torstai 25. kesäkuuta 2015

Raisa Porrasmaa: Japani pintaa syvemmältä


Kaikille, joille Japani on intohimo, Raisa Porrasmaan kirja tarjoaa aarreaitan maan historiaan, kulttuuriin, ilmiöihin ja talouteen. Japani pintaa syvemmältä -teoksen kannessa julistetaan, että kirjassa nostetaan esiin muutakin kuin sake, sushi ja samurai, ja monenlaisia teemoja Porrasmaa käsitteleekin: kirjassa pohditaan muun muassa Japaniin liittyviä mielikuvia, yhteiskuntarakenteita ja koulujärjestelmää, uskonnollisuutta, talouden ja luonnon suhdetta sekä Japanissa yhdistyvää itää ja länttä. Myös vuoden 2011 Fukushiman tsunamin aiheuttama katastrofi saa suuren siivun kirjan sivuista.

Japani näyttäytyy Porrasmaan kirjassa moniäänisenä ja ristiriitaisena: japanilaisella yhteiskunnalla sanotaan olevan kaksi puolta, julkinen ja yksityinen, ja yhteisön mielipiteen omaksuminen oman, yksityisen mielipiteen rinnalle on tavallista. Kieli sekä yhteiskunta ovat kerrostuneet niin, että japanilaiset ovat oppineet lukemaan ilmaa: puhekumppanin mielipide on tulkittava sanojen ja kontekstin yhteispelistä. Julkisen ja yksityisen kääntöpuolet näkyvät myös mediassa, ja esimerkiksi tutkijan julkinen, institutionaalinen mielipide jostakin ilmiöstä voi erota hyvinkin paljon hänen yksityisestä mielipiteestään.
Olennaista on tila tai tapahtuminen, ei se, kuka toimii. Eräs japanilainen ystäväni kuvasi, että japanin kieli on pikemminkin kuin maisema: ihminenkin tuntuu uppoavan osaksi tapahtumaa. [s. 166-167]
Mielenkiintoista on myös, kuinka Porrasmaa käsittelee tietynlaista Japanin mystifiointia ja miten japanilaisilla itselläänkin on tapana mystifioida omaa maataan ja kulttuuriaan. Mielikuvilla on lisätty Japanin vetovoimaa, ja 2000-luvun alussa lanseerattiin turismin edistämiskampanja Cool Japan. Kampanjassa Japanin vetovoimaa lisättiin aineettomilla tuotteiden, kuten animen ja mangan, avulla. Uudenlaisten mielikuvien avulla oli tarkoitus myös 1990-luvulta jäänyt pitkittynyt lama sekä myös historian jännitteiden ja rikkoutuneiden välien korjaaminen ulkomaiden kanssa.
Aiemmista turismin edistämiskampanjoista poiketen tehokeinoksi oli nostettu “coolness”, japanilaisen kulttuurin “viileys”. Ulkoministeriön byrokraatti-sedät olivat selvästi havahtuneet japanilaisen nuorisokulttuurin vetovoimaisuuteen. Myös tyttömäinen söpöily on näin valjastettu viralliseksi vientituotteeksi. Japanissa tyttöjen kulttuurin tutkimus on jo vakavasti otettava tutkimusala, joka kiinnostaa paitsi tutkijoita ja poliitikkoja myös yritysmaailmaa: söpöyteen rahansa pistävät tytöt ovat kasvava kuluttajaryhmä. [s. 66]
Vaikka Porrasmaan teoksen parasta antia on juuri sen syväluotaavuus ja asiantuntevuus, paikoitellen jotkin kirjan osiot voivat tuntua puisevilta, jos kyseiseen osa-alueeseen ei tunne erityistä paloa. Esimerkiksi paikoitellen pureutuminen talousongelmiin ja poliittisiin puolueisiin voi tuntua ankealta, jos kosketus Japaniin on tapahtunut lähinnä populaarikulttuurin kautta. Toisaalta Japanin karummankin puolen näyttäminen on kiehtovaa luettavaa, ja yksityiskohtainen ja paljon japanilaisia termejä sisältävä teksti syventää ymmärrystä.

Pidänkin siitä, kuinka Porrasmaa pyrkii purkamaan Japanin ympärillä pyörivää mystiikkaa, mutta tuoden ilmi muita, yllättäviä ilmiöitä. Yksi hauska yksityiskohta on Porrasmaan esittelemä Marutei Tsurunen, joka on suomalaissyntyinen Japanin parlamentin ylähuoneen entinen kansanedustaja. Tsurunen on edelleen Japanin historian ainoa ulkomailla syntynyt kansanedustaja.

Pysyvästi Japanissa asuvien ulkomaalaisten osuus on todella alhainen. Japanin siirtolaispolitiikka ei olekaan ollut ongelmatonta eikä vähiten kansallisvaltion luoman japanilaisen kulttuurin erityisyyden myytin takia, mutta nopeasti vanheneva väestö alhaisen syntyvyyden kanssa aiheuttaa paineita valtiolle. Porrasmaa sanookin Japanilla olevan kompleksinen suhde ulkomaalaisiin: toisaalta vierailijoita kohtaan käyttäydytään jopa kiusallisen kohteliaasti ja vieraanvaraisesti, mutta Japaniin jäävä tuntee itsensä aina ulkopuoliseksi.

Ryhmässä toimiminen on myös erityisen tärkeää japanilaisille: pienestä pitäen hiottu taito toimia osana ryhmää on arvokas ominaisuus tehokkuutta tavoittelevalle yhteiskunnalle, mutta toisaalta ryhmän edun tavoittelu ja pyrkimys tietynlaiseen harmoniaan ja diplomatiaan näyttäytyy lehdistön kritiikittömyytenä.

Japani pintaa syvemmältä ei ole matkaopas, mutta ei sen kuulukaan olla. Japani pintaa syvemmältä antaa askelman verran lisää ymmärrystä japanilaisuutta kohtaan, kuitenkin herättäen enemmän uusia kysymyksiä kuin antaen vastauksia vanhoihin. Paikoitellen kirja luotaa vähän syvemmälle kuvaamiinsa ilmiöihin, mikä on aiheesta kiinnostuneelle herkkua, mutta voi tuntua puuduttavalta viihdettä etsivälle. Porrasmaa kuitenkin valottaa ansiokkaasti sellaisia puolia Japanista, joihin keskivertoturisti tuskin törmäisi. Kirja ei tukahduta tiedonjanoa vaan pikemminkin lisää sitä, ja Japanin monikerroksisuus tuntuu entistäkin kiehtovammalta.

Jenni liittyy heinäkuussa tuhannen muun suomalaisen partiolaisen joukkoon ja suuntaa kohti 23:tta partiolaisten maailmanjamboreeta Japanin Yamaguchiin.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012
Kustantaja: Atena Kustannus
Sivumäärä: 329
Kannen kuva: Eric Lafforgue; kansi ja taitto Ville Lähteenmäki
Lajityyppi: tietokirja, yhteiskuntakuvaus
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 18. kesäkuuta 2015

Mikael Niemi: Veden viemää






Katastrofit tuntuvat kiinnostavan ihmisiä ainakin elokuvien muodossa, sillä tuhoa ja kuolemaa kylväviä katastrofielokuvia tuntuu valuvan elokuvateattereihin harva se päivä: viimeisimpänä näistä voisi mainita Brad Peytonin ohjaaman ja Dwayne ”The Rock” Johnsonin tähdittämän San Andreasin, jossa San Fransisco murenee maan tasalle mannerlaatan riehaantuessa kaupungin alla. Onkin mielenkiintoista, että Mikael Niemi tarjoilee Veden viemää -romaanissaan liki samanlaisiin elokuvamaisiin mittasuhteisiin kasvavan mutta silti persoonallisen katastrofitarinan.

Veden viemää alkaa, kun Ruotsin Lappia koetelleet rankkasateet saavat padot tulvimaan yli äyräidensä, ja tuloksena ei ole yhtään sen vähempää kuin raamatullinen vedenpaisumus. Niemen romaani kuvaa vääjäämättömästi etenevän tuhoaallon ohella sitä pakenevia selviytyjiä. Vincent joutuu pelastushommiin entisen vaimonsa Hennyn kanssa, ja pariskunnan raskaana oleva tytär Lovisa taistelee elämästään sortuvan talon katolla. Naistenvihaaja Barney osoittaa kahdelle naispuoliselle selviytyjälle ihmisen olevan toiselle susi, ja Luulajassa lahjapuotia pyörittävä Sofia lähtee pahimmalle tuhoalueelle hakemaan tytärtään turvaan.

Eri hahmojen tarinat risteävät romaanin edetessä, ja luvassa onkin taatusti yllättäviä juonenkäänteitä ja kohtaamisia katastrofitarinan lomassa. Vaikka Veden viemää ei voikaan käyttää kerronnassaan katastrofielokuvista tuttuja tyylikkäitä tietokoneanimaatioita, Niemi heruttelee täystuhon kuvauksella juuri sopivassa määrin.
Vincent ei enää tuntenut paikkoja. Joenuoma oli varmasti vieläkin heidän allaan, mutta rantaviiva oli pyyhkiytynyt pois. Kesämökit, pikkutiet, kaikki inhimillinen jonka hän tunsi niin hyvin. Ja nyt hän näki sen minkä Henny oli havainnut, sen mitä kohti he lensivät ja mikä olisi pian heidän allaan. Lohikäärme, hän ajatteli. Hydra. Jotain mitä ei ollut olemassakaan.
Kumpikaan heistä ei kyennyt sanomaan mitään. Vincent vähensi nopeutta niin että he saattoivat seurata tuota kuvaamatonta. Se näytti vyöryvän eteenpäin. Kohoavan kuin kita, pimeys. Kohoavan yli maiseman ja sitten laskeutuvan, nielaisten ja murskaten. Suuret satavuotiaat männyt huojuivat kuin tikut ja katkesivat, maa pyyhkiytyi pois, koko mäkiluoma pyyhkiytyi pois ja hävisi.
[s. 62]
Noin viiteenkymmeneen lukuun jaettu Veden viemää on nopeasti etenevä lukuelämys, jossa Niemi kuvaa yhden selviytyjän tarinaa luvun kerrallaan. Tällaiset nopeat vaihtelut pitävät toki meiningin mielenkiintoisena, monipuolisena ja koukuttavana, mutta turhauttavat siksi, että yhdessä luvussa ei oikeastaan ehdi tapahtua kovinkaan paljoa, kun Niemi on jo siirtymässä muualle.

Esimerkiksi omaan kulkupeliinsä jumiin jääneen Adolfin kamppailusta on venytetty koko kirjan mittainen kertomus, jonka yhdessä osassa Niemi lähinnä kuvailee yksityiskohtaisesti, miten Adolf valaisee iPodillaan pimeää, vedellä hitaasti täyttyvää autoa. Vaikka Niemi kuvaa taitavasti hahmon epätoivoa ja yritteliäisyyttä varman kuoleman hölskyessä Adolfin ympärillä, tällainen venyttäminen vie hahmon tarinalta sen parhaan terän.

Toisaalta vuorotellen etenevät tarinat koukuttavat lukijan melko nopeasti kääntämään sivua, ja kitsaasti annosteltu tieto pitää koukussa aika vetävästi. Turhautumiselta ei voi kuitenkaan välttyä, kun esimerkiksi juuri Adolfin ja parin muun hahmon tarinat etenevät todella hitaasti.

Sitä vastoin Sofian epätoivoinen matka Evelina-tyttärensä luokse ja Barneyn karmaisevat teot edustavat ovat Niemen romaanin parasta antia, vaikka Sofian matka suurimmalle vaaravyöhykkeelle tuntuukin väkisin väännetyltä – vähän samalta kuin kauhuelokuvien kliseinen kohta, jossa hahmot aina hiipivät seikkailemaan pelottaviin kellareihin, joihin yksikään järjissään oleva ihminen ei menisi.

Juonenkäänteet eivät tunnukaan aina järin uskottavilta, sillä esimerkiksi kohta, jossa Henny menee hakemaan kotitalostaan turvaan suvun vanhoja valokuvia hyökyaallon valuessa aina vain lähemmäksi, tuntuu Sofian seikkailun ohella aika epäloogiselta; toisaalta jos hahmot eivät tekisi näitä asioita, juoni ei etenisi minnekään eikä jännitystä pääsisi syntymään, mutta jännityksen tekemällä tekeminen alkaa vaivata ennemmin tai myöhemmin.

Niemi ei kuitenkaan anna armoa hahmoilleen, vaan näiden tarinat päättyvät pahimmillaan todella kammottavilla tavoilla – tämä tuntuu surullisuudestaan huolimatta virkistävältä esimerkiksi alussa mainitun San Andreasin, 2012:ta tai The Day After Tomorrowin kaltaisiin katastrofielokuviin nähden, joissa amerikkalainen ydinperhe selviää ongelmitta miljoonia kuolonuhreja vaativasta maailmanlopun kuvastosta. Vaikka iänikuiset perhearvot ovat myös Niemen romaanissa pinnassa, Veden viemää tuntuu kuitenkin raadollisemmalta ja rajummalta kokemukselta, kuten esimerkiksi Barneyn tarina varmasti osoittaa.

Veden viemää on erikoinen lukuelämys, joka saa ongelmistaan huolimatta kääntämään sivua toisensa jälkeen. Jokainen varmasti löytää romaanin selviytyjistä oman suosikkinsa, jonka hengen puolesta saa jännittää loppuun viimeisiin sivuihin asti. Erilaista katastrofitarinaa etsivien kannattaa antaa Niemen romaanille tilaisuus.

Petter ei heittänyt viime kesänä talviturkkiaan ollenkaan pois.

Alkuteos: Fallvatten
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012
Suomennos: Jaana Nikula
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 298
Lajityyppi: katastrofiromaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: lahjakirja

torstai 11. kesäkuuta 2015

Leena Krohn: Erehdys


Leena Krohnin uusin ei ole helpointa luettavaa. Erehdys käsittelee kuolemista ja kuolemattomuutta, itsensä säilyttämistä muuttuvassa maailmassa, unelmia ja pelkoja. Ei siis erityisen kevyttä sisällöllisesti, mutta Erehdys on nivottu kielellisesti kauniiseen ja kevyeen pakettiin Krohnille hyvin tyypillisesti.

Kevyellä en tarkoita, etteikö sanoista löytyisi sisältöä. Sanat on sommiteltu harkitusti ja painokkaasti, jolloin teoksen kieli on kirkasta ja selkeää. Lauseita tekee mieli jäädä makustelemaan hetkeksi jos toiseksikin – heleä muoto auttaa käsittelemään abstrakteja aiheita. 

Erehdyksen raameina toimii tarina kirjailija E:stä, joka on matkalla erään kirjaston esittelytilaisuuteen lukemaan otteita tuoreimmasta sekä vanhemmista teoksistaan. Erehdyksen sisäkkäiskertomuksina toimivat näistä teoksista poimitut otteet, joita E. lukee yleisölleen. Yleisö kuitenkin reagoi moniin E:n otteisiin kiusallisesti tai ennalta-arvaamattomasti, ja kommentit eivät ole erityisen hedelmällisiä. Ne suuntautuvat muualle kuin itse tekstiin, ja kontaktin saaminen ja oman roolin hakeminen on hankalaa.

E:n kautta pohditaan kirjoittamista ja kirjailijuutta. Miten hiljaisuudelle halutaan antaa ääni, sanaton pukea sanoiksi. Kirjoittaminen on jonkin äänettömän tavoittamista: saavuttamaton on kaikkien saatavilla koska tahansa, mutta sen pukeminen sanoiksi on kaikkien kirjoittajien haaste. Erehdys myös sivuaa kirjailijan vastuuta ja sitä, miten paljon tekstejä tulisi avata yleisölle.

Kun E. lukee tekstejään kirjaston tiloissa, asettuu Erehdyksen lukija ikään kuin osaksi E:n yleisöä, mikä on hauska tehokeino. Kehyskertomuksen rikkovat novellit tulevat enemmän iholle, kun lukija lähes istuu yhtenä yleisön jäsenenä kirjastossa.

E:n lukemat tekstinpätkät ja samalla koko Krohnin teos käsittelevät muun muassa muistia ja unohtamista, horjuvaa mieltä, katoavaisuutta ja onnettomuuden ja sen välttämisen ohutta rajaa. Krohn tarttuu taas isoihin asioihin pienen romaanin sisällä. Esimerkiksi E:n novellissa Retroterapeutti Käyrä pohditaan muistojen ja elämän suhdetta, toden ja harhan spektriä:
– Meille on opetettu, että menneisyys on aina sitä, mitä oli, ja ettei se siitä muuksi muutu, ei taivu eikä korjaannu. Mutta sanonpa teille, että asia ei ole niin. Toki menneisyys on olemassa, mutta juuri siksi, minä sanon, siksipä juuri, te voitte mennä sinne ja muuttaa sitä. Nimittäin eihän menneisyys ole siellä, missä sen luullaan olevan, ajassa joka on mennyt, vaan se on teissä ja vain teissä. Teidän menneisyytenne on teidän muistonne, ne ovat ihan lähellä, saavutettavissa, tässä ja nyt. Retroterapeutti auttaa teitä korjaamaan muistojanne.
– En ymmärrä, rouva Kaskas sanoi. – Jos te saisitte menneisyyden muuttumaan, myös nykyisyys muuttuisi ja sen myötä tietysti tulevaisuuskin. Seuraisi samanlaisia paradokseja kuin aikamatkoissa, jos ne olisivat mahdollisia. Ja niistähän te tavallaan puhutte, niin minä ymmärrän.
[s. 50]
Retroterapeutti auttaa potilaitaan luomaan menneisyytensä uudelleen ja muuttamaan muistoja itselleen mieluisammiksi. Krohnin hahmot ovat toisaalta tavallisia ja toisaalta hieman vinksahtaneita, ja retroterapeutin kaltaiset hahmot ovat mielikuvituksellisuudessaan oivaltavia.

Romaanin nimellä viitataan E:n teksteissäkin esiintyviin lukuisiin erehdyksiin, joita ihmiset tekevät tai ainakin luulevat tekevänsä. Erehdyksiä pyritään muokkaamaan, ja monet muokkaavat niitä hyvinkin rajusti. Ihmisen valinnat ovat usein nopeita ja tiedostamattomia, eikä erehdyksiltä kykene välttymään niin yksilö- kuin yhteiskuntatasollakaan. Krohnin teos kehystyy E:n meno- ja paluumatkaan, joilla molemmilla kirjailijan aistit pettävät mielen.

Erehdys on tasapainoinen romaani ja se haastaa lukijan. Pidän Krohnin tavasta pitää kaupunki ja miljöö sekä kirjailija nimettöminä – se luo alustan universaalin tunnulle. Erehdys ei mielestäni kuitenkaan aivan yllä esimerkiksi Tainaronin tasolle: Erehdyksen ajatukset ovat suuria, mutta niitä on niin paljon, että lukija juuri pääsee raapaisemaan pintaa ja sitten ollaankin jo seuraavan teeman kimpussa. Romaanin kollaasimaisuus on toisaalta sympaattista ja sen kysymykset eivät ole valmiiksi tarjoiltuja. Erehdyksen voi lukea nopeasti ja erityisesti ajattelematta, mutta jos malttaa jäädä pienten novellien äärelle, saa romaanista kaikkein eniten irti. Toisaalta minusta on hienoa, että näin suurien, abstraktien kysymysten käsitteleminen on saatu punottua hyvin sujuvaan muotoon, eikä se todellakaan ole itsestäänselvyys. Kirjalle on vaikeaa antaa arvosanaa – Erehdyksen ulottuvuudet kun avautuvat pikkuhiljaa.

Krohn jälleen kysyy enemmän kuin vastaa. Kysymykset punovat E:n novellit ja päivän tapahtumat yhteen, vievät tekstiä eteenpäin ja pysäyttävät lukijan pohtimaan teoksessa kelluvia kysymyksiä. Olen varma, että Erehdys tarjoaa uusia elämyksiä joka kerta kun sen äärelle malttaa palata.
Ajaessaan ohi lakkautettujen bensa-asemien ja tummien latojen, joiden katot lumi oli painanut notkolle, E. ryhtyi ajattelemaan aikaa ja kuolemaa ja unohdusta. Ajan kuluminen on armoa, E. ajatteli, ja se, mikä on unohdettu, on saatu anteeksi. Vierähtää sata vuotta ja toiset sata, ja mikä oli häpeää, mikä kunniaa ja ylpeyden aihetta, sitä kukaan ei muista. Kukaan ei enää kutsu meitä nimillämme, ja se, mitä kerran saimme aikaan, on yhdentekevää kuin lahonneet lehdet. Jos niiden ravitsemasta maasta kerran nousee jotain uutta, se ei enää kuulu meille. Niin syyllisyys kuin saavutuksetkin kuluvat pois, ja meidän pelkomme, toiveemme ja erehdyksemme ovat ohi kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Ei kukaan muista, että kerran olimme olemassa, ei kukaan tiedä, miksi olimme niin onnettomia, niin naurettavan onnettomia, niin turhaan. [s. 153-154]
Jenni vieraili hiljattain Sellon kirjastossa ja ihastui sen monipuolisuuteen.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Kustantaja: Teos
Sivumäärä: 155
Kansikuva: Marjaana Virta
Lajityyppi: episodiromaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

torstai 4. kesäkuuta 2015

Kirjahyllyn kuumottavimmat: Petterin kesäkirjat

Jennin kirjahyllytutkimuksista ja sieltä tehdyistä löydöistä innostuneena minäkin päätin koluta omani läpi, ja sieltä löytyi koko joukko hyviä kirjoja luettavaksi näin kesän korvalla!

Muistiyksikköni ei ole kuitenkaan Jennin vastaavan tavoin ihan niin ruosteessa, että olisin ehtinyt unohtamaan löytämiäni kirjoja; neljä viidestä niteestä on päätynyt sinne vuoden sisällä odottamaan lukuvuoroaan. Ne on hyvä päästää viimeinkin valokeilaan nyt esittelyjen ja myöhemmin arvostelujen muodossa.


Thomas Pynchon: Painovoiman sateenkaari (Teos)


Toisen maailmansodan loppuvaiheiden Eurooppaan sijoittuvan romaanin yhtenä keskuksena on lähes myyttisiin mittasuhteisiin kasvava V-2-raketti, joka vetää teoksen henkilöitä vastustamattomasti puoleensa. Sota on alati läsnä, eikä vähiten romaanin kerronnassa, joka vaihtelee vainoharhaisista hallusinaatioista kovaan luonnontieteeseen, rivosta äärimmäisen lyyriseen – on kuin itse sodan mielipuolisuus ruumiillistuisi teoksen kielessä.
Oletko lukenut kirjailijan aiempia teoksia?
En ole, mutta aiemmin keväällä näin Paul Thomas Andersonin ohjaaman Inherent Vicen, joka perustuu Pynchonin samannimiseen romaaniin. Näin ollen takakannen tekstin mainostama kerronnan vaihtelu tuntuu tutulta ja kiinnostavalta, sillä myös Inherent Vice oli dialogiltaan melkoista verbaalista ilotulitusta.

Kuinka kirja päätyi hyllyysi?
Joulupukki muisti minua sillä viime jouluna.

Mitä odotat kirjalta sen takakannen tekstin perusteella?
En oikein tiedä – sotakirjallisuus ei ole koskaan ollut lähelläkään omaa teekuppiani, mutta toivoisin Pynchonin tuovan lajityyppiin ihan uudenlaista sisältöä ja meininkiä.

Lue Painovoiman sateenkaaren arvostelu täältä!


Donna Tartt: Pieni ystävä (WSOY)

12-vuotiaan Harrietin elämää on pienestä pitäen varjostanut Robin-veljen selvittämättömäksi jäänyt kuolema. Lapsuutensa viimeisenä kesänä Harriet haluaa herättää henkiin onnellisen perheen, jonka hän tuntee vain vanhoista valokuvista. Hän päättää selvittää veljensä kuoleman ja paljastaa murhaajan. Ilman sen pitävämpiä todisteita kuin kuulopuheet ja suvun piirissä kiertävät tarinat Harriet valitsee syyllisen naapuruston perheestä. Itsepintaisesti hän haluaa hyvitystä miettimättä tekojensa seurauksia, ja joutuu ystävineen itse vaaraan.
Oletko lukenut kirjailijan aiempia teoksia?
Ahmaisin viime vuonna Tarttin esikoisteoksen Secret Historyn (Jumalat juhlivat öisin) ja viimeisimmän eli palkitun ja juhlitun Goldfinchin (Tikli), joista pidin molemmista todella paljon. Pienen ystävän kohdalla onkin luvassa pieni kielitieteellinen koe: miltä Tartt maistuu suomeksi?

Kuinka kirja päätyi hyllyysi?
Ostin sen viime syksynä Hulluilta Päiviltä.

Mitä odotat kirjalta sen takakannen tekstin perusteella?
Tarttin tuotannossa keskimmäisenä oleva Pieni ystävä näyttäisi yhdistävän Secret Historyn julman veriteon selvittämisen ja Goldfinchin surumielisen tunnelman. Tarttilla tosin on ollut molemmissa kirjoissaan ongelmana niiden lopettaminen – ne ovat jääneet tyhjäkäynnille, vaikka juoni ja kiinnostavat tapahtumat ovat päättyneet jo aikoja sitten. Pienen ystävän tiiliskivimäisyys ei ole tietysti omiaan hälventämään huolta tästä.

Lue Pienen ystävän arvostelu täältä!


Jhumpa Lahiri: Kaima (Tammi)


Kaima kertoo Bostonissa asuvasta Gangulin bengalilaisperheestä ja sen jäsenten vähittäisestä, eri tahtiin etenevästä kotiutumisesta Amerikkaan. Tarina alkaa vuodesta 1968, jolloin perheeseen syntyy poika, Gogol. Perheen isästä tulee maineikkaan MIT:n opettaja ja hän tuntuu sopeutuvan amerikkalaiseen yhteiskuntaan melko helposti, mutta äiti Ashima ei pääse irti tunteestaan, että muukalaisuus on jatkuva taakkaa alituinen tunne ettei kaikki ole kunnossa.
Oletko lukenut kirjailijan aiempia teoksia?
En tähän mennessä ole, mutta jostainhan se on aloitettava! Lahirin nimi on kuitenkin sikäli tuttu, että hän tuntuu olevan melkoisen tuottelias kirjoittaja – aina kirjastossa käydessäni tuntuu että hänen teoksiaan on esillä siellä täällä.

Kuinka kirja päätyi hyllyysi?
Jenni muisti minua sillä viime jouluna.

Mitä odotat kirjalta sen takakannen tekstin perusteella?
Kaima vaikuttaa tuon tekstin perusteella aika perinteiseltä, joskaan ei toivottavasti kliseiseltä romaanilta. Siirtolaisnäkökulma Amerikkaan voi tosin olla mielenkiintoinen koukku, sillä ulkopuolisen silmin kaikki näyttää aina kovin erilaiselta ja raikkaalta.

Lue Kaiman arvostelu täältä!




Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat (Like)

Kun kyyhkyset katosivat on kuvaus eräästä erittäin surullisesta avioliitosta. Se on romaani ihmisen valinnoista, uskollisuudesta ja uskottomuudesta, sopeutumisesta ja sopeutumattomuudesta maassa, jonka kohtalona on joutua miehittäjien armoille.
Oletko lukenut kirjailijan aiempia teoksia?
Olen lukenut Oksaselta Baby Janen ja Puhdistuksen, mutta kummastakin on tosin jo useampi vuosi aikaa.

Kuinka kirja päätyi hyllyysi?
Hankin sen Stockmannilta viime kesän kirja-alennusmyynneistä parilla eurolla (!).

Mitä odotat kirjalta sen takakannen tekstin perusteella?
Suuria ja vaikeita kysymyksiä ihmisyyteen ja identiteettiin liittyen, alakuloista Viron historiaa ja taitavaa kerrontaa - odotukset ovat siis sangen korkealla, sillä Kun kyyhkyset katosivat on saanut osakseen melkoista suitsutusta vuosien varrella.

Lue Oksasen romaanin arvostelu täältä!
 

Günter Grass: Ravunkäyntiä (Tammi)

"Kirja jossa linkittyvät yhteen historian kenties pahin laivaonnettomuus ja internetissä vellovat mielipidetyrskyt, periksiantamaton tutkiva journalistiikka ja suuren kirjailijan näkemyksellinen luovuus.”
Oletko lukenut kirjailijan aiempia teoksia?
Luin Peltirummun vuosia sitten ja petyin siihen vähän, sillä lopun turhat naisseikkailut vähän vesittivät muuten mainiota ja edelleen erittäin provosoivaa romaania.

Kuinka kirja päätyi hyllyysi?
Isäni antoi sen minulle taannoin luettavaksi.

Mitä odotat kirjalta sen takakannen tekstin perusteella?
Takakansiteksti herättää salaperäisyydessään uteliaisuuteni, ja jään odottamaan Grassilta kovaa kritiikkiä esimerkiksi netissä vellovaa ”keskustelua” kohtaan, uusia historiallisia näkökantoja ja mielenkiintoista tarinaa.

Lue Petterin näkemys Grassin romaanista täältä!