Erkka Mykkänen: Something not good

Erkka Mykkäsen Something not good on rennon kepeällä otteella etenevä pienimuotoinen sukupolviromaani. Pääosassa nähdään elämässään harhaileva Veikko, jonka kanssa lukija pääsee ajautumaan naishuolesta toiseen, tekemään siviilipalvelusta kirjastoon, vetelehtimään yliopistoon kirjallisuustieteen opintojen parissa sekä reppureissaamaan Aasiassa vieraaksi muuttuneen kaverin kanssa. Tämä arvio sisältää pari juonipaljastusta Something not goodin tapahtumista.

Romaanin alkukohtaus, jossa Veikko pohtii lukioaikaisen tyttöystävänsä Kaisan kanssa tatuoinnin ottamista, on oiva esimerkki Something not goodin hyväntuulisen itseironisesta kerronnasta. Mykkänen pudottelee pitkin kertomustaan edustamani ikäpolven maailmankuvaan ja sukupolvikokemuksiin erinomaisesti täsmääviä viittauksia – referenssit videopelikulttuuriin tai Sannin oivaltaviin sanoituksiin ovat vain jäävuoren huippu. Samalla Something not goodiin rakentuu ajoittain turhankin alleviivaavasti tehtyä ajankuvaa esimerkiksi turvapaikanhakijoiden surkuteltavista kohtaloista tai Tinderissä tapahtuvista soidinmenoista, ja Mykkäsen romaani tuo tässä suhteessa ajoittain mieleen Johannes Ekholmin Rakkaus niinkun.

Kun kaikki kosahti, Veikko oli käynnistänyt haparoivan tinderöinnin aikakauden. Maija oli ollut Tinderissä alusta asti ja pani kuulemma kahdesti viikossa aina jotain uutta tyyppiä.
   – Kokkeile ees, se sanoi.
   Kiihottavat selfiet vilisivät oikealle, mutta matcheja ei tullut ainuttakaan. Veikko tiesi, ettei hänen läppärin kameralla ottamansa kuva ollut edustava, mutta sentään se tuntui rehelliseltä: eihän hän kokenutkaan olevansa edustava. Pitikö kuvalla valehdella.
   Vasta kun Veikko lisäsi Larin ottaman kuvan itsestään kalliokiipeilyvarusteissa, tippui muutama osuma.
   Mutta eivät ne mitään osumia olleet, tavatessa ainakaan.
   Kolmannen hutin jälkeen Veikko hälytti Maijan kriisibisselle Mustaan härkään. Siellä kävivät nykyisin kuulemma ”kaikki”. Mutta nyt se oli kylläkin autio ja ylivalaistu räkälä. [s. 101–102]

Something not goodin juoni ei ole mitenkään erityisen omaperäinen kokonaisuus – lopulta kyse on jälleen kerran yhdestä kirjoittavan parikymppisen nuorukaisen kasvukertomuksesta. Tarkoituksellisen itsestään selviä juonenkäänteitä käsitellään puolivillaisesti ja huolettomasti, mutta ripeätahtinen kerronta pitää lukijan koukussa suurimman osan ajasta. Mykkäsen tarkkaavaisuushäiriöinen ja venkoileva tyyli muuttuu kuitenkin joissain romaanin kohdissa riippakiveksi, kun mielenkiintoinen aines tönäistään syrjään Mykkäsen omien kerronnallisten maneerien tieltä.

Kuukausi sitten Veikko ja Sakari olivat käyneet Harjutorin saunassa. Eivät he menneitä olleet sen kummemmin purkaneet, mutta oli siinä tunnustelua ilmassa, että voisiko välillä olla taas tällaista. Lauteilla Veikolle oli tullut mieleen, että siinä jökötti vierekkäin kaksi penistä, jotka olivat molemmat, ja niin edelleen. Mutta kyllä ajatuksia päähän mahtuu, ei niihin tarvitse jumittua, ja sitten Sakari olikin jo sanonut jotain kiinnostavaa, ja siitä se oli lähtenyt, juttu. [s. 136]

Something not good vähän väljähtyy loppuaan kohden. Viimeistään Yhdysvaltojen maankamaralla suoritettava itsensä etsiskely muuttuu nopeasti yhdentekeväksi haahuiluksi, jonka varrella katsellaan suuren maailman meininkiä ja Make America Great Again -lippistä käyttävää vanhusta alta kulmain. Lisäksi loppua kohden Mykkäsen omat kaunokirjalliset venkoilut alkavat vähän ärsyttää – englanninkieliset osuudet, joissa Veikko seuraa tapahtumia sisäisen maailmanmies-Billin vinkkelistä, ovat aika yhdentekeviä lisäyksiä muutenkin sisältörikkaaseen romaaniin.

Mykkänen on oikeastaan parhaimmillaan kuvatessaan Veikon kehitystä – hahmon persoonallisuus muuttuu aina vain kulmikkaammaksi ja kyynisemmäksi uusien vastoinkäymisten myötä. Esimerkiksi kimuranttien ihmissuhteiden haastavuus alkaa näkyä Veikossa hyvin nopeasti, ja Mykkänen osaa esimerkiksi kuvata hienosti, kuinka Kaisan menettäminen ja reissuihastus Elinin kaipaus raastavat Veikkoa.

Something not good on sisältörikas mutta levoton kokonaisuus, josta kuitenkin löytyy tilaa niin herkkyydelle ja pätevälle ihmiskuvauksellekin – ainakin silloin tällöin. Rentoa mutta suhteellisen syvällistä lukuelämystä etsivien kannattaakin ehdottomasti antaa Mykkäsen viimeisimmälle mahdollisuus.

Petter köröttelee aina koulumatkallaan bussin kyydissä Mustan härän ohitse.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 153
Kansikuva: Elina Warsta
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu