Ida Simons: Tyhmä neitsyt

Uudelleen löydetyt klassikot ovat nyt kaunokirjallisuudessa kovassa huudossa. John Williamsin unohdetun Stonerin uusintajulkaisun käynnistämää trendiä jatkaa nyt Ida Simonsin Tyhmä neitsyt. Alunperin jo vuonna 1959 julkaistu Simonsin esikoisromaani seuraa 12-vuotiaan Gittelin edesottamuksia maailmansotien välisessä Euroopassa.

Tyhmän neitsyen alussa Gittelin äiti saa tarpeekseen mokailevasta aviomiehestään ja lähtee tyttärensä kanssa hermolomalle Antwerpeniin sukunsa hoteisiin. Vieraassa kaupungissa seikkaillessaan Gittel tutustuu erikoisiin Mardelleihin. Perheen isä antaa Gittelin soittaa pianoa toimistossaan ja vaihtelee taulujensa paikkoja miellyttääkseen tyttöä, kun taas edelleen kotona asuva kolmikymppinen tytär Lucie ystävystyy Gittelin kanssa vielä syvemmin. Luciessa on heti alusta alkaen jotain epäilyttävää, ja ennen kuin Gittel arvaakaan, uusi aikuinen ja vastuullinen ystävä on järjestänyt Gittelin pahaan pulaan omien salajuoniensa edistämiseksi.

Hieman hämmentävästi Stonerista tuttu petoksen kohteeksi joutumisen teema soi vahvana myös Tyhmässä neitsyessä. Simonsin romaani ei kuitenkaan ole tunnelmaltaan läheskään niin synkkä ja raskas kuin Williamsin yksiniitinen teos, vaan Gittelin näkökulmasta kerrotussa Tyhmässä neitsyessä on samanlaista nasevaa ja ja raikasta huumoria kuin Harper Leen mainiossa klassikkoromaanissa Kuin surmaisi satakielen. Simons höystää varsinkin romaaninsa alkua mielenkiintoisilla ja surrealistisillakin tarinoilla ja jutuilla, joita persoonalliset sivuhahmot kertovat.

Kiitosrukouksen jälkeen en enää voinut hillitä itseäni.
   `Rabbi´, sanoin, kun hän tuijotti eteensä syvällä mietteissään, `rabbi, saanko kysyä erästä asiaa?´
   `Totta kai, poikani´, hän sanoi. `Kysy aivan mitä haluat.´
   `Rabbi´, sanoin, `rabbi, kaikki ruoka oli tänä iltana herkullista. Minkä takia te pilasitte maukkaan ruuan lisäämällä siihen niin paljon pippuria ja suolaa?´
   `Arvelinkin, että kysyisit sitä´, rabbi huokasi. `Kaikkihan sitä kysyvät. Yritän selittää. Kuulehan. Kirjojen mukaan kaikissa maallisissa asioissa täytyy aina olla toivomisen varaa. Yritän elää tämän opin mukaisesti. Kun minulle tarjotaan ruokaa, joka on täysin mieleni mukaista, minusta tuntuu tarpeelliselta lisätä siihen jotain, mikä tekee ruoasta vähemmän maittavaa, koska täällä maan päällä mikään ei saa olla täydellistä. Voitko ymmärtää sen?´
   `Kyllä, rabbi´, minä sanoin, `minä ymmärrän sen ja kiitän teitä, että suostuitte selittämään sen minulle näin selvästi, mutta saanko vielä esittää toisenkin kysymyksen?´
   ´Tottahan toki´, rabbi sanoi. ´Kysy vain, poikani.´
   ´Kuinkahan paljon suolaa ja pippuria teidän onkaan siroteltava vaimonne päälle?`[s.43-4]

Tyhmä neitsyt vaikuttaakin pitkin matkaa persoonalliselta mutta sinänsä harmittomalta tarinalta, jonka hahmot tuntuvat elävän omassa kuplassaan mullistusten pyörteissä painivassa Euroopassa. Lucien, Gittelin ja herra Mardelille työskentelvän Gabrielin kesäiset päiväkävelyt ympäri Antwerpenia ovat niin kaihomielisen huolettomia, että kateeksi käy.

Hän [Gabriel] vei meidät Scheldejoelle, jonka hitaasti virtaavasta vedestä vaalea kevättaivas heijastui helmiäisenharmaana. Koska olin tottunut mereen, joki olisi minun makuuni saanut olla leveämpikin, mutta jätin sen sanomatta, koska Gabriel alkoi kertoa suurista laivoista, joita tuli joelle läheltä ja kaukaa lastattuina tuoksuvilla mausteilla, norsunluulla, kullalla ja arvokkailla puulajeilla.
   "Minä olinkin jo ihmetellyt", Lucie sanoi, "miten täällä voi olla niin paljon norsunluisia ja kultaisia taloja." Gabriel mulkoili häntä vihaisesti ja sanoi, että helppohan hänen oli nauraa kaikelle. Gabriel kertoi kaupungin asukkaista, jotka lähtivät töihin kaukomaille mutta eivät voineet unohtaa kotiseutuaan, vaan vanhoiksi tultuaan palasivat aina Antwerpeniin ja toivat mukanaan kauneimmat tai tärkeimmät matkojensa varrella kokoamansa aarteet, koska he kaikki halusivat antaa oman panoksensa kaupungin loiston hyväksi. "Aivan niin kuin se vanha taidemaalari, joka koristi nuoren morsiamensa aina erilaisilla kukilla ja koruilla, jotta tämän hehkeä vaalea kauneus tulisi paremmin esiin." Gabrielin suupielet nykivät pidätellystä naurusta hänen sanoessaan niin ja odotin Lucien suuttuvan taas, mutta tämä kysyikin hyvin herttaisesti, oliko Gabriel itsekin ajatellut kasvattaa kaupungin loistoa. "Olen vain köyhä juutalainen muukalainen", Gabriel sanoi, "ja rakastan tätä kaupunkia niin kuin vain joku köyhä ja juutalainen voi jotain rakastaa." [s.74]

Sitä vastoin romaanin loppu yllättää lukijan, kun Lucien järjestämän juonen laajuus paljastuu ja Gittel on lirissä korviaan myöten. Simons kuitenkin päättää tarinansa kesken aivan seinään, eikä mitään oikein ratkaista tai selvitetä esimerkiksi kunnolla sitä, mitä seurauksia kaikella oli Gittelille. Tämä ei yllättäen haittaa tai ärsytä, vaan juuri tietyn keskeneräisyytensä ja yhtäkkisen loppunsa takia Tyhmä neitsyt jää todella kummittelemaan mieleen. Teoksen loppu jättääkin ensilukemalta jälkeensä lähinnä hämmentyneen tunteen – vasta muutaman päivän pohdinnan ja makustelun jälkeen lukijalle valkenee, miten julma tarina Tyhmä neitsyt oikeastaan olikaan. 

Simonsin romaani on hämäävässä kepeydessään hieman omituinen mutta parhaimmillaan jopa hypnoottisen hieno ja ainutlaatuinen kokonaisuus. Onneksi tämä helmi löysi tiensä 2010-luvulle!

Petter ei ole tutustunut pahemmin hollantilaiseen kirjallisuuteen

Herman Kochin romaaneita lukuun ottamatta.

Alkuteos: Een dwaze maagd
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1959
Suomennos: Sanna van Leeuwen
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 190
Kansikuva: Shiori Matsumoto
Lajityyppi: psykologinen romaani, historiallinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale