tiistai 30. lokakuuta 2018

Kim Leine: Kuilu


Kim Leine teki vaikutuksen Ikuisuusvuonon profeetat -romaanillaan nelisen vuotta sitten, eikä alkuvuodesta suomeksi ilmestynyt Kuilu jää juuri pekkaa pahemmaksi. Tanskalaisten Gottliebin kaksosveljesten traaginen taival on yksi tämän kirjavuoden ikimuistoisimmista elämyksistä.

Vuonna 1918 Kaj ja Ib Gottlieb lähtevät seikkailunhaluisina vapaaehtoisina mukaan Suomessa riehuvaan kansalaissotaan. Valkoisten puolella sodittu ”vapaussota” jättää synkän jälkensä sekä Kajhin että Ibiin, jotka yrittävät kumpikin karistaa traumansa ja omat luonnevikansa maailmansotien välisen rauhanajan ilonpitoon. Gottliebin veljekset ja Eurooppa ajautuvat kuitenkin hitaasti kohti uutta tragediaa, ja Kolmas valtakunta miehittää Tanskan. Niinpä vastarintaliikkeen jäseniksi päässeet Kaj ja Ib joutuvat jälleen kerran tekemisiin kuoleman kanssa.

Kuilu jakautuu kolmeen hyvin erilaiseen osaan – kyse onkin erittäin sisältörikkaasta ja monipuolisesta lukuelämyksestä, joka muuttaa muotoaan varsin luontevalla tavalla. Romaanin aloittava sisällissotakuvaus koulutusleireineen ja Tampereen valloittamisineen ei edusta Kuilun omaperäisintä sisältöä, mutta Leine on onneksi malttanut pitää väkivaltaisen ja intensiivisen sotimisen kurissa romaanin muuhun sisältöön nähden. 130 sivun mittainen sotaosio on juuri sopivan mittainen ristiretki, jonka aikana lukija ehtii mainiosti tutustua Kajhin ja Ibiin sekä huomata, kuinka veljesparat muuttuvat ja vanhenevat melkeinpä silmissä verilöylyjen keskellä.

Kuilun Suomeen sijoittuva osuus etenee myös varsin rivakalla tahdilla, ja romaanin luvut koostuvat tässä vaiheessa varsin nopeista tunnelmakuvista esimerkiksi sodanrunteleman maaseudun maisemista tai tuhoutuneen Tampereen raunioissa kykkimisestä. Leine tarjoilee kieltämättä vaikuttavia ja painajaismaisen pysäyttäviä väläyksiä toiminnan keskellä.
He heittävät käsikranaatin huoneeseen, josta kuulevat ääniä, ja kun se on räjähtänyt, he menevät sisään, ja siellä on viisi miestä, kaksi vielä elossa mutta aseistamattomina, ja muutamat heistä, Ib mukaan lukien, ryhtyvät kylmästi ja järjestelmällisesti tappamaan miehiä kiväärinperillä, eivätkä nämä päästä ääntäkään, niin kuin eivät nekään jotka lyövät, kuuluu vain moottoriajoneuvojen hurinaa ja tykistön ja kivääritulen pauketta joka saa seinät välähtelemään ja huoneen välkkymään räjähdysten räikeästä valosta ja heidän järjestelmällisestä, lähes verkkaisesta väkivallastaan, kuin elokuvan nopeina leikkauksina. Kaj näkee että miehet ovat löytäneet lääkärintakkeja ja korsetteja jotka he ovat pukeneet sotilaspuvun päälle, samoin kuin lääkärinvälineitä, otsalamppuja, stetoskooppeja, leikkaussalinaamioita, kumistetoskooppeja, he ovat myös mustanneet poskensa, eikä heitä enää tunnista. Takit ovat jo veressä, ja pian kaikki miehet ovat valkoisissa univormuissa, ne lepattavat heidän ympärillään kun he kulkevat käytävää pitkin kiväärejä rennosti käsissä lepuuttaen, kuin jollakin murhanhimoisella lääkärinkierroksella, ajattelee Kaj joka on edelleen vain sotilasvaatteissaan. [s. 72–73]
Kajn ja Ibin Tanskaan kotiutumisen jälkeen alkaa Kuilun mielenkiintoisin ja puistattavin osuus. Tavallisesta elämästä vieraantuneet veljekset ryhtyvät rakentamaan kumpikin tahoillaan omaa aikuiselämäänsä, mutta tragediat pysyttelevät itsepintaisesti Gottliebien kannoilla. On suorastaan huikeaa seurata, kuinka Kaj ja Ib hylkäävät hitaasti mutta varmasti omat näkemyksensä, jotka kannattelivat veljekset sodan kauhujen läpi, ja miten veljekset kadottavat itsensä siviilissä tapahtuvien julmuuksien sekaan. Julma mutta hienovarainen Ib kylvää kaaosta ja kuolemaa vaivihkaa ympärilleen, kun taas inhimillinen Kaj pyrkimyksistään huolimatta ajautuu ongelmiin niin ihmissuhteissaan kuin urallaankin.

Leine pitää Kuilun keskimmäisessä osassa fokuksen Kajn edesottamuksissa, ja hän on haavoittuvuudessaan ja monitahoisuudessaan veljeksistä ehdottomasti mielenkiintoisempi ja samaistuttavampi hahmo. Kajn seikkailut ja elämänvaiheet vievät miesparan suorastaan pelottavien ja varsin yllättävien sivuhahmojen luokse. Uudet tuttavuudet ovat romaanin häijyyn ja synkkään ihmiskuvaukseen oivallisesti sopivia, mahtavan omaleimaisia ja karmaisevan nurinkurisia hahmoja, joiden välityksellä Leine osaa kuvata iloisen 30-luvun estotonta ja lihallisten nautintojen ympärille rakentuvaa ilmapiiriä raadollisine lopputuloksineen. Hyvänä esimerkkinä tästä käy sivuhaara, jonka aikana Kajlla on avoin suhde naimisissa olevaan saksalaiseen arabianopettajaansa.
Kun Kaj joskus harvoin törmää Josephan mieheen tai kun he syövät illallista yhdessä, hän huomaa punastuvansa, mutta Herr Müller on täysin asiallinen häntä kohtaan ja keskustelee Tanskan kirjallisuudesta, jota on lukenut alkukielellä, ja Kajn opintojen sujumisesta. Vaihtaako aviopari katseita? Ja jos vaihtaakin, mitä se merkitsee? Vaikka miehellä on hyvä syy olla mustasukkainen, jos hän tietää mitä on tekeillä, ja Kaj arvelee hänen tietävän, Kaj on omalla puolestaan mustasukkainen miehelle ja tuntee itsensä aisankannattajaksi. Hän kuulee miten puolisot puhuvat toisiaan teititellen, ja se kuulostaa Kajn korvissa erityisen intiimiltä, lähes suuteluun verrattavalta, kun taas hän joutuu itse tyytymään mitättömään sinutteluun, ja hän kuulee katkelmia keskustelusta jota Josepha käy miehensä kanssa silloin kun mies on työhuoneessaan, ja hän kuulee että heidän välillään vallitsee vanha ja luja ja rikkumaton luottamus, jota hän ei voi koskaan tavoittaa eikä tuhota. Tämä luottamuksen menetys tekee kipeää, ja se saa hänet inhoamaan Josephaa ja koko asuntoa. [s. 295]
Sitä vastoin Kuilun viimeinen osa saksalaismiehityksen kuvauksineen on hieman ongelmallinen. Leine loikkaa estottomasti jälleen uudenlaisen sisällön pariin muuttaen romaanin loppuosan jännärimäiseksi kujanjuoksuksi. Kajn poukkoilu vastarintaliikkeen ja natsien välillä on turhan pitkitetty ja hivenen sekava vaihe, joka kuitenkin kasvaa hitaasti erittäin vaikuttavaksi ja traagiseksi päätepisteeksi Kajn ja Ibin tarinalle. Leine onnistuu nostattamaan tunnelman kattoon itsevarmasti ja tyylikkäästi, ja Kuilun loppuhuipennus on erittäin tyylikäs päätös romaanille.

Sisällissodan tapahtumiin palaava Sodan runokirja -epilogi on vähän omituinen loppulause Kuilulle. Leine täydentää kyllä mielenkiintoisesti sotaretkeen tarkoituksella jätettyjä aukkoja, mutta pohjimmiltaan epilogi tuntuu lopulta lähinnä sotaisamman sisällön uudelleen lämmittelyltä. Jälkinäytös ei aivan löydä kokonaisuudesta paikkaansa, mikä on harmillinen takaisku sisällöltään rikkaan mutta muuten niin ihailtavan yhtenäiseltä tuntuvan kokonaisuuden kannalta.

Kuilu on koukuttava ja monitasoinen romaani sodasta, rauhasta sekä näiden kahden ääripään välillä paikkaansa etsivän ihmisen rimpuilemisesta. Vähän repsottamaan jääneestä loppupuolesta huolimatta Kuilu raivaa kevyesti tiensä vuoden merkittävimpien lukuelämysten sekaan.


Alkuteos: Afgrunden  
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Katriina Huttunen
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 724
Kansikuva: Jussi Kaakinen
Lajityyppi: historiallinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 25. lokakuuta 2018

Lauren Beukes: Zoo City – eläinten valtakunta




Lauren Beukesin Zoo City on viehättävän persoonallinen jännäri fantasia- ja scifi-elementteineen, mutta kokonaisuus ei valitettavasti pysy kasassa, vaan lupaavat elementit romahtavat lopulta mielenkiinnottomaksi sekasotkuksi.

Lähitulevaisuuden Johannesburgiin on kohonnut Zoo City -niminen slummi, johon supervoimaiset rikolliset on hätistelty eläinkumppaneineen pois kunnollisten ihmisten silmistä. Unisen laiskiaisensa kanssa hämärähommia hoiteleva Zinzi elättää itseään rahankerjuusähköpostien ja oman erikoiskykynsä kanssa – nuori nainen löytää selvännäkemisensä myötä kadonneita esineitä, kunhan sopivasta hinnasta on sovittu.

Zinzi ei valitettavasti osaa aavistaa uusimman keikan seurauksia, kun hän ottaa omalaatuisen musiikkimogulin tarjoaman tehtävän vastaan. Epäilyttävissä merkeissä kadonneen teini-ikäisen tähden etsintäoperaatio kasvaa varsin mittavaksi mutta kovin epätasaiseksi seikkailuksi.

Zoo Cityn maailmaa ja niin sanottujen eläimellisten eli eläinkumppaneidensa kanssa liikkuvien rosvojen taustoja avataan tarinan lomassa. Ensimmäisen tunnetun eläimellisen vaiheista kertovan dokumenttileffan arvostelu käy mainosti esimerkiksi siitä, kuinka hienovaraisen persoonallisesti Beukes osaa avata luomaansa fantasiamaailmaa.
Baiyatia kuvattiin useissa julkisissa tilanteissa syöttämässä pingviinilleen lihasuikaleita, joiden hän väitti olevan hänen vihollistensa lihaa. Sanottiin, että hän pystyi kiduttamaan ihmistä koskematta tähän. Huhut voimistuivat: väitettiin, että kyse on mustasta magiasta, geenimuuntelusta, tietokoneella tehdyistä erikoistehosteista. Tai niistä kaikista.
   Kun pingviini oli salamurhattu talibanien väijytyksessä, Baiyatin erittäin julkinen kuolema, jonka aiheutti ”musta pilvi” (farsin kielellä
Siah Chai), televisioitiin kansainvälisesti. Tapahtuma tallentui tuolloin ensimmäistä kertaa filmille ja aiheutti laajamittaisen paniikin, mikä johti monissa maissa karanteenileirien perustamiseen ja joissakin teloituksiin.
[s. 84]
Varsinainen tarina on kuitenkin Zoo Cityn ehdottomasti heikoin ja vähiten kiinnostava elementti. Beukes eksyy turhan helposti luomansa maailman ankeimmille sivukujille, ja esimerkiksi Zinzin miesasioita puidaan romaanissa tuskastuttavan paljon. Rappioromantiikka ja vähän ennalta-arvattavat yllätykset päähenkilön kumppanin suhteen eivät tuo kokonaisuuteen juurikaan mitään lisää, vaikka Beukes yrittääkin ilmeisesti osoittaa kaikin voimin sitä, miten hankalaa on löytää ja ylläpitää onnea slummissa asuessa. Zinzi ja muut zoocityläiset hämärähemmot ovat luonnollisesti traumaattisen menneisyytensä riivaamia ihmisparkoja, mutta hitaasti paljastuvien taustojen suhteen ei kannata kyllä odottaa mitään erityisen persoonallisia tai oikeasti yllättäviä käänteitä.

Beukes kuitenkin onnistuu puhaltamaan hahmoihin suhteellisen onnistuneesti henkeä varsin persoonallisen dialogin myötä. Kadonneisiin esineisiin liittyvä Zinzin erikoiskykykin tuo romaanin ihmiskuvaukseen miellyttävää omintakeisuutta – Zoo Cityn maailman mielenkiintoiset yliluonnolliset elementit yhdistettynä afrikkalaisiin perinteisiin kannattelevat muuten hieman hataraa kokonaisuutta luontevalla tavalla.
”Anteeksi kun jouduitte odottamaan. Amira, sinä näytät ihastuttavalta. Toimiiko botox? Ehkä kannattaisi kokeilla sitä lintuunkin. Ja sinä olet varmasti uusi apulaisemme”, hän sanoo haudaten käteni valtavien Mikki Hiiren käpäliensä väliin. ”Se oli vitsi”, hän sanoo silmää iskien. ”Jotakuinkin.”
   Laiskiainen päästää pienen parahduksen ja kapuaa pöydältä syliini. Se näkee saman kuin minä – musiikkimogulin imagoa rumentaa hukattujen esineiden möykky, joka roikkuu hänen päänsä yllä kuin musta lonkeroinen kasvain. Se on mustekala, mutta sen paksut mustat lonkerot on katkaistu ja jäljellä on vain tyngät. Tusinoittain tynkiä, jotka kiemurtelevat iljettävästi.
   Se on surkeimpia viritelmiä, joita olen kuunaan nähnyt. On olemassa keinoja, joilla langat voi katkaista. Hyvä
sangoma osaa tehdä sen. Mutta ne kasvavat lopulta takaisin järeämpinä kuin koskaan. Mustan sädekehän varjossa Huronin iho näyttää kelmeältä, posket roikkuvilta, silmät tyhjiltä ja kiiltäviltä. [s. 101]
Zoo City jää mielikuvituksellisuudestaan huolimatta varsin vaisuksi jännäriksi – puitteet ovat enemmänkin kuin kunnossa, mutta tarina kompastelee eteenpäin turhan ailahtelevin tuloksin. Astetta erikoisempaa fantasiaa etsivien kannattaa suunnata tietyllä varauksella Zoo Cityyn.


Alkuteos: Zoo City
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2010
Suomennos: Tytti Viinikainen
Kustantaja: Aula & co
Sivumäärä: 189
Kansikuva: Joey Hi-Fi
Lajityyppi: fantasia, toiminta, jännitys, scifi
Mistä saatu: omasta kirjahyllystä

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu



Sisko Savonlahden esikoisromaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on rikas ja monitasoinen pelinavaus tekijänsä kirjailijanuralla. Työnteon, ihmissuhteiden, yksinäisyyden ja aikuisuuden ristiaallokossa pyristelevän nuoren naisen tarina tuo vahvasti mieleen Erkka Mykkäsen Something not goodin – sekä Mykkänen että Savonlahti osaavat tiivistää näennäisen kepeällä otteella eteneviin romaaneihinsa kokonaisen sukupolvikuvauksen luontevasti ja uskottavasti.

Savonlahden romaanin kertojana toimiva ja vapaana toimittajana työskentelevä päähenkilö hakee ja tekee töitä, syö sipsejä, ravaa ympäri Kalliota rakkauden- ja elämännälkäisenä, matkustelee, makoilee parvekkeella kuunnellen Linnanmäeltä lähtevää metakkaa ja haaveilee uudesta elämästä, jonka aloittaminen tuntuu olevan aina niin lähellä, vaikka lupaavilta tuntuneet kesät muuttuvat aina lopulta syksyiksi.

Ehkä tänä kesänä on sisällöltään varsin runsas romaani, joka kuitenkin vilistää eteenpäin varsin reippaalla tahdilla – vauhti ei kuitenkaan tunnu missään vaiheessa liian kovalta. Ripeätahtisuus lähinnä muistuttaa ajan vääjäämättömästä kulumisesta traagisella tavalla, joka on Savonlahden romaanin yksi hienoimmista piirteistä.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu kuvaa aikuisuutta siekailemattoman ja jopa julman rehellisellä tavalla – päähenkilön päivät kuluvat vetelehdinnän ja omassa elämässä eksyksissä olemisen parissa kuin Ossi Nymanin Röyhkeydessä konsanaan. Savonlahti osaa kuvata hienosti holtitonta tasapainoilua vetkuttelun ja impulsiivisluontoisen aikaansaamisen välillä esimerkiksi kohdassa, jossa päähenkilö kuljeskelee Oikotie-sovelluksen välityksellä Uniikin myytävänä olevan kodin näköisversiossa ja samalla laskettelee luikuria puhelimeen.
Siirryin Uniikin keittiöön. Isäni alkoi puhua siitä, kuinka mikään yritys ei pysynyt enää pystyssä, koska ihmiset tilasivat kaiken netistä, ja siitä, kuinka printti teki kuolemaa. Ihmiset jäivät työttömiksi, ja töitä oli vaikea löytää. Ajat olivat kova, maailma oli kova, mutta ihmiset olivat selvinneet aiemminkin. Uniikin keittiössä oli penkki, jonka päällä olevassa taulussa luki DO MORE OF WHAT MAKES YOU HAPPY.
   ”Mutta hyvä, että sulla on duunia”, isä sanoi.
   ”Joo”, vastasin.
   Puhelun päätyttyä tunsin pienen piston sydämessäni. Siirryin Oikotien avointen työpaikkojen osioon. Ja mitä näinkään: suuri kirjakauppaketju haki myyjiä. Minähän olen unelmahakija, ajattelin ja aloin täyttää työhakemusta. Jokaisen koulutuksen ja työpätkän alku ja loppu täytyi merkata päivän tarkkuudella. En jaksanut kaivaa vanhoja todistuksiani esiin, joten keksin päivät päästäni ja toivoin, ettei yksikään niistä sattunut olemaan sunnuntai.
[s. 136–137]
Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on myös ihmissuhdekuvauksensa osalta timanttista tavaraa. Savonlahti onnistuu osoittamaan, miten vaikeaa ”oikeiden” tai edes läheisten ihmissuhteiden luominen on nykyajan Tinder-ruletin pyörityksessä – unohtamatta omia suuria odotuksia ja ironista itsetietoisuutta, jonka taakse on helppo piiloutua ja toisaalta kadottaa tärkeitä ja merkityksekkäitä asioita. Ystävyyssuhteiden vaikeuden kuvaaminen on myöskin loisteliasta, kun Savonlahti kuvaa muun muassa tyhjätaskuisen päähenkilönsä nolostelua kavereiden maksellessa menoja.

Savonlahden tyyli on sopivan piikikästä, nasevaa ja välillä koomistakin luettavaa. Päähenkilön tarkat kuvaukset esimerkiksi muotiin ja ehostautumisen kiemuroihin liittyen ovat mielenkiintoista luettavaa, ja esimerkiksi pitkät kuvaukset kaunistautumisesta eivät tunnu mitenkään ylimitoitetuilta, vaan ne sopivat romaanin arkirealistiseen tunnelmaan oivallisesti. Päähenkilö tuntuu hauskalla tavalla vähän ärsyttävän ylianalyyttiseltä ja tarkalta pingolta, ja hänessä on myös huvittavia draamakuningattaren elkeitä. Romaanin kertojan runollisten ja mukadramaattisten ajatusleikkien seuraaminen on varsin viihdyttävää ja monitasoista luettavaa.
Hänen hiuksensa olivat niin pitkät, että ne ylsivät poninhännälle. Se tuntui raa´lta: hänen elämänsä oli mennyt eteenpäin ilman minua. En ollut ajatellut, että entisen poikaystäväni hiukset voisivat kasvaa niin pitkiksi, en, vaikka olin ajatellut moni asioita hänestä. Olin ajatellut esimerkiksi sitä, että hän oli varmasti niitä ihmisiä, jotka eivät käytä talvisin kaulahuivia. Jos suhteemme olisi jatkunut, olisin varmasti kauhistellut sitä jatkuvasti. Mutta koska hän hylkäsi minut ennen kuin pakkaset alkoivat, emme koskaan ehtineet kysellä toisiltamme aamuisin, miten kylmää ulkona oli ja miten sinne täytyi pukeutua. Sen kaltaiset kokemukset jäivät kokematta, kun tuli jätetyksi syyskuussa. [s. 89–90]
Romaanin päähenkilö jää kuitenkin vähän yksipuoliseksi hahmoksi Something not goodin Veikkoon nähden, joka muovautuu ja kehittyy uskottavalla tavalla Mykkäsen luomien juonenkäänteiden myötä. Savonlahden romaanin kertoja ei puolestaan oikein tunnu ottavan opikseen epäonnenpotkuista, mikä ei yllättäen sitten tunnukaan laiskalta hahmonkehitykseltä vaan pikemminkin traagiselta, kun elämänmuutosta janoava nuori nainen ei kuitenkaan ole itse valmis ottamaan askelta eteenpäin elämässään.

Ihmiselon kuvauksen ohella Savonlahti loistaa myös esitellessään Helsingin eloa ja menoa. Savonlahti kuljettaa lukijaa hahmonsa kommellusten mukana aina Piritorin S-marketin sipsihyllyltä Döner Harjuun syömään ja eteläisen kaupunginosan puistoihin, ja kaupunkielämän havainnoinnit tuovat kerrontaan mukaan huikeita lisäsävyjä.
Pinaatti-minttu-mango-kookossmoothie maksaa seitsemän ja puoli euroa – tervehenkinen elämä ei tule halvaksi. Café Ursulan terassi on askarreltu auki remontin takia, joten joudumme jäämään sisälle istumaan. Onneksi meillä käy tuuri, ja vapaana on paikka, josta on suora näkymä merelle. Suomenlinna on kauempana kuin muistin, huomaan, mutta liekö sillä väliä, kun en koskaan käy siellä. [s. 210]
Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on hienovarainen mutta varsin persoonallinen, omakohtainen ja luontevasti etenevä lukuelämys. Lyhyitä ja suhteellisen itsenäisiä lukuja on helppo ahmia vaikkapa työmatkalla metrossa istuskellessa, mutta rehellinen ja suorasukainen aikuiselämän kuvaus nivoo runsaan kokonaisuuden yhteen upealla ja omaleimaisella tavalla.


Petter on käynyt Kallion ruokakaupoista 
ehdottomasti eniten Porvoonkadun Alepassa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 304
Kansikuva: Hilla Semeri
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

tiistai 16. lokakuuta 2018

Kalle Veirto: Ohut hauska kirja 2




Kalle Veirton taannoinen Ohut hauska kirja oli juuri sopivan mittaiseksi typistetty lukuelämys, joka maittoi ainakin vähän varttuneemmalle lukijalle oikein mukavasti – arvostelun saamien näyttökertojen perusteella Ohut hauska kirja tuntuu edelleen kiehtovan uusia lukijoita. Hiljan ilmestynyt Ohut hauska kirja 2 puolestaan on melkoisen sekava ja aivan liian kovalla tahdilla etenevä teos. Tämä arvostelu sisältää pari juonipaljastusta romaanin tapahtumista.

Ysiluokkalainen Anselmi on vetänyt viimeisenä kouluvuotenaan mutkat vähän turhankin suoriksi – niskassa on korvausvelvoite kadonneesta pyörästä, ja TET-harjoittelu on jäänyt tekemättä. Jälkimmäisen ongelman ratkaisu on kuitenkin varsin lähellä, sillä Anselmi pääsee kirjakauppaan hommiin parin muun mattimyöhäisen tettiläisen kanssa. Tylsältä vaikuttava viikko putiikissa muuttuu kuitenkin Anselmin kertomana koko ajan mielenkiintoisemmaksi ja hurjemmilla juonenkäänteillä varustetuksi ajanjaksoksi.

Romaanin kertojana toimiva Anselmi on varsin mielenkiintoinen tapaus, jonka suoranaiset valheet tulevista tapahtumista ja lukijan jatkuva hämääminen tekevät lukemisesta vähän kaksitahoista puuhaa. On toki viihdyttävää seurata, kuinka kliseisiksi nuortenromaanin sisällöiksi tarkoitetut juonenhaarat karsiutuvat yllättäen tarinasta pois – esimerkiksi stereotyyppiset TET-toverit herättävät esittelykierroksella lukijan odotukset tietynlaisesta nuorten miesten tähdittämästä kasvukertomuksesta, mutta hahmojen pois jääminen tarinasta muuttaa kokonaisuuden miellyttävällä tavalla. Kirjakaupassa työskentely puolestaan paljastuukin lopulta lähinnä jälleenmyyntikelvottomien niteiden silpomiseksi kuin Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa -romaanissa konsanaan.

Toisaalta taas Veirto tulee nostattaneeksi lukijan odotukset joko tietoisesti tai tahattomasti varsin korkealle – kuolinpesän tyhjennyskeikalla tapahtuva yllätys takakannessakin mainostettuine ”kääpiöineen” ja ”naisineen” on lopulta vähän lattea loppuhuipennus kovaa möykkää itsestään pitäneelle tarinalle. Romaanin ehtoopuolella mukaan luikertavat romanttiset elementit ovat kiusallisesti päälle liimattuja lisätasoja, joita Ohut hauska kirja 2 ei tarvitse saati kaipaa.

Jatkuva tulevilla tapahtumilla kuumotteleminen menettää siis väkisinkin tehoaan. Myös se ärsyttää, kun Anselmi on koko ajan hieromassa tietojaan tulevista tapahtumista ja toisaalta epäluotettavaa kertojuuttaan lukijan naamaan.
Kuten sinä tiedät ja kun olen kertonut, paljon muutakin oli edessä. Tuona hetkenä en kuitenkaan itse arvannut siitä mitään. Sen kun raahasin Tinon perässä pahvilaatikon kellariin ja sieltä puoli kerrosta ylös takapihan suuntaan.
   Ja sitten taas revittiin.
   Puolen tunnin päästä Tino sanoi:
   ”Ei, en mä kuitenkaan rupea tekemään tätä elämäntyökseni.”
   En olisi minäkään ruvennut, eikä repiminen tosiaankaan ollut se syy, joka vei minut syvälle kirja-alan syövereihin. Se tapahtuu vasta myöhemmin. Mutta on jo oraallaan. Olitko tarkkaavainen? Huomasitko?
[s. 40–41]
Mielenkiintoiset sivuhahmot tuovat pikaisine poikkeamisineen tarinaan mukaan omanlaistaan väriä ja anarkistista vallattomuutta, jollaista ei useinkaan nähdä konventioihinsa vakiintuneessa nuortenkirjallisuudessa. Riskaabelimmat ja omintakeisemmat ratkaisut tuntuvat kuitenkin välillä hakuammunnalta, eivätkä esimerkiksi kaupassa asioivat omituiset aikuiset hahmot täysin löydä paikkaansa kokonaisuudesta.

Ohut hauska kirja 2 on edeltäjänsä tavoin juuri sitä, mitä opuksen nimi lupaakin – niin hyvässä kuin pahassa. Vaikka viihdyin pääosin hyvin Veirton viimeisimmän kanssa, teos jäi nimenomaan juonellisilta ansioiltaan varsin vaatimattomaksi ja ohueksi. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä mieltä nuoremmat lukijat ovat näin virkistävän äkkiväärästä mutta laadullisesti turhan ailahtelevasta kokonaisuudesta.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: Karisto
Sivumäärä: 144
Kansikuva: Petri Latvala
Lajityyppi: nuortenromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Ruth Ware: Valhepeli








Ruth Ware tarjoilee Valhepeli-jännärissään samanlaisia jännittäviä käänteitä kuin taannoisessa Nainen hytissä 10 -trillerissään. Yhtä lailla koukuttava ja hyytävä uutukainen jää kuitenkin edeltäjänsä jalkoihin omituisen ja vähän korninkin loppupuoliskonsa takia.

Isa Wilde viettää pikkulapsiarkea Lontoossa miehensä ja Freya-vauvelin kanssa, mutta idyllin särkymiseen ei lopulta tarvita yhtä tekstiviestiä enempää. Viestin on lähettänyt Isan nuoruudenkaveri Kate, joka kutsuu päähenkilön ja tyttöjengin kaksi muuta edustajaa eli Fatiman ja Thean luokseen pieneen rannikkokaupunkiin. Kyseessä ei ole mikään lomakutsu, sillä menneisyyden salaisuudet uhkaavat päästä päivänvaloon – Saltenin taajaman asukkaat ja läheisen sisäoppilaitoksen henkilökunnan edustajat puolestaan eivät ole unohtaneet tiivistä ja ilkeämielistä tyttönelikkoa.

Valhepeli seuraa Saltenin nykymenoa ja menneisyytensä kohtaavien naisten edesottamuksia. Takaumissa taas avataan Isan ja kumppaneiden dramaattista sisäoppilaitosaikaa. Valhepelin mielenkiintoisimpana elementtinä toimiikin juuri Isan ja kumppaneiden muodostama kvartetti, joka hämää muita ihmisiä valheillaan. Aikuisiksi kasvaneiden naisten jälleennäkeminen on jännittävää luettavaa romaanin alkumetreillä, kun Isa ja muut matkalaiset saapuvat Katen luokse kiusoittelevan verkkaiseen tahtiin. Repaleista elämää elävä ja kasinolla työskentelevä Thea jäi kohdallani nelikon etäisimmäksi jäseneksi, mutta tykästyin eniten Fatimaan, jonka elämänmuutoksista Ware osaa loihtia mielenkiintoista dialogia.
Fatima pudistaa hymyillen päätään ja osoittaa harteillaan löysästi lepäävää huivia.
   ”Ajat ovat muuttuneet, Thea. Tämä ei ole pelkkä asuste.”
   ”Voi, kulta rakas, ihanko totta, ei yksi hijab sinusta nunnaa tee! Meillä kasinolla käy jatkuvasti muslimeja, ja yksikin sanoi, ettei gin tonicia lasketa alkoholiksi vaan lääkkeeksi kiniinin takia.”
   ”A. teologipiireissä sanottaisiin, että puhut hevonkukkua”, Fatima sanoo. Hän hymyilee yhä, mutta hänen kepeässä sävyssään on hiven terästä. ”Ja b. sillä joka käyttää hijabia kasinolla, täytyy olla aikamoista disassosiaatiota, kun huomioidaan Koraanin kanta uhkapeliin.”
[s. 72]
Valhepeli kuvaa myös onnistuneesti sitä, kuinka tukahduttavan tiivis ystäväjoukkio onkaan omituisine valehteluun liittyvine sääntöineen – niin nykyhetken kuin menneisyydenkin tapahtumat kietovat Isa-parkaa entistä syvemmälle valheiden verkkoon, jossa sätkiessä luottamus koko maailmaa kohtaan on koetuksella. 

Ware onnistuu hienosti ja uskottavasti näyttämään valehtelun vaikutuksen ihmismieleen, ja varsinkin vääjäämättömät valheista kiinni jäämiset ovat kiusallista ja surullista luettavaa. Esimerkkinä tästä käy kohtaus, jossa Isa joutuu myöntämään koulunsa vuosijuhlassa vetäneensä yhtä koulutoveriaan nenästä.
”Anna anteeksi.” Lasken haarukkani. ”Se …oli vitsi. En minä ole sukua Oscar Wildelle.”
   Haluaisin maan nielevän minut. Miksi,
miksi olimme niin inhottavia? Emmekö tajunneet mitä teimme, kun jymäytimme kilttejä, höynäytettäviä, hyvin kasvatettuja tyttöjä?
   ”Anteeksi”, sanon uudestaan. En pysty katsomaan Marcia silmiin, katson hänen ohitseen Lucya ja puhun anovalla äänellä. ”Se oli… En tiedä, miksi puhuimme sellaista.”
   ”Ai jaa.” Lucyn kasvot rusottavat entistä vaaleanpunaisempina, enkä tiedä, harmittaako häntä se että hän on mennyt lankaan, vai se että narutin häntä. ”Niin tietysti. Olisihan minun pitänyt tajuta.” Hän tökkii ruokaa lautasellaan, muttei syö enää. ”Olinpa tyhmä. Isalla ja hänen kavereillaan oli sellainen peli”, hän selittää Marcille. ”Miksi te sanoittekaan sitä?”
[s.184]
Viiltävän tarkasta psykologisesta kuvauksesta huolimatta Valhepelissä on omat uskottavuusongelmansa. Niistä näkyvin on Freyan mukaan ottaminen Saltenin-reissulle. On suoraan sanottuna epäuskottavaa, että Isa suostuu ottamaan ainoan ja täysin puolustuskyvyttömän jälkeläisensä mukaan takuuvarmasti vaaralliselle reissulle, vaikka on olevinaan niin kovin suojelevainen äiti. Ware toki heittelee päähenkilön eteen valintatilanteita, joissa tämän on punnittava tilannetta niin Freyan kuin ystäviensä kannalta, eikä ollut erityisen uskottavaa, että lastaan palvova Isa on niin usein valmis eroamaan piltistään tuosta noin. Äitiyden ja vaipanvaihtojen kaltaisten arkitoimien nostaminen kantavaksi elementiksi dekkariin on toki virkistävä veto, joka ei kuitenkaan löydä kokonaisuudesta paikkaansa.

Valhepelin ehdottomasti suurin ongelma on kuitenkin sen viimeinen kolmannes, jonka aikana touhu muuttuu suoraan sanottuna epäuskottavaksi ja kaikkea muuta kuin tyydyttäväksi. Taustalla sykkinyt suurempi mysteeri paljastuu todella kliseiseksi kokonaisuudeksi, joka tuntuu S. K. Tremaynen Ennen kuolemaani -jännärin häiriintyneeseen taustakuvioon nähden mielikuvituksettoman köyhältä ja tylsältä. Myös romaanin loppuhuipennuksena nähtävä toiminnallisempi osuus on epäuskottava lisäys muuten niin realistisen tarinan loppuun.

Valhepeli on taattua waremaisen jännittävää laatua, joka kuitenkin lässähtää loppupuolellaan harmittavan latteaksi kujanjuoksuksi. Lopun tapahtumat eivät täysin tyydytä vetävästä alkupuolesta innostunutta lukijaa, mutta ongelmistaan huolimatta kyseessä on vetävä ja koukuttava kokonaisuus.


Alkuteos: The Lying Game
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Suomennos: Terhi Kuusisto
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 411
Kansikuva: Alamy Stock Photo
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale