Anneli Kanton Lahtarit lähestyy sisällissotaamme moniäänisen historiallisen kerronnan kautta. Seikkailunhaluisten ilmajokelaisten eli valkoisten puolelle päätyvien Hermannin ja Arvon sotaretki muodostaa jonkinlaisen kehyskertomuksen Lahtareissa, mutta sisällissodan kuohuntaa ja käännekohtia seurataan usean eri hahmon ja lukuisten sivustajakatsojien vinkkeleistä – oman näkemyksensä sodasta pääsevät tuomaan esille niin kornetinsoittaja, vapaaehtoinen ruotsalainen sotilas kuin pelokas suomenhevosparkakin. Lahtareiden hahmokavalkadin monimuotoisuus tuo vahvasti mieleen toista maailmansotaa samalla tavalla avanneen Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren.
Kanto pohjustaa Lahtareiden alussa onnistuneesti sitä, kuinka kahtia jakautunut kansa kääntyy toisiaan vastaan. Bolshevistien vastustamista ajavan kansanliikkeen toimet eskaloituvat nopeasti ja armottomasti hallitsemattomaksi tappamiseksi, jota oikean ja valkoisen Suomen ”pelastajat” perustelevat varsin harhaisin ja kiivain mielipitein. Eri ääripäihin ajautuneiden suomalaisten mielenmaailman kuvaaminen on uskottavaa ja kylmäävää luettavaa. Vuoden 1918 henkisen ilmapiirin vertaaminen nyky-Suomessa koettuun vastakkainasetteluun on ehkä jo vähän kulunutta, mutta esimerkiksi Lahtareiden Frans Ketoluoman öyhöttämisessä on hyvin paljon samaa kuin vihapuhemongerruksessa nykypäivänä.
Meidän on katsottava kauas ja ymmärrettävä vastuumme tulevan Suomen kansan kasvattamisessa ja kehittämisessä. Oikeaa isänmaan ja kansan rakkautta on kitkeä pois kelpaamaton hylkyaines ja raivata tilaa terveelle ja vahvalle sukupolvelle. Tulevaisuuden vuoksi olemme tässä sodassa, sillä näemmehän kirkkaasti kaksi tietä, joille maamme voi kääntyä: rappioitunut ja matalamielinen bolshevismi tai raikas ja voimakas suomalaisuus. On itsestään selvää, kumpi tie on katkaistava armottomasti ja kummalle raivattava tilaa. [s. 103–104]Lahtarit avaa siis uskottavasti ja mielenkiintoisesti valkoisten puolella olevien kannustimia ja mietteitä sotaan liittyen, mutta valitettavasti nämä hahmot ovat ohuita ja mielenkiinnottomia ajopuita sisällissodan vuolaassa ja verisessä virrassa. Kansanopistosta rintamille muonitushommiin siirtyvän Helenan ja valkoisten joukossa taistelevan Samuli-siipan rakkaustarinassa olisi eniten potentiaalia kasvaa tarinan (hirtehisesti sanottuna) punaiseksi langaksi, mutta lupaavat ja kiinnostavat elementit katoavat sotaoperaatioiden ja väkivallalla heruttelun sekaan.
Kerronta vaihtelee tarinan edetessä hahmon näkökulmasta toiseen sen verran nopealla tahdilla, että hahmot sulautuvat väkisinkin toisiinsa – erityisesti sotilashahmoja on muistaa tai erottaa toisistaan muuten kuin vahvasti murteellisten puheenparsien ohella. Eniten tällainen massaan hukkuminen harmittaa Martti Heino -nimiseksi miessotilaaksi sukupuolensa takia naamioituneen Martta Heinon kohdalla, jonka motiivit sotaan lähtöön saati muutos rintamalla eivät tunnu samanlaisten kehityskaarien joukossa oikein miltään. Ehkäpä yksi onnistuneimmista kasvun paikan kuvaamisesta puolestaan nähdään Samulin kohdalla, kun Kanto kuvaa miesparan vaurioituneen mieleen ja romahtaneen kristillisen maailmankuvan yhteentörmäystä.
Äiti uskoo, että Jumala varjeli minut, koska varalleni on taivaallinen suunnitelma. Hän kertoo rukoilleensa minulle Jumalan varjelusta ja uskoi, että rukouksiin on vastattu. Toista kertaa minulle ei sodassa mitään satu. Salama ei iske kahdesti samaan paikkaan, hän toisteli.Latteiksi jääneiden sotilashahmojen kohtaloiden kuvaamisen ohella Lahtarit avaa sotatapahtumien etenemistä esimerkiksi todellisiin dokumentteihin pohjautuvien propagandatiedotteiden muodossa. Tavallisen kansan kärsimyskin nostetaan esille säännöllisin väliajoin, ja tästä sodan puolesta olisin lukenut mieluusti enemmänkin. Esimerkiksi suorasanaisen emäntä Ida Korpelan tarina sodan jaloista pakenemisesta ja vuorotellen punaisten ja valkoisten ryöstämäksi joutumisesta on tietyntasoisessa tragikoomisuudessaan puhuttelevaa luettavaa sodan järjettömyydestä.
En halua väitellä äidin kanssa, mutta ajattelen toisin. Jumala antoi minulle ankaran varoituksen mutta säästi henkeni. Hän vei minulta järjen mutta soi sen takaisin, nyt suuremman ymmärryksen ja viisauden kanssa. Hän näytti, mitä seuraa siitä, että kristitty lähtee vainoamaan veljiään.
Olen outo tässä maailmassa. Puolet minusta on vieläkin rajan toisella puolen. Kukaan ei kysynyt Latsarukselta, halusiko hän tulla kuolleista herätetyksi. Ehkä hän ei halunnut, kun oli jo mennyt ajattomuuteen. Minäkään en ole varma, halusinko jäädä henkiin, eikä minulta sitä kysytty. Vaikka en muista tapahtumia, muistan hetken, kun ymmärsin kuolevani. Siinä ei ollut yhtään tunnetta, ei pelkoa, ei tuskaa, ei toivoa. Olin aivan rauhallinen ja kirkas. Kuoleminen ei ole kauheaa, koska kuoleva ei ole enää täällä. [s. 155–156]
Sitten punaset lähti takasin Tampereelle, ja me kotio elukkain kanssa. Koto oli paskottu ja särjetty. Ikkunat ja ovet oli lyöty rikki, talo jäässä, laattialla kuraa, olkia, räkälönttejä, peltipurkkeja, sanomalehtee, patruunoita, astiat revitty kaapeista ja särjetty, kaikki varastamisen arvoinen viety vaikkei sitä kyllä paljon ollu, kun oli otettu vähänen arvotavara mukaamme, mutta perkele ku peilikin oli kelvannu vaikkei se kummonen ollu, laikuilla oli ja väänsi naaman vinoon, että minkä takia punikit viitti semmosesta peilistä itteään kattella ja millä konstilla ne sen Tampereelle mukanansa vei. Meitin hääkuva ei ollu kelvannu, oltiin vissiin äijän kanssa liika rumia, niin olivat ampuneet sen pyssyllä paskaks. Naamaan olivat tähränneet ja osuneet kans. Että en oo kyllä työväenvaltaa sen jälkiin kannattanu.Lahtarit on parhaimmillaan vaikuttavahko faktaa ja fiktiota sekoittava selonteko sisällissodasta. Pökkelöt ja mielenkiinnottomat hahmot sekä tarinan yleinen onttous koettelevat lukuiloa harmittavan paljon, eikä Kannon laahaava sotakronikka nouse oikein missään vaiheessa siivilleen Painovoiman sateenkaaren tavoin.
[…] Seuraavaks tuli lahtarit suksilla ja sano, että ny tulee meinaan kauheet taistelut, menkää hyvät ihmiset etemmäs, tässä vapahretaan Suomi punasesra kulkutaurista ja polsujen hirmuvallasta. No mikä siinä autto. Otettiin lehmät ja hevonen ja kanat mutta porsasta ei enää ollu ja taas ne jauhosäkit rekeen ja eiku yrittään sinne saunanporstuaan. Tie aivan soosina valkosten sotakoneitten ja hevosten jäliltä. Helvetti ku ihmistä viittitään kiusata. [s. 162–163]
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 382
Kansikuva: Jenni Noponen
Lajityyppi: historiallinen romaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti