertovat tästä erilaisuudesta.
         Nyt minä menen asiaan. [s. 32]

Pirkko Saision Kohtuuttomuus on huimaava kirjallinen matka. Romaanin nimetön päähenkilö kertoo monologissaan kertomuksen Hänestä, ihmeellisestä miehestä, jonka avustajana (tai orjana) kertoja toimii muutamien vuosien ajan. Kertojan ihannoima Hän on karismaattinen, oikukas ja itsekäs mies, joka karismansa avulla perustaa provosoivan talk show -ohjelman ja pääsee kansanedustajaksi. Kirjassa kuohuvat muun muassa narsismi, politiikka, perhesuhteet, media, yksinäisyys, välinpitämättömyys ja 1990-luvun Helsingin kapakat.

Nimetön kertoja on toimittaja ja yhden lapsen isä kohdatessaan Hänet. Nimettömällä on kaikki päällisin puolin hyvin: talo, vaimo, lapsi ja vakaa työtilanne. Kertojan vaimo Marjut tosin ikävöi kuolleen entisen miehensä perään, ja heidän poikansa Joona tuntuu lipsuvan kertojan otteesta koko ajan kauemmas. Heidän arvoaan kertoja ei tajua ennen kuin on liian pitkällä Hänen punomassa todellisuudessa. Nimetön suorastaan huumaantuu Hänestä ja tämän karismasta, vaikka Hän käyttääkin miestä sekä fyysisesti että henkisesti hyväkseen. Lopulta kertoja huomaakin uhranneensa kaiken seuratakseen Häntä. Perhe ja koti muuttuvat hotellihuoneiksi, epävarmuudeksi, Hänen nopeasti vaihtuvien mielialojen sietämiseksi sekä ajoittaiseksi menestykseksi. Nimetön tuntuu olevan välinpitämätön kaikkea muuta kuin Häntä kohtaan.

Hän katsoi minua (Hänen silmänsä olivat vauhkot ja Hänen nenänsä kiilsi rumasti) ja sanoi:

-Minä pystyn ihan mihin tahansa.

-Niin pystyt, minä sanoin, mutta en ollut varma sanoinko sitä edes ääneen, sillä minusta tuntui, ettei minua enää ollut. [s.437]

Saision kerronta on kirjan ehdoton hedelmä. Kohtuuttomuus vaikuttaa käsissä järkäleeltä, mutta kirja on suurimmalta osaltaan koostettu lyhyistä kappaleista, jopa vain virkkeen tai sanan pituisista. Kirja humahtaakin huomaamattomasti nopeaa vauhtia viimeisille sivuille. Lyhyistä kappaleista syntyy myös vaikutelma lyriikan mimikoinnista. Sen lisäksi lyriikalle tyypillinen tehokeino toisto on yksi Saision romaanin peruselementeistä: monesti edellisen kappaleen viimeinen lause toistuu, ja siitä rakennetaan pala uutta tietoa.

Nyt kerron hänestä.

Nyt kerron Hänestä, enkä edes yritä erottaa faktaa ja fiktiota.
         En kykene sellaiseen. Kukaan ei kykene. [s. 48]

Kertoja kertoo tarinaansa nimettömälle, mahdolliselle lukijalle, jonka kertoja nimeää Avaruuden Tuntemattomaksi. Kertoja ei ole varma, onko Tuntematon edes meidän maailmastamme, vaan selittää välillä tälle, mitä tarkoittaa evoluutio, kulttuuri tai miehen paikka. Kertojan rooli on vahva, ja kerronta on paikoin kirjemäistä tai yksinpuhelua hiljaiselle kuulijalle. Tästä tuleekin mieleen yhteys Leena Krohnin Tainaroniin.

Minun on pakko kertoa sinulle televisiosta, siltä varalta, että te ette ole tätä instituutiota lainkaan keksineet, tai siltä varalta, että se on teillä jäänyt jo niin kauaksi historiaan, että et kykene eläytymään sen asemaan ja vaikutusvaltaan yksilön (maan matosen), yhteiskunnan (matosten muodostaman lainsäädäntö- ja kommunikaatiokennon) sekä maailman (sen maan ja ilman, jonka vaikutuspiiriin olemme tuomitut) kannalta.

Televisio on ikkuna, josta voi katsoa sisään muttei ulos.

Televisiosta sinua, maan matosta, katsoo silmiin toinen maan matonen. Hän puhuttelee sinua, ja voi sinua, joka et ymmärrä olevasi yhteydessä olemattoman kanssa. [s. 253]

Myös ironia ja satiiri ovat romaanissa vahvasti läsnä. Kertoessaan Avaruuden Tuntemattomalle yhteiskunnastaan kertoja parodioi esimerkiksi ihmissuhteita ja seksiä redusoimalla miehen kepiksi ja naisen reiäksi. Myös Hänen perustama talk show ironisoi ohjelmille tyypillistä vastakkainasettelua, äärimmäisyyksien käsittelemistä ja tv-persoonien mahtipontista yksinvaltijuutta.

Saision romaanissa fakta ja fiktio häilyvät: kertoja myöntää, että kaikki hänen kertomansa ei välttämättä ole totta. Totuuden ja tarun rajoilla häilyminen yhdistettynä lyhyisiin, virtamaisiin kappaleisiin mielestäni vain lisää romaanin viehättävyyttä - välillä Kohtuuttomuus on kuin sarja nopeasti vaihtuvia kuvia, vilahtelevia muistoja, joista lukija joutuu itse rakentamaan kuvansa.

Imin Kohtuuttomuuden rivit ahneena loppuun. En ole varma, tyydyttikö loppu minut, mutta kirja jäi polttelemaan näppejä. Kohtuuttomuus on niin hyvä, että välillä vain avaan sen jostain kohtaa, luen muutaman rivin ja nautin lyhyisiin paloihin jaetusta herkullisesta tekstistä.

Jenni haluaisi säilöä titaanikapseliin talteen vanhoja käsinkirjoitettuja sivuja tästä ajasta.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2008

Kustantaja: Siltala

Sivumäärä: 583

Kansi: kuvat Pirjo Honkasalo, graafinen suunnittelu Elina Warsta

Lajityyppi: aikakausiromaani, satiiri, monologi

Mistä saatu: lahjakirja

Pirkko Saisio: Elämänmeno

Pirkko Saision esikoisteos Elämänmeno on sukellus 1950-1960-lukujen Helsinkiin ja Niemisten perheen arkeen. Kirja kertoo viisihenkisen yksikön elämästä 15 vuoden ajalta ja keskittyy erityisesti äidin Eilan sekä tämän esikoisen Marjan tuntemuksiin.

Eila on tyytymätön ja kokee elämänsä menevän hukkaan ahtaassa asunnossa: nuoruudenhaaveet merille lähdöstä vaihtuivat vaivihkaa niukkaan arkeen. Ennen nykyistä hitsaajamiestään Alpoa Eilalla oli suhde mieheen, jonka kanssa hän sai Marjan. Auvo ei kuitenkaan kestänyt, ja nykyisessä tilanteessa Marja on aina muistuttamassa lyhyestä menneestä onnesta. Alpon kanssa saadut Anneli ja Seppo ovat aivan eri maailmasta kuin perheen musta lammas Marja, mikä ei ainakaan helpota Eilan ja esikoistyttären suhdetta.

Köyhä perhe ja ymmärtämätön, remmiä antava äiti nolottavat ja suututtavat Marjaa aika ajoin. Marjan tukipilari on kommunistinen kummitäti Lempi, jonka luokse tyttö voi mennä asumaan silloin kun koti tuntuu ylitsepääsemättömältä. Välillä lukemisesta nauttiva haaveilija etsii itseään Runotytöstä ja Pikku naisista, välillä taas Jeesuksesta. Marja on herkkä ja vakava tyttö ja ei aina muista hoitaa esikoisen velvollisuuksia.

Ja taas äiti tuli Nokialta kotiin kynnenaluset mustina ja käsivarret konerasvassa. Ja näki likaiset astiat ja pölyiset matot ja rikkinäiset sukat tuolin karmilla. Ja kuljetti Marjaa niskatukasta keittokomeroon ja työnsi nenän rasvaisiin lautasiin.
        Marja itki ja tiskasi, mahaa ja päätä särki. Kuuma vesi loppui kesken kaiken, ja sormiin jäi paksu rasva ja eltaantunut kastikkeen haju. [s. 110]

Saision kuvaama helsinkiläinen – erityisesti kalliolainen – elämä on nostalgista mutta karua. Tunteista ei puhuta, kiroilusta ja ulkona myöhään olemisesta annetaan piiskaa ja alkoholin kanssa löträtään. Lastenkin maailma on karu: kotoa ei aina lämpöä ja syliä löydy, ja he joutuvat liian nuorina ottamaan paljon vastuuta ja katsomaan sivusta aikuisten virheitä. Kotona keittokomerosta haetaan ranskanleipää ja lauantaimakkaraa. Piirustuspaperiin ja kyniin ei ole varaa, joten ranskanleipäpaperiin piirretylle äidille on tehty punainen tukka ja sininen hame koulun sinipunakynällä. Vaikka henkilöt ovat rikkinäisiä ja köyhyys on hyvin konkreettista, kirjassa ei kaiu ainoastaan epätoivo tai synkkyys - tunnelma on usein pikemminkin valoon päin taittuva ja pehmeä.

Hautausmaan keskelle on ilmestynyt merisotilaiden kunniakuja. Sotilaat ottavat käsivälin ja etsiskelevät paikkojaan.
        Lempi on pyyhkinyt poskensa paperinenäliinalla ja hymyilee.
        - Onpas salskeita poikia. Katos Marja kun toi yks poika tuijottaa sua.
        Marja vilkaisee, ja sotilas iskee marjalle silmää.
        Marja punastuu.
        - Semmoista elämä on, Lempi sanoo ja nauraa Marjan harmistunutta ilmettä. - Ei vainajatkaan nuorta lempeä pahastu. [s. 211]

Ehkä juuri Saision kirkkaan ja rönsyilemättömän kerronnan ansiosta toivo häilyy rivien takana. Kerronta onkin taitavaa: sekä nuoren tytön että varttuneen naisen mielenmaisemat tuntuvat uskottavilta. Saisiolla vähemmän on enemmän - hahmojen tuntemuksia ei ronkita levälleen, vaan hienovaraisin liikkein lukija pystyy raottamaan ihmiskohtaloiden nahkoja. Saisio on pystynyt tallentamaan erityisen hienosti sen aikaisen kalliolaisen tunnelman. Uskoisin, että erityisesti 50-60-luvun Helsingissä eläneille teos tarjoaa upean ja vähän haikean matkan menneeseen.

Myös murre on iso osa kerrontaa ja Eilan identiteettiä: karjalaistaustaisen Eilan sanailu on hyvin värikästä verrattuna stadin nuorten slangiin, ja Marja välillä häpeääkin äitinsä puhetapaa. Eilan puhetta on nautinnollista lukea – nainen ei sanan säilää säästele ja sutkautukset ovat riemukkaita:

Siihe aikaa ol Imatralt muuttant Helsinkii meijä naapuri likka, Aune nimeltää, oikei nätti likka ja minnuu viitise vuotta nuorempikkii. Ja vajjaa vuue aikan siit ko se tult, se ol iha puskaleenan asteel, nii et mikä viihtymättömyys se sitäki ajo siihe jammaa. Minnuu oikei hirvitti, ko miul alko valeta se tottuus täst elämäst, jot se taitaakii olla puhast tuurii, jot milt puolelt katuojjaa sitä täs toisiimme katotaa. Ja miulhaa män kyl hyvi, noi päällisi puoli, ol perhe ja asunto ja työpaikka sentää. [s. 186]

Niemisen perhe, kuten muutkin aikalaisensa, elävät murrosten maailmassa. Sodanjälkeinen niukkuus ja haavat koskettavat edelleen, eikä työläisperheen vanhempien ole helppoa tuoda leipää pöytään. Erityisesti nykyihmisen sydämeen pistää Lempin onnellisuus, kun tämä löytää torilta tuoretta kurkkua pöytään tarjottavaksi. Arkielämä keskittyy perusasioihin: ruokaan, vaatteisiin ja työhön. Samaan aikaan perheen lapset yrittävät kivuta vanhempiaan korkeammalle koulutuksen arvostuksen lisääntyessä. Piirtämisestä haaveilevan Marjan sekä muiden nuorten ei ole yksinkertaista etsiä paikkaansa, kun edellinen sukupolvi vielä parantelee haavojansa muun muassa viinan voimalla.

Elämänmeno sai aikoinaan J. H. Erkon palkinnon, enkä ihmettele tunnustusta ollenkaan. Teos on uskottava niin miljöönsä kuin kehitystarinansa osalta. Harvoin pääsee puhumattoman, sulkeutuneen kansan nahkoihin näin sydäntä riipivästi ja syvälle. Erityisesti Saision romaani on kertomus äidin ja tyttären suhteesta: miten kahden eri sukupolven naiset tuntevat ja elävät, miten koettavat sovittaa unelmiaan elämän realiteettien pieniin raameihin. Heittelehtivä maailma on samalla rajoittava ja avoin; käsinkosketeltavissa ja niin kovin kaukana.

Jenni pitää Kallion kaduille eksymisestä sekä erityisesti niiden varrelta löytyvistä kahviloista.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1975

Kustantaja: Kirjayhtymä/Tammi

Sivumäärä: 229

Kansikuva: Ritva Immonen

Lajityyppi: kehitysromaani

Mistä saatu: omasta kirjahyllystä