torstai 30. elokuuta 2018

Paul Auster: 4 3 2 1


Tiivistunnelmaisista ja hillityn mittaisista romaaneistaan tunnettu Paul Auster luo nahkansa uhkarohkeasti mutta uskomattoman komeasti 4 3 2 1 -tiiliskiven muodossa – Ian McEwan toteutti yhtä riskialttiin ja onnistuneen kirjallisen muuttumisleikin taannoin Pähkinänkuori-teoksellaan. Reippaasti yli tuhatsivuinen 4 3 2 1 voi tuntua kirjahyllyssä köllötellessään melkoiselta luku-urakalta, mutta kunhan lukija ja Auster pääsevät vauhtiin, Fergusonin nelinkertainen elämä vie taatusti mennessään.

Toissa keväänä ilmestynyt Miki Liukkosen O laajensi ainakin omissa silmissäni romaanin käsitettä ja sitä, miten massiivisen maailman lukijan silmille voikaan levittää yhden niteen muodossa – O:n kantavana ideana kun oli kertoa yksinkertaisesti ”kaikki”, ja mielestäni Liukkonen onnistui tässä suorastaan loistavasti. Auster ampaisee itsevarmasti samanlaisiin sfääreihin 4 3 2 1:n siivillä, sillä romaanissa kerrotaan kaikkiaan neljä erilaista versiota vuonna 1947 syntyneen Archie Fergusonin ja tämän lähipiirin elämästä 1900-luvun puolivälin Amerikassa.

4 3 2 1 muistuttaa neljällä erilaisella tarinalinjallaan etäisesti Orhan Pamukin romaania Kummallinen mieleni, jossa Mevlut-päähenkilö pääsee kokemaan elämänsä rakkauden kahteen kertaan eri naisen kanssa ja näkemään, miten erilaisista asioista onnellisuus voikaan koostua. Auster kuljettaa Ferguson-parkaa kaikkiaan neljän hyvin erilaisen vaihtoehtoisen elämän läpi, jossa esimerkiksi avioerot, kirjallisen kunnianhimon löytymiset, rakastumiset, Ohukainen ja paksukainen -leffoista innostuminen, auto-onnettomuudet, yliopistossa opiskeleminen, Pariisissa kirjailijanelämän viettäminen ja seksuaalinen suuntautuminen mullistavat Fergusonin elämän kukin omalla tavallaan eri tarinalinjoilla.

Ferguson toimii itse romaanin vakaana kivijalkana, ja hahmo pysyy luonteenpiirteineen suhteellisen samanlaisena tarinan kaikissa vaihtoehtoisissa tulkinnoissa. Hahmo on monitasoinen ja mielenkiintoinen tuttavuus, joka reagoi käänteisiin omalla tavallaan aina yhtä uskottavasti ja johdonmukaisesti. Auster osaa toki myös kuvata rajuimpien epäonnenpotkujen seuraukset raadollisesti päähenkilönsä mielenmaailmassa – tarinoista kolmosversio erottuu edukseen kaikessa melankolisuudessaan ja traagisessa holtittomuudessaan.

4 3 2 1 on kaikkine tarinoineen autenttinen ja herkkä kuvaus niin Yhdysvaltojen historian kipukohdista 50- ja 60-luvuilla kuin myös elämästä itsestään, ja Auster osaa näyttää hienovaraisesti elämän eteenpäin kuljettavan voiman kerran toisensa jälkeen. Romaanin kaikki hahmot kohtaavat suuria ja pieniä vastoinkäymisiä säännöllisin väliajoin, ja niistä pyristely johtaa vääjäämättä uutta kohti. Fergusonin yrittäjävanhempien urat ja avioliitot taipuvat uskottavasti ja inhimillisesti neljälle varsin omanlaiselleen mutkalle, ja mielestäni kunnianhimoisen ja yritteliään Rose-äidin taivalten seuraaminen oli ajoittain melkein jopa mielenkiintoisempaa kuin Fergusonin kommelluksista lukeminen.

Auster kuvaa varsinkin 4 3 2 1:n alkupuoliskolla mielenkiintoisesti omin käsin rakennetun amerikkalaisen unelman pimeää puolta – uuttera Stanley-isäukko on valmis uhraamaan aivan liikaa työlleen, ja etäinen vanhempi heittää synkän varjonsa raastavalla tavalla Fergusonin ylle.
Ei siinä, oliko rahaa liikaa vai liian vähän, ei siinä mitä ihminen teki tai jätti tekemättä, ei siinä, ostiko isomman talon tai kalliimman auton, vaan kunnianhimossa. Se selitti, miksi Brownstein ja Solomon onnistuivat soljumaan elämänsä läpi verraten levollisin mielin: kunnianhimon kirous ei piinannut heitä. Sen sijaan Fergusonin isä ja Don-setä olivat tulenpalavan kunnianhimoisia, mikä paradoksaalisesti teki heidän maailmoistaan pienemmän ja epäviihtyisämmän kuin niiden, joita se kirous ei vaivannut, sillä kunnianhimo merkitsi ainaista tyytymättömyyttä, jatkuvaa nälkää saada lisää. loputonta yrittämistä, ja koska suurimmatkaan saavutukset eivät voisi tyydyttää uusien ja vielä suurempien saavutusten janoa, oli pakko laajentaa yksi kauppa kahdeksi ja sitten kaksi kolmeksi, pakko puhua nyt neljännen kaupan rakentamisesta ja jopa viidennen, samalla tavalla kuin yksi kirja oli pelkkä askelma toiseen kirjaan, ja lisää kirjoja syntyi koko elämän ajan, mikä edellytti samanlaista keskittymistä ja määrätietoisuutta kuin liikemies tarvitsi rikastuakseen. [s. 124–125]
Auster osaa ottaa kaiken irti romaaninsa rikkaasta hahmogalleriasta, ja hän esittää mielenkiintoisia ja uskottavia variaatioita vaihtoehtoisista ihmissuhteista. Esimerkiksi Fergusonin elämän rakkautena nähtävästä Amy Schneidermanin hahmosta versoaa erittäin mielenkiintoisia ja vähän puistattaviakin juonikuvioita. Jännitteinen ja kaikkea muuta kuin tasainen suhde Amyyn on lopulta turhankin suuressa roolissa romaanin puolivälissä, sillä samojen elementtien käsitteleminen eri tarinoissa luo väkisinkin turhalta vaikuttavaa toistoa tarinaan.

Tilanne ei kuitenkaan ole yhtä ankea kuin miltä lukijasta saattaa tuntua 4 3 2 1:n puolivälin paikkeilla, kun Auster jää pyörimään Kennedyn salamurhan, Vietnamin sodan ja Amyn liehittelyn välimaastoon, sillä romaanin ihmissuhdekuvaus ja yhteiskunnallisen murrosajan käsitteleminen ovat suorastaan loistavia. Auster uskaltaa tuikata terävän kynänsä esimerkiksi katastrofaalisen Vietnamin sodan ytimeen ja osaa tuoda esille Yhdysvalloissa 50 vuotta sitten rehottaneen rasismin, jota käsitellään ainakin omasta mielestäni raikkaista näkökulmista – esimerkiksi hyväosaisen juutalaisväestön kokema viha ja epäluulo mustaa kansanosaa kohtaan oli todella yllättävää ja silmiä avaavaa luettavaa.

Itse ehkä koin ihan romaanin loppupuolella leimahtavien opiskelijamellakoiden kuvaamisen vähän puuduttavaksi ja pitkitetyksi, mutta Amyn ja Fergusonin suhteen käsitteleminen suoranaisen sotatilan keskellä on sekin lopulta varsin huikea loppuhuipennus yhdelle päähenkilön elämänvaiheelle. 4 3 2 1 on ihmissuhdekuvaukseltaan saman tason napakymppi kuin Hanya Yanagiharan herkkä ja monitasoinen Pieni elämä – raadollissävytteiset Julietin ja Andyn kohtaamiset kuuluvat ehdottomasti romaanin unohtumattomimpiin hetkiin, ja Auster osaa myös tasapainoilla komeasti kevyemmän sisällön kanssa. New Yorkissa asustava juutalaisyhteisö kietoutuu Fergusonin ympärille eksentrisine sukulaisineen ja Amyineen uskottavasti ja mielenkiintoisesti.

Austerin tuotannon tuntevat tuskin yllättyvät siitä, että urheilu ja kirjoittaminen ovat vahvasti läsnä melkein kaikissa Fergusonin elämissä. Pitkät ja laajat kuvaukset pesäpallon ja koriksen parissa huhkimisesta eivät tehneet minuun järin suurta vaikutusta, vaikka tässäkin teemassa on toki omat hetkensä. Esimerkiksi eräässä tarinalinjassa kuvattiin hauskasti sitä, kuinka Ferguson löytää kirjoittamisen nimenomaan urheilun kautta.

Kirjailijuus ja lehtityö vievät lopulta Fergusonin mennessään, ja olin iloisesti yllättynyt siitä, miten 4 3 2 1:n runsaita tekstimassoja piristetään tyylillisillä muutoksilla. Romaanissa on näet mukana Fergusonin omia tekstejä, jotka ovat virkistävän erilaista luettavaa ja uskottavia hengentuotoksia kirjoittajansa kulloiseenkin ikätasoon nähden. Auster ei lähde kuitenkaan revittelemään tyylikokeiluilla Nathan Hillin sisällöltään moninaisen Nix-romaanin tavoin, vaan proosan sisäistä proosaa esiintyy juuri sopivaksi harvennetulla tiheydellä – ja se on vieläpä laadultaan hulvattoman hauskaa. Hyvänä esimerkkinä tästä käy nuoren Fergusonin rustaama novelli kovaonnisen kenkäparin karusta kohtalosta.
Mutta kuten veljeksillä yleensä, niillä on eripuran ja pahantuulisuuden hetkiä, riitoja ja kiukunpuuskia, sillä vaikka ne ovat solmitut saman miehen jalkoihin, nuo jalat ovat hieman erilaiset – Quinen vasen ja oikea jalka eivät aina tee täsmälleen samoja liikkeitä samaan aikaan. Ajatelkaamme tuolissa istumista, Vasenkätisenä Quinn yleensä vie vasemman jalan oikean päälle paljon useammin kuin oikean jalan vasemman päälle, ja ani harva tunne on ihanampi kuin ilmaan nostaminen, hetkellinen lattiasta erkaneminen ja pohjan paljastaminen maailmalle, ja koska Hank on vasen kenkä ja pääsee näin ollen nauttimaan tästä elämyksestä useammin kuin Frank, Frank kantaa hienoista kaunaa Hankia kohtaan, joskin se tavallisesti pinnistelee salatakseen sen, mutta joskus jalan nostaminen saa Hankin niin hilpeälle tuulelle, ettei se malta olla vinoilematta. Se naureskelee killuessaan korkeuksissa isännän oikean polven oikealla puolella ja huutelee Frankille: Millaisia ilmoja siellä alhaalla pitelee, Frankie-poitsu?, missä vaiheessa Frank väistämättä polttaa päreensä ja käskee Hankin tukkia turpansa. [s. 342]
4 3 2 1 on elämänmakuinen, uskomattoman sisältörikas ja huikean monitasoinen romaanijärkäle, jonka neljä erilaista tarinaa nivoutuvat yhteen vähintäänkin ainutlaatuiseksi kokonaisuudeksi. Auster ylittää sekä itsensä että kaikki suuret odotukseni romaania kohtaan, ja 4 3 2 1 vei minut täysin mennessään viimeisen kahden ja puolen viikon aikana. Kyseessä onkin ehdottomasti yksi 2010-luvun merkittävimmistä amerikkalaisista romaaneista, joka myös nostaa Austerin kirjailijanuran uudelle tasolle komealla ja hersyvän yllätyksellisellä tavalla.


Alkuteos: 4 3 2 1
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 1141
Kansikuva: Jussi Kaakinen
Lajityyppi: kollaasiromaani, historiallinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 23. elokuuta 2018

Karin Erlandsson: Saarretut


















Karin Erlandssonin Saarretut sijoittuu lumimyrskyn riepottelemaan pikkukaupunkiin joulukuussa 1992. Kajsan ja Jonaksen perhe on myräkän kehkeytyessä vasta toipumassa kohtuuttomasta tragediastaan – nuorten äiti on kuollut, ja sureva isä ei pysty kohtaamaan jälkikasvuaan saati selviytymään arjesta.

Myrsky katkoo kuitenkin yhteydet ulkomaailmaan, ja erityksiin jääneen kaupungin asukkaat joutuvat turvautumaan toisiinsa. Nämä kohtaamiset kuitenkin nostavat vaiettuja salaisuuksia pintaan, ja lopulta myös passivoitunut ja sisäänpäin kääntynyt Jonas lähtee selvittämään totuuksia tavalla, joka järkyttää koko kaupunkia.

Kajsa on ehdottomasti Saarrettujen mielenkiintoisin hahmo, ja mielenkiintoista onkin, että tyttö pysyy pääosin erillään romaanin päätapahtumista. Näin Erlandsson antaa kiitettävästi tilaa Kajsan sielunelämän avaamiselle ja perheen taustojen selvittämiselle, ja nämä ovat huomattavasti mielekkäämpää luettavaa kuin romaanin muut tapahtumat. Äitiään kaipaavan Kajsan muistelot ja kiusaamiskokemukset ovat varsin surullista luettavaa, ja hahmon kohtaukset tuovat melankolisuudessaan ja nostalgiapitoisuudessaan mieleen Max Porterin romaanin Surulla on sulkapeite.
Kajsa tuijotti Jessikaa. Kunhan hän tuijottaisi tarpeeksi pitkään, tämä katoaisi. Jessika ei kuitenkaan kadonnut, vaan kumartui kuiskaamaan:
   – Jonaskaan ei ole koulussa. Teitä oli neljä, mutta nyt sinä olet yksin.
   – Entä sitten?
   Kajsakin kumartui eteenpäin. Hän tuli niin lähelle, että Jessika otti askeleen taaksepäin.
   – Voisit antaa jo olla, Kajsa sanoi.
   Jessika hymyili. Kajsa tunsi hymyn, sillä hän oli pitänyt siitä heidän ollessaan pieniä. Siitä oli tiennyt, että Jessika aikoi käydä hyökkäykseen. Silloin he olivat olleet samalla puolella, ja Kajsa oli tiennyt että he voittaisivat. He saisivat olla rauhassa keinuissa, tai he saisivat viimeiset pullat äidin pullapussista
.
[s. 38–39]
Toisin kuin Saarretut antaa ymmärtää alkumetreillään, kokonaisuus ei valitettavasti pyöri sen kiinnostavimman kuvion eli Kajsan ja tämän surun murtaman perheen ympärillä. Saarretut seuraa Mikael Niemen Veden viemää -romaanin tavoin luonnonvoimien puristuksessa sinnitteleviä ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä poikkeusolosuhteiden ohella omien kipuilujensa kanssa.

Saarretuissa lumimyrsky on kuitenkin verrattain pienessä roolissa, ja sen sijaan Erlandsson on antanut tilaa hahmoille – luonnonvoimat eivät uhkaa Niemen romaanin tavoin hahmojen henkeä. Juopottelevan paikallislehden toimittajan vaikea perhe-elämä ja toisen journalistin kipeä ero eivät kuitenkaan ole erityisen kiinnostavia teemoja, ja varsinkin väkivaltaista eksäänsä pelkäävän Sara Kvistin kuvio tuntuu jopa vähän väkinäiseltä elementiltä romaanissa. Paikallislehden toimituksessa leimahtava draama virkistää veltolta tuntuvaa kokonaisuutta, mutta harvinaisen löperön loppuratkaisun takia lukijan tekee lähinnä mieli kääntää kylkeä päästessään tarinan loppuun.

Kokonaisuus tuntuu lopulta lievältä pettymykseltä. Esimerkiksi reissun päälle soveltuvaa ja juoneltaan helposti seurattavaa luettavaa kaipaavan aika ei varsinaisesti käy Erlandssonin romaanin seurassa pitkäksi, mutta ajan voisi käyttää mielekkäämmin vaikkapa Ane Rielin niin ikään tiiviin mutta hypnoottisen jännittävän Pihkan parissa.


Alkuteos: Pojken
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Suomennos: Laura Varjola
Kustantaja: Schildts & Söderströms
Sivumäärä: 212
Kansikuva: Sanna Mander
Lajityyppi: jännitys, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale

torstai 16. elokuuta 2018

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens



Becky Albertallin nuortenromaani Minä, Simon, Homo Sapiens on rohkea ja ennakkoluuloton pelinavaus omassa genressään – teoksen päähenkilönä nähdään kuusitoistavuotias Simon, joka tykkää pojista. Homoseksuaalisuutensa puolesta kaapissa elelevä Simon yrittää vältellä ylimääräistä hälinää ja draamaa kaikin mahdollisin keinoin ja viettää tavallista elämää ystävien ja harrastusten parissa.

Simon on kuitenkin päätynyt monimutkaisen tapahtumasarjan päätteeksi kirjoittelemaan netissä Blue-nimimerkin taakse piiloutuvan pojan kanssa. Samassa koulussa opiskelevilla kirjekaveruksilla on selvästi orastavia tunteita toisiaan kohtaan, eikä Simon meinaa pysyä pöksyissään miettiessään, kuka ihme Blue onkaan. Tilanne kuitenkin muuttuu romaanin alussa, kun palanen Simonin ja Bluen arkaluontoista sähköpostiviestittelyä päätyy vääriin käsiin, ja Simonin salaisuus liikahtaa kohti päivänvaloa.


Minä, Simon, Homo Sapiens on nykymenon mukaisesti moninaisuutta, seksuaalisuutta ja sukupuoli-käsitettä pohdiskeleva kokonaisuus, jossa oman itsensä löytämisen teema kiilaa tiensä parrasvaloihin. Albertalli uskaltaa parhaimmillaan sukeltaa varsin syvälle teoksensa teemoihin tavalla, jota nuortenromaanissa näkee harvoin. Simon on kaikkiaan varsin mielenkiintoinen ja monitasoinen hahmo, joka käy korviensa välissä melkoisia itsetutkiskeluja omien tunteidensa ja halujensa kanssa.

Nuoren miehen kokemukset esimerkiksi vastakkaisen sukupuolen kanssa seurustelemisesta ja lapsuuden tytöksi pukeutumisista tuntuvat inhimillisiltä ja uskottavilta kehitysaskeleilta hahmon historiassa. Simonin röyhkeän avoimet tilitykset vähän ruumiillisemmista kokeiluista puolestaan ovat hämmentävän ja vähän kiusallisenkin rehellistä luettavaa, mutta ne tuovat hahmoon mukaan omanlaistaan särmää.
Ja hän tykkää myös slash-fanifiktiosta, josta minäkin kiinnostuin viime kesänä sen verran, että katselin vähän ympärilleni internetissä. Uskomatonta, mitä kaikkea sieltä löytyi: Harry Potter ja Draco Malfoy toistensa kimpussa tuhannessa eri asennossa milloin missäkin Tylypahkan luutakomerossa. Bongailin kirjoittajia, jotka jotenkuten hallitsivat oikeinkirjoituksen, ja luin tarinoita läpi yön. Se oli omituinen pariviikkoinen, jonka aikana opettelin myös käyttämään pyykinpesukonetta. Kaikkia sukkia nyt vain ei voi antaa äidin pestäväksi. [s. 23]
Poikien väliseen viestittelyyn käsiksi pääsevä Martin Addison on ehdottomasti Minä, Simonin tärkein sivuhahmo. Martinin ja Simonin välille kasvaa romaanin alkupuolella erittäin mielenkiintoinen juonikuvio, kun Martin iskee näppinsä salaiseen kirjeenvaihtoon ja ryhtyy kiristämään Simonia valonaralla materiaalilla – Simonin pitäisi saattaa kuuma kaverinsa Abby ja Martin jollain ilveellä yhteen. Kiristysteema seurauksineen hieman väljähtää romaanin edetessä, mutta nörttimäinen Martin onkin loistava esimerkki siitä, kuinka Albertalli osaa tuulettaa nuortenromaaneihin kuuluvia karikatyyrejä. Teatterikerhossa huseeraava Martin muuttuu kiusallisen innokkaasta mutta sanavalmiista show-miehestä riidanhaluiseksi ja pelottavan impulsiiviseksi vastavoimaksi päähenkilölle.

Bluen ja Simonin keskinäinen viestintä on flirttailuineen, todellisista henkilöllisyyksistä vihjailuineen ja Simonin Oreo-maniasta vitsailuineen varsin muikeaa luettavaa – sähköpostiviestittelyn parhaat palat jätän odottamaan romaanin sivuille. Albertalli ei oikein osaa rytmittää Blue-kuvion etenemistä romaanissaan, vaan Bluen ja Simonin köydenvedon kulminaatiopiste tapahtuu aivan liian myöhään romaanin loppupuolella. Vähän rutiininomaisesti loppuun viety poikien suhde hukkuu harmittavasti muutenkin siirappisen onnellisten loppuhuipennusten sekaan. Kyynisten milleniaalien viesteihin on livahtanut mukaan vähän ihmeellisiä ja epäuskottavan aikuismaisia kannanottoja romaanin teemoihin liittyen, ja ne eivät kaikessa aggressiivisuudessaan ihan istu mukaan muuten niin rentoon kokonaisuuteen.
On todella ärsyttävää, että heteroseksuaalisuus (ja sen lisäksi valkoihoisuus) on aina se oletusarvo, ja että omaa identiteettiään joutuvat kelailemaan vain ne jotka eivät mahdu siihen muottiin. Heteroiden pitäisi todellakin joutua tulemaan kaapista, mitä kiusallisemmin, sen parempi. Kiusallisuuden pitäisi olla pakollinen vaatimus. Olisiko tämä meidän versio homosaatiosta? [s. 124]
Simonin vanhemmat ja romaanin aikuishahmot ylipäätään ovat kiusallisen tuttuja jokaiselle amerikkalaista nuorille suunnattua viihdettä nautiskelleelle. Empaattiset ja helposti lähestyttävät opettajahahmot sekä Simonin ylianalysoiva kallonkutistajaäiti löytävät paikkansa kokonaisuudesta vielä jollain ilveellä, mutta Simonin homovitsejä pilke silmäkulmassa laukova isä on kaikessa överiydessään ja itsetietoisuudessaan lähinnä kiusallinen tuttavuus.

Simonin kaveriköörin edesottamukset jäävät pääosin täytemateriaalimaisiksi osuuksiksi Nick tai Leah herättäneet minussa juurikaan tunteita puolesta tai vastaan. Sitä vastoin aiemmin mainitun Abbyn kanssa Simonilla on luvassa mielenkiintoisia tähtihetkiä niin Martinin juonitteluiden kuin erinäisten salaisuuksien paljastumisen myötä. Albertalli osaa hienosti kuvata tiiviin nelikon keskinäisten suhteiden ailahteluja ja rajujakin muutoksia, vaikka ne eivät kuitenkaan ole mitenkään erityisen mieleenpainuvia saati omaperäisiä käänteitä. Ennalta-arvattavuus ja tuttuus kuitenkin sopivat tietyllä tavalla mukaan romaanin rentoon henkeen, vaikka todellisia yllätyksiäkin kyllä riittää. Esimerkiksi Bluen henkilöllisyyden paljastuminen on ehdottomasti yksi Minä, Simonin mehukkaimmista hetkistä.

Minä, Simon, Homo Sapiens tuntuu romaanina vähän kompromissihenkiseltä kokonaisuudelta – uusia tuulia nuortenkirjallisuuteen uutterasti puhaltava tarina jää turhan usein pyörimään jo koluttuihin kliseenurkkiin. Helposti lähestyttävä ja viihdyttävä kokonaisuus kuitenkin kulkee luontevasti eteenpäin, ja uskon, että vähintään peruskoulun viimeistä luokkaa käyvät nuoret lukijat saavat Simonin vaiherikkaasta tarinasta paljonkin irti.

Petter ei ole koskaan ymmärtänyt, mitä hauskaa ensimmäisen 
American Pie -elokuvan sukkakohtauksessa oikein on.

Alkuteos: Simon vs. the Homo Sapiens Agenda
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Lotta Sonninen
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 249
Lajityyppi: nuortenromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

sunnuntai 12. elokuuta 2018

Kalle Lähde: Loppuluisu


Kalle Lähteen esikoisromaani Happotesti oli pysäyttävä lukuelämys alkoholismista. Joonatan-paran krapula-aamuista, uuteen nousuun kompuroinnista ja väkevillä läträämisestä muodostuva kokonaisuus tempaisi lukijan mukaan yllättävän voimakkaasti – Lähteen tragikoominen mutta omakohtaisen rehellinen kerronta toi toki oman autenttisen lisänsä Happotestiin.

Joonatanin tarinaa jatkava Loppuluisu ei varsinaisesti lähde keksimään pyörää uudestaan, vaan jatko-osan ensimmäinen puolikas etenee varsin tutuissa merkeissä. Avioeron jälkeen Joonatan elelee itsekseen turkulaisessa yksiössä purkamattomien pahvilaatikoiden keskellä, ja yhteisen kodin myynnistä irronneet rahat virtaavat kovaa vauhtia kurkusta alas.

Happotestistä tutut örveltämiset viinan kanssa ovat saaneet kuitenkin muutamia lisätasoja – Joonatan on nimittäin aiempaa kiinnostuneempi vastakkaisesta sukupuolesta. Hameväen edustajat ovat siis tällä kertaa huomattavasti suuremmassa roolissa kuin Happotestissä, ja Joonatanin kömpelöt ja asiattomat lähestymisyritykset tekevät miesparasta entistä surkuteltavamman ja suoraan sanottuna säälittävämmän hahmon. 

Esimerkiksi repaleinen ja epämääräinen suhde Pipsaan on todella tylyä luettavaa, ja Lähde osaa kuvata jälleen taidokkaasti rapajuopon sekavia tunteita yöruusua kohtaan. Hienona esimerkkinä tästä toimii nolosti päättyvä välienselvittely Pipsan kotitalon pihalla.
Päätän palauttaa Pipsan arvostuksen nostamalla painavan pyörätelineen ilmaan. Se on kuin tilauksesta keskellä pihaa. Tartun sateen kastelemaan rautaan ja tempaisen telineen ylös rinnalleni. Ponnistus himmentää tajuntani ja sulkijalihas pettää. Kaadun taaksepäin ja jään vangiksi pyörätelineen alle. Kuulen jonkun parkaisevan.
   Sadevesi valuu silmiini, kun makaan selälläni asfaltilla. Käännän päätäni sivulle ja huomaan poliisimaijan ajavan hitaasti kohti minua. Rimpuilen päästäkseni karkuun, mutta ainoastaan pääni liikkuu. Olen varmasti halvaantunut.
   ”Jaahas”, sanoo poliisihaalariin pukeutunut konstaapeli.
   Päätän puhua konstaapelin kanssa samaa kieltä ja sanon ”jaahas” minäkin. Toinenkin poliisimies nousee autosta ja sanoo ”no niin”. Ensiksi saapunut konstaapeli nostaa pyörätelineen päältäni ja kysyy, miten olen sen alle päätynyt. Nousen istumaan ja vilkaisen Pipsaa, joka seisoo ulko-oven katoksen alla ja itkee. Minun tekisi mieli muunnella kertomustani ja sanoa Pipsan heittäneen minua pyörätelineellä. Kerron olleeni siirtämässä pyörätelinettä pois ulko-oven edestä, missä se oli estänyt vapaan kulkuni morsiamen luokse, Pipsa huutaa, ettei ole kenenkään morsian, eikä varsinkaan minun. Se on kiusallista.
[s. 104–105]
Juuri ennen lopullista pohjakosketusta Joonatanin elämä kuitenkin muuttuu. Alakerrassa asuvan pahasti alkoholisoituneen Jopen maksa sanoo itsensä irti kuolettavin seurauksin, ja Joonatan tutustuu samassa rapussa asuvaan Jopen ex-vaimo Satuun. Joonatanista huolestuva Satu ei suostu katsomaan sivusta Joonatanin vierimistä alamäessä vaan päättää avustaa miesparkaa kohti raittiutta.

Jope ja Satu tuovat tarinaan mukaan lisätasoja, joista Sadun mukanaolo on ehdottomasti mielenkiintoisin mutta valitettavasti vähän epäloogisesti toteutettu sivujuonne. Yksinhuoltaja-leski muuttuu Joonatanin tukihenkilöksi, joka ei ehdi juurikaan surra kuollutta eksäänsä, kun joutuu huolehtimaan Joonatanista – Satu hoitaa pyykit, krapularyyppyjen tarjoilun ja röökiaskien hommaamisen samalla tavalla kuin Joonatanin vaimo teki Happotestissä. On hieman hassua, miten miehensä juomista katsellut ja siitä kärsinyt Satu päätyy samaan tukalaan asemaan uudemman kerran.

Toisaalta taas Lähde kuvaa taidokkaasti sekä Sadun ja Joonatanin välille syntyvää suhdetta sekä sitä, kuinka vääjäämättä ihmiset ajautuvat haitallisiin asemapaikkoihin toistensa kanssa. Mitään Haruki Murakamin Rajasta etelään, auringosta länteen -romaanin kaltaista syväanalyysiä hahmojen välisistä suhteista ei ole luvassa, mutta Lähde onnistuu tuomaan menestyksekkäästi alkoholismiproosaansa uusia tasoja. Siinä missä Happotesti oli pääasiassa yhden miehen tragedia, Loppuluisussa avataan taidokkaasti ja kouriintuntuvasti sitä, kuinka alkoholistin käytös ja teot vaikuttavat lähipiirin elämään.

Tästä päästäänkin valitettavasti Loppuluisun heikoimpaan osioon eli Joonatanin siipiensä suojiin ottavan alkoholistiparantolan Holvi-istuntoihin, joissa omaiset pääsevät lavalle huutamaan asiat selviksi tuolissa kiemurtelevalle juopolle. Holvin omituiset tapaamiset välijuontoineen eivät valitettavasti sovi muuten niin ronskiin ja suorasukaiseen maailmaan, jonka Lähde on rakentanut taidokkaasti romaanikaksikossaan. Alkoholismin tuottamat kärsimykset yksilön ja tämän läheisten elämässä tulevat esiin muutenkin niin voimallisesti ja konkreettisesti, ettei Loppuluisu oikeastaan edes tarvitsisi tällaista mukapuhdistavaa ja osoittelevan alleviivaa kiirastulta loppuunsa.
”Kaksikymmentäkaks vuotta mää oon katsellu sun juomista, Makke, siivonnu kusta ja paskaa ja verta. Kasvattanu kaks lasta ja paikannu sun haavoja. Selitelly sukulaisille ja naapureille ja pelännyt. PELÄNNYT MAKKE!”
   Nenäni on muuttunut tukkoiseksi. Joka puolelta Holvia kuuluu niistämisen ääniä. Vilkaisen tyynenä istuvaa Mikaa. Miten sen pää voi kestää tällaista? Oliko se turtunut vai tunteeton? Nainen katsoo myös Mikaa, ja huomaan terapeutin nyökkäävän rohkaisevasti.
   ”Se mistä sää et ole koskaan halunnut puhua, muistatko? Sää ajoit kännissä kun mä olin sairaalassa synnyttämässä. Tiina oli sun kyydissä. Vittu, ja sää selität, mitään hätää ollut kun se oli turvavöissä ja että mää oon hullu. JA MÄ USKOIN VIELÄ ETTÄ MÄ OLEN SE HULLU!”
[s.166]
Omituinen loppuosa vielä korneimpine epilogeineen vie harmittavasti pohjaa pois muuten niin onnistuneelta ja toimivalta kokonaisuudelta. Loppuluisu on kuitenkin pääosin mukaansa tempaisevaa, ajatuksia herättävää ja koukuttavaa, alkoholismia käsittelevää luettavaa, jota Lähde jalostaa ja rikastaa uusilla teemoilla – Happotestin parissa viihtyneiden kannattaakin ehdottomasti selvittää, miten Joonatanille lopulta käy.


Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 205
Kansikuva: Tuuli Juusela
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale