sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Yuri Herrera: Kartellin trubaduuri


Yuri Herreran rikosromaani Kartellin trubaduuri kertoo kovaonnisesta Lobo-muusikosta, joka onnistuu pääsemään mukaan pahamaineisen huumeparonin hoviin. Kovasta rikollispomosta ylistyslauluja lurittava trubaduuri huomaa kuitenkin olevansa ennen pitkää liemessä korviaan myöten, kun Kuninkaaksi kutsutun nilkin imperiumi alkaa sortua ja Lobo kiinnostuu liikaa väärästä naisesta.

Herrera kuvaa romaanissaan Kuninkaan hovin ja tämän hämärähommista rakentuvan liiketoiminnan hidasta tuhoutumista Lobon silmin ja pyrkii kiertämään genren pahimpia kliseitä sekä omien ideoiden huutavaa pulaa runollisen kauniilla kielellä. Jälkimmäinen tuo Kartellin trubaduuriin mukaan parhaimmillaan satumaisen värikkään ja mielenkiintoisen tunnelman. Niiden myötä varsinkin erilaiset miljöiden kuvaukset tuntuvat heti kiinnostavammilta ja persoonallisemmilta.
Ihmisiä oli joka puolelta, maailman joka kolkasta, autiomaan takaa. Paikalla oli jopa sellaisia, jotka olivat nähneet meren. Ja naisia, jotka astelivat kuin leopardit, ja jättimäisiä sotureita, joilla oli kasvoissaan arpisia kunniamerkkejä, ja siellä oli intiaaneja ja mustaihoisia ja vieläpä kääpiökin. Hän kulki keskustelevien ryhmien ohi ja höristi korviaan, hän halusi kuulla, mistä he puhuivat. He jutustelivat vuorijonoista, metsistä, merenlahdista ja korkeista huipuista hänelle tuntemattomalla puheenparrella: ”y” lausuttiin ”ch”, s:t olivat mykkiä, ja joidenkin ihmisten ääni nousi ja laski kuin he olisivat matkustaneet joka lauseessa; oli selvää, etteivät he olleet kotoisin miltään tavanomaiselta seudulta. [s.17–18]
Aiemmin mainitsemani pula omista ideoista on huomattava ongelma – väkivaltaiset pettureiden mestaukset ja muut veriset episodit romaanin ensimmäisellä puolikkaalla ovat kliseisyydessään heikosti toteutettuja ja irrallisia kohtia, joita olisi voinut karsia entisestään. Jälkimmäisellä puolikkaalla Lobon, Kuninkaan ja kahden miehen välillä rimpuilevan, Hupakoksi nimitetyn naisen välinen kolmiodraama nousee suureen rooliin, eikä sekään onnistu pelastamaan kokonaisuutta. Kuningas ja Hupakko jäävät molemmat todella etäisiksi ja epäloogisesti toimiviksi hahmoiksi, ja varsinkin Kuninkaan ja Lobon odotetun välirikon kuvaus miltei huvittaa kömpelyydessään.

Kartellin trubaduuri on parhaimmillaankin keskinkertaiseksi jäävä mutta ihailtavan sinnikkäästi erilaista lähestymistapaa genreensä soveltava kokonaisuus, joka voi olla lajityyppiin tottuneille liiankin eksoottinen ja kikkaileva elämys. Se herättääkin lopulta kysymyksen siitä, kenelle Herrera on romaaninsa lopulta suunnannut – sen runollisuus karkottanee perinteisempien dekkarien ystävät tiehensä, ja vähän enemmän odottavat väsähtänevät onton tarinan ja siinä tarkoituksetta sätkivien hahmojen kanssa.


Petter suri aina lapsena Asterix-sarjakuvien väärinymmärrettyä Trubadurixia, joka nautti seikkailuiden lopussa pidetyistä juhlista puuhun sidottuna.

Alkuteos: Trabajos del reino
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2008
Suomennos:
Einari Aaltonen
Kustantaja: Sammakko
Sivumäärä: 123
Kansikuva:
Riikka Majanen
Lajityyppi: jännitys
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 25. toukokuuta 2017

Miki Liukkonen: O
















Miki Liukkosen O on kannesta kanteen riemastuttavan kovakouraista tukkapöllyä suomalaiselle kaunokirjallisuudelle. Kyseessä on jo nyt yksi merkittävimmistä kotimaisen kirjavuoden teoksista, josta tullaan puhumaan ja keskustelemaan varmasti vielä pitkään.

O seuraa useita keskenään risteäviä tarinalinjoja, jotka käynnistyvät yliopisto-opiskelija Emilia Jensenin itsemurhasta keväällä 2013. Liukkonen marssittaa Jensenin teon jälkimaininkeja kuvatessaan esille muun muassa munakoisoja soittavan yleisen kirjallisuustieteen professorin, kaksi tuntia tulevaisuudessa elävän romaniklaanin, ahdingossa elävän tanskalaisen liukumäkisuunnittelijan, Espanjassa mierolaisena elävän ja Nikola Teslan salaisiksi jääneistä tutkimuksista kiinnostuneen unkarilaisen mestaripianistin sekä neuroottisista jäsenistä koostuvan uimajoukkueen, jota luotsaa Ilmestyskirjaa ulkomuistista siteeraava kreikkalaistaustainen valmentaja. Muutenkin erikoiset hahmot joutuvat O:n edetessä mukaan uskomattomiin seikkailuihin, joista en halua tässä vaiheessa vielä paljastaa mitään – ne limittyvät huikeilla tavoilla pitkin romaania.

Liukkonen on haastatteluissaan myöntänyt olevansa amerikkalaista proosaa armotta myllänneiden Thomas Pynchonin ja David Foster Wallacen suuri ystävä, ja miesten perintö näkyy erittäin vahvasti O:n sivuilla. Liukkosen tiiliskiven nurinkurinen hahmogalleria tuo mieleen Pynchonin Painovoiman sateenkaaren ihan yhtä sekalaisen seurakunnan, ja O:ssa varsinaisen tarinan alareunoilla versovat alaviitehetteiköt rehottavat yhtä vallattomina kuin Wallacen kaunokirjallisissa töissä – alaviitteet täydentävät kautta linjan muutenkin runsasta tarinaa, ja erityisesti romaanin alussa ne antavat mukavasti viitteitä tulevasta.
Solanum melongena, tuttavallisemmin munakoiso, on koisokasvien heimoon kuuluva monivuotinen kasvi. Sen historian tiedetään ulottuvan aina 4000 vuoden taakse Intiaan, joskin Euroopassa munakoisojen viljely alkoi vasta 1600-luvulla. 31

31”Ei liene sattumaa, että myös romanien tiedetään saapuneen Intiasta Eurooppaan 1600-luvulla”, populaatiogeneetikko Eero Kivi sanoi vastikään aloittaneen ”Radio Nyt” -kanavan haastattelussa, jonne hän oli saapunut jalostusgeneetikko Oula Einolan kanssa avaamaan kohututkimuksensa väitettä romanien ja munakoisojen geneettisestä yhteydestä. [s.180]
Monista teemoista ammentavan O:n ytimen muodostavat kuitenkin mielenterveysongelmat ja ennen kaikkea pakko-oireiset häiriöt, joihin Liukkonen sukeltaa empimättä. O on hitaasti etenevä romaani, joka omistautuu aiheelleen ihailtavan kokonaisvaltaisesti Painovoiman sateenkaarta muistuttavalla intohimolla – Liukkonen yksinkertaisesti kertoo kaiken hahmoistaan vuolaana virtaavan proosansa seassa. Tässä mittakaavassa toimivaa ja näin kokonaisvaltaista kaunokirjallista elämystä en ole tähän mennessä päässyt kokemaan suomalaisen kaunokirjallisuuden puolella.

Liukkonen tuntuu yksinkertaisesti livahtaneen tasolle, jolle pääsemistä kukaan ei ole aiemmin tohtinut edes yrittää – ja onnistuu uskomattomalla tavalla pitämään vellovan kokonaisuuden hallinnassa. O on näet varsin hahmovetoinen romaani, jonka lukuisat henkilöt pitävät edesottamuksineen meiningin todella mielenkiintoisena. Liukkonen onnistuu avaamaan hahmojaan kiitettävästi ja näyttämään näiden mielenterveyden ongelmia armottoman nöyryyttävästi mutta myös varsin inhimillisen ymmärtäväisesti kuvattuina – eräs sosiaalisia tilanteita kammoava yliopisto-opiskelija kommunikoi pelkästään muistilapuille rustattujen viestien varassa ja uimajoukkueen taikauskoiset voittovarmistelut ovat tragikoomista luettavaa.

Liukkonen onnistuu kuvaamaan loistavasti mielenterveysongelmien suhdetta mieltä kuormittavaan nykyaikaan. Ajankuvan ja hahmojen mielenmaailman kuvaus tuntuu erittäin uskottavalta ja se toimii loistavasti selkärankana, jota muuten niin löyhäjuoninen tiiliskivi tarvitsee kipeästi.
Erik ymmärsi (samalla kun nielaisi liukenemattoman jääpalan) ettei hän ollutkaan laiska vaan päinvastoin liian aktiivinen, sisäisesti, jatkuvan informaatiotulvan syövyttämä ja siksi mihinkään kykenemätön olento (”kun selitämme maailmaa, teemme siitä lopulta vain monimutkaisemman”, prof. Alfgren oli sanonut kerran, ja Erik muisti tuolloin ajatelleensa Algrenin sanovan niin vain koska ei itse ollut sanonut mitään tieteellisesti merkittävää, hänestä se oli ollut vain tyypillisen katkeran professorin kyyninen huomautus, eräänlaista älyllisen vastuun välttämistä…) – tämänkaltainen staattinen aktiivisuus, obsessiivinen analysointi, oli mahdollista ainoastaan nykyaikana, koska nykyajan obsessiivinen ”ajan henki” kurotti vaikutuspiirinsä kaikkiin ja kaikkeen ilman että ihmiset edes huomasivat; se oli kuin ihminen, joka seisoo tornadon keskellä hihattomassa paidassa ihmettelemässä aavemaista tyyneyttä ja päättää yllättäen leikata nurmikon. Erik ei ollut nihilisti tai välinpitämätön tai itsekeskeinen ihminen vaan ihminen joka välitti liikaa; hän välitti siitä mitä muut hänestä ajattelivat, hän piti huolen siitä, että muisti ottaa toiset huomioon ja toivoi, etteivät muut ajattelisi hänen tekevän niin vain, jotta nämä ajattelisivat hänestä hyvää, jolloin hänen tarkoitusperänsä olisivat tosiasiassa itsekkyyden ajamia. Hän tiesi eron itsekkyyden ja epäitsekkyyden välillä, osasi hyödyntää niiden eri nyansseja tietyissä tilanteissa tietyllä tavalla ja tiesi, että hän tiesi, kuinka näitä nyansseja olisi hyvä hyödyntää saavuttaakseen sitä ja tätä, ja että hän ei saisi ajatella pelkästään niin; hän oli uuden ja kummallisen nykyhengen osa, mutta samalla se, että hän oli tietoinen siitä, tästä osastaan, ei ollut pelkästään ratkaisu per se, vaan vice versa se oli paikallaan seisovan nyökyttelyä, se että hän tiedosti nykyelämän ytimessä vavahtelevan ylitietoisuuden oli yksi ylitietoisuuden muodoista, ja sen sijaan, että hän olisi sen tiedostamalla päässyt sen ulkopuolelle, hän olikin entistä syvemmin sen sisällä. [s.480–481]
O on Liukkosen omien sanojen mukaan lukijaystävällinen versio alun perin 1200-sivuisesta alkuperäisestä käsikirjoituksesta, ja ihailen sitä, miten WSOY:n kustantama versio ei tunnu tyhmennetyltä saati liiaksi terävöitetyltä kokonaisuudelta. Liukkosen proosa on kaunista ja maailmaa viipyilevästi kuvailevaa tekstiä. Kertoja saattaa unohtua kuvailemaan tarinan kannalta epäoleellisia Kööpenhaminan katuvilinää tai edellisillan bileiden jälkeisiä, kuntopyörien palvontaan keskittyvän kultin luona pidettyjen jatkojen tapahtumia näyttävästi ja mielenkiintoisesti.

Liukkosen kunnianhimo ja ”kaiken” kertomisen ympärille rakentuva härkäpäisyys ovat kuitenkin ajoittain ongelmallinen yhdistelmä – mukana on lopulta ehkä liikaakin selvää täytemateriaalia, jossa Liukkonen harhailee tyylillisen mukavuusalueensa ulkopuolelle. Luettelomaiset rienaukset nykymenosta jäävätkin vähän etäisiksi kokonaisuuksiksi, kun Liukkonen tyytyy listaamaan vähän jäykästi erilaisia nykyilmiöitä ilman sen kummoisempaa analyysiä. Nämä täytekohdat jäävät määrittelynsä mukaisesti vähän yhdentekeviksi.
Bittiavaruuden data on olemukseltaan erilaista kuin papyrusten data, se on sotkuisempaa ja epätarkempaa, lähinnä myös hyödytöntä, ja kohta se on 70 % kaikesta tiedosta, mitä meillä on. Sitten se on 84% ja sitten 96%. Se on näkymätön meri, johon me kuolematta hukumme, se on nykyajan ääni. Se kun laittaa kasvot liian lähelle television lumisadetta. Ja me hukumme. Tulemme osaksi sitä, muutumme itsekin tiedoksi, abstraktioksi. Verkkomaailma ihmisruumiin jatkeena. Se että ihminen on näkyvillä, kaiken aikaa, se ei voi olla vaikuttamatta siihen kuinka itsensä näkee… Nollien ja ykkösten kohisevat virrat halkovat ilmaa yhtenään, tälläkin hetkellä keväänlämpimässä bussissa syötetään bittiavaruutta kuin suurta mustaa sikajumalaa, tarjotaan sille kuvia, kuvia omasta naamasta tai sukuelimistä, tarjotaan sille mielipide, pomminteko-ohjeet, MS Paint -hakaristi ja vegaanisia reseptejä, annetaan sille rahaa, kryptovaluuttaa, bitcoineja, litecoineja, fanipostia ja videoita, loukkaus ja waveja, annetaan sille Rammsteinia, Brad Pittin kotiosoite ja no signal, syötetään sille feedi, kirjoitusvirheitä, virus ja silmää iskevä hymiö. [s. 509–510]
O on kaikessa syöksähtelevyydessään ja äkkivääryydessään kiinnostavasti ja yllättävän jouhevasti etenevä kokonaisuus, jonka kikkailut eivät useimmiten tunnu tekotaiteellisilta päähänpistoilta vaan ne nivoutuvat muuhun sisältöön varsin luontevasti – onhan romaanin kantavana ideana yksinkertaisesti kertoa ”kaikki”. Onkin lukijasta itsestään kiinni, onko ”kaikki” liikaa vai ei.


Petter laski viimeksi mäkeä Vuosaaren uimahallin aina yhtä jännittävässä vesiliukumäessä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 858
Kansikuva: Jussi Karjalainen
Lajityyppi: psykologinen romaani, scifi,
surrealismi, kollaasiromaani, fantasia
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Herman Koch: Naapuri














Harkitun varmasti ja virtaviivaisesti etenevistä romaaneistaan tuttu Herman Koch päättää yrittää Naapuri-teoksessaan tietoisesti rikkoa aiempien hengentuotostensa kaavaa. Aggressiivisella eri aikatasoilla pelaamisella ja lukijaa hämäävillä kertojanäkökulmien nopeilla vaihteluilla on kuitenkin kahtalaisia seurauksia – ne tekevät hitaasti aukeavasta mysteeristä entistä yllättävämpiä juonenkäänteitä sisältävän kokonaisuuden, joka pysyy suorastaan epäkochmaisen huonosti hallinnassa.

M on hollantilainen parhaat päivänsä nähnyt kirjailija, jonka uran huippukohtana pidetään tosipohjaisesta kolmiodraamasta ammentavaa romaania. Sen kulmina toimivat tyttö ja poika sekä edellä mainittuun sokeasti rakastunut lukion historianopettaja, joka on todellisen maailman puolella kadonnut aikoinaan jäljettömiin. Rauhallista elämää viettävä M alkaa saada naapuriltaan häiriintyneitä viestejä, jotka vihjaavat tämän tietävän sekä ilmaan haihtuneesta opettajasta että M:n yksityiselämästä turhankin paljon…

Kirjailijan ja tätä häiriköivän naapurin välinen suhde on kuitenkin vasta Naapurin vuorenhuippu. Koch on mahduttanut romaaniinsa mukaan häkellyttävän paljon kohtauksia 70-luvun Hollannista kuvaamalla edellä mainitun kolmiodraaman kehkeytymistä varsin laveasti – mukana on kaikkea muuta kuin luontevasti lukioikäisten elämää kuvaavaa höttöä, jota olisi voinut karsia reippaalla kädellä. Niissä Kochin heikkous jäykän dialogin tuottamisessa korostuu entisestään.
”Liian laiha minun makuuni”, Laura sanoi kumartuessaan keräämään lautasten palasia. ”Ja ne saappaat. En tiedä, mutta jollain tavalla toivon ettei minun ainakaan tarvitse olla paikalla, jos hän joskus riisuu ne.
   Hän suoristautui ja katsoi nyt suoraan Stellaan.
   ”Hän ei vain ole tyttöihin vetoavaa tyyppiä”, hän sanoi. ”Siis ei suoranaisesti. Ei aivan ensimmäinen, jota ajattelisi poikakaveriksi.” Hän ei punastunut niin sanoessaan – koska se oli totta. ”Ei minun tyyppiäni”, hän lisäsi vielä. ”Sinun tyyppiäsi ehkä onkin. Minun puolestani saat hänet. Pidä hyvänäsi.”
[s.240–241]
Epäkochmaisen tasapainottomaksi jäävä Naapuri pääsee kuitenkin parhaimmillaan kipuamaan sille tasolle, jota Kochilta voisi odottaakin. Aiemmissa romaaneissa hitaasti mutta varmasti auennut mysteeri muistuttaa tämänkertaisella paljastumistavallaan Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta ja Baltimoren sukuhaaran tragedia -romaanien rakennetta. Niissä arvoituksen yksityiskohdat alkavat ratketa aluksi reunoilta ja sitten päästään lähestymään hitaasti mysteerin keskustaa.

Vaikka Koch ei olekaan tällaisen polveilevan kerronnan kanssa oikein kotonaan, kokonaisuus toimii. Koch osaa kirjoittaa huikean ahdistavia kohtauksia, annostella taitavasti lukijalleen paljastamiaan tietoja ja yllättää tämän monta kertaa kieroilla tavoilla – varsinkin Naapurin lopussa asetelmat kääntyvät niin villisti päälaelleen, ettei moista voi kuin ihailla.

Naapurista löytyy kieltämättä heikkouksia ja teräviä kulmia, mutta se pitää otteessaan ja koukuttaa melkein yhtä vetävästi kuin Kochin aikaisemmatkin luomukset. Vähän erilaista jännäriä etsivien kannattaa antaa sille ehdottomasti tilaisuus.


Petterin ja Jennin parvekkeen alla elelee innokkaasti nurmikkoa päivälliseksi parturoiva rusakko.

Alkuteos: Geachte Heer M.
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Sanna van Leeuwen
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 516
Kansikuva: Roald Triebels
Lajityyppi: psykologinen romaani, jännitys, kollaasiromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 18. toukokuuta 2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori


Realistisen piinaavista romaaneistaan tunnettu Ian McEwan on vanhoilla päivillään saanut aikaiseksi yhden parhaista teoksistaan. Pähkinänkuori ei rakennu miehen tunnettujen vahvuuksien varaan, vaan on aivan uudenlaista ja raikasta McEwania kannesta kanteen.

Pähkinänkuoren päähenkilönä toimii äitinsä Trudyn vatsassa kelluva ja ulkomaailman meininkiä armottomasti ruotiva sikiö, joka nauttii suuresti humaltuessaan äitinsä nauttimien viinilasillisten myötä. Sikiöparka joutuu kuitenkin terästämään aistinsa, kun salasuhteessa olevat äiti ja sikiön isän veli Claude alkavat punoa juonia isäukon surmaamiseksi. Veriteko ei luonnistu tietenkään yhtä yksinkertaisesti kuin Trudy ja Claude ovat suunnitelleet, ja sikiön laskettu aikakin lähestyy uhkaavasti…

Sikiö on romaanin kertojana aivan hulvaton. Ihmisenalun nasevat ja lakoniset kommentit tarinan hurjien juonenkäänteiden keskellä toimivat ja tuovat kaivattua kepeyttä, ja McEwan on tuonut tarinaansa myös todella häiriintynyttä navanalushuumoria – Trudyn ja Clauden petipuuhien seuraaminen kirjaimellisesti autiopaikalta herättää välittömästi sympatiat sikiötä kohtaan. Vaikka nämä kohdat saavat lukija aluksi kohottelemaan kulmiaan, ne tekevät Pähkinänkuoresta kepeydestään huolimatta kammottavan tragedian, jonka kieroutuneimmissa kohdissa on samanlaista taiten rakennettua perverssiyttä kuin McEwanin Sementtipuutarha-esikoisessa.
Trudy ja minä olemme taas nousuhumalassa ja olo on parempi, mutta Claude on painavampi ja aloitti myöhemmin, joten hän on vähän jäljessä. Trudy ja minä jaamme kaksi lasillista Sancerrea, Claude juo loput ja ottaa sitten muovikassista pullon punaviiniä. Harmaa muovinen glykolipullo seisoo tyhjän viinipullon vieressä kuin vartioimassa remuamistamme. Tai muistuttamassa meitä kuolevaisuudesta. Hapokkaan valkoviinin jälkeen Pinot Noir on kuin äidin lempeä käsi. Ah, miten ihanaa on elää kun on olemassa tuollainen rypäle. Kukkea tuulahdus rauhaa ja järkevyyttä. Etikettiä ei viitsitä lukea ääneen, joten joudun arvaamaan, ja veikkaukseni on Échezeaux Grand Cru. Jos ohimooni painettaisiin Clauden penis tai pistoolinpiippu – edellistä pienempi paha – ja vaadittaisiin nimeämään tuottaja, sanoisin ihan vain mausteiden herukkaisuuden ja mustan kirsikan vivahteiden vuoksi la Romanée Contin. Häivähdys orvokkia ja hienot tanniinit vievät ajatukset vuoden 2005 raukeaan, lenseään kesään, jota helleaallot eivät vaivanneet – tosin hienoinen aavistus mokkaa ja vähän tuhdimpi hengähdys tummunutta banaania tuovat mieleen Jean Gricotin tilan ja vuosikerran 2009. Totuutta en saa koskaan tietää. Kun huippuunsa jalostuneen kulttuurin tumma makukokonaisuus saapuu ja kulkee lävitseni, huomaan kaiken kauhun keskelläkin olevani mietteliäällä tuulella. [s.58–59]
McEwan ei ole jättänyt Pähkinänkuorta pelkästään mainion päähenkilönsä varaan, vaan on luonut varsinaisesta rikostarinasta varsin hurjan ja juonenkäänteidensä puolesta kaikkea muuta kuin ennalta-arvattavan kokonaisuuden. Trudyn kohdun ulkopuolella tapahtuvat surmatyöt jälkipyykkeineen eivät sellaisinaan tuo mitään uutta genreen, mutta niiden toteutus dialogeineen päivineen on varsin laadukasta.
”Nopeasti”, Claude sanoo lopulta. ”Hoidetaan tämä. Missä riiteleminen alkoi?”
   ”Keittiössä.”
   ”Ei vaan ovensuussa. Mitä se koski?”
   ”Rahaa.”
   ”Ei vaan sitä että hän halusi heittää sinut ulos talosta. Kuinka pitkään hän oli ollut masentunut?”
   ”Vuosia.”
   ”Kuukausia. Paljonko rahaa minä lainasin hänelle?”
   ”Tonnin.”
   ”Viisi. Trudy, herranjumala sentään.”
   ”Minä olen raskaana. Silloin ei ole terävimmillään.”
   ”Sinä puhuit tämän kaiken itse eilen. Kaikki kerrotaan juuri niin kuin asia oli, plus masentuneisuus miinus smoothiet plus riita.
   ”Plus hansikkaat. Miinus se että hän oli muuttamassa takaisin.”
   ”Jestas, niin tosiaan. Kerran vielä. Mikä häntä masensi?”
   ”Me. Velat. Työ. Vauva.”
   ”Hyvä.”
   Ja he käyvät kaiken läpi uudestaan. Kolmannella kerralla alkaa jo kuulostaa paremmalta. On inhottavaa rikostoveruutta toivoa heille menestystä.
[s. 172–173]
McEwanin edellinen tyylillinen irtiotto Makeannälkä jäi vähän puolitiehen, mutta mies ottaa vahingon takaisin kertakaikkisen loisteliaasti ja itsevarmasti. Pähkinänkuori on ehdottomasti yksi alkuvuoden parhaista romaaneista, ja ihmettelisin suuresti, mikäli sikiön edesottamukset eivät raivaisi tietään kuluvan kirjavuoden kärkikastiin.


Petter pitää valkoviinistä enemmän kuin punaisesta.

Alkuteos: Nutshell
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Juhani Lindholm
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 200
Kansikuva: Jonathan Gray
Lajityyppi: psykologinen romaani, jännitys
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 11. toukokuuta 2017

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia


Mikko Rimmisen uusin romaani Maailman luonnollisin asia on anteeksipyytelemättömän omintakeinen teos, jonka kujeileva ja suomen kieleen pureutuva kerronta ei päästä lukijaansa helpolla.

Maailman luonnollisin asia seuraa berliiniläisen Ernstin edesottamuksia. Tavallisen ja harmaan virkamiehen työnkuva ja elämä mullistuvat kertaheitolla, kun Ernst pääsee tekemään tuttavuutta työpaikkaansa kellarissa humisevan kuusitahokkaan kanssa. Salaperäinen kuutio tuo 1920-luvun Siperiassa vankeja hoivaavan, todellisen maailman puolelta tutun Elsa Brändströmin elämän tärkeimpien hetkien heijastukset osaksi Ernstin arkea. Harmi vain, että Ernstin ja kuution jäljille pääsee joukko artefaktista kiinnostuneita konnia, jotka hämmentävät Rimmisen scifahtavaa soppaa entisestään.

Todellisena pääkokkina toimii kuitenkin Rimmisen luoma sinnikäs ja sanoissaan soperteleva kertoja, joka yrittää pysytellä Ernstin ulottuvuuden tapahtumien perässä ja taltioida tarinan oleellisimpia kohtauksia kirjoitettuun muotoon. Taitava kielenkäyttö ja erikoinen tapahtumien kuvaus eivät kuitenkaan riitä peittämään alleen sitä ikävää tosiasiaa, että Rimminen on venyttänyt yksinkertaisen kertomuksensa äärimmilleen ja sitten päästänyt tarinaparan hukkumaan loputtomien sanaviritelmien ja välimerkkikasojen alle.

Romaanin varsinaisen juonen ohuus tulee tuskin yllätyksenä kenellekään miehen aiempaan tuotantoon tutustuneelle, mutta Maailman luonnollisimman asian kohdalla tarinan mitäänsanomattomuus ei toimi ollenkaan. Lähinnä harhailun ja seikkailuihin ajautumisen varaan rakentuvissa Pussikaljaromaanissa ja Nenäpäivässä kerronnan painopiste siirtyi luontevasti persoonalliseen ympäristöjen ja muiden hahmojen kuvaamiseen, ja Maailman luonnollisimmassa asian alkuasetelmassa olisi ollut aineksia huomattavasti parempaan tai ainakin reilusti erilaiseen romaaniin. Mutta ei – vähääkään enempää odottaville on luvassa karvas pettymys, kun lupaavasti käynnistynyt scifiseikkailu hajoaa sarjaksi irrallisia ja sisällöltään ennalta-arvattavia episodeja, jotka on liimattu yhteen pahimmillaan väkinäisen kikkailevalla taideproosalla.

Jos Maailman luonnollisinta asiaa tarkastelee sen hävitetyn potentiaalin surkuttelun sijaan sellaisena kuin se nyt on ilmestynyt, niin on myönnettävä, että Rimminen on suorastaan huikea sanaseppä – miehen verbaaliakrobatia on notkeimmillaan silloin, kun kirjoittaja ei lotraa liikaa välimerkeillä. Nämä hetket jäävät valitettavasti harvoiksi hengähdystauoiksi uutukaisen kiihkeässä kerronnassa, sillä Rimminen on tehnyt kertojastaan pähkäilevän perfektionistin, jonka täytyy tehdä sivuhuomautuksia muun muassa tarinan aikajatkumosta, kulloinkin kyseessä olevasta ulottuvuudesta, Ernstin omista sanavalinnoista, miehen kissan mahdollisista aikeista, miljöön kuvauksesta ja niin edelleen.

Tämä johtaa vääjäämättä siihen, että runsas ja ripeätahtinen kerronta ei kuitenkaan edistä varsinaista juonta tai tapahtumia – Maailman luonnollisinta asiaa tahkova saa tottua elämään sen tosiasian kanssa, että romaanista löytyy varsin pitkiä pätkiä, joissa ei yksinkertaisesti tapahdu mitään järin päräyttävää. Helposti tylsistyvän lukijan Rimminen säikäyttänee tiehensä heti tarinan alkupuolella, kun Ernstin hilautuminen kotiovesta ulkomaailmaan kestää usean kymmenen sivun verran, mutta taitavasta kielenkäytöstä nautiskelevat ovat verkkaisen tahdin kanssa varmasti kuin kotonaan ainakin useimmiten. Rimminen ei toisaalta päästä meitäkään helpolla oikeastaan missään vaiheessa.
Apua, niin, apua ei varsinaisesti ollut tuonut myöskään hiljattainen Sonian kanssa käyty puhelu, jolta olisi tietysti sinänsä voinut toivoa jonkinlaista selkiyttävää vaikutusta. Nähdessään Sonian nimen luddiittipuhelimensa ruudulla Ernst oli aluksi ajatellut jättää vastaamatta, mutta nostanut sekä velvollisuudentunnosta että ihan luonnollisesta uteliaisuudesta kapistuksen kuitenkin korvalleen ja hengähtänyt ohuen haloonsa. Toisessa päässä oli ollut pitkään hiljaista (erikoisen pitkään siihen nähden, että nimenomaan Sonia oli puhelun soittajaosapuoli) ennen kuin tuttu kaklatus oli sitten alkanut – ja mitä taas tulee ”kaklattamiseen, niin luulen, että Ernst on jotenkin johtanut verbin linnusta nimeltä kolumbiankaklattaja (Ortalis garrula) jonka ”löytäjän” Alexander von Humblodtin (ja tietysti tämän tunnetumman veljen) nimeä kantavan yliopiston luonnontieteelliset laitokset sijaitsivat juuri Adlershofissa likellä Ernstin ja Sofian työpaikkaa. (En tiedä onko tienoota ihan mainiosti kuvaavalla luonnehdinnalla ”jumalanhylkäämä” jotain tekemistä juuri luonnontieteiden kanssa; toisaalta olen yhtä aivan tietämätön sen suhteen, miksi koko asiaa piti näin perusteellisesti ryhtyä taustoittamaan, mutta juuri nyt virtaukset ajassa ovat sen suuntaisia, että minun on tyydyttävä linjaan, joka kulkee ”eteenpäin”.) [s.76–77]
Maailman luonnollisimmassa asiassa tyyli kiilaa rimmismäisen röyhkeästi ja itsetietoisesti taustalle unohtuvan tarinan edelle. Nykyajan tarinakeskeisyyttä vastaan rimpuileva romaani onnistuu kuitenkin muuttumaan itsensä pahimmaksi viholliseksi todistamalla, että vähemmän tarinavetoisesta teoksesta pitäisi löytyä edes jonkinlaista selkärankaa – muuten tuloksena on kiinnostava ja taitavasti toteutettu mutta löperöhkö kokonaisuus. Vallattomasti rönsyilevästä mutta sisältönsä puolesta täyttä timanttia olevasta taideproosasta kiinnostuneiden kannattaa tutustua mieluummin Miki Liukkosen O-romaaniin.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 394
Kansikuva: Perttu Saksa
Lajityyppi: psykologinen romaani, scifi, surrealismi
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 4. toukokuuta 2017

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme













Jo Karen Joy Fowlerin romaania Olimme ihan suunniltamme lukiessani painiskelin ajatuksen kanssa, paljastanko romaanin oleellisimman juonenkäänteen arvosteluni yhteydessä. Olen muutamassa aikaisemmassa arviossani valottanut teosten tapahtumia, joiden käsittelemättä jättäminen olisi tehnyt kyseisen romaanin syvällisemmän puimisen lähes mahdottomaksi. Olimme ihan suunniltamme ei muodosta tässä suhteessa poikkeusta, sillä sen suurimman juonenkäänteen tapahduttua homma vasta meneekin mielenkiintoiseksi.

Ennen tätä käännekohtaakaan meiningissä ei kuitenkaan ole juuri valittamista. Romaanissa seurataan kalifornialaisen yliopisto-opiskelija Rosemary Cooken edesottamuksia. Päänsisäisiin monologeihin taipuvainen mutta muuten varautunut Rosemary onnistuu järjestämään itsensä pidätetyksi, ja tämän jälkeen alkaa tapahtua. Olimme ihan suunniltamme -romaanin kertojana toimivan Rosemaryn itseironinen ajatuksenjuoksu ja tapa kertoa edesottamuksistaan ovat suorastaan nerokkaita – Fowlerin luoma hahmo on ehkä yksi parhaista ja värikkäimmistä kertojista, joihin olen törmännyt vähään aikaan.
Nykyään ajattelen, että Donna-mummi oli niitä naisia, jotka rakastavat lapsiaan niin kovasti, ettei heiltä oikeastaan riitä rakkautta kenellekään muulle. Me hänen lapsenlapsensa olimme hänelle hyvin tärkeitä, mutta vain koska olimme tärkeitä hänen lapsilleen. Tarkoitukseni ei ole moittia häntä. Olen iloinen siitä, että äitini sai varttuessaan niin paljon rakkautta.
   Tryptofaani: kalkkunanhihan sisältämä kemikaali, jonka huhutaan tekevän uneliaaksi ja varomattomaksi. Yksi perhepiirissä vietettyjen kiitospäivien monista miinakentistä.
   Miinakenttä numero 2: juhla-astiat. Ollessani viisivuotias purin hampaan kokoisen palasen yhdestä Donna-mummin Waterford-kristallilasista vain koska halusin nähdä, onnistuisiko se. Tapauksen jälkeen minulle tarjottiin aina maitoa muovimukissa, jossa oli Ronald McDonaldin kuva (vuosi vuodelta haalistuva). Vuonna 1996 olin riittävän vanha juomaan viiniä, mutta muki oli yhä sama, sillä sen kaltaiset pilat eivät vanhene koskaan.
[s.31–32]
Lukija saa tarinan edetessä tietää, että erikoisesti käyttäytyvällä ja ihmisiin oudosti suhtautuvalla tytöllä on ollut kaksi sisarusta, joista molemmat ovat päätyneet kaltereiden karummalle puolelle – isoveli Lowell on löytänyt eläinaktivismin ja anarkian ja Rosemaryn sisko Fern onkin kadoksiin joutunut simpanssi, jonka Rosemaryn ja Lowellin tutkijaisä järjesti asumaan Cookeille lasten ollessa nuorempia.

Olimme ihan suunniltamme kertoo mielenkiintoisesti mutta sekavasti Rosemaryn ja Fernin tarinan. Villisti eri aikatasojen kanssa leikittelevä kerronta yhtäältä yllättää lukijansa useaan otteeseen romaanin aikana, mutta toisaalta tekee tarinan seuraamisesta ajoittain työlästä. Varsinainen kerronnallinen rytmihäiriö on luvassa tarinan puolivälissä, kun tarina rauhoittuu pidemmäksi aikaa kuvaamaan yhden aikatason tapahtumia – harmi vain, että kyseessä on tylsä ja itseään toistava Rosemaryn humalainen illanvietto kavereidensa kanssa, jolloin tarina laahaa paikoillaan todella pahasti.

Pahimmillaan Rosemaryn eri aikatasoilla vuorotellen haahuileva kerronta tekee tarinasta varsin tukkoisen, mutta välillä yllättäviin paikkoihin iskevät takaumat ja muistot tukevat hienosti nykyhetken tapahtumia. Fowler onnistuu hyödyntämään taitavasti päähenkilönsä myötä ihmisaisteja ja niiden kautta syntyviä tuntemuksia ja tuomaan pieniin ja yllättäviin hetkiin omanlaistaan kauneutta.
Lowell kietoi käsivarret ympärilleni. Kasvoistani jäi hänen villakangastakkiinsa kostea räkäinen tahra. Vedin vaivalloisesti henkeä ja yritin painaa hänen tuoksunsa mieleeni. Tunsin märän koiran hajun, mutta se lähti hänen takistaan. Hän tuoksui kahvilta. Ja Harlowin vaniljaparfyymiltä. Yritin erottaa pohjimmaisen tuoksun – hänen omansa. Sipaisin hänen kutittavaa poskeaan ja hypistelin hänen tukkaansa samalla tavalla kuin pienenä, samalla tavalla kuin Fernillä oli ollut tapana hypistellä minun tukkaani. Kerran luennolla olin ojentanut käteni ja koskettanut edessäni istuvan naisen lettivyyhteä. Olin tehnyt niin mitään ajattelematta, vastustamattomasta halusta kokeilla, miltä taidokas tukkalaite tuntui. Nainen oli kääntynyt. ”Älä koske minun päähäni”, hän oli sanonut jääkylmästi, ja olin änkyttänyt anteeksipyynnön kauhuissani, koska simpanssinluontoni putkahti edelleen esiin silloin kun en ollut varuillani. [s.262–263]
Häkellyttävän runsas Olimme ihan suunniltamme pysyy kasassa pääosin varsin hyvällä menestyksellä ja tarjoilee lukijalle mielenkiintoisen ja taatusti muistettavan lukuelämyksen. Romaanin kannessa Jussi Valtosen mainostamat suuret kysymykset eivät pääse järin suureen valokeilaan, mutta Rosemaryn edesottamuksissa riittää kyllä pohdittavaa ja jossiteltavaa varmasti parille seuraavallekin lukukerralle.


Alkuteos: We Are All Completely Beside Ourselves
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2013
Suomennos:
Sari Karhulahti
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 362
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu