torstai 15. maaliskuuta 2018

Jessie Burton: Muusa






Jessie Burtonin Muusa on jännittävä ja yllättävä romaani kadotetuksi luullun maalauksen takana olevasta salaisuudesta ja rikoksesta. 

Vuonna 1967 trinidadilaistaustainen Odelle pääsee kenkäkaupan puotipuksun hommista astetta parempiin hommiin – mystinen Marjorie Quick palkkaa naisen konekirjoittajaksi hienoon taidegalleriaan. Eipä aikaakaan, kun galleriaan tepastelee Lawrie-miekkonen arvokas taulu kainalossaan. Lawrien äidiltä perinnöksi saatu taulu paljastuu nimekkään Isaac Roblesin teokseksi, mutta uusia kysymyksiä nousee pintaan välittömästi. Mistä Lawrien äiti on saanut kadonneen Roblesin käsiinsä? Miksi Quick käyttäytyy oudosti taulusta puhuttaessa?

Muusan toinen puolikas sijoittuu 1930-luvun lopun Espanjaan, jossa eletään näennäisen tyyntä aikaa sisällissodan ja toisen maailmansodan välissä. Schlossin perhe asustelee suhteellisen rauhassa vuokraamallaan tilallaan, mutta seinien sisällä kuohuu – Sarah-äiti on mieleltään sairas ja holtiton, Harold-isä ei juuri vietä aikaa kotona ja Olive-tytär maalaa salaa vanhemmiltaan. Oliven tutustuttua perheeseen pestattuihin paikallisiin tytön päässä alkaa kehkeytyä maalaustaiteeseen liittyvä juoni, jossa palvelijattarena toimivalla Teresalla ja tämän veljellä eli Isaac Roblesilla on omat tärkeät roolinsa.

Muusa on Burtonin Nukkekaappi-esikoisromaanin kaltainen monitasoinen ja jännittävä mutta helposti seurattava kokonaisuus, jonka paljastukset ja käänteet muuttavat asetelmia jatkuvasti. Äkkinäinen yllätys yhdellä aikatasolla kääntää kuviot ylösalaisin, ja Muusaan onkin todella helppo jäädä koukkuun, kun mielenkiintoisia juonenkäänteitä pudotellaan säännöllisin väliajoin lukijan syliin. Burton onnistuu myös hämäämään lukijaa erittäin onnistuneesti käsitellessään tarinassa tärkeässä roolissa olevia vääriä henkilöllisyyksiä – viimeistä käännettä on mahdotonta arvata etukäteen, ja yllätys tuntuu tyydyttävältä.

Valitettavasti Nukkekaapin heikkoudet ovat löytäneet tiensä myös Muusaan – etäiset ja yksiulotteiset hahmot ovat kuitenkin vähän omituisesti Burtonin tarinan riesana vain Lontoon aikatasolla. Odelle ei pääse kasvamaan missään vaiheessa kunnolla mittaan, jota tarinanpuolikkaan keskushenkilöltä voisi odottaa. Tarinan kannalta erittäin tärkeässä roolissa oleva Marjorie Quick on varsin hämmentävä hahmo, joka tuntuu olevan omituisella tavalla ihan eri aaltopituudella muiden hahmojen kanssa, eivätkä hänen toimensa oikein istu kokonaisuuteen mukaan loogisella tavalla.

Odelle jää yksipuoliseksi salapoliisimaiseksi nuuskijaksi, jonka motiiveja esimerkiksi taulun salaisuuksien selvittämiseen ei avata ollenkaan. Myös suhde Lawrien kanssa jää kummalliseksi harharetkeksi, kun Burton ei vaivaudu selittämään kunnolla, miksei Odelle halua päästää ketään lähelleen. Burton kuitenkin avaa mielenkiintoisesti Lontooseen kotiutuneen Odellen mietteitä, ja olisin mieluusti lukenut tästä puolesta enemmän saadakseni naisesta paremman käsityksen.
Useimmat tapaamani englantilaiset kyselivät minulta saaresta ja odottivat, että sovittaisin koko Trinidadin moninaisuuden tähän yhteen kehoon heidän ilokseen. Kukaan ei ollut ikinä käynyt siellä, joten me olimme kuriositeetti, näytteitä trooppisesta petrimaljasta, jonka yllä brittilippu vielä hiljan liehui. Suurimman osan aikaa, kuten Pamelan kanssa, perienglantilaisten kiinnostus ei ollut pahansuopaa (paitsi silloin kun oli) – mutta heidän kyselemisensä sai minut tuntemaan itseni erilaiseksi, vaikka minut oli kasvatettu ymmärtämään brittien tavat täydellisesti, olinhan minäkin imperiumin lapsi. 
   […]
Melkein jokainen englantilainen uskoi, valistuneetkin ihmiset, että meillä olisi enemmän yhteistä sudanilaisten kanssa kuin heidän kanssaan. Mutta mitä minä tiesin Saharasta, kameleista tai beduiineista? Minun kauneus- ja glamourihanteeni oli koko lapsuuden ajan prinsessa Margaret. Lawrien kanssa olin jutellut James Bondista tai oudosta pomostani tai maalauksesta, tai perhanan Gerrystä, kuolleista vanhemmista. Asioista jotka sitoivat meidät pariksi ja jotka eivät pakottaneet minua edustamaan kokonaista saarta, jota en edes ollut nähnyt viiteen vuoteen. [s. 176, 177]
Schlossien perheen ongelmien kuvaaminen on puolestaan mielenkiintoisuudessaan aivan eri tasolla Odellen jäykistelyihin nähden. Espanja-osuudet tuovat tarkalla perhedynamiikan kuvaamisellaan mieleen Burtonin Nukkekaapissa esiintyvän Brandtin vinksahtaneen huushollin, jossa salaisuudet erottivat mutta toivat myös ihmisiä yhteen kaikkea muuta kuin tervehenkisin seurauksin. Näin käy myös Muusassa, kun Oliven juoni muuttuu parin petoksen myötä täysin hallitsemattomaksi kuvioksi – Burton osaa hienosti kuvata niin taitojaan salailevan taiteilijan päänsisäisiä muutoksia kuin koko talossa tapahtuvaa tunnelman muutosta. Olive on erittäin mielenkiintoinen ja ristiriitainen hahmo, jonka kohtalo ja kärvistely mielisairaan vanhemman synkistämässä kodissa tempaisevat mukaansa välittömästi.
”Onhan se raskasta”, Olive sanoi. ”Isä kutsuu niitä hänen 'myrskypilvikseen', mutta se on vain kohtelias tapa sanoa, että hän retuuttaa meitä mukanaan. Lääkärin mukaan hänen mielensä on kuin hunajakenno, kennoa kennon päällä, joka rikkoutuu yhä uudestaan ja uudestaan. Tiesitkö, että hän näkee tuskansa väreissä? Teräksensininen, mustelmankellertävä, vihurirokonpunainen.” Olive naurahti kolkosti ja Teresa yritti ymmärtää vieraita sanoja. ”Sairaus on aina ollut hänen puolen suvussaan. Yksi isoisoäideistäni on haudattu siunaamattomaan maahan, ja täti – josta kukaan ei ikinä puhu – on teljetty hullujenhuoneelle. Sitten on serkku, Johnny; hän inhosi sisäoppilaitosta ja yritti hukuttautua Ousejokeen. Se on inhottava tauti, ja olen niin itsekäs, että pelkään vain olevani seuraava.”
   Teresa kuuli Oliven hengityksen takertuvan kurkkuun ennen kuin hän imi taas pitkään isänsä tupakkaa. ”Tunnen sen joskus luissani – kuinka helposti se voisi tarttua äidistä.” Olive kääntyi katsomaan häntä. ”Luuletko, että se tarttuu, Tere?”
   Huoli häivähti Oliven kasvoilla, pisamarykelmä nenän päällä, tummanruskeat silmät, suu hiukan auki. ”En usko, että sinusta tulee hullu”, Teresa sanoi. Olive nauroi ja pukkasi häntä olkaan, ja kosketus järkytti Teresaa.
[s. 106–107]
Muusan tasapaino-ongelmat verottavat kuitenkin kokonaisuuden tenhoavuutta sen verran tehokkaasti, että Burtonin uusin ei pääse aivan nousemaan mainion Nukkekaappi-esikoisen tasolle. Luvassa on kuitenkin taiteen tekemistä sekä taiteilijuuden synkkää puolta avaava mainio ja koukuttava tarina, jonka hurjimmat käänteet jäävät takuuvarmasti mieleen.


Petter tietää, että sukuunsa on joskus muinoin
kuulunut avoimesti kommunistinen henkilö.

Alkuteos: The Muse
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Natasha Vilokkinen
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 443
Kansikuva: Lisa Perrin
Lajityyppi: historiallinen romaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti