Elin Willows: Sisämaa

Elämäni ei vie tilaa. Kaikki mitä toin tänne mahtui yhteen autoon. Enää ei mahtuisi, mutta tavaraa ei vieläkään ole paljon. Mietin, minne muuttaisin jos lähtisin ja mitä jättäisin tänne saadakseni kaiken mahtumaan yhteen autoon. Siihen ei ole selvää vastausta. En voi muuttaa takaisin. Tiesin sen jo lähtiessäni. En siksi että olisin nimenomaan jättänyt jotakin taakseni, vaan enemmänkin siksi että tein valinnan. Päätin lähteä tänne ja päätin jäädä vaikka erosimme, ja nämä kaksi valintaa estävät minua muuttamasta mieltäni. Takaisin palaaminen olisi mielensä muuttamista.
   Tarvitsisin syyn lähtemiseen, mutta en keksi sellaista, ja siksi jään tänne. [s. 88]

Elin Willowsin esikoisromaani Sisämaa on kauniin vähäeleinen kertomus yksinäisyydestä, vapaudesta, arjesta ja ihmisen kyvystä sopeutua uuteen. Sisämaan päähenkilö muuttaa romaanin alussa pohjoisruotsalaisen rakkautensa perässä pieneen kaupunkiin. Suhteen nopean kariutumisen jälkeen nainen jää asumaan uudelle kotiseudulleen, vaikka poikaystävä myöhemmin muuttaakin paikkakunnalta opiskelujensa perässä. Nainen työskentelee täkäläisessä ruokakaupassa, katsoo rikossarjoja videolta, ajaa jossain välissä itselleen ajokortin ja tutustuu hitaasti kaupungin asukkaisiin – ulkopuolisuuden tunne ei vain päästä naista otteestaan missään vaiheessa.

Sisämaa on arkirealismia komeimmillaan ja kauneimmillaan kannesta kanteen. Willows osaa kuvailla tarkkanäköisesti päähenkilön ympärillä tapahtuvia asioita sekä hahmon omaa, melko nurinkurista suhtautumista asioihin. Willowsin teksti tuo hypnoottisuudessaan mieleen Ossi Nymanin samanlaisella älykkäällä naivismilla kirjoitetun Röyhkeys-romaanin.

Löydän vuokrattavana olevan asunnon ja menen katsomaan sitä yhtenä keskiviikkona töiden jälkeen. Asunnon varsinainen vuokralainen työskentelee toistaiseksi ulkomailla ja vuokraa kaksion kalustettuna. Asuntoa esittelee hänen poikansa. Poika vaikuttaa stressaantuneelta, seisoo koko ajan eteisessä ja riisuu vastahakoisena kengät, kun kysyn parvekkeesta. Tiedän heti kättelyssä, etten aio vuokrata asuntoa.
   Kävelen kotiin pitemmän kautta ja kuuntelen musiikkia. Asunto on alueella, jolla on omakotitaloja ja kerrostaloja, ja yhdessä toimitilassa on myös vapaakirkko, mutta ei mitään muuta. Luonto ei ole täällä läsnä. Alue voisi olla missä tahansa, mutta se on täällä. [s. 35–36]

Sisämaan tapahtumien kuvailu etenee varsin tajunnanvirtamaisella logiikalla, ja aiheet saattavat vaihdella varsin villisti yhden luvun sisällä – aluksi nainen pohtii kaupungin jättämistä opiskelujen merkeissä, mutta hetken kuluttua kertookin ensikäynnistään pizzeriassa ja tämän jälkeen kuvailee rauhallista järvimaisemaa.

Lukijan mielikuva naisesta ja tämän elämästä, ajatuksista ja toiveista täydentyy ja muuttuu mielenkiintoisesti Sisämaan edetessä. Willows osaa taitavin koukuin rakentaa päähenkilöstään mielenkiintoisen ja monitasoisen hahmon, joka muuttuu ja kehittyy huomattavasti syvemmäksi tuttavuudeksi kuin olisin lopulta uskonutkaan.

Ennen kuin tapaan hänet, ennen kuin opin tuntemaan tämän paikan edes nimeltä, ajattelen tätä maankolkkaa metsänä ja vuorina ja susina ja karhuina. Olen nuori eikä naiiviuteni ole mikään ihme. Tosiasiassa en ole koskaan edes ajatellut tätä maankolkkaa, mutta näin jälkeenpäin tiedän, että juuri noin olisin ajatellut. Mutta enhän minä sellaisia mieti. En piittaa eikä minua kiinnosta, sillä minulla on liian paljon muuta ajateltavaa. [s. 80]

Sisämaa on hienovarainen lukuelämys, joka vaatii lukijaltaan kärsivällisyyttä varsinkin alussa – näennäisen helppoon ja verkkaiseen mutta rikkaaseen kerrontatyyliin sisälle pääseminen vie oman aikansa. Ulkopuolisuuden, yksinäisyyden ja arkisten tapahtumien uskottava ja inhimillinen kuvaus toimii hienosti romaanin kantavana voimana.

Petter myöntää, ettei hänen maantiedollinen hahmottamisensa 
ole vahvimmillaan Pohjois-Suomen kohdalla.

Alkuteos: Inlandet
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustantaja: Teos & Förlaget
Sivumäärä: 191
Kansikuva: Camilla Pentti
Lajityyppi: psykologinen romaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Antti Heikkinen: Matkamies maan

Antti Heikkisen Matkamies maan sai odotella lukemistaan pitkän tovin kirjahyllyssäni – pakolaiskriisistä ja lynkkausmielialalla ”karvapaikanhakijoita” vastaanottaneista suomalaisista niin ikään ammentanut Jari Tervon Matriarkka oli mielestäni sen verran luokaton ja harkitun provosoiva teos, että teki mieli lukea ihan muuta tässä välissä. Matkamies maan viimeisteltyäni voin kuitenkin todeta sen odotuttamisen olleen vähän kohtuuton ratkaisu, sillä Heikkisen toinen romaani on ihan toisesta maailmasta kuin mahalaskuksi jäänyt Matriarkka.

Tervon ja Heikkisen teokset jakavat kuitenkin yhden varsin vahvan yhteisen tekijän eli valtavaksi ja monitahoiseksi ryöhähtävän juonen. Matkamies maan seuraa suomalaisen pikkupaikkakunnan elämää, joka tuntuu jo ennen vastaanottokeskuksen perustamista olevan ihan omissa sfääreissään. Lukija pääsee Heikkisen runsaan hahmokatraan edesottamusten myötä perehtymään muun muassa Shakespearen Macbethin harjoitteluun kylän amatööriteatterissa, vanhemman naisen ja nuoremman miehen välille syntyvään suhteeseen, niin netissä kuin kasvotustenkin lentävään vihapuheeseen, muistisairauden kuvaamiseen ja koulukiusaamiseen.

Matkamies maan olisikin jo tällaisenaan varsin runsas ja monipuolinen romaani, joten mietin, että miten Heikkinen meinaa vielä änkeä tähän mukaan vastaanottokeskuskuvionkin. Sekin kuitenkin löytää romaanista paikkansa varsin luontevasti ja toimii kortena, joka katkaisee muutenkin jännitteisen pikkukylän kauhun tasapainon. Pakolaisparat joutuvat omista ensimmäisen maailman ongelmistaan stressaantuneiden ja ahdistuneiden suomalaisten silmätikuiksi – erityisen hyvin Heikkinen kuvaa tätä maahanmuuttokriittisten ja kiivaiden Leon ja Jeren kautta, jotka ottavat vokin polttamisen projektikseen  paetakseen omia perhe- ja työelämän ongelmia.

Jere ja Leo tuntuvat aluksi liioitellun yksinkertaisilta ja kiivailta luonteilta, mutta Heikkinen tuo  hienosti heidän kauttaan esille sen, miten helppoa on ongelmien ratkaisun sijaan lähteä purkamaan pahaa oloa vastenmielisiin turvaturisteihin. Ihan suvakkikirjallisuudeksi Matkamies maan ei kuitenkaan ole luokiteltavissa, sillä myös pakolaismassaan mahtuu jos jonkinlaista toimijaa – Heikkisen romaani ei missään vaiheessa lopahda mustavalkoiseksi kokonaisuudeksi vaan jaksaa muistuttaa realistisesti, että ylipäätään ihmisisten joukosta löytyy jos jonkinlaista tallaajaa.

Matkamies maan kertoo Matriarkan tavoin hyvin pitkälti voimakkaasti leimahtavasta vihasta, jota ihminen voi potea joko kanssaeläjäänsä tai ylipäätään lajiitoveriaan kohtaan. Heikkinen onnistuu kuvaamaan tätä tunnetta netissä soljuvan vihapuheen ohella myös varsin sykähdyttävillä ja kohtuuttomuudessaan melkein naurettavilla konkreettisilla esimerkeillä, joista luokanopettajan sijaisuuksia tekevä paikallislehden journalisti pääsee nauttimaan.

Jokseenkin omintakeisissa tunnelmissa ihmisalkujen toimia katseli myös luokanopettajan sijaisuutta tekevä Kati, jonka tekemä aukeaman kokoinen artikkeli vastaanottokeskuksesta oli julkaistu senpäiväisessä paikallislehdessä. Kainaloartikkeleina olivat komeilleet nuoren pakolaismiehen haastattelu sekä Katin kirjoittama humanistinen, turvapaikanhakijat positiivisessa valossa esiin tuova kommentti. Herätessään aamulla puoli kahdeksan maissa Kati oli katsonut kännykkäänsä ja lukenut prepaid-numerosta tulleen tekstiviestin, jossa häntä kutsuttiin mojovan perseraiskauksen ansaitsevaksi huoraksi. Facebookin viestilaatikossa odotti tuntemattoman miehen vituntäyteinen viesti, tunti sen jälkeen entinen luokkatoveri ilmoitti poistavansa suvakkihoron kavereistaan. Ennen välituntivalvontaan lähtöä puolituttu nainen oli viestittänyt katkaisevansa paikallislehden tilauksen ja toivonut samalla, että yhteiskunnan varoja ulkomaalaisille syytävä Kati saisi kohtalokseen yhtä köyhän ja kivuliaan sairaseläkeläisen elämän kuin hän. Epäilyttävää blogia netissä pitävä talonmies oli tönäissyt ohi kulkiessaan muka vahingossa, kun Kati oli kiskomassa Kiva koulu -logolla varustettua huomioliiviä ylleen. Viimeisen niitin oli päksäyttänyt käytävällä vastaan kävellyt tekstiilitöidenopettaja, joka huikkasi äidillisesti hymyillen, että pakolaisasia oli monipiippuisempi juttu kuin äkkiseltään voisi arvella. Ja siinä Kati nyt seisoi keskellä koulun pihamaata, eikä nähnyt vetisiltä silmiltään kiipeilytelineen luona syntynyttä kärhämää alusta pitäen. [s.138–139]

Heikkinen saa vielä yhden sulan hattuunsa käyttämällä rohkeasti vanhempaa kansanosaa edustavia hahmoja romaanissaan. Hän suoriutuu varsin luontevasti niin milf-kuvion kuin muistisairaan Auliksen ajatuksenjuoksun kuvaamisesta – nimenomaan iäkkäämpien hahmojen uskottavat mietteet ja toimet rauhoittavat kiivastahtista romaania ja tuovat siihen lisäsävyjä, joiden myötä Matkamies maan tuntuu luku luvulta rikkaammalta ja monitasoisemmalta kokonaisuudelta. Auliksen muistisairauden sotkema päänsisäinen monologi on parhaimmillaan loistava yhdistelmä herkkyyttä ja jatkuvasti muuttuvien mielialojen sävyttämää maailmankuvaa.

        – Minkäs takia se ukki tänne entiselle talolle tuli? 

Ukki. Niin no niin. Leon emäntähän tämä on. Emännäntekele. Helevetistäkö se tuohon. Ilman aikojani läksin. Kävinkö haudalla, se kysyy. Kenenkä haudalla. Sankarihautojako se. Kerttu-mummon ja Ilpon. Pojan ja Kertun haudalla. En minä lie käyny. Niin kun ne on kuolleet. Pitäis käydä kynttilänviennissä. Kohta se on pyhäinmiestenpäivä. Havut onko se Leo vieny? Hyvä. Minä kompura en enää jaksa metästä hakea ja kirves on kätkössä. Että valtio ei vie. Minut vieköön, mutta kirvestä eivät. En sano missä on. Hyvässä piilossa. Ite tehty varsi. En puhu tytölle siitä. En puhu kenellekään asiasta. Kerttu tietää toisen, mutta Kerttu on kuollu. Ja poika. Se ei tienny. Mistään mitään. Juoppo kuljake. Tuleeko se Leo pirssillä oikeen hakemaan ja tykkääköhän huonoa kun kävellään kun kihlapari. Tyttö nauraa. Naura sinä tyttö. Minä kohta imasen piimän tissistä. Jyväskylässä se on Leo ajussa. Hyvähän se. Toiselle se on paha, jos tulee mökistä lähtö maantielle. Leolle se on hyvä. taas tyttöä naurattaa. Perkele kun minä jaksasin ja pystysin, mutta ei sitä keskellä tietä. [s. 104]

Melkoisen äärimmilleen viedystä, vastakkainasettelupainotteisesta lähtöasetelmastaan huolimatta Matkamies maan on kaikkea muuta kuin mustavalkoiseksi jäävä romaani. Se onnistuu olemaan samaan aikaan uskomattoman sulava ja mielettömän monipuolinen kokonaisuus, jolla on kärkevyydestään ja provokatiivisuudestaan huolimatta paljon viisasta sanottavaa ihmisyydestä.

Petter on mieluummin suvakki kuin tolkun ihminen.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 350
Kansikuva: Pekka Loiri
Lajityyppi: satiiri, kollaasiromaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Nadja Sumanen: Rambo

Finlandia Junior -palkinto meni viime syksynä Nadja Sumasen Rambo-nuortenromaanille, ja näin jälkikäteen ei voi kuin todeta kunnianosoituksen menneen harakoille. Vaikka Rambon kesäinen asetelma tuokin mieleen reilut kolmekymmentä vuotta sitten ilmestyneen Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseen, Sumanen on onnistunut liki ilmiömäisesti tekemään omasta nuortenromaanistaan paljon vanhanaikaisemman ja tympeämmän kokonaisuuden. Tässä arvostelussa on mukana muutamia juonipaljastuksia Rambosta.

Sumasen romaanin nimihenkilö on tuskin ehtinyt tuoda todistuksen kevätjuhlasta kotiin, kun angstaava teini tempaistaan luuseriäitinsä miesystävän perheen mökille viettämään kesää. Levottoman ja mielialoiltaan ailahtelevan Rambon reissu meinaa mennä pieleen heti alussa, kun äiti joutuu sairaalaan. Onneksi Rambo saa jäädä isäpuoliehdokkaansa Riston ystävällisten sukulaisten keskelle nauttimaan suvesta – eikä sekään tietysti haittaa, kun lähellä liihottelee Riston ihana siskontytär Liina.

Rambon hahmot ovat aika tylsiä ja kliseisiä – Riston isä Erkki on miehinen mies, äiti Annikki hössöttävä taloudenpidon ja keittiöhommat hanskaava äitihahmo, Risto on laiska hampuusi ja Liina taas etäinen mutta kaunis kesäkissa omine, aika ennalta-arvattavine ongelmineen. Muutenkin tasapaksusta juonesta kärsivä romaani muuttuu vielä tylsemmäksi, kun hahmoissa ei ole syvyyttä tai muutenkaan mitään mielenkiintoista.

– Jos olisi sellainen saunanlämmittäjän virka tarjolla, niin sen mä voisin ottaa, avauduin Erkille kohottaessani kirveen uuteen iskuun.
Erkki siirsi pölliä kannolla parempaan kohtaan, korjasi käteni asentoa ja nyökkäsi sitten luvan iskeä.
– Siihen pestiin lähtisin kyllä kilpasille. Mutta kukahan sellaisen saunanlämmittäjän palkkaisi?
– Suomen presidentti voisi palkata.
– Taitaa suomalainen mies lämmittää itse saunansa ja hakata halkonsa vaikka presidentti olisikin, Erkki tuumaili. – Se on Rambo niin, että kuorolaulu ja halonhakkuu. Ne ovat ne asiat, jotka pitävät suomalaisen miehen tolkuissaan tässä maailmassa. Ja kun on tämmöinen lauluääni kuin minulla, niin olen kallistunut tähän jälkimmäiseen. [s.170]

Myös Rambon hahmo on aika ontuva toimija, josta Sumanen ei osaa valitettavasti ottaa kaikkea irti. Herkästi ahdistuvan Rambon ahdinkoa tasapainotetaan merkillisesti kuvaamalla, miten tämä yhtäkkiä alkaa suunnitella ilmansaasteita vähentäviä koneita – Sumanen lyö päähenkilönsä otsaan kliseisen tiedostava nuori -kortin, jolla hän pyrkii tasapainottamaan päähenkilönsä heittelehtiviä mielialoja.

Tämäkin menee pieleen, sillä Rambon tärkeimmät luonteenpiirteet ovat niin kaukana toisistaan, etteivät ne tunnu samassa ihmisessä olevina ollenkaan realistisilta. Rambosta sukeutuu ristiriitaisesti toimiva hahmo, joka saattaa yhdessä hetkessä rymytä pitkin metsiä raivoissaan ja seuraavaksi pohtia otsonikerroksen ohuutta. Esimerkiksi Harri Sirolan Abiturientin synkkämielinen päähenkilö Ville Siikala on jatkuvassa ahdistuksessaan rypiessään yksipuolisempi mutta paljon uskottavampi, mielenkiintoisempi ja johdonmukaisempi hahmo.

Myös Liina jää aika turhauttavan pinnalliseksi, kliseiseksi ja epäloogiseksi hahmoksi, jolta Sumanen vie vähäisetkin uskottavuuden piirteet tytön paljastettua tunteensa Rambolle. Nuorenparin dialogi on suoraan sanottuna kamalaa luettavaa.

– Sit kun sä olet valmis, niin teetkö sä sen mun kanssa?
– Sä voit joutua odottamaan aika kauan, varoitin.
– Mitä välii, mehän ollaan vasta yläasteella.
– Ja haluaisitko sä muka oikeasti kokeilla tällasen tyypin kanssa, joka voi seota? Ja jolla on sellainen äiti, kysyin, vaikka jokainen sana kangersi kurkussani kuin olisin niellyt käpyjä.
– Haluan. Kyllä mä haluan. Just sun kanssa, Rambo. Sä olet kyllä erilainen kuin muut pojat, mut silleen hyvällä tavalla. Sä et ole mikään kovis, mut silti sä olet ihan superrohkea tyyppi. Mut silleen sä olet kyllä vähän daiju, että sä et edes huomannut, kun mä piirsin saunan ikkunaan L sydän R. [s.195]

Sikäli mutkattomasti etenevä ja helposti lähestyttävä Rambo sopii paremman puutteessa lomalukemiseksi vaikka sinne kesämökille. Kepeää mutta huomattavasti laadukkaampaa nuortenkirjallisuutta etsivien kannattaa kääntyä suosiolla esimerkiksi Rainbow Rowellin Eleanor & Parkin puoleen, joka käsittelee samanlaisia teemoja paljon raikkaammin, monipuolisemmin ja mielenkiintoisemmin.

Petterin on vaikea kuvitella Sauli Niinistön tekevän halonhakkuuhommia.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 238
Lajityyppi: nuortenromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

Marja-Liisa Vartio: Hänen olivat linnut

Hänen olivat linnut on Marja-Liisa Vartion viimeinen, postuumisti julkaistu teos. Modernistinen romaani on kuvaus ruustinna Adelesta ja tämän apulaisesta Almasta, ja valtaosa teoksesta keskittyy naisten väliseen dialogiin. Parin vuosikymmenen ajan tapahtumia kuvaava romaani sijoittuu ajallisesti jonnekin 1930- ja 1940-lukujen tienoille.

Adelen edesmenneellä miehellä, rovasti Birger Bromsilla oli pakkomielle lintuihin. Mieheltä jääneet täytetyt linnut ovat keskiössä myös Adelen ja Alman elämässä. Usein myös vatvotaan vanhoja perintöasioita ja Birgeriin kuolemaan mahdollisesti vaikuttanutta pappilan paloa. Tarinoinneissa ovat mukana usein myös Birgerin sisaret Teodolinda ja Elsa sekä näiden aviomiehet. Adele on oikukas, unettomuudesta kärsivä ja rasittavakin vanha nainen, johon rovastin maanisuus ja obsessiot ovat tarttuneet. Vähitellen lukijalle paljastuu, että Adelen mieli ei ole täysin eheä ja terve.

Adelen mielen järkkymiseen vaikutti hänen aviomiehensä harrastus ampua lintuja ja täyttää niitä. Ironisesti samaan aikaan rovasti myös saarnasi viikoittain kirkossa taivaan linnuista, jotka vapaasti ja viattomina lentävät taivaalla ja joita ihmisen täytyy suojella. Adelen raskausaikana mies pakotti naisen katselemaan lintujen täyttämistä, ja lintuja lojui joka puolella kotia:

Kun tiesin saavani lapsen, niinä päivinä jolloin se asia selvisi minulle minä pyysin: “Älä ammu lintuja.” En sietänyt katsoa, sydänalassa velloi aamusta iltaan, tämä sama huone, pieniä lintuja, pöydällä rivissä, kuolleita, kangistuneita, ja haju tässä huoneessa. Minä pakenin yläkertaan, haju tunki seinien läpi, kun hän preparoi. Birger lupasi, että tämä pieni lintu olisi viimeinen. Mutta kevätilta kevätillan perään hän kulki soita ja metsiä ja järvien rantoja, ja minun oli kuljettava mukana, poimittava ruohojen seasta, kallioreunoilta maahan suistuneita lintuja, riiputettava niitä kupeellani ja tunnettava lapsen liikkeet noita vainajia vasten. [s. 57]

Pitkin romaania henkilöt vertautuvat eri lajien lintuihin, esimerkiksi rovasti pöllöön ja Adele västäräkkiin. Kerran Alman puhdistaessa lintuja hän vahingossa asettaa pöllön ja västäräkin vierekkäin, ja Adele älähtää, että eiväthän nuo linnut koskaan luonnossa esiinny rinnakkain. Adelen ja Birgerin suhde olikin kylmä ja rakkaudeton: ruustinna ja rovasti eivät alun perinkään sopineet yhteen.

Tasoja tuntuu Vartion romaanissa olevan loputtomiin. Yksi niistä onkin Adelen ja Birgerin suhde ja se, mitä rakkaudettomuus ja välinpitämättömyys tekevät ihmiselle. Kuolleet linnut ovat rovastille tärkeämpiä kuin elävä vaimo. Birgerin pakkomielteen laajuus tuotiin esille muun muassa kertomuksissa pappilan tulipalosta:

Tulipalo syttyi keittiön puolella, sieltä ei saatu pelastetuksi mitään, mutta kanslian puolelta pelastettiin. Ja kanslian ikkunan takana oli kolme kuusta ja sitten minä näin miten kuuset leimahtivat tuleen, ja silloin oli kaikki liian myöhäistä ja linnut pihalla yksinään. Minä vein niitä piiloon, juoksutin kellariin etteivät ihmiset olisi nähneet. Tiedätkö, ihmiset potkivat niitä ja sanoivat että mitä ne nuo ovat, missä ovat ehtoollisvälineet, ja sitten kun kaikki oli ohi, me menimme yhdessä kellariin ja siellä olivat linnut, savusta mustuneina, mutta osa oli aivan vahingoittumattomia. Birger tarkasti ne heti ja sanoi “Jumalan kiitos”. “Etkö kiitä Jumalaa kun minä pelastuin”, sanoin ja aloin itkeä. “Sinäkö, sinulla on jalat”, hän sanoi, “olisinko minä voinut jättää nämä tulen uhriksi.” [s. 51]

Palvelijan ja rouvan suhde on monikerroksinen ja kompleksinen. Maskuliininen Alma pitää jotenkuten ruustinnan aisoissa ja hoitaa huushollin. Molemmat naiset ovat vieraantuneita elämästä ja ovat oman pienen universuminsa rutiineissa kiinni. Samoja vanhoja tarinoita vatvotaan loputtomiin, jankataan, putsataan ylimääräisistä ja vääristä sivujuonteista. Samoin perinnönjakoa käydään läpi yhä uudestaan ja uudestaan ja tavaroihin takerrutaan, kun elämä rajoittuu hyvin pienelle alueelle. Adelekin tuntuu välittävän Birgeristä enemmän kuin koskaan vasta tämän kuoltua, ja linnut ovat nyt myös ruustinnalle elämää suurempi asia. Täytetyt linnut seuraavat hiljaisina naisten tarinoita. Ruustinnalle kertomusten muuttumattomuus on tärkeää: kun hän vaikkapa pyytää Almaa kertomaan tietyn tarinan, hän tarttuu pienimpiinkin yksityiskohtiin ja haluaa palvelijansa kertovan tarinan täysin muuttumattomana.

Modernismille tyypillisenä piirteenä kertoja on häivytetty monesti kokonaan taustalle: välillä hypätään suoraan Alman ja Adelen dialogiin ilman pohjustusta esimerkiksi ajankohdasta tai tilanteesta. Kerronta ei ole kronologista: syy-seuraus-suhteet eivät toteudu ja välillä aikasuhteet hämmentävät, kun naiset siirtyvät kertomuksesta toiseen. Myös toisto on vahva tyylikeino, niin yksittäisten sanojen kuin suurempien rakenteiden tasolla: tarinoita ja tapahtumia toistetaan moneen otteeseen, ja ne eroavat kertojasta riippuen hiukan toisistaan. Tarinoijat eivät ole luotettavia, vaan ihmisen muistin epäluotettavuus toteutuu hahmojen puheissa.

Romaanissa on monia vahvoja viestejä: Miten muistimme toimii ja hiooko aika totuuden aina uudenlaiseksi? Kuka on hullu ja kuka on terve, miten tajunta muovaa toimintaamme? Lukija ei voi luottaa henkilöhahmojen kertomuksiin ja väitteisiin eikä olla varma, mitä tapahtui todella. Modernismille tyypillisesti Hänen olivat linnut kääntyy sisäänpäin ja antaa lukijan möyriä hahmoissa, tutkiskella mielen ja sanojen yhteispeliä. Lukija joutuu pohtimaan, missä menee totuuden ja vääristelyn raja. Ulkopuolisen silmin myös järjetön pakkomielle linnuista tuntuu absurdilta - viattoman keräilyn tai harrastuksen muuttuminen lähimmäisiä haavoittavaksi toiminnaksi on katkeransuloista.

Vartio oli unien mestari. Olen aikaisemmin lukenut hänen romaaninsa Kaikki naiset näkevät unia, ja Vartion romaanien maailma onkin hyvin mielenkiintoinen: kirjailija pureutuu henkilöittensä tajuntoihin ja mielen kuvioihin, luoden surrealistisia maisemia. Hänen olivat linnut -romaanissakaan henkilöiden mielet eivät ole eheitä ja luotettavia: kertomuksien todenmukaisuuteen ei voi luottaa, eivätkä Alma ja Adele itsekään enää tiedä, mitä ovat todellisuudessa tunteneet ja sanoneet menneisyydessä. Ihmisen epäluotettava mieli vääristää muistoja, ja koko ajan naiset alkavat uskoa omiin sepityksiinsä enemmän.

Hänen olivat linnut vaikuttaa sellaiselta teokselta, jolle ei riitä yksi lukukerta. Romaani on täynnä hienoja vivahteita, symboliikkaa ja kuvastoa. Vaikka Hänen olivat linnut on erityisesti kerronnallisesti erittäin merkittävä ja se sisältää monia taitavasti käsiteltyjä teemoja, ei minun lukukokemukseni yltänyt romaanin teknisten hienouksien tasolle. Kahden umpimielisen naisen loputtomien, toistavien keskustelujen seuraaminen on välillä puuduttavaa. Ihan kuin itsekin olisin vuosikymmenien tomun ja pölyn kuorruttama. Olo jää raskaaksi, kun sulkee kirjan kannet kiinni.

Jenni muovaili pienenä muovailuvahasta erilaisia lintuja ja saattoi uppoutua niihin tuntikausiksi.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1967

Kustantaja: Teos

Sivumäärä: 243

Kansikuva: Heikki Haavikko ja Jenni Saari

Lajityyppi: psykologinen romaani

Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Roope Lipasti: Rajanaapuri

Leskeksi jääneen historianopettajan kesään alkaa Roope Lipastin Rajanaapuri-romaanin alussa kuulua kummia, kun tämän naapurissa perheineen asusteleva pellepeloton saa päähänsä rakentaa tontilleen rantasaunan. Vaikka omakotitalon lähellä ei ole rantaviivasta tietoakaan, se ei estä naapuria – äkkiäkös toimen mies pykää tekolammen omaan pihaansa! Elämäänsä täydellisen järjestelmällisenä pitävä kertoja-opettaja katselee verhojensa välistä rakentamista, kuuden lapsen ympärillä pyörivää elämänmenoa ja naapurin himottavaa vaimoa, eikä malta olla puuttumatta viereisen tontin elämään tuhoisin seurauksin.

Lipasti on onnistunut luomaan nimettömäksi jäävästä päähenkilöstään raivostuttavan omahyväisen kyylän, joka pitää omaa valmistaloaan ja elämäänsä täydellisinä kaapeissa kolisevista luurangoista huolimatta. Kertoja näet tekee tahallaan ilkivaltaa naapurinsa saunanrakennuspuille, pukeutuu kerran edesmenneen vaimonsa alusvaatteisiin ja tekee kaikkea muutakin holtitonta. Kaikki kertojan toimet eivät tunnu mitenkään järkeviltä, eikä tämä edes yritä perustella niitä itselleen saati lukijoille. Samalla osa tempauksista, kuten tuo vaimovainaan pikkuhousuihin sonnustautuminen, jäävät vähän irrallisiksi ja siksi oudoiksi hetkiksi hauskuudestaan huolimatta.

Rajanaapurin suorasukaisesti, kuivan analyyttisesti ja mustavalkoisesti maailmaa havainnoivasta päähenkilöstä tulee mieleen Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä -romaanin kuin myös nimettömäksi jäävä kertoja. Yhteistä näiden kahden kirjan sinänsä erilaisille päähahmoille – Lipastin leskimiehelle ja Jalosen teinipojalle – ovatkin kärkevät mielipiteet, kiusallisten sosiaalisten tilanteiden ylianalysointi ja loputon epävarmuus, jotka tekevät molemmista hahmoista surullisella tavalla ulkopuolisia.

Lapsetkin hän sekoitti projektiinsa: maalla niistä muka kasvaisi terveempiä, kun olisi pieni koulu ja pienet ympyrät. Koska olimme vasta tavanneet, en kehdannut huomauttaa, että pienissä ympyröissä lapsista kasvaa ihmisiä, jotka ovat kasvaneet pienissä ympyröissä. [s.25]

Lipastin kertoja ei luonnollisesti tiedosta omia ongelmiaan, ja tällä on mielestään varaa kävellä toisen tontille arvostelemaan rakennushankkeita ja haastelemaan rennon naapurin kanssa elämästä, yhteiskunnasta, miehistä ja naisista, lapsista, muuttuvasta maailmasta ja kaikesta muustakin. Saunarakennuksen ja tekolammen valmistumisen lomassa poreilevat keskustelut ovatkin pitkälle romaanin puoliväliin sen kantavana voimana.

Naapuri ryhtyi pohtimaan koivun feminiinisyyttä: lapset kiipeilevät siinä ihan kuin äidissä ja koivun lämpöominaisuudet ovat monin verroin paremmat kuin männyn – se käy ärsytettynä paljon kuumempana. Nyökkäilin. Koivun tuohi on kaunista niin kuin L'Oréalilta ostettu iho. 
– Männyn kuoresta taas tulee mieleen Ihmenelosten Möykky tai ylipäänsä iho, joka ei ole koskaan nähnyt kosteusvoidetta.
Myönsin.
– Mänty paukkuu kun sitä poltetaan, miehet paukkuvat muuten vain, naapuri sanoi.
Muistutin, että koivu on kaunista puusepän puuta ja siitä tehdään Aalto-huonekaluja. Männystä sen sijaan tehdään huonekaluja ja siinäkin vähäisessä tehtävässään ne narisevat. Koivulla on kallis maku ja se osaa hakeutua hyvään seuraan – kartanoihin mennään aina koivukujaa pitkin. Mäntymetsästä on turha odottaa löytävänsä mitään hylättyä torppaa suurempaa.
[--] – Entä jos mies ei olisi havupuu? mietin.
Naapuri uskoi, että silloin mies olisi tammi. En ollut asiasta aivan varma. Olisi tietenkin komeaa olla tammi, mutta se tarkoittaisi myös sitä, että olisi tolkuttoman painava ja hidas kehittymään. Naapuri myönsi tämän:
– Eikä sellaisesta miehestä ole mihinkään, joka on lopulta niin iso, ettei siihen ympärille mahdu mitään muuta, naapuri sanoi. [s.146-7]

Elämänkirjoa hienosti kiteyttävät keskustelut kuitenkin kärsivät, kun Lipastilla on tapana toistaa luvusta toiseen miltei sama tapahtumien rakenne. Luvun alussa kertoja heittää heti herättyään jonkin ylevän ajatuksen, vilkaisee ikkunasta ulos ja taivastelee itsekseen rakennustyön etenemistä ja miten tekisi itse kaiken paremmin. Sitten tämä harppoo naapurin luokse tarjoilemaan tietojaan, mielipiteitään ja olutta, jota hörpitään tauolla syvällisen keskustelun kyytipoikana. Lopulta naapurin ihana vaimo leijailee jossain näkökentän laitamilla, kertoja vilkuilee tätä salaa ja sitten syvällinen pulina jatkuu.

Mikäli Rajanaapuria lukee useamman luvun kerrallaan, rakenteellinen pakkotoisto alkaa syödä lukunautintoa. Lisäksi hienoja pohdintoja tulee esille niin tuhkatiheään, että ne vähän varastavat toisiltaan huomiota. Tämä on sääli, sillä Lipastin helppolukuista ja nokkelaa proosaa tekisi mieli ahmia suurissa erissä, mutta isot suupalat alkavat nopeasti maistua pakkopullalta. Rajanaapuri onkin kirja, jonka etenemisessä lukija joutuu toppuuttelemaan itseään – tosin ajanpuutteen tai tärkeämmän tekemisen sijaan tarinan omien ongelmien takia.

Kirjan puolivälissä Lipasti heittää mukaan aivan uusia mausteita. Saunarakennuksen valmistuessa ja sen sisustuksen suunnittelun alkaessa juonikin muuttuu hauskasti intiimimmäksi, kun yllättävä onnettomuus saa naapurin miehen hetkeksi pois kuvioista ja päähenkilö alkaa liehakoida tämän vaimoa oikein urakalla. Kertoja vaanii tätä naapurinsa tontilla öisin, puhuu outoja ja ei suostu millään ymmärtämään, että kyse on yksipuolesta rakkaudesta.

Juuri naapurin vaimon hahmo tuntuukin todella oudolta halki kirjan. Romaanin alussa hän on pelkkä kertojan päiväuni, jota kuvaillaan tarkan eroottisesti ulkoisesti etäältä. Kun kertoja saa lopultakin tilaisuuden lähestyä tätä, vaimo ei oikein reagoi millään tavalla mihinkään eikä edes kerro miehelleen oudon naapurin pokausyrityksistä, joista kuutamouinnille hakemaan tuleminen alasti ei ole edes räikeimmästä päästä. Onko vaimolla sittenkin tunteita kertojaa kohtaan, kun hän salailee tämän toimia mieheltään? Tämä jää Rajanaapurissa ilmaan heitetyksi kysymykseksi.

On myös mielenkiintoista, miten naapurin miehen ja vaimon etunimet paljastetaan vasta kirjan loppupuolella. Tämä tosin tapahtuu vasta sen jälkeen, kun peruuttamattomia asioita ja juonenkäänteitä on ehtinyt tapahtua. Nimien paljastuminen ehkä kuvaa sitä, kuinka tavoittamattomaksi varsinkin naapurin vaimo muuttuu kommellusten myötä; hän ei ole enää kertojan tavoittelema palkinto, vaan elävä olento, jolla on oma tahto ja joka kuuluu toiselle miehelle.

Kolmiodraama alleviivaa myös hauskasti koko teoksessa vallitsevaa eristyksissä olemisen tunnetta, joka ulottuu päähahmosta koko miljööseen. Ellei illuusion särkeviä satunnaisia rakennusmiehiä ja lupatarkastajia lasketa mukaan, tuntuu kuin muuta maailmaa ei olisikaan kahden omakotitalon ulkopuolella. Tätä tukee myös se, että muut naapurit eivät tunnu joko näkevän tai välittävän, kun kertoja hiipii vieraalla tontilla aina vain enemmän ja enemmän.

Rajanaapuri onkin kaikkiaan mainio romaani, joka onnistuu yllättämään ja naurattamaan. Kahelin
kertojan äkkiväärät ajatusvirrat, naapurin kanssa käydyt keskustelut ja lopun yllättävä tunnelmanmuutos pitävät Lipastin tarinaa hienosti pinnalla. Arvoituksellinen loppu naapurin vaimon vaiettuine tarkoitusperineen jättää asioita ehkä hieman liikaakin auki – lukijalle jää hämmentynyt olo siitä, että vastahan tämä alkoi!

Petter tapasi kerrostalonsa hississä vähän aikaa sitten vitoskerroksessa asuvan, hieman huonosti suomea puhuvan vanhemman miehen, jolla oli sylissään kitara ja ruotsinkielisiä syntymäpäiväkortteja.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012

Kustantaja: Atena Kustannus

Sivumäärä: 247

Kansikuva: Elina Warsta

Lajityyppi: komedia, draama

Mistä hankittu: lahjakirja