Edward St Aubyn: Toivoa sopii

Viime keväänä englantilaisen laatukirjallisuuden ystävillä oli juhlan aihetta kerrakseen, kun Edward St Aubynin kuuluisa Patrick Melrose -sarja saavutti lopultakin Suomen maaperän. Kirjasarjan kolme ensimmäistä osaa sisältänyt Loistava menneisyys -kokoomalaitos tarjoili intensiivisen, kauhistuttavan ja viiltävän älykkään lukunautinnon sen peratessa Patrick-paran traagisia nuoruusvaiheita. Odotukset sarjan kahta viimeistä romaania kohtaan ovat kasvaneet tasaista tahtia, ja Toivoa sopii -teokseen sisältyvä opuskaksikko kuljettaa Patrickin tarinan itsevarmasti päätökseen. Tämä arvio sisältää jonkin verran juonipaljastuksia sarjan kaikkien osien tapahtumista.

Äidinmaitoa-romaani alkaa lupaavasti ja mielenkiintoisesti, kun aikuiseksi varttunut ja ainakin huumeista irti pyristellyt Patrickin on uuden elämänvaiheen alussa. Juristiksi kouluttautunut ja perheenkin perustanut Patrick ei ole kuitenkaan pystynyt täysin hylkäämään menneisyyden kauhuja, ja nykyhetkikin pursuaa uusia ja yllättäviä haasteita.

Emotionaalisesti aina yhtä epätasapainoinen Patrick panee koko perheensä kärsimään, kun hän kokee joutuvansa kilpailemaan Mary-vaimonsa huomiosta jälkikasvunsa kanssa – varsinkin varhaiskypsä Robert vaistoaa pinnan alla kytevät ongelmat. Alzheimeriin sairastunut Eleanor-äiti aiheuttaa pojalleen myös merkittäviä lisäpaineita perinnönjaon suhteen, kun päästään pehmennyt äiti lahjoittaa Melrosien omaisuutta vähä vähältä ketkulle miesystävälleen.

Äidinmaitoa tuo taitavassa ja mielenkiintoisessa perhekuvauksessaan vahvasti mieleen koko sarjan aloittaneen Mitäs pienistä -osan. St Aubyn tekee jälleen herkullisen raastavan läpileikkauksen Melrosien ruokakunnan ongelmiin esimerkiksi näyttämällä, kuinka Patrick on vajoamassa vihaamansa David-isän kaltaiseksi öykkäriksi; sarjalle ominaiset julman tragikoomiset elementit ovat siis tutuilla paikoillaan. St Aubyn kuitenkin nostaa panoksia upealla tavalla kuvatessaan Robertin näkökulmasta lapsuutta sekä sen päättymistä, kun poikaparka alkaa ymmärtää niin ympäristössään olevia ongelmia kuin Thomas-pikkuveljensä suojelemisen tärkeyttä. Robertin komea ja monitasoinen lapsuudenkuvaus onkin yksi romaanin vahvimmista elementeistä.

Robert kuvitteli, miten äiti oli puhunut hänelle, kun hän oli ollut sinetöitynä äidin kohtuun. Hän ei olisi tietenkään voinut ymmärtää, mitä tavujen vaimea sorina tarkoitti, mutta hän oli varma että olisi tuntenut heidän välillään kulkevan virran, pelon surkastumisen ja aikomusten virittymisen. Thomas oli yhä tuon tunteensiirron ulottuvilla; Robertilla jaeltiin pelkkiä selityksiä. Thomas pystyi vielä ymmärtämään hiljaista kieltä, jonka Robert oli jo melkein unohtanut, kun hänen mielensä kesyttömät ääret alistettiin sanojen imperiumin vallan alle. Hän seisoi harjanteella, ja edessä oli syöksy alas, muuttuminen nopeammaksi ja kookkaammaksi, uusien sanojen omaksuminen, yhä isompien selitysten omaksuminen jatkuvan kannustuksen ajamana. Thomas oli saanut hänet katsemaan taaksepäin ja laskemaan hetkeksi miekkansa, kun hän tajusi kaiken mitä oli menettänyt. Hän oli joutunut siinä määrin lauseiden muodostamisen pauloihin, että oli miltei unohtanut ne barbaariset ajat, kun ajatteleminen oli ollut kuin paperille roiskaistu väriläikkä. [s. 61]

St Aubyn nostaa Eleanorin ja Maryn kirjasarjan ensimmäisiksi oikeasti merkittäviksi naishahmoiksi. Ensimmäisen osan jälkeen unohduksiin jääneen Eleanorin hahmoa avataan ja syvennetään mielenkiintoisilla tavoilla, ja niinpä naisparan kuihtuminen Alzheimerin otteessa onkin karua luettavaa. St Aubyn kasvattaa katkeran Patrickin, muiden armoilla olevan Eleanorin ja häikäilemättömän Seamus-isäpuolen yhteisestä valtataistelusta melkoisen mittelön, jossa on kunnon perintöriitojen tavoin kyse lopulta paljon suuremmista asioista. St Aubyn jatkaa perityn luokka-aseman ja omaisuuskysymysten pohdintaa mielenkiintoisella tavalla myös sarjan päätösosassa, jonka käsittelyyn siirryn piakkoin.

Mary on myös mielenkiintoinen tuttavuus, ja hän saa ilahduttavasti niin ikään staubynmaisen monitasoisen käsittelyn. Lastensa tarpeille täydellisesti antautuvalta äitihahmolta vaikuttava Mary paljastuu hitaasti mutta varmasti Eleanorin kanssa sukulaissieluisuutta kokevaksi naiseksi, joka yrittää parhaansa mukaan tasapainotella sekoavan miehensä ja jälkeläistensä välillä.

Torjuiko hän Patrickin? Eikö hänen pitäisi pikemminkin ottaa mieheltään suihin silkkana laupeudentekona? Patrick tuntui ajoittavan huomionkipeytensä tahallaan mahdottomiin hetkiin jotta saisi oikeuden olla uskoton. Patrick olisi kauhistunut, jos hän olisi suostunut rakastelemaan. Vai olisiko sittenkään? Sitä oli mahdotonta selvittää, sillä hän ei yksinkertaisesti pystynyt tekemään seksuaalista aloitetta. Kaikki se oli hänen osaltaan mennyttä, eikä hän voinut edes syyttää Patrickin suhdetta. [s. 164]

Loppujen lopuksi -romaani jatkaa samojen teemojen äärellä seuratessaan Eleanorin hautajaisia. St Aubyn on venyttänyt Patrickia emotionaalisesti raastavien monttubileiden kuvauksen koko teoksen mittaiseksi operaatioksi, jonka varrella tavataan monia tuttuja kirjasarjan hahmoja. Samalla St Aubyn kuljettaa sivuhahmojen tarinoita päätökseensä – Nicholas Prattin, Johnnyn ja Maryn Kettle-äidin kaltaiset herkulliset tuttavuudet saavat huomiota juuri sopivassa määrin, mutta aiemmin mainittu Robert jää harmittavasti melkoisen mitättömään sivuosaan.

Loppujen lopuksi tuo rakenteensa puolesta mieleen kirjasarjan kolmannen osan Toivon mukaan, jossa niin ikään seurataan seurapiiriporinoita useamman hahmon vinkkelistä. Tällä kertaa St Aubyn on kuitenkin pitänyt langat huomattavasti tukevammin käsissään, eikä aivan yhtä sisältörikas kokonaisuus pääse hajoamaan Toivon mukaan -romaanin tavoin. St Aubyn syventää veivinsä heittäneen Eleanorin hahmoa ja tämän karua avioliittoa David Melrosen kanssa, ja kummastakin vanhemmasta paljastuu aivan uusia piirteitä ja salaisuuksia vielä kirjasarjan viime hetkilläkin. Amerikkalaistaustaisen Eleanorin ylhäisten ja aivan yhtä ongelmallisten perhetaustojen valkeneminen tuo oman pikantin lisänsä englantilaisen hienostoväen mollaamiseen, ja St Aubyn osaa revitellä surrealististilla perintäkuvioilla tutun ivallisella tyylillään.

Arvatenkin Patrickin isoisoisä olisi halunnut, että hänen omaisuutensa luo perustan senaattorin uralle tai merkittävälle taidekokoelmalle tai mahdollistaa häikäisevän taidekaupan, mutta loppujen lopuksi hän oli tukenut rahoillaan pikemminkin joutilaisuutta, juopottelua, juonittelua ja avioeroja. Toisaalta oliko verojen maksamisen ironia yhtään parempi: rahat kerättiin koulujen, sairaaloiden, teiden ja siltojen rakentamiseen ja sitten ne käytettiinkin koulujen, sairaaloiden, teiden ja siltojen räjäyttämiseen taivaan tuuliin tuhoisissa sodissa. Toinen toistaan absurdimpien varallisuuden jakamistapojen välillä oli vaikea valita, mutta tässä ja nyt hän antaisi periksi ja olisi hyvillään amerikkalaisen kapitalismin hänelle suomasta hyvästä. Ainoastaan maassa, jota ei kahlinnut esikoisoikeuden ohjenuora eikä tasa-arvoisuusajattelun tasapäistävä vaikutus, vielä suvun viides polvi saattoi saada käsiinsä osia varallisuudesta, joka oli koottu pääosin 1830-luvulla. [s. 330]

St Aubyn vie Patrickin pitkän tarinan varsin onnistuneella ja sykähdyttävällä tavalla loppuunsa. Romaanin hienovarainen ja rauhallinen viimeinen kohtaus on suorastaan loistava lopetus näin kovatasoiselle romaaniviisikolle – St Aubynin kaltaiselta taiturilta ei voisi odottaa yhtään vähempää. Loppujen lopuksi on kunnianhimoinen ja yllättäväkin päätös tälle poikkeukselliselle kirjasarjalle.

Alkuteokset ja alkuperäiset ilmestymisvuodet:
Mother’s Milk (2005) ja At Last (2011)
Suomennos: Markku Päkkilä
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 433
Kansikuva: Shutterstock
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale